Lucinda Riley: Kuun sisar

Lucinda Riley: Kuun sisar

Bazar, 2020

779 sivua

Suomennos: Hilkka Pekkanen

Alkuteos: The Moon Sister, 2018

Tiggy, Kuun sisar, on Seitsemän sisarta -kirjasarjan viides ja Papa Saltin adoptoimien tyttärien toiseksi nuorin. Hän on suorittanut tutkinnon eläintieteessä erikoistuen eläintensuojeluun ja on juuri vaihtamassa työpaikkaa Skotlannissa. Hänet palkataan Kinnairdin isoille tiluksille, joiden omistaja on juuri vaihtunut. Sydänkirurgi Charlie Kinnaird on perinyt tilan isältään, ja siinä missä isäpappa harrasti ryyppäämistä, metsästämistä ja avohakkuita, Charlie on kiinnostunut alkuperäislajien vahvistamisesta ja onkin siksi lupautunut uudelleensijoittamaan Tiggyn edellisen työpaikan metsäkissat, jotka hallitusti palautetaan luontoon. Uusi työnantaja on kaikin puolin kiinnostava mies, niin että Tiggyn on muistutettava itseään siitä, että tämä on naimisissa ja teini-ikäisen tytön isä. 

Kinnairdin tilalla Tiggy tutustuu Charlien tyttäreen Zaraan, joka nuoruuden kiihkollaan haluaisi jättää koulun kesken ja tulla töihin Kinnairdiin. Tämän äiti Ulrika oli aivan toista maata ja näki tilassa vain mahdollisuuden tehdä rahaa. Kämppiksekseen Tiggy sai tilanhoitaja Cal McKenzien ja taloutta hoitaa Beryl, jonka mukaan Cal on nimennyt ikivanhan Land Roverinsa. Tila ei todellakaan kylve rahassa ja koska kaikki Charlien kehityssuunnitelmat sitä vaatisivat, onkin yksi Tiggyn tehtävistä kissojen hoidon ohella auttaa apurahahakemusten teossa. 

Tilalla asuu lähes erakkona myös vanha romanimies, Chilly, joka riemastuu Tiggyn nähdessään. Tiggyllä ei ole juuri mitään käsitystä juuristaan, eikä hän ole halunnut tutkia tarkemmin Papa Saltilta saamaansa selkeää vihjettä siitä, että hänet on adoptoitu Espanjasta. Mutta Chilly tietää heti kuka Tiggy on ja alkaa kertoa tälle tämän isoäidistä, Lucia Amaya Albaycinista, joka oli aikansa kuuluisin flamencotanssija.

Tarkastelin piirteitäni: kellanruskeita silmiä, tummia kulmakarvoja ja oliivinruskeaa ihoa. Jos vedin tukan taakse, minua saattoi luulla Välimeren lähistöltä kotoisin olevaksi. Tukkani oli kyllä tumma, mutta siinä oli syvänpunainen sävy. Kaikilla televisiossa ja kuvissa näkemilläni romaneilla -jos minä sellainen olin- oli sysimusta tukka, ja vaikka minussa olisikin romaniverta, en ollut kuitenkaan puhdasverinen. Niinhän Chillykin oli sanonut. Mutta kuka nyt enää nykypäivänä oli puhdasverinen? Kaksituhatta vuotta olimme sekoittuneet toisiimme ja olimme kaikki sekarotuisia.

Lucia syntyi 1912 Espanjan Granadassa, mahtavan Alhambran linnan hallitsemassa maisemassa, köyhään luolassa asuvaan gitano- eli mustalaisperheeseen. Isä Jose oli laiska renttu, joka vain soitti kitaraansa ja kun Lucian lahjakkuus flamencon jalkatyössä kävi ilmi jo pikkutyttönä, Jose vei tätä ansaitsemaan kolikoita toreille ja turuille. Lucia rakasti tanssimista, eikä halunnut ajatellakaan muuta.

Maria oli monesti kohottanut katseensa kohti suurta Alhambraa, jonka asema ja mahtavuus edustivat kaikkea sitä, mikä oli niin kovin epäoikeudenmukaista hänen jatkuvaa ponnistelua vaativassa elämässään. Silti oli onni elää oman kansansa keskellä pienessä kukkulanrinteellä sijaitsevassa yhteisössä. He olivat gitanos, Espanjan mustalaisia, joiden esi-isät oli karkotettu Granadan kaupunginmuurien ulkopuolelle kovertamaan asumuksensa vuoren peräänantamattomaan kiveen. He olivat köyhistä köyhimpiä ja alhaisista alhaisimpia, ja payot halveksivat heitä eivätkä luottaneet heihin.

...

Maria näki tyttärensä osoittavan Alhambran palatsia. 

"Jonakin päivänä minä vielä tanssin tuolla ylhäällä tuhansille ihmisille."

Pieni Lucia oli oikeassa, muutamia vuosia myöhemmin hänet tunnettiin nimellä La Candela ja hän tanssi Barcelonassa ja Madridissa, myöhemmin myös muilla mantereilla. Mikään ei silti tuntunut riittävän hänelle, sillä pikku argentiinalainen, La Argentinita, oli edelleen maailmalla häntä tunnetumpi. 

Tilanteiden eläessä Skotlannissa Tiggy haluaa karistaa sen lumet hetkeksi jaloistaan ja lentää etelän aurinkoon, etsimään luolayhteisön jossa hänen isoäitinsä on syntynyt. Siellä hän tapaa sukulaisiaan ja kuulee lisää Luciasta, tämän urasta ja elämästä, mikä kaikki johti siihen miten Tiggy syntyi ja miksi hänet annettiin Papa Saltille.

Näin lokakuussa oli jo ihan tunnelma kohdillaan lukea lumiseen Skotlantiin ja joulunaikaankin sijoittuvaa nykytarinaa. Harvinainen valkoinen kauris toi mukaan sopivasti tarunhohtoisuutta. Kaiken kaikkiaan nykyhetken osuus (nimenomaan Skotlannissa, ei niinkään enää Espanjassa) oli mielestäni paras tähän astisista ja plussaa annan myös siitä, että Tiggy sai alkaa tutustumaan juuriinsa heti työmaallaan Skotlannissa, eikä hänen tarvinnut ensin matkustaa erikseen jonnekin. Tässä vaiheessa sarjaa oli myös ihan paikallaan, ettei Papa Saltin kuolemaan liittyviä asioita käyty juuri ollenkaan läpi kirjan alussa. Tässä osassa oli myös yhteydenpitoa muihin sisariin ja kiva lisä oli, kun esim viitattiin Helmen sisaren saman aikaisiin tapahtumiin sekä yksi sisarista tapasikin Tiggyn, sillä siitä tuli aiheellinen muistutus, että samaan aikaan ne muutkin sisaret elävät omissa kirjoissaan kuvattua elämäänsä, vaikka itse luenkin niistä eri aikaan. 

Kritiikkinä sanoisin, että Lucia oli kyllä ärsyttävän itsekäs päähenkilö. En pitänyt hänestä oikein missään vaiheessa, en lapsena enkä aikuisena. 

Sarjan kuudes ja toiseksi viimeinen osa ilmestyi hiljattain ja odottaa minullakin lukupinossa. Näin syksyn ja talven mittaan aivan erityisesti nautin näistä vetävistä lukuromaaneista. Auringon sisar tosin vaikuttaa loppusivuilla olleessa ennakossa pinnalliselta liitäjältä ja ilmeisesti narkkariltakin? Aivan eri maata vanhempien siskojen jälkeen... Eniten odotan seitsemättä osaa ja kaiken ratkeamista! Mutta... kun on lukenut reippaat 4000 sivua tavallaan samaa tarinaa, on sille päätösosalle ladattu valtaisat odotukset ja veikkaanpa, että se tulee jakamaan mielipiteitä. Ennen kaikkea haluan päästä lukemaan sen heti kun se ilmestyy, enkä aio lukea yhden yhtä arviota siitä ennen kuin olen sen itse lukenut! 

Lucinda Riley: Myrskyn sisar

Lucinda Riley: Myrskyn sisar

Bazar, 2018

734 sivua

Alkuteos: The Storm Sister, 2014

Suomennos: Hilkka Pekkanen

Kirja on lainattu Tampereen kaupunginkirjastosta. 

Myrskyn sisar on toinen osa Seitsemästä sisaresta kertovasta kirjasarjasta. Kaikki osat alkavat samasta lähtötilanteesta, kun kuusi tyttöä eri puolilta maailmaa adoptoinut Papa Salt kuolee. Perhe on asunut Sveitsissä omalla saarellaan, Atlantiksella. Tytöt ovat nyt ~20-30 -vuotiaita ja esikoista lukuun ottamatta he ovat lentäneet pesästä. Maian taustoista kertonut ensimmäinen osa vei lukijan Rio de Janeiroon ja Maian esiäidin tarinassa Corcovado-vuoren Kristuspatsaan rakentamisen aikaan. 

Myrskyn siaar on Alcyone, tuttavallisemmin Ally, joka on sisaruksista toiseksi vanhin. Häntä ja Papa Saltia on aivan erityisesti yhdistänyt meri ja purjehtiminen, sillä purjehdusharrastuksen Ally oli oppinut isältään ja aikuisena hänestä oli tullut kilpapurjehtija. Kilpaillessa hän oli myös tavannut uuden poikaystävänsä Theon, jonka kanssa hän oli ehtinyt viettää vain muutaman päivän, kun he yllättäin Aigeianmerellä veneillessään näkivät Papa Saltin veneen Titanin, joka oudosti jätti vastaamatta yhteydenottokutsuun ja selvästi pakenemistarkoituksessa karisti heidät nopeampana kannoiltaan. Pian tämän jälkeen Ally sai viestin Papa Saltin kuolemasta ja tajusi todistaneensa tämän toiveiden mukaista mereen hautaamista ilman läheisten läsnäoloa.

Atlantikseen rientäessään Ally sai muiden sisarten tavoin kirjeen Papa Saltilta, sekä vihjeen puutarhassa olevasta armillaarista, tietyn sijainnin kartalla. Koettuaan toisen menetyksen heti adoptioisän kuoltua Ally lähtee selvittämään, miksi hänen vihjeensä osoittaa museoon Norjassa. Toinen vihje on ollut tutustua Papa Saltin kirjastosta löytyvään kirjaan Grieg, Solveig ja minä.

Myrskyn sisar kulkee poikkeuksellisesti peräti kolmessa aikatasossa. Sitä mukaa kun Ally saa kääntäjältä osia norjankielisestä Grieg-kirjasta, lukija pääsee uppoutumaan Heddalin laaksossa 1800-luvun puolivälissä syntyneen Anna Landvikin tarinaan.

Anna on aina rakastanut laulamista, kotitilallaan hän lauleskelee lehmille. Yhtäkkiä hän löytää itsensä tilanteesta johon hänellä itsellään on ollut vain vähän sanottavaa. Oman kylän poika Lars, jota Annan on vaikea nähdä muuta kuin ystävänä, haluaa kihlata hänet ja vanhemmat ovat jo hyväksyneet kosinnan. Herr Bauer haluaa hänet kuitenkin ensin vuodeksi pääkaupunkiin Christianiaan (josta on myöhemmin tuleva Oslo), opettaakseen hänelle laulamista ja esitelläkseen tytön vaikutusvaltaisille piireille. 

Herr Bauerin kouliessa Annaa esiintymään, Jens Halvorsen tuskailee oman perheensä kanssa. Musikaalinen äiti on aina kannustanut poikaa soittamaan, isä taas pitää musisointia pikku harrasteluna ja vaatii ainoan poikansa jatkavan jälkeensä perheyrityksen johdossa. Jens valitsee oman kutsumuksensa mukaan musiikin ja pääsee orkesterin huilistiksi Griegin uuteen Peer Gynt -tuotantoon, jonka taustoissa myös Anna on mukana. Jens ja Anna karkaavat yhdessä Leipzigiin, jossa Jens saa laadukasta opetusta, mutta Annalle uudella elämällä on vähän tarjottavaa. Aikahyppäys vie vielä vuoden 1936 Leipzigiin, jossa Annan pojanpoika Pip opiskelee säveltämistä ja elää rakastettunsa, juutalaissyntyisen Karinen kanssa, kunnes kiihtyvä levottomuus ja huoli Karinesta vie heidät ystävineen natsimielisestä Saksasta turvaan Norjaan.

Riley osaa kirjoittaa minulle, sen olen todennut moneen kertaan, jo parikymmentä vuotta sitten kun hänen "seurapiiriromaanejaan" julkaistiin Lucinda Edmondsin nimellä. Niinpä oikeastaan yllätyin, kun pidin kahtasataa ensimmäistä sivua tällä kertaa melko junnaavina, enkä ostanut kaikkia yksityiskohtia Allyn ja Theon rakkaustarinasta. Oikeasti, kuka muuttaa testamenttiaan vain pari viikkoa sen jälkeen, kun on rakastunut uuteen ihmiseen? Vai olenko vain turhan järkeilevä, kun koen, että rakkauden ensihuumassa tuntee pikemminkin olevansa kuolematon. Kirjan loputtua ajattelin, että ehkä Allyn ja Theon tarina tarvittiin luomaan tiettyä kontrastia.  Kun sitten Anna Landvikin osuus pääsi vauhtiin, pysyin sen imussa jo tuttuun tapaan ja kirjalle antamieni tähtien määrä nousi kohisten sitä mukaa kun tapahtumat etenivät.

Sarjaa Seitsemästä Sisaresta voi lukea haluamassaan järjestyksessä ensimmäisten kuuden kirjan osalta, sillä ne kaikki käynnistyvät samasta lähtötilanteesta ja käyvät läpi siskon kerrallaan. Ensimmäisestä kirjasta kannattaa kuitenkin aloittaa. Itse luin sen jälkeen Helmen sisaren joka on sarjan neljäs osa, sillä tämä toinen jumitti koronan takia kirjaston varausjonossa, enkä koe että siitä hyppäyksestä olisi ollut lukemisen kannalta mitään haittaa. Osia on nyt julkaistu viisi ja kuudes ilmestyy syksyllä. Seitsemäs osa tulee selvittämään mysteerin Papa Saltista ja vastaamaan moneen heränneeseen kysymykseen, kuten siihen, miksi hän adoptoi tyttölapsia ympäri maailmaa ja nimesi heidät Plejadien seitsemän tähden mukaan ja mikä itseäni eniten kiinnostaa, missä on tuo seitsemäs sisar ja miksei Papa Salt koskaan tuonut häntä Atlantikseen. Yritän nyt kuroa aiemmin ilmestyneitä osia kiinni, että saan lukea seitsemännen osan heti kun se ilmestyy.

Lucinda Riley: Helmen sisar

Lucinda Riley: Helmen sisar (osa 4)

Bazar, 2019

732 sivua

Alkuteos: The Pearl Sister, 2017

Suomennos: Hilkka Pekkanen

Bazarille kiitos arvostelukappaleesta.

Celaenon eli CeCen sekä Tähden, ennen niin tiiviin kaksikon, tiet ovat eronneet sarjan kolmannessa osassa joka on Tähden oma kirja. Tähti oli CeCe:tä kolme kuukautta vanhempi, mutta heidän keskinäinen suhteensa oli aina ollut nurinkurinen, sillä CeCe oli toiminut siskonsa äänitorvena ja puolustajana ja mitä ilmeisimmin Tähti oli nyt löytänyt paikkansa maailmassa ja saanut tuulta ikiomien siipiensä alle. Siivet alleen oli ottanut myös CeCe, sillä hän oli päättänyt lähteä Lontoosta epäonnistuneen taideopiskelukokeilun jälkeen etsimään omia juuriaan Papa Saltin hänelle jättämän vihjeen myötä. CeCen matka etsimään tietoa Kitty Merceristä veisi Bangkokin kautta kauas Australiaan. 

CeCen päästyä Bangkokiin mieleen tulvivat kuitenkin lämpimät muistot hänelle ja Tähdelle ennestään tutulta Raileyn rannalta ja mikäs siinä, ehkä joulunseutua olisi mukavampi viettää tutussa paikassa ja niin lento Australiaan vaihtuukin lennoksi Krabille. Yöpaikka löytyy tutusta hotellista, mutta joulunpyhistä lähtien joka ainoa saaren hotelli tuntuu olevan täyteen varattu, joten CeCe joutuu yöpymään rannan luolassa. Aamuherätys on kurja vartijoiden tökkiessä hänet hereille, mutta hänen aiemmin rannalla kohtaamansa mies tulee väliin ja tarjoaa CeCelle huoneen hulppeasta, kasvillisuuden keskellä piilottelevasta huvilastaan. Heidän välilleen syntyy suhde, mutta Ace on kovempi kyselemään kuin vastailemaan ja jää CeCelle salaperäiseksi hahmoksi, joka selvästikin piilottelee julkisuudelta. CeCen läksiäispäivänä Ace kuitenkin suostuu yhteiskuvaan ja kun CeCe kahden pitkän lennon jälkeen pääsee perille Australian Broomeen ja avaa puhelimensa, se piippaa hulluna viestejä. Kuva Acesta ja CeCestä on levinnyt koko maailman lehtien etusivuille kera kirkuvien otsikoiden. 

Aikaisemmin olin luullut, että Acen ongelmat liittyivät jotenkin naisiin, mutta en olisi voinut erehtyä pahemmin. Olin varma, että Acen tekisi halaamisen sijasta iskeä minua veitsellä, jos tiemme vielä joskus kohtaisivat.

Broomeen on monen mutkan kautta löytänyt tiensä myös 18-vuotias Kitty jonka perhe asuu pappilassa 1900-luvun alun Edinburghissa, vanhassa viktoriaanisessa talossa, kaukana Jane Austenin maalaisidyllistä. Kun rikas rouva McCrombie tarvitsee seuraneitiä Australian matkalleen, isä passittaa Kittyn rouvan matkassa "tiehensä". Adelaidessa matkalaisia odottaa vauras valkoinen siirtomaakartano jossa rouva McCrombien sisar perheineen asuu. Mercerin perheen komeat kaksospojat, vilkas ja ilkikurinen Drummond sekä tyynempi Andrew kilpailevat Kittyn huomiosta. Sattuman oikusta Kitty päätyy naimisiin Andrewn kanssa ja muuttaa Broomeen, jossa perheellä on mittava helmenkalastusyritys. 

Hän ei ollut nähnyt Drummondia eikä kuullut tästä mitään kohta viiteen vuoteen, Drummond ei ollut edes lähettänyt onnittelusähkettä Charlien syntymän jälkeen. 

Se ei kuitenkaan estänyt Kittyä muistamasta, kuinka Drummond oli suudellut häntä uudenvuodenaattona, ja muisto oli elpynyt etenkin sen jälkeen, kun aviolliset suhteet Andrewin kanssa olivat hiipuneet. Andrew meni usein levolle ennen Kittyä ja nukkui työpäivän rasitusten jälkeen sikeästi, kun Kitty tuli makuuhuoneeseen. Charlie oli syntynyt neljä vuotta aikaisemmin, ja Kitty saattoi laskea yhden käden sormilla ne kerrat, joina hänen aviomiehensä oli sen jälkeen kääntynyt hänen puoleensa ja he olivat rakastelleet. 

Helmenkalastusjohtajien puolisoiden juorupiireissä oli ihmetelty toisen lapsen puuttumista, mutta Kitty oli vastannut, että hän nautti Charlien kasvun seuraamisesta niin paljon, ettei halunnut asettua alttiiksi uudelle raskaudelle ja että hän sitä paitsi oli vielä nuori. Totuus oli kuitenkin, että hän kaipasi kipeästi toista lasta ja samanlaista suurperhettä kuin se, jossa hän itse oli kasvanut.

Kitty oli järkyttynyt siitä, miten huonosti aboriginaaleja helmenkalastusyhteisössä kohdeltiin. Sykloni saattoi viedä mukanaan kokonaisen aluksen, eikä menehtyneitä työntekijöitä jääty suremaan, vain rahallisella menetyksellä oli väliä. Kittyn on vaikea sulattaa sitä miten Andrewkin piti heitä "mustanaamaisina villieläiminä" jotka karkaisivat ellei heitä pitäisi kahleissa. Muutenkin Andrewlle tuntui eniten merkitsevän pakonomainen suurimman helmen löytyminen ja mahtavan isän hyväksynnän saaminen.

Kotona Mercereillä oli tallipoika Fred, ensimmäinen aboriginaali jonka kanssa Kitty ystävystyi Andrewn katsellessa nenänvarttaan pitkin. Odottaessaan viimeisillään Charlieta Kitty kohtasi palveluspaikastaan poispotkitun Camiran joka niin ikään odotti lasta. Nuoresta aboriginaalinaisesta Kitty sai hoitajan pian syntyvälle lapselleen ja Camiran Catista Charlie sai aikanaan parhaan ystävän. 

Broomessa CeCe tutustui Chrissieen, lentokentän matkailuneuvojaan. CeCe on aina tuntenut olevansa ruma ankanpoikanen kauniiden siskojensa seurassa, mutta Chrissie tunnistaa heti CeCen nähdessään tämän juurten löytyvän Australiasta.

"Sanoisin, että olet aboriginaalin ja valkoihoisen sekoitus, ja silmät saattavat olla japanilaisilta niin kuin minunkin." Tyttö huitaisi epämääräisesti kädellään sisämaahan päin. "Broome oli pullollaan japanilaisia pari sukupolvea sitten, ja meidänlaisiamme sekoituksia on täällä paljon."

CeCe kuulee myös, että Papa Saltin adoptiotyttärilleen nimet antaneen Plejadien tähtikuvion tarina tunnetaan hyvin aboriginaalien kulttuurissa. Chrissie kutsuu CeCen tapaamaan isoäitiään ja kuulemaan tämän uniaikatarinoita, sukupolvien periytyneitä kertomuksia. CeCellä olleesta vanhasta valokuvasta Chrissie tunnistaa toisen miehistä, taidemaalari Albert Namatjiran joka on Australian tunnetuin aboriginaali. 

"Hän syntyi ja työskenteli Hermannsburgin lähetysasemalla muutaman tunnin matkan päässä Alice Springsistä. Luuletko että olet sukua hänelle?"

Lävitseni kulki väristys. "Mistä minä sen voisin tietää? Onko hän kuollut?"

"On, hän kuoli aika kauan sitten, 1950-luvun lopulla. Hän oli ensimmäinen aboriginaalimies joka sai samat oikeudet kuin valkoihoiset. Hän sai omistaa maata, juoda alkoholia ja peräti tavata Englannin kuningattaren. Ällistyttävä taiteilija - minulla on makuuhuoneeni seinällä painokuva hänen Hermannsburgin vuoresta tekemästään vuoresta tekemästään maalauksesta."

Chrissien innoittamana CeCe lähtee Alice Springsiin, pääsee lähemmäs juuriaan ja löytää uudelleen maalaamisen ilon. 

Helmen sisar on Seitsemän sisarta -kirjasarjan neljäs osa, mutta vasta toinen jonka olen itse lukenut. Kakkososa jäi harmillisesti kirjaston varausjonoon jumiin, mutta sain kustantajalta kaksi uusinta osaa arvostelukappaleina ja kyselin kanssabloggaajilta onko sillä loppujen lopuksi väliä missä järjestyksessä ensimmäiset kuusi osaa lukee ja sain vastauksen, ettei ole. Eikä tosiaan ollutkaan. Harppasin yli ihan muutaman lauseen, kun huomasin että CeCe kertoi "kaksossisarensa" Tähden nykyisestä elämästä, eikä se haitannut lukemista millään tavalla. 

Australia on toki tapahtumapaikkana kaukaisen kiehtova, mutta Helmen sisar pitää sisällään niin paljon enemmän. Myönnän, etten ollut ennen tätä ymmärtänyt miten huonosti aboriginaaleja kohdeltiin, joten miljoonat kiitokset kirjailijalle aiheeseen tarttumisesta. Toki kaava on sinänsä tuttu, että missäpä maankolkassa valkoihoinen maailmanvaltias ei olisi alkuperäisväestöä alistanut... Albert Namatjira oli todellinen henkilö ja Broome helmenkalastuksen suurimpia keskuksia. Oli kiinnostavaa tutustua helmenkalastuksen maailmaan ja aboriginaalien omaperäiseen taiteeseen, ja kuten olen moneen kertaan todennut, nautin historiallisten romaanien lukemisesta eniten silloin, kun opin niistä jotain uutta ja ne innostavat minut googlettamaan lisätietoa. Miten vähän simpukankuorista helmiä löytyikään!

Helmenkalastaja, kapteeni Hilliardin perhe voisi hyvin esittää Kitty ja Andrew Merceriä aboriginaalipalvelijoineen, kuvakin on 1900-luvun alusta. Kuva: Western Australian Maritime Museum

Heinä-elokuun luetut

Hupsista. Juttu heinä-elokuussa luetuista oli jäänyt lähes loppuun kirjoitettuna luonnokseksi, joten julkaistaan se oikealla paikallaan näin tammikuussa '20!

Perinteisesti kesäkuukausina minun tulee luettua paljon, pitkälti sen takia että kauniilla ilmalla ja välillä sadepäivinäkin istuskelen koirien kanssa ulkona paviljongissa. Mitä lämpimempää, sitä enemmän luen. Niinpä heinäkuussa luin viisi kirjaa, samoin elokuussa ja syyskuussakin vielä neljä. Mikäli olisin osallistunut lukumaratoneihin, määrä olisi vielä isompi, mutta tänä kesänä ne jäivät väliin.

Heinäkuu

Lucinda Riley: Seitsemän sisarta, Maian tarina ****
Katja Lahti: Lasitehdas *****
Suvi Ratinen: Matkaystävä ****1/2
Minna Canth: Työmiehen vaimo ***
Amanda Vaara: Yösähköä (Villa Venla 2) ****

Heinäkuussa tulin vihdoin tarttuneeksi Lucinda Rileyn seitsemänosaisen Seitsemän sisarta -sarjan aloitusosaan, joka käynnistyi näiden adoptiosisarten vanhimman eli Maian tarinalla. Maia on ainoa tytöistä joka edelleen asui Atlantiksessa, heidän hulppeassa kodissaan Sveitsissä. Kirja alkoi adoptioisän, Papa Saltin kuolemasta, jolloin jokainen tyttäristä sai tärkeimmäksi perinnöksi isältään vinkin omasta alkuperästään.

Muistan elävästi, kuinka kerran seisoin Papa Saltin kanssa tähtitornissa. Olin neljätoistavuotias ja naiseuden kynnyksellä. Odotimme kuunpimennystä, joka isän mukaan oli ihmiskunnalle tärkeä hetki ja joka usein toi mukanaan muutoksia.
”Kuule, isä”, minä sanoin. ”Tuotko vielä joskus meille seitsemännen sisaren?”
Kun isä kuuli sen, hänen voimakas ja turvallinen vartalonsa tuntui jähmettyvän hetkeksi. Äkkiä hän näytti siltä kuin kantaisi koko maailman painoa harteillaan. Hän ei kääntynyt, sillä hän suuntasi edelleen kaukoputkea odotetun pimennyksen suuntaan, mutta tiesin silti vaistomaisesti, että hän oli tullut murheelliseksi kysymyksestäni.
”Ei, Maia, en tuo. En ole koskaan löytänyt häntä.”

Maian suvun tarina vei lukijan kauas Rio de Janeiroon, nykyhetkeen sekä 1920-luvulle, aikaan jolloin kaupungin kuuluisaa maamerkkiä, Kristus-patsasta suunniteltiin, sekä Pariisiin jossa patsaan malli varsinaisesti valmistettiin. Todellisena historian henkilönä mukana oli Heitor da Silva Costa, joka vastasi patsaan rakentamisesta Cristo-vuorelle. Maian esiäiti, Izabela Bonifacio, oli juuri kihlautunut, mutta sai tilaisuuden lähteä tutustumaan vanhaan mantereeseen, sillä hänen ystävättärensä oli Heitorin tytär ja koko da Silva Costan perhe matkusti yhdessä Pariisiin. Rakkauden kaupungissa myös Izabella koki romanssin rakastuessaan kuvanveistäjän apulaiseen, Laurent Brouillyyn. Nykyhetkessä Maian oppaana Riossa oli Floriano ja tämän pieni suloinen tytär, sillä Maia joka on ammatiltaan kielenkääntäjä, oli kääntänyt Florianon kirjan. Historiantutkijana Floriano auttoi ja kannusti Maiaa tutustumaan taustaansa 

Olipa upea lukuromaani ja hieno aloitus sarjalle, jota tulen nautiskelemaan palanen kerrallaan. Seuraavaksi ilmestyvä osa on jo viides. Kristuspatsaan rakentamisprosessista oli mielenkiintoista oppia niin paljon, samoin tutuksi tuli myös kahvinviljely haasteineen. Riley on niin taitava kirjoittaja, että sivuja kääntelee lähes huomaamattaan ja niin onkin tiiliskivi vauhdilla luettu!

Katja Lahden Lasitehdas vei mukanaan ja oli minulle täyden viiden tähden kirja. Sen keskiössä on kaksi erilaista ja eri yhteiskuntaluokista tulevaa perhettä. Lasitehtaalla puurtaa Juhani joka haaveilee rakentavansa perheelleen omakotitalon. Vaimo Irina on kampaaja jolla on omat haaveensa. Toinen perhe on varakas suomenruotsalainen, Roger ja Kristiina joka vaivihkaa muuntautui Christinaksi Rogerin naituaan. Perheet kohtaavat kun perheiden nuoret rakastuvat. Mukana tapahtumissa on myös duunariperheeseen osuva lottovoitto. 

Suvi Ratisen Matkaystävä oli ensimmäinen tällä ajanjaksolla lukemistani vanhoillislestadiolaisuuden maailmaan sijoittuvista kirjoista. Niitä on viime aikoina ilmestynyt useita, enkä vielä ole teemaan kyllästynyt. Matkaystävän päähenkilö on nuori nainen joka on irtautunut lapsuudenuskostaan, muuttanut Helsinkiin ja piilottanut kaiken menneisyydestään niin ettei kukaan uusista ystävistä vain arvaa hänen noloa taustaansa. Kun äiti ja muut sukulaiset sekä vanhat ystävät alkavat soitella hänelle kyselläkseen tietääkö hän jotain kadonneesta uskonveljestä Markosta, pulpahtavat lapsuus- ja nuoruusmuistot pintaan. Näistä kahdesta lestadiolaiskirjasta (joista toinen on Katja Kärjen Jumalan huone) tässä käydään ehkä eniten läpi niitä klassisia mitä uskossa olevat saavat ja eivät saa tehdä asioita, kuten kuunnellaan sallittuja musiikkikappaleita ja kulutetaan lähes puhki itse kuvattu sukulaisten häävideo jossa hymyilee maailman komein mies, kun juuri muuta ei monitorista saa katsoakaan. Sekin rissaa kun kaveri saa kymmenellä markalla enemmän irtokarkkeja Siwasta kuin uskossaoleva joka joutuu hakemaan omansa kalliimmalla R-kioskilta, koska kommunistisessa Siwassa ei voi asioida. 

Minna Canthin Työmiehen vaimon luin klassikkohaasteeseen. Siitä pidempi juttu täällä.

Amanda Vaaran Majatalo Villa Venla -sarja sai jatkoa Yösähkön merkeissä. Olen todella ihastunut tähän Niina Hakalahden sivupersoonan chick-lit sarjaan! Kolmas osa ilmestyi lokakuussa ja ahmin sen heti tuoreeltaan. Toivottavasti jatkoa seuraa pian! Yösähköstä löytyy pidempi juttu täällä. Kuvassa näkyvä Orasen Aino Acktė sen sijaan jäi kesken reilun 30 sivun jälkeen. Kävi niin, että sain Jumalan huoneen varausjonosta enkä malttanut laittaa sitä hyllyyn odottamaan...

Miten sujui näinä kuukausina ikioma haasteeni lukea enemmän mieskirjailjoiden teoksia? Voi voi, ihan yhden mieskirjailijan teoksen tulin lukeneeksi, senkin vippilainana kirjaa ennestään tuntematta. Vuoden saldo elokuun loppuun mennessä kokonaista neljä. 

Elokuu

Katja Kärki: Jumalan huone *****
Marja-Leena Virtanen: Kiurun tytär ***1/2
Enni Mustonen: Sotaleski *****
Lasse Nousiainen: Itärajatapaus **1/2
Kyung-sook Shin: Hovitanssija ****1/2

Jumalan huone oli toinen viiden tähden lukuelämys tälle kesälle. Siinä käydään läpi kolmea sukupolvea alkaen 1920-luvulla syntyneestä Ailista, jonka mies kuolee sodassa. Maurikin vie vihille Vieno-siskon, vaikka Aili olisi ollut parempi valinta. Kun väkivaltaiseksi ilmenevä Mauri tappaa vaimonsa ja joutuu vankilaan, Aili hyppää emännän paikalle ja hoitaa talon ja lapset. Näistä nuorin on Maria, joka muuttaa kaupunkiin opiskelemaan ja töihin, mutta käy silti säntillisesti seuroissa joka sunnuntai ja leipoo pullaa, sitä seurojen kanttiinissa kuluu. Mariankin odotetaan löytävän miehen ja saavan oman lapsikatraan, mutta Maria näkee vain Hannun, jolle Maria olisi omasta mielestään parempi vaimo kuin tämän oma. Elsa on 80-luvun lapsi joka leikkasi tukkansa lyhyeksi, kapinoi uskonnollisuutta vastaan ja antoi säännöille piut paut. Lähdettyään Jyväskylään opiskelemaan Elsa löytää punkkariystäviä ja muusikonrenttu poikaystävän jotka luovat vapauden, mutta myös turvattomuuden. Tarinaa kerrotaan eri aikakausilla hyppien (mutta hyvin selkeästi) ja sillä tapaa limittäin, että samoja tapahtumia viedään eteenpäin eri kertojien suulla mikä oli yksi tämän romaanin hyvistä puolista. 

Olen ostanut isälle jo kortin, onnea maailman parhaalle isälle. Kauppojen korttivalikoima ei tunne isä-Maurin kaltaisia isiä. Tarjolla on kortteja vain maailman parhaille, rakkaille, iloisille, tyylikkäille ja kalliin maun omaaville, kalastusta ja autoilua harrastaville hömelöille huumori-isille. Missä ovat isänpäiväkortit niille jotka juovat liikaa, hakkaavat lapsiaan, tappavat vaimojaan ja istuvat vankiloissa?

Kiurun tytär on Marja-Leena Virtasen kuudes romaani, itse olen lukenut häneltä aiemmin Verhon. Kirjassa on kaksi osaa, 50-luvulla Silja on koulutyttö jonka perhettä kohtaa suuri tragedia, jonka jälkeen hypätään Siljan opiskelun aloittamiseen. Lisää Kiurun tyttärestä omassa jutussa täällä.

Enni Mustosen Sivustakatsojan tarinat ovat edenneet Kirsti-tyttären perheen elämässä sotavuosiin. Aviomiehensä Iivon Karjalassa asuvan suvun myötä Kirsti ja heidän Viena-tyttärensä viettävät paljon aikaa itärajalla. Lisää Sotaleskestä täällä.

Lasse Nousiaisen Itärajatapaus valikoitui luettavakseni vippihyllystä lähinnä "onpa ohut kirja, tämän ehdin lukea, vaikuttaa hauskalta ja onpa yksi miehen kirjoittama lisää" -periaatteella. Mustan huumorin sävyttämästä kesälomaseikkailusta Itä-Suomen sukulaisiin vout lukea lisää omasta jutustaan. 

Kun näin Hovitanssijan kustantajan katalogissa maltoin tuskin odottaa, että pääsen sen lukemaan. Kun ei tiedä mitään feodaaliaikaisen Korean hovista, ei oikein osaa odottaa mitään ja toisaalta odottaa paljon! Miten odotukseni täyttyivät, selviää Hovitanssijan omasta jutusta täällä. 

. 

Lucinda Riley: Keskiyön ruusu

Lucinda Riley: Keskiyön ruusu 

Bazar 2016

671 sivua 

Alkuteos: The Midnight Rose, 2013

Suomennos: Hilkka Pekkanen 

Anahitan sadantena syntymäpäivänä hänen ympärilleen kerääntyy juhlivaa sukua, lapsia ja lapsenlapsia, jopa näiden lapsia. Anahita kutsuu kahdenkeskiseen keskusteluun vanhimman lapsenlapsenlapsensa Arin ja luovuttaa tämän haltuun pinkan papereita, elämänsä tarinan. Tämän tarinan Anahita soisi päätyvän esikoispoikansa, nyt jo kahdeksankymmentävuotiaan Mohin luettavaksi. Vaikka hänelle on vannottu Mohin menehtyneen jo kaksivuotiaana, Anahita vaistoaa pojan olevan edelleen elossa.

Ari unohtaa isoisoäidin paperit pitkäksi aikaa, muistaa ne vasta Anahitan hautajaisten jälkeen. Hän päättää kuitenkin toteuttaa Anahitan toiveen ja alkaa etsiä johtolankoja Mohista. Niin hän päätyy Englantiin, Astbury Hallin kartanon, jossa Anahita nuorena, ensimmäisen maailmansodan aikaan, vietti muutaman vuoden. Matkalla Englantiin Ari alkaa lukea isoäidin värikästä tarinaa. Hän oppii miten Anahita tutustui 11-vuotiaana maharadhjan kauniiseen ja oikuttelevaan tyttäreen Indiraan ja miten Anahita päätyy Indiran ystävänä ensin tämän isän upeaan ja moderniin palatsiin ja sitten seuraneitinä englantilaiseen sisäoppilaitokseen. 

Neiti Reid oli jo varoittanut, että muut oppilaat ihmettelisivät meitä. Intialaiset tytöt olivat vielä hyvin harvinainen näky englantilaisissa sisäoppilaitoksissa. Ensimmäisen viikon ajan terästäydyimme kestämään läsnäolomme aikaansaamat tuijotukset ja kuiskaukset ja kikatukset, joita kuului silloin kun meille tarjoiltiin ruokasalissa kanaa silloin kun muut söivät nautaa. Toiset tytöt suhtautuivat meihin kylmäkiskoisesti, ja me haimme tukea toisistamme, varsinkin iltaisin, kun Indira kymmenen tytön kansoittamassa vetoisessa makuusalissa kapusi sänkyyni niin että saimme halata toisiamme ja tuntea lämpöä ja lohtua. 

Eri aikaudet toisiinsa sitovaan Astbury Halliin on matkannut myös nuori amerikkalainen näyttelijätär Rebecca joka osallistuu historiallisen elokuvan kuvauksiin. Rebecalla on omat henkilökohtaiset murheensa joita tuottavat kuuluisuus ja nimekäs näyttelijäpoikaystävä, joka omavaltaisesti on julkaissut heidän kihlauksensa juuri ennen Rebecan matkaa vanhalle mantereelle. Tämä ei ainakaan auta antamaan Rebecalle sen enempää työrauhaa kuin mielenrauhaa. Rebecca tutustuu kartanossa Ariin ja kiinnostuu Anahitan tarinasta. Kiireistä bisnesmiehen elämää viettävä Arikin löytää itsestään inhimillisemmän puolen.

Rebecca sulki samettirasian ja tuijotti turtana ulos ikkunasta, kun kone valmistautui laskuun. Hän ja Jack olivat tavanneet vuotta aikaisemmin romanttisen komedian kulisseissa, ja siitä lähtien oli tuntunut siltä kuin hänet olisi kaapannut joukko ihmisiä, jotka halusivat elää hänen elämäänsä tähtiroolien lisäksi myös yksityiselämän kautta. Rebecca puri huultaan, silläoli pakko tunnustaa, että se unelmasuhde, jonka maailma kuvitteli heidän välilleen, oli samanlaista näyttelemistä kuin elokuvatkin.

Keskiyön ruusu on mielettömän upea, värikäs ja koukuttava lukuromaani. Sen suurinta antia ovat kuvaukset intialaisen maharadhjan palatsin elämästä, intialaisesta ja erityisesti brittiläisestä luokkayhteiskunnasta jossa ylhäinenkin intialainen on näkymätön, rakkaudesta, lojaaliudesta, ystävyyssuhteista jotka kestävät ja toisista jotka eivät kestä, petoksista, juonittelusta, siitä miten elämä kuljettaa. Riley osaa avata juonta niin koukuttavasti, ettet edes huomaa sivujen etenemistä ja hups olet lukenut tiiliskiveä puoliväliin ja janoat lisää. Ja janoat lisää! Loppu oli niin taitavasti rakennettu, että sanoin äänen wow kun suljin takakannen.

Tuttuun nykyään niin yleiseen tapaan tarinaa kerrotaan eri aikajanoilla. Lähes poikkeuksetta nykyhetken osuudet ovat ne joiden toivoo olevan lyhyitä, useimmiten ne olisi voinut jättää vallan pois. Keskiyön ruusussakin Anahitan elämä on Rebeccaa kiinnostavampi, mutta kerrankin myös nykyhetken osuus kantaa.

Kerran Intiassa käyneenä ja sen kulttuuriin rakastuneena odotukseni Keskiyön ruususta olivat korkealla. Kuten edellä kirjoittamastani voinee päätellä, odotuksiini myös vastattiin. Riley on taitava kirjailija. Miksi häntä suomennetaan vasta nyt?