Katja Kaukonen: Kohina

Katja Kaukonen: Kohina

WSOY 2014, 216 sivua

Lokakuu. Isä makasi kuolleena lokkien täplittämällä asfaltilla. Minä ehdin sisäpihalle ensimmäisenä mutta en voinut tehdä enää mitään. Ruumiinavausraportti paljasti, ettei isä ollut syönyt moneen päivään. Jääkaapista löytyi hapantunut maito ja Brita-leivoksia avaamattomassa pahvilaatikossa. Vaikka välitön kuolinsyy ei ollut nälkiintyminen, siihen isä menehtyi. 
Tosin kyse ei ollut ruoasta vaan rakkaudettomuudesta.

Alvar Malmberg, arkkitehti, on yksinäisyyden kaipuinen keski-ikäinen mies. Hän kokee itsensä syvästi uupuneeksi ja haluaa vain levätä, kaukana kaikesta. Niinpä hän on tullut saarelle, vapautumaan menneisyyden kokemuksista ja tulevaisuuden toiveista.

Alvar ei kuitenkaan saa olla niin yksin kuin haluaisi. Vanhan harmaalautaisen puutalon rappusille on ilmestynyt kirje. Niitä alkaa tulla enemmänkin, niiden lähettäjä on jokin nainen, nainen joka tivaa vastauksia. Saarella on aikaa miettiä, hiljaisuus ja kirjeiden jatkuva tulo saa miehen muistelemaan lapsuuttaan.

Ikkunastani valui valoa maahan. Samanlaisessa läikässä minä piirsin lapsena olohuoneen lattialla, kun äiti oli jo lähtenyt. Oli aina pimeää, ja jalkalamppu paloi huoneen nurkassa aamusta iltaan. Joskus painoin pääni lämpöpatteriin, jotta kuulisin veden kohinan enkä tuntisi olevani yksin.

Joskus yksittäinen lause voi pysäyttää. Tässä kirjassa sen teki tuo ylläolevan lainauksen viimeinen lause. Joskus painoin pääni lämpöpatteriin, jotta kuulisin veden kohinan enkä tuntisi olevani yksin. Alvarilla on ollut käsittämättömän yksinäinen lapsuus, hän on kasvanut vailla rakkautta. Vanhemmat eivät rakastaneet toisiaan eivätkä lastaan. Äiti lähti toisen miehen matkaan, miehen jonka vihjailtiin todellisuudessa olevan Alvarin isä. Alvar jäi kuitenkin isänsä luo. Isä ei osannut olla isä lapselle, oli etäinen ja tuli aina pysymään etäisenä. Aikuisen Alvarin hän pyysi luokseen viidentoista minuutin audiensseille. Äiti on Alvarin tietojen mukaan Venetsiassa, mitään kontaktia häneen ei ole. 

"En ole koskaan rakastanut isääsi."
Äiti sanoi sen minulle. Mitä minä sillä tiedolla tein? Sehän tarkoitti:
"En ole koskaan rakastanut sinua."
Sitäkö minä en olisi ymmärtänyt sanomattakin?

Kohinasta päällimmäiseksi tunteeksi jäi minulle se ristiriitaisuus, miten kauniilla kielellä romaani on kirjoitettu mutta miten surullinen vire siinä koko ajan on ja eritoten miten järkyttävää lapsen on ollut kasvaa sellaisessa ilmapiirissä kuin Alvar. Eipä ihme että miehestä on tullut kylmänpuoleinen. Kohina laittaa pohtimaan miten ihminen voi oppia näyttämään tunteitaan jos hänellekään ei ole niitä koskaan näytetty. Osaatko rakastaa, jos sinua ei ole koskaan opetettu rakastamaan?

Mikko Rimminen: Nenäpäivä

Mikko Rimminen: Nenäpäivä
Teos 2010, 339 sivua

En muista enää mikä oli teema, mutta kirjaston ständissä oli tyrkyllä vuoden 2010 Finlandiapalkinnon voittaja jolla on hauska nimi Nenäpäivä, joten päätin sen lukea. Erikoinen valinta voittajaksi. Luin Kirjasäätiön sivuilta kulttuuritoimittaja Minna Joenniemen perustelut sille, miksi hän antoi Finlandian Nenäpäivälle ja ymmärrän, mutta samalla minussa heräsi uteliaisuus niitä muita ehdokkaita kohtaan, heräsi kysymys miksi ne kaikki hävisivät tälle?

Nenäpäivän päähenkilö Irma näkee lehti-ilmoituksen jossa keravalaisperhe antaa pois kookkaan kasvin, peikonlehden, muuton takia. Matkalla kasvia hakemaan Irma eksyy ja menee väärään rappuun. Huomatessaan pimputtaneensa väärää ovikelloa, Irma hätäpäissään selittää tekevänsä mielipidekyselyitä. Hätävalhe kasvaa suurempiin ja suurempiin mittoihin ja Irma alkaa viettää päiviään kuin todellakin tekisi kyselyitä työkseen. Hän on löytänyt jotain jolla täyttää päiviensä tyhjiön, eikä osaa enää palata vanhaan arkeensa. 

Jäin rappuun seisomaan ja tunneskelin sen kamaluuden rauettua tietysti huojennusta mutta myös monenmoista kipunointia, pettymystä, velttoa suuttumusta, surua, lohduttomuutta. Hyljättyyden tunnetta sitäkin. Ja siinä samassa olinkin jo ehtinyt seuraavaan ajatukseen, siihen että seisoin jo kolmannen kerran lyhyen ajan sisällä jossain vieraassa porraskäytävässä tuijottamassa suljettua ovea; sitä oli tapahtunut paljon, mitä ihmettä tapahtui, tällaista tapahtui, miksi, en tiennyt. Mutta sen siinä jotenkin tiesi että jotain siinä piti vielä saada, jotain parempaa, onnistunutta, juohevoitunutta, jotain, mitä hyvänsä muuta kuin sitä äskeistä.

Irma ajautuu jatkuvasti ajatuksissaan minne sattuu eikä pysty keskittymään oikein mihinkään, edes poikansa jatkuviin puhelinsoittoihin. Irmalla ei ole päiviensä vietossa mitään selkeää päämäärää mutta Keravalta hän itsensä löytää päivä toisensa jälkeen, milloin bussilla, milloin poikansa puoliväkisin hänelle tyrkyttämällä autolla sinne tiensä löytäen. 

Irma on kova höseltäjä jolle sattuu ja tapahtuu chick-lit romaanien malliin, mutta kanakirjallisuus on edes hauskaa, Nenäpäivä on vain pitkäveteistä ja tylsää. Miten kirjassa voikin tapahtua niin paljon ilman että tapahtuu juurikaan mitään? Alussa erikoinen kieli oli tosin mielenkiintoista, muttei sekään kauan jaksanut kantaa. Kirjan huumori on varmasti monille mieleen, mutta minun juttuni se ei ollut. 

Mutta kun sitten sain itsestäni ensimmäiset heit irti niin loppu sujui ihan itsestään, Soitin nyt sitten takaisin, Hyvä juttu, Niin, Ajattelin että olet jo pulassa, Jaa miksi, Kun kuulosti siltä että oli kumminkin hankala paikka, Oli siinä pojan kanssa tietysti vähän tilannetta, Ei se ole helppoa poikien kanssa, Nyt ollaan kuitenkin Käpylässä, Jaa missä, Käpylässä, No mitä te Käpylässä, Poika heittää Keravalle, No mitä te nyt Keravalla, No mitäs luulisit, Jaa niin se lompakko tosiaan, Niin, Mutta että poika ajaa, Mitä, Poika ajaa, Mitäkuinka ei kyllä se ajaa osaa, Ei kun sitä minä että eikö sulla ole autoa, Jaa ei mutta kuinka niin, No junallako sinä täällä töissä kuljet, No juu ei vaan siis bussilla, Jaa, No olen minä itse asiassa yhtä autoa katsellut.

Voihan vuoropuhelunkin noinkin kirjoittaa. Jätetään tämä kuitenkin Rimmisen yksinoikeudeksi ;)

Kirsti Ellilä: Tuntemattomat

Kirsti Ellilä: Tuntemattomat
Karisto 2015, 336 sivua

Minä olen sellainen ihminen, olen aina uskonut kevääseen. 
Vaikka kaikki näyttää kuolleelta, minä tiedän, ettei siinä ole koko totuus. 

Tuuli muistaa lapsuudesta saakka ne keväät jolloin huvilalle tultiin talven jälkeen. Miten isä joka kerta sanoi, että päästetään talvi ulos talosta ja elämästä. Isän viimeinen mökkipäiväkirjan merkintä oli edelliseltä heinäkuulta, käsiala oli jo haparoivaa. Tuuli oli käynyt Roopen kanssa vielä syksyllä nostamassa perunat, olisi ollut rienaavaa jättää ne kovalla vaivalla istutetut maahan mätänemään. 

Paljon on muuttunut kun isä on kuollut ja toisaalta mikään ei ole muuttunut aikoihin. Tuulin vuosikymmeniä vanhat piirustukset ovat yhä seinillä ja vintin komerossa, lukon takana vanhaan päiväpeittoon käärittynä, on kivääri johon lasta kiellettiin koskemasta. Komeroon on säilötty myös kirjeitä ja postikorttinippuja. Kolmiulotteisessa kuvassa kirjava papukaija availi silmiään, kun korttia kallisti. Hohtavat värit liukuivat keltaisesta oranssin kautta punaiseen. 22.7.1975. Kun pääsen täältä nähdään taas Karjaluhdan ladossa. T. Kai. 

Tuulin elämän määrittävät miehet. Kain omistaman maatilan mökissä asuvaa vanhaa Teivoa kaikki pitävät hänen setänään, vaikkei vanhus sukua olekaan, kansalaissodan jälkeen sukuun adoptoitu. Nuoruuden rakastettu Kai, jonka kanssa tuli ero vaikkei Tuuli oikein tiedä miksi ja miten siinä kävi, olisiko edes pitänyt käydä. Nyt Tuulin elämässä on Roope, joka ei oikeastaan ole Tuulin poikaystävä, mutta läheinen ystävä joka pitää myös vuoteen lämpimänä. Mökkiä kesäkuntoon laittaessa Tuulin isoisä Kalle nousee mukaan vanhojen kirjeiden kautta; Kalle-pappa oli kansalaissodassa vankileirillä lääkärinä.

Lapsena hän oli kuvitellut, että salaisuudet olisivat pelkästään hauskoja, mutta vuosien myötä hän oli alkanut aavistaa, että oli olemassa pakahduttavia salaisuuksia. Jotkut salaisuudet ovat häkää. Jos ihminen ei ole varovainen, hänen voi käydä huonosti. 

Vanhojen kirjeiden myötä Tuulia alkaa kiinnostaa asiat joihin hän ei ole aiemmin kiinnittänyt sen enempää huomiota. Kuka oli Teivon äiti, miten Teivo päätyi heidän sukuunsa? Entä kuka on naapuritaloon muuttanut omituisesti, suorastaan vihamielisesti käyttäytyvä Maria Mistral ja onko se edes hänen oikea nimensä?
22.6.1918
Kalle, veli hyvä. Turhaan minua syytät! Samaa roskasakkia, O. Varjo ja muut.
Mitään vahinkoa EI tapahtunut. 
Roskasakki oli nitistettävä ja nyt se on tehty. 
Isänmaa kiittää. 

O. Varjo, Teivon eno, se joka meni kapinassa,  kuten tavattiin sanoa. Tuuli hakee Kailta vastauksia mutta saa mieheltä vain kehotuksen olla miettimättä. Kun et tiedä kaikkea. Mutta Tuuli tahtoo tietää.


Välillä kirja tarjoilee välähdyksiä kansalaissodasta, lyhyitä katkelmia Dragsvikin vankileiriltä niin Kallen kuin Teivon äidin suulla. 

Piikkilanka-aita on maailman reuna.
Me elämme täällä historian ulkopuolella.
Junat tuovat lisää vankeja. 
Niiden ei pitäisi lähettää lisää vankeja. 
Tänne ei mahdu, kuuletteko te. 

Tuntemattomat oli ensimmäinen Kirsti Ellilältä lukemani kirja. Takakansi lupasi kiinnostavaa sukutarinaa - ja olihan siinä sekin puoli. Turhan suuri osa kirjasta oli kuitenkin nykytasossa tapahtuvaa, ei niin kiinnostavaa ja minun makuuni kovin verkkaisesti etenevää, pitkästyttävää jaaritusta. Kansalaissota on aiheena edelleen sellainen josta riittää ammennettavaa, mutta kuten yleensäkin näissä kahdessa aikatasossa liikkuvissa kirjoissa, ovat ne menneisyyden osuudet ne kiinnostavimmat ja nykyhetken tarina lähinnä täyteosa. Jos vain aikatasojen mittasuhteet olisivat olleet toisinpäin, tämä olisi ollut paljon parempi.

Saara Turunen: Rakkaudenhirviö

Saara Turunen: Rakkaudenhirviö

Tammi 2015, 441 sivua

Tyttö syntyy itäsuomalaiseen pikkukaupunkiin. Ensin isoveli, sitten hän ja sitten "monen monta siskoa". Isä haluaa kuitenkin muuttaa lapsuusmaisemiinsa vielä syvemmälle itään ja niin hän rakentaa sääntöjen mukaisen valkoisen, yksikerroksisen tiilitalon keskelle pusikkoa, jonne on vasta alkanut nousta taloja. Tyttö kertoo lapsuudestaan ja vanhemmistaan. Äidistä, jonka yllä usein leijuu musta pilvi, ja isästä joka kehittää sen varalle erityisen korviensulkumekanismin. Nainen on mysteeri, oli joku mies sanonut rakennustyömaalla. Isäni ei ole ihan varma, mitä mies tällä tarkoitti, mutta ehkäpä se on sitten niin, hän miettii ja jatkaa talojen rakentamista sillä välin, kun mysteeri synnyttää lapsia, mysteeri työntää vaunuja, mysteeri vaihtaa vaippoja ja imuroi lattiaa, mysteeri järjestelee keittiön kaapit ja tumma pilvi leijailee mysteerin pään yläpuolella.

Enemmän kuin mitään äiti pelkää erikoisuutta, ihmisiä jotka haluavat tahallaan erottua joukosta. He eivät osaa hävetä. He puhuvat liian lujaa, pukeutuvat huomiotaherättävästi, keräävät ympärilleen lauman kissoja tai haaskaavat elämänsä viihteeseen ja typeriin huvituksiin. Erikoisia ihmisiä tunkee esiin joka paikasta ja heidän läheisyyteensä joutumista on varottava. Hirvittävimmästä päästä erikoisia ihmisiä ovat heikkoluontoiset, ylipainoiset ihmiset. Äidin ammatti onkin ravitsemusterapeutti ja hänen sydämenasiansa on laihduttaa koko Itä-Suomi normaalipainoiseksi. Kotona vallitsee syömisten suhteen tiukka kuri, ei keksejä, pullaa, ei karkkipäiviä. Hyvänä päivänä, kun tumma pilvi ei leijaile äidin yllä, saattaa saada lasillisen sokeritonta mehua tai laihdutuspirtelöä jälkiruuaksi. Näissä oloissa tyttö kasvaa ja alkaa kasvaessaan kapinoida vastaan. Alati kasvava sisarusparvi ja kaiken jakaminen alkaa ahdistaa. Kun äiti armollisesti myöntyy valmistamaan pullollisen simaa joka tullaan jakamaan kristillisesti tasan, desilitra jokaiselle, tyttö juo kaiken salaa.

Kuten minäkin teininä, tyttö lukee Nancyn. (Nancy Spungen, Sex Pistolsin basistin Sid Viciousin tyttöystävä joka käytti kovia huumeita jo pikkuteinistä ja kuoli 20-vuotiaana.) Kun opettaja kyselee tytön tulevaisuudensuunnitelmia, tämä kertoo haluavansa elää kuin Nancy, narkkarina roskakaatikossa. Hän haluaa paeta pienestä kuolleesta kotikylästään (kuten todella halusin itsekin!), pois äitinsä ja tämän mustan pilven läheltä. Hän tahtoo Helsinkiin ja keksii mahdollisuuden, Suomen ainoan taidelukion, sitä eivät kai voisi vanhemmatkaan kieltää?

Niin alkaa tytön uusi elämä helsinkiläisenä taidelukiolaisena joka asuu tätinsä luona. Tädin, joka syö pullaa, suklaata, kakkuja, lihapiirakoita ja juo Coca Colaa päälle. Täti on vain iloinen kun tytölläkin on ruokahalua!

Koulun jälkeen suunnistan pitsapuffettiin. Pitsapuffetti on kuin taivas. Syö niin paljon kuin haluat, lukee ovessa. Kahmin pitsaviipaleita suuhuni muovisten kukka-asetelmien katveessa. Ihana rasvan, oreganon ja valkosipulin haju leijailee ympärilläni.
...
Poikkean rihkamakauppaan. Otan korvareiät ja ostan itselleni papukaijakorvakorut korvissa heiluen ja tunnen itseni voimakkaammaksi kuin ennen. Kotona tätini on keittänyt kahvia ja asettanut pöydälle suklaakakun. Ahdan kakkua suuhuni. Kerma ja sokeri luovat lohdullisen tunnelman. Ahmin niin kauan, että tulee aivan hiljaista.


Tyttö tutustuu kauniiseen ja ihailtuun Lauraan ja Anttiin joka pitää enemmän pojista kuin tytöistä ja muuttaa jälkimmäisen luo asumaan. Hesarin arvostelussa Laura ajatellaan Birniksi, Antti Holmaksi. Birnin taustat eivät ole minulle tuttuja, Holmaan Antin hahmo kieltämättä hyvin sopisi. Väkisinkin tulee tunne, että kirjailija kertoo omista elämänkokemuksistaan. 

Helsinkikään ei enää tytölle riitä, Lontoo kutsuu. Ja sen jälkeen kutsuu moni muukin, kuten Espanja ja Meksiko, ja puolet kirjasta tyttö asuukin ulkomailla, välillä työskennellen, välillä koti"rouvana". 

Rakkaudenhirviö kiertää maailmaa tyhjä paikka sydämessään, etsien minne kuuluisi, missä häntä rakastettaisiin, missä hän voisi rakastaa. Kirjan tyttö on aina tyytymätön, Suomessa Suomeen ja suomalaisiin, Espanjassa espanjalaisiin ja heidän tapoihinsa. Kirjan luettuani en tiedä olisinko hänen puolestaan surullinen kun on niin juureton eikä osaa asettua mihinkään vai kadehdinko tyttöä joka on vapaa lähtemään minne ikinä haluaa, kun en itse siihen omassa elämäntilanteessani pysty vaikka haluaisin vieläkin. 

Esikoiskirjailija Turusella on hyvin omanlaisensa tyyli kirjoittaa. Alussa totuttelua vaatii dialogin totaalinen puuttuminen, mutta päästyäni tarinaan sisälle (mikä tapahtui kohdallani jo muutamien sivujen jälkeen) sekään ei ainakaan tätä lukijaa haitannut. Turunen kertoo tarinaansa välillä lähes hengästyttävästi, koko ajan täysi hööki päällä, mutta yhtä aikaa hyvin helppolukuisesti, jopa arkisesti. Aivan erityisesti pidin kirjan loppupuoliskosta jossa Turunen ruotii englantilaisia ja etenkin espanjalaisia elämäntyylejä. 

Kritiikki kohdistuu myös, aivan ansaitusti, jäyhiin suomalaisiin. Valkoiset muovituolit seisovat pihalla sateen piiskattavina ja juhlavieraat ahtautuvat sisälle. He laskevat pussilakanasettejä ja aterinsarjoja lahjapöydälle ja jonottavat sitten kurinalaisessa jonossa kätelläkseen hääparia. Ulkoapäin katsottuna olisi mahdotonta arvata ovatko kyseessä häät vai hautajaiset. Kun noutopöytä on valmis ja kuulutetaan olkaa hyvä ja ottakaa, kukaan ei liikahdakaan. Sellaisiahan me suomalaiset olemme. Kuka kehtaa olla se erikoinen, joka menee ensin? 

Pia Maria Montonen: Valtakunnan miniä

Pia Maria Montonen: Valtakunnan miniä

WSOY 2014, 257 sivua

K.-A. Fagerholmin tytär Brita ja Kekkosen poika Taneli olivat tunteneet toisensa lapsesta saakka, kohdanneet nuorina opiskellessaan ulkomailla ja alkaneet seurustella palattuaan Suomeen. Naimisiin he menivät Helsingin olympialaisten aikaan kesällä 1952, välttääkseen suuren luokan kohun. Nuorten poliittiset taustat olivat hyvin erilaiset, olihan Kekkonen maalaisliittolainen ja Fagerholm demari. 

Britaa pelotti ajatus, että hän vielä 25-vuotiaana olisi naimaton. Ennen vanhaan tuonikäistä naimatonta naista sanottiin vanhaksipiiaksi, joten naimisiin oli kiire päästä. Brita alkoi myös kyllästyä Tanelin jahkailuun naimisiin menosta; mitä kauemmas Taneli tuntui loittonevan, sitä enemmän Brita halusi tulla rouva Kekkoseksi. Hän myös halusi naimisiin ennen sisartaan Stinaa. 

Eräänä aurinkoisena alkukesän päivänä 1952 Brita ja Taneli istuvat Tuomiokirkon portailla. Brita on hakenut maistraatista kuulutuspaperit. "Yritin saada Tanelin allekirjoittamaan paperit, mutta hän vain sanoi ettei kirjoita. No, sitten minä kirjoitin meidän nimet papereihin siinä hänen katsellessaan: Brita Fagerholm ja Taneli Kekkonen. No, hyvinhän sinä sen osasit kirjoittaa, oli Tanelin ainoa kommentti."

Naimisiin mentiin maistraatissa, vaikka juuri ulkoasiainministeriössä työt aloittanut valtiotieteiden kandidaatti Taneli kieltäytyi pyytämästä vapaata keskellä päivää moisen vihillemenon takia. Brita oli käynyt ostamassa uuden kellohameisen kävelypuvun, mutta Taneli ilmestyi maistraattiin puvussa jonka housunpolvet oli parsittu. Brita kertoi miten seremomian jälkeen mentiin Fagerholmeille, jonne Britan vanhemmat olivat edellispäivänä esittäneet kutsun myös Kekkosille. Urhon ihmetellessä miksi heidät kutsuttiin samppanjalle, K.-A. kertoi nuorten menevän naimisiin. Urho oli tähän todennut, ettei Taneli hänelle mitään ole maininnut, mikä Britan mielestä kuvasi hyvin Tanelin tapaa toimia asioissa. 

Avioliitto pidettiin salassa eikä pariskunta asunut yhdessä, vaan kumpikin omien vanhempiensa luona. Osaltaan syynä oli asuntopula, osittain se että Brita opiskeli edelleen. Vuotta myöhemmin Taneli sai ensimmäisen komennuksensa ulkomaille, Brita jäi yliopistolle. Keväällä 1954 hän valmistui filosofian kandidaatiksi ja elokuussa Brita muutti Tanelin perässä Moskovaan jossa he ensimmäisen kerran asuivat yhdessä avioparina. 

Siitä alkoi Taneli Kekkosen diplomaattiura joka vei heidät tulevien vuosikymmenten aikana eri puolille Eurooppaa sekä Yhdysvaltoihin, ensin lähetystöavustajana, sitten suurlähettiläänä. Lukuisten keskenmenojen jälkeen myös perhettä alkoi tulla, lapsia syntyi kaksi, Timo vuonna 1957 ja Tea 1963.

Jos olin kuvitellut diplomaattielämää ylelliseksi ja vauraaksi, olin ilmeisen väärässä. Brita hankki ensitöikseen ompelukoneen, ei yksinomaan siksi että olisi ehdottomasti halunnut ommella itse kaikki vaatteensa, vaan siksi että diplomaatin palkka oli niin huono. Britalla oli selvästi taipumuksia ompelutyöhön, sillä hänen leninkiensä kerrotaan olleen ateljeetason luomuksia. Muutenkin teos valotti kiinnostavalla tavalla diplomaattielämää 1950-1980-luvuilla ja karisti lukemisen edetessä siihen mieltämäni glamourin. Juhliminen ja edustaminen onkin työlästä varsinkin jos diplomaattipuoliso on syrjäänvetäytyvää sorttia.

Vaikeimmaksi asiaksi Roomassa Brita koki yksinäisyyden, johon osasyynä olivat toki Tanelin viihtymättömyys ja sairaudet. Taneli ei myöskään kaivannut ystäviä. Suurlähettiläspariskunnan ei yleensäkään ole helppo löytää ystäviä, ja Tanelin erakkoluonteella se oli vielä vaikeampaa. 

Taneli Kekkosen diplomaattiura päättyi skandaaliin; hän jäi kiinni rattijuopumuksesta. Tapauksen myötä hänet asetettiin disponibiliteettiin, mikä käytännössä tarkoitti hänen hyllyttämistään. Kekkosten asemapaikka oli tuolloin Tel Aviv, ja he palasivat Suomeen helmikuussa 1985. Heti tapahtuneen jälkeen Taneli oli jo sanonut riistävänsä hengen itseltään. Olla presidentin poika ja tulla syytetyksi ja tuomituksi rattijuopumuksesta oli jo kyllin vaikeaa, mutta asemapaikan vieminen oli Kekkoselle liikaa. Kaiken lisäksi hän oli edelleen ulkoministeriön palveluksessa, mikä tarkoitti sitä, että hänellä oli ministeriössä työhuone jonne hänen odotettiin päivittäin saapuvan, mutta hänellä ei ollut mitään työtehtäviä. Brita sai miehensä lupaamaan, että antaa heille perheenä vuoden aikaa suunnitella elämää eteenpäin. Oli puhetta mm ulkomaille muutosta, mutta diplomaatin työ oli Tanelille kaikki kaikessa ja ilman sitä hän vaipui syvemmälle masennukseen. Hän oli myös iältään vasta vähän yli viidenkymmenen, aivan liian nuori jäämään eläkkeelle. Päivää ennen Britalle lupaamansa vuoden määräajan päättymistä Taneli Kekkonen teki itsemurhan. Kaiken kaikkiaan Tanelin tilanne hoidettiin järkyttävän huonosti. Miksi häntä kiusaamisen sijaan ei autettu?

Yksi kiinnostava näkökulma kirjassa oli myös Kekkosten suhtautuminen miniäänsä. Ensimmäiset viisi vuotta Sylvi suhtautui Britaan hyvin viileästi ja muodollisesti, kutsuikin tätä rouva Kekkoseksi. Britaa ei otettu mukaan perheen tärkeisiin tapahtumiin, hän ei saanut kutsua Tanelin kaksoisveljen Matin häihin eikä appensa presidentin virkaanastujaisiin. Tanelille tämä kaikki oli "normaalia" eikä hän tuntunut tekevän asian eteen mitään.

Sylvihän se oli, joka johti perhettä kovalla otteella. Urho saattoi hallita valtakunnanpolitiikkaa, mutta mutta perhepiirissä valta oli tukevasti Sylvin hyppysissä. Urho oli kiltti ja pehmeä eikä olisi missään tapauksessa noussut vastustamaan syvästi kunnioittamansa Sylvin tahtoa. Pieni nainen piti kolmea miestään, Urhoa ja poikia, jämäkästi otteessaan. 

Sylvi toivoi pojalleen avioeroa. Kirjeissä pojalleen hän on mm kehottanut tätä ottamaan eron vaimostaan koska tämä saa jatkuvasti keskenmenoja ja toisessa kirjeessä rohkaisee, ettei Tanelin tule antaa heidän asemansa vaikuttaa, mikäli suunnittelee avioeroa. Sitten tapahtui se, minkä myötä monet naiset ovat vihdoin saaneet anoppinsa hyväksynnän. Timon syntyessä Sylvi riensi ensimmäisenä sairaalaan ja oli riemuissaan kun poika näytti aivan Tanelilta. Lopulta naiset lähes ystävystyivät; Sylvin 60-vuotispäivää he viettivät kahdestaan Firenzessä humputellen.

Politiikkaa kirjassa on hyvin vähän. Myös Britan elämää Tanelin kuoleman jälkeen on käsitelty hyvin vähän. 1990-luvulla hän alkoi järjestää ja opastaa kulttuurimatkoja Italiaan. Hän nautti myös juhlien järjestämisestä ja laittoi aina kaikki ruuat itse. Yhdelle kun ei viitsinyt edes kokata. Klassinen musiikki oli yhdistänyt jo Britaa ja Tanelia ja he kävivät paljon konserteissa. Hän oli mukana perustamassa Helsingin kaupunginorkesterin ystäväyhdistystä Pro Filharmonia ry:tä 1993. Brita kuoli lyhyen sairaalassaolojakson jälkeen syöpään toukokuussa 2013. Hän oli kertonut toiveenaan ettei hänelle järjestetä muistotilaisuutta, vaan muistetaan konsertilla. Tämä tapahtui joulukuussa 2013 Pro Filharmonian viettäessä 20-vuotisjuhliaan. 

Arne Nevanlinna: Heta

Arne Nevanlinna: Heta

WSOY 2014, 276 sivua

Heta syntyy pyykkituvassa Haminassa, vuosi on 1885. Kätilöivä piika toteaa lapsen olevan tyttö, muuten terveen oloinen, mutta toinen jalka on lyhyempi kuin toinen. Sandra-äiti kurottautuu hätääntyneenä lasta katsomaan, putoaa lavitsaltaan, lyö päänsä kivilattiaan ja niin Heta jää orvoksi.

Kirja siirtyy lyhyen epilogin jälkeen ajassa eteenpäin, kun Heta on päässyt piikomaan Haminasta Helsinkiin muuttaneen Kenraalittaren eli leskirouva Gustava Celeriuksen kotiin. Leskeneläke on pieni ja leskirouvalla on varaa pitää enää köksää, kahta toistaitoista piikaa ja kuskia. Ei heillä enää hevostakaan ole, mutta pitää talossa yksi mies olla, miesten töihin.

Kun Heta ensimmäisen kerran huomasi osaavansa lukea toisten ajatuksia, hän piti sitä piikatytölle sopimattomana käytöksenä ja päätti olla urkkimatta toisten mietteitä. Se vain tuntuu kovin vaikealta. Helsingissä Heta käy muutaman luokan koulua ja 11-vuotiaasta lähtien piikoo kokopäiväisesti. Vaikka häntä ei aina kohdella parhain mahdollisin tavoin, hän on kuitenkin saanut oppia lukemaan ja kirjoittamaan, pään päällä on katto, ruokaa on riittävästi ja Kenraalitar on ystävällinen.

Vihdoin Kenraalitar sai tilaisuuden kopauttaa kepillään napakasti parkettia kaksi kertaa. Heta ilmestyi välikön ovesta nopeasti, kannatteli toisella kädellä täpötäyttä tarjotinta, yritti toisella sulkea oven takanaan ja horjahti. Johanna sattui seisomaan kohdalla ja onnistui estämään sekä tarjottimen putoamisen että Hetan kaatumisen.

- Mutta Mamma kulta, miksi ihmeessä sinä et käskenyt sitä toista piikaa hoitamaan tarjoilun? Nimeä en muista, mutta ei ainakaan ole rampa.

- Hiljempaa etteivät vieraat kuule. Karoliinan jaloissa ei ole vikaa, päässä sen sijaan kyllä ja on vielä kömpelömpi kuin Klumpan, vaikka eri tavalla.

- Anteeksi kuka ja miten niin eri tavalla?

- Liikanimi. Tarkoitan tietysti Heta. Liina ei ajattele mitään. Voi kahvia kaataessaan katsoa muualle. Hätääntyi viime kerralla eikä osannut muuta kuin itkeä. Hetaa ei löytynyt ja jouduin itse siivoamaan jäljet.

- Anteeksi, mutta kuka on Liina?

- Liikanimi. Tarkoitan tietysti Karoliina.

Kaikki kääntyy päälaelleen kun Kenraalitar kuolee ja perinnöstä alkaa lasten kesken kiivas taisto. Kenraalitar lienee tarkoittanut hyvää määrätessään testamentissaan Hetalle vuoden palkan verran rahaa (siinä missä puolen vuoden korvauksen muulle palvelusväelle) mutta tästä hyvästä Heta joutuu ahneiden perillisten silmätikuksi. Ei aikaakaan, kun perilliset saavat päähänsä, että Heta on siivoillessaan saattanut nähdä Tant Gustavan testamentin ja edesauttanut rakkaan Mamman kuolemaa rahankiilto silmissään. Hetan syyttäminen murhaajaksi yhdistää vihdoin perilliset saman näkemyksen alle. Heta lukee heidän ajatuksensa, joutuu paniikkiin ja pakenee.

Alussa pidin kirjasta kovinkin, Nevanlinnan kieli on hyvää ja tarina vivahteikkaampi kuin aivan "perusmallin" historiallinen romaani. Mutta Hetan pakomatka ja sen tapahtumat eivät olleet ollenkaan sellainen loppu jota kirjalle toivoin ja siitä hyvästä loppumauksi jäi väkisinkin vähän ikävä tunne. Siitäkin huolimatta, että epilogissa paljastuu asia joka antaakin ymmärtää, että Heta eli sittenkin onnellisemman loppuelämän kuin olin olettanut.