#prideviikko Walter de Camp: Ja homot loivat naisen

Tällä viikolla vietetään Helsinki Pride viikkoa johon myös kirjabloggaajat osallistuvat lukemalla lgbti-kirjallisuutta. 

Viime vuotiseen malliin tartuin tälläkin kertaa tietokirjaan, kun kirjaston tätien suosittelyhyllyltä lähti mukaan Walter de Campin Ja homot loivat naisen. 

Minulle viime vuonna menehtyneen Walter de Campin nimi(merkki) on tuttu City-lehdestä jota nuorena aikuisena tuli usein luettua. Walter vastaili lukijoiden erikoisiin kysymyksiin toisinaan lähes yhtä erikoisilla vastauksilla. Sisäpiiri-palstan lisäksi useampia teoksia julkaisseen de Campin viimeiseksi kirjaksi jäi juurikin tämä homoseksuaaleja muotisuunnittelijoita käsittelevä teos.

Walter de Camp: Ja homot loivat naisen 
Like 2015
218 sivua 

De Camp esittelee kirjassaan kymmenen muotisuunnittelijaa alkaen Christian Diorista päätyen Alexander McQueeniin. Ajallisesti tämä tarkoittaa toisen maailmansodan jälkeistä aikakautta aina 2000-luvun alkuvuosiin. 

Alustuksessa de Camp pohdiskelee, miten keväällä 1947 vapautettu Pariisi nousi nopeasti muodin mekaksi, mutta kuka määrää muodin kun sotaa edeltäviä vuosikymmeniä hallinneet Coco Chanel ja Elsa Schiaparelli on syrjäytetty? Heidän tilalleen oli nopeasti noussut muotisuunnittelijamiehiä, Dior, Cristóbal Balenciaga, Pierre Balmain ja Jacques Fath. Naiset luulivat heitä heteroiksi, sillä heidän homoseksuaalisuudestaan tiedettiin vain Pariisin sisäpiireissä. Vasta viime vuosituhannen lopulla asiasta alettiin puhua. 

Miksi sitten juuri homoista on tullut niin merkittäviä muotisuunnittelijoita?
Homosuunnittelijat pystyvät tekemään naisille rohkeampaa muotia kuin parhaimmitkaan naispuoliset muotisuunnittelijat, jotka naisina eivät voi olla miettimättä mihin "sisällöllisiin" tilanteisiin heidän suunnittelemansa vaate voi sitä käyttävän naisen johtaa. Muotisuunnittelijanainen voi ajatella, että jokin vaate ei ole tarpeeksi lämmin, joten suunnitelmaa on muutettava lämpimempään suuntaan. Homomies ei itse pukeudu suunnittelemaansa mekkoon. Hän on naisten arkisten huolien, female troublen, ulkopuolella. Vapaa kehittelemään hurjimpiakin suunnitelmiaan. 

Kirjasta käy ilmi muitakin, yhteiskunnallisempia puolia kuin pelkkä muoti. Esimerkiksi se, miten vielä 1940- ja 1950-luvulla, ennen nuorisokulttuurin "keksimistä", tyttölapsista kasvoi suoraan aikuisia naisia ja miten ihannenainen oli keski-ikää lähestyvä, maailmaa nähnyt nainen joka ei yrittänyt näyttää nuoremmalta kuin on. Päinvastoin, nuoret tytöt yrittivät näyttää vanhemmilta. 

Christian Diorin aikaan yhteiskunta oli hyvin patriarkaalinen. Dior halusi luoda naisista Naisia, yhtä aikaa viattomia että seksikkäitä objekteja. Naiset olivat miesten, joko avioliitossa tai ajankuvaan nähden siihen pyrkimässä. Kun Dior pidensi tai lyhensi hameen helmaa, mies maksoi uuden mekon naiselleen ja hän valitsi asiakkaikseen kalleimman eliitin eli paksuimmat aviomiesten lompakot. Hän tunsi olevansa arkkitehti joka rakensi naisia kuin rakennuksia, muovaili pyöreitä olkapäitä, naisellisen täyteläisen poven ja vain vaaksan levyisen vyötärön. Diorin vaatima vyötärö saatiin aikaan joko vyötärönkurojalla tai korsetilla. Sukkahousujakaan ei oltu vielä keksitty, joten myös sukkahousuliivi kuului naisen arkiseen alusvaatetukseen. Eikä Dior ollut viimeinen joka halusi vaatettaa rikasta eliittiä. Homosuunnittelijat syttyivät tähdistä ja vahvoista, valovoimaisista naisista. Marlene Dietrich kohahdutti Hollywoodissa jo 30-luvulla tyylillään pukeutua miesten pukuihin ja tämän tyylin takana oli homoseksuaali puvustaja Travis Benton. Armani on kertonut inspiroituneensa Dietrichistä.

50-luvun lopulta kehittynyt nuorisokulttuuri oli ongelmallista Pariisin haute couture muotitaloille. Pitäisikö reagoida myös nuoriin kuluttajiin ja heidän muotivirtauksiinsa? Tähän kutsuun vastasi Diorin nuori suunnittelija, Yves Saint Laurent. Paremman vapauden esimerkiksi poptaiteesta innoittumiseen Laurent sai kuitenkin perustettuaan oman muotitalon. Hän teki myös jotain radikaalia ja avasi valmisvaatekaupan jossa oli myytävänä pop art -mekkoja, vinyylisiä sadetakkeja, samettihameita ja paljastavia baby doll -mekkoja. Kevään 1967 kokoelma oli jotain uutta ja kohahduttavaa, sillä se rakentui kokonaan naisen housupuvun ympärille. Miesten mielestä housupukua käyttivät vain lesbonaiset ja Saint Laurent toikin lesbonaisten suosiman tyylin heteronaisten saataville, asia johon heteromies tai nainen suunnittelijana ei kenties olisi lähtenyt. 

Myös hippikulttuuri ja hameen helman nostaminen jopa 9 cm polven yläpuolelle samoin kuin maximekot kuuluivat 60-luvun puolivälin ja loppupuolen muotivirtauksiin. Oma lukunsa oli vielä minihameen synty. De Camp pohdiskeleekin kuka sen lopulta keksikään? Yleensä vastaamme Mary Quant, mutta De Camp esittelee vaihtoehtoina myös homoseksuaalin muotisuunnittelijan John Batesin ja ns. King's Roadin tytöt. Muodin mekka kun oli siirtymässä nuorisokulttuurin myötä Pariisista Lontooseen ja Chelsean läpi kulkeva King's Road oli nuorison aluetta jossa myös Mary Quantin liike sijaitsi.

70-luvulta 2000-luvulle mahtuu monia tuttuja nimiä, Giorgio Armani, Gianni Versace, Jean Paul Gaultier, John Galliano. Jostain syystä Versacen ystävä Karl Lagerfeld mainitaan vain sivulauseessa, vaikka kuuluu niin sanotusti samaan porukkaan. 

Palataksemme kirjan teemaan, de Camp pureutuu isolla roolilla myös suunnittelijoiden lapsuuteen ja löytää niistä yhteneväisyyksiä. Yleisimpänä hän huomioi sen, että lähes poikkeuksetta homoseksuaalit muotisuunnittelijat ovat olleet äidin poikia. He eivät menestyneet koulussa vaan viihtyivät äidin kanssa näiden puuhissa. Diorin syntyessä 1905 elettiin vielä ns viktoriaanista aikakautta, jolloin lapsia hoitivat lastenhoitajat, eivät suinkaan äidit. Puutarhassa pieni Christian sai kuitenkin viettää aikaa äitinsä seurassa. Poika ei milloinkaan kertonut seksuaalisesta suuntautumisestaan vanhemmilleen vaan eli täydellistä kaksoiselämää. Pierre Cardin leikki nukeilla ja teki niille tilkuista vaatteita. Yves Saint Laurent piti muotinäytöksiä paperinukeillaan ja määräsi jo pienestä miten perheen naisten tuli pukeutua. Giorgio Armanin äiti oli hillitty niin käyttäytymisessään kuin pukeutumisessaan ja Armani on kertonut äidin inspiroineen hänen työtään. Toisaalta Armanin pikkutakin alla voi olla vain naisen iho. Gianni Versacen äiti olisi halunnut lääkäriksi, mutta 1940-luvun Italiassa se ei ollut vaihtoehto. Niinpä äiti perusti ompelimon jossa Giannikin hyvin viihtyi. Saint Laurentin tavoin hänkin vaatetti nukkeja ja ihaili isoja tähtiä kuten Sophia Lorenia ja Gina Lollobrigidaa. Jean Paul Gaultierin isoäidillä oli kauneussalonki jossa poika viihtyi paremmin kuin koulussa. Hän oli taitava piirtäjä ja piirsi isoäitinsä asiakkaita mielikuvituksensa iltapukuluomuksiin.

De Camp esittää että naisten on kiittäminen näitä homoseksuaaleja muotisuunnittelijoita monesta. Ilman heitä eivät olisi selvinneet arjesta, oman elämänsä teatterista.

#pridelukuviikko: Kaikella rakkaudella

Helsinki Pridea vietetään tänä vuonna 26.6-2.7. Kirjabloggaajat osallistuvat tempaukseen lukemalla ja bloggaamalla HLBTQ-kirjallisuutta tämän viikon aikana. Haastetta emännöi Niina T. Yöpöydän kirjat -blogista.

Johanna Korhonen & Jeanette Östman

Kaikella rakkaudella

168 sivua

Into kustannus, 2014

Ruotsinkieliset tekstit on suomentanut Riikka Toivanen

Mietin pitkään jonkin romaanin lukemista Pride-viikon lukuhaasteeseen. Koska olen asettanut tavotteekseni lukea tänä vuonna hieman useamman kuin viime vuotisen yhden tietokirjan, päädyin kuitenkin valitsemaan tietokirjan ja näin luettavakseni tuli 14 tarinaa vaaleanpunaisten kansien välissä.

Johanna Korhosen ja Jeanette Östmanin toimittama tietokirja Kaikella rakkaudella kertoo neljätoista erilaista tarinaa siitä millaista on olla homo, lesbo tai transsukupuolinen 2000-luvun Suomessa. Lähestymistapoja aiheeseen on lähes yhtä monta kuin kirjoittajaakin, kuka vakavammin asialinjalla ja yleisellä tasolla pohdiskellen, kuka oman elämänsä esimerkkejä hyödyntäen, kuka huumorin keinoin.

"Ted, puolet kasitiestä ajoi juuri ojaan! Tulitko tosiaan kaapista suorassa lähetyksessä?" Näin luki tekstiviestissä, jonka eräs kollega lähetti minulle, kun olin muutama minuutti aiemmin tunnustanut Radio Extremin kuuntelijoille homoseksuaalisuuteni.
Oikeastaan se ei ollut mikään iso juttu. Olin ollut homo avoimesti melkein kymmenen vuotta, tosin kaksi ensimmäistä vuotta biseksuaali, koska se kuului asiaan. Pitää nimittäin antaa ystäville aikaa sulatella asiaa. Tämän tapahtuessa kesäkuussa 2008 olin toiminut juontajana suunnilleen kuukauden ja miettinyt monta kertaa, miten tulisin ulos suorassa lähetyksessä. Tuntuu vähän tyylittömältä vain sanoa se kahden laulun välissä. "Siinä oli Britney Spearsin tuorein single, minä muuten olen homo, ja nyt kuuntelemme vähän Kentiä."

Näin aloitti oman puheenvuoronsa radiojuontaja Ted Urho. Mukaan on saatu muitakin julkisuudesta tuttuja henkilöitä kuten kansanedustaja Jani Toivola, sekä työpaikkansa seksuaalivähemmistöön kuulumisestaan johtuen menettäneet Marja-Sisko Aalto ja toinen kirjan toimittajista, journalisti Johanna Korhonen. Marja-Sisko syntyi Olli-Veikkona vuonna 1954 ja kohahdutti vuonna 2008 ilmoittaessaan Imatran kirkkoherran virassa toimiessaan olevansa intersukupuolinen ja aikovansa korjata sukupuolensa miehestä naiseksi. Marja-Sisko yritti palata kirkkoherran virkaansa vuoden virka- ja vuorotteluvapaan jälkeen, mutta Imatran seurakunnasta erosi moninkertainen määrä jäseniä joten Aalto pyysi lopulta eroa ja toimii nykyään notaarina. Johanna Korhosen monet muistanevat siitä, että Lapin Kansan vastavalittu päätoimittaja irtisanottiin samoin tein "luottamuspulan" takia, tai sitten siksi, että Alma Mediassa keksittiin liian myöhään Korhosen elävän rekisteröidyssä parisuhteessa naisen kanssa. Korhonen haastoi Alma Median oikeuteen laittomasta irtisanomisesta ja voitti jutun hovissa. Molemmat kertovat kirjassa näihin liittyvistä tuntemuksistaan. Aalto pohtii mm mitä pelkoja tuntevat he, jotka pelkäävät erilaisuutta ja toisaalta he, jotka itse ovat erilaisia. Korhonen kertoo läpikäymästään prosessista Alma Median kanssa ja toisaalta heteroseksuaalisesta valtarakenteesta ja erityisesti miehiltä saamastaan ikävästä palautteesta, tyyliin "hukkaan menee nuokin ryntäät".

Julkisuudessa on puitu myös Susanna Airolan tapausta. Airola ja ex-miehensä kertoivat juurikin Kaikella rakkaudella -kirjassa yhteisen tarinansa siitä miten Susanna rakastui naiseen ja miten Airolan mukaan piispa Eero Huovinen käytännössä savusti hänet ulos pastorin virastaan. Huovinen on tämän kiistänyt. Kuitenkin sekä Airola että Aalto ovat kokeneet kirkon nokkamiesten painostuksesta joutuneensa hakemaan eroa virastaan. Aalto on kertonut hakeneensa yli kolmeakymmentä kirkon virkaa ennen kuin sai notaarin toimensa Kuopion seurakunnasta.

Sekä Aalto että Airola ovat julkaisseet muutakin kirjallisuutta kuin osuutensa Kaikella rakkaudella -kokoelmassa. Aalto on kirjoittanut muun muassa kaksi dekkaria. 

Kirja tarjoili ennestään tuttuja näkökulmia mutta toisaalta opin siitä myös paljon uutta. Rita Paqvalénin kertomus oli yksi kiinnostavimmista. Hän avasi omien yksilöityjen muistikuviensa myötä erilaisia tapahtumia jotka ovat olleet virstanpylväitä niin hänelle itselleen kuin yhteiskunnalle. Vuosi 2000 oli hänelle erityisen merkityksellinen. Silloin valittiin presidentiksi Tarja Halonen, jonka Paqvalén näki feministisesti uskottavana, vähemmistöjen puolesta itsensä likoon laittavana ja kulttuurimyönteisenä. Samana vuonna Paqvalén tapasi elämänkumppaninsa ja perusti yhdessä muutaman muun naisen kanssa LBT-kulttuurifestivaalin Tribadien yöt ja päivät. 

Toinen kirjan takana olevista, Jeanette Östman, avasi seikkaperäisesti vaimonsa synnyttämän lapsen huoltajuuden ja adoption monimutkaisia koukeroita mm Kelan ja hovioikeuden kanssa asioidessa. Heille kun kävi niin, ettei käräjäoikeus antanutkaan Östmanille huoltajuutta vaikka näin äidin tekemissä hakemuksissa naisparien kanssa oli ollut tapana toimia, ja he joutuivat hakemaan huoltajuutta aina hovioikeudesta saakka.

Kaikella rakkaudella julkaistiin helmikuussa 2014, samana päivänä kun eduskunta alkoi käsitellä aloitetta sukupuolineutraalista avioliittolaista. Vuonna 2014 Suomessa oli 2435 rekisteröityä parisuhdetta. Lakiehdotus aiheutti paljon keskustelua, kyseltiinpä eduskunnassa mm. Sipilän jumalanpelosta, mutta läpihän se meni ja astui voimaan maaliskuussa 2017. Merkittäviä muutoksia on myös lakiin sisältyvissä liitännäislaeissa, joiden myötä mm samaa sukupuolta olevat avioparit saivat adoptio-oikeuden. Kirjassa vuonna 1968 syntynyt näyttelijä Kristoffer Möller ounasteli olevansa liian vanha kun se päivä koittaa. Montaakohan samaa sukupuolta olevaa paria lapsionni adoption muodossa lähivuosina tai edes -vuosikymmeninä lykästää? Vaikka viime vuosikymmenet ovat tuoneet paljon lakipykälien helpotusta sekä lisänneet suvaitsevaisuuden ilmapiiriä, on molemmissa vielä paljon kehittämisen varaa.