Christy Lefteri: Aleppon mehiläistarhuri

Christy Lefteri: Aleppon mehiläistarhuri

Kustantamo S & S, 2021

Alkuteos: The Beekeeper of Aleppo, 2019

Suomennos: Leena Ojalatva

Lukija: Ilkka Villi

Kesto: 10 h

Nuri kasvatti mehiläisiä yhdessä serkkunsa Mustafan kanssa. Hänen vaimonsa Afra oli taiteilija ja heillä oli pieni poika, Sami. Afra myi töitään kojussa torilla, mutta hän oli voittanut myös palkintoja.

Mustafan isä ja isoisäkin olivat tienanneet elantonsa mehiläisillä. Mustafa opiskeli Damaskoksen yliopistossa, toimi siellä sitten professorinakin, ja teki tutkimusta hunajan koostumuksesta. Koska Mustafa joutui kulkemaan niin usein Aleppon ja Damaskoksen väliä, hän opetti Nurin käsittelemään mehiläisiä, ja kesäkuukausina, kun yliopisto oli suljettuna, he tekivät töitä yhdessä.

Uurastimme pitkiä päiviä - lopulta me ajattelimme kuin mehiläiset ja söimmekin kuin mehiläiset! Söimme hunajaan sekoitettua siitepölyä, jotta jaksaisimme ahertaa paahteessa.

Alkuaikoina, kun minä olin parikymppinen ja vasta aloittelin mehiläistarhurin työtä, pesämme olivat mudalla päällystettyjä kasvipohjaisia rakennelmia. Myöhemmin korvasimme korkkipuiden kannot ja terrakottapesät puulaatikoilla, eikä aikaakaan, kun tarhassamme oli jo yli viisisataa yhdyskuntaa! Tuotimme ainakin kymmenen tonnia hunajaa vuodessa. Mehiläisiä oli valtavasti, ja niiden seurassa tunsin olevani elossa. Kun olin erossa niistä, tuntui kuin suuret juhlat olisivat päättyneet. Vuosia myöhemmin Mustafa avasi puodin kaupungin uudessa osassa.

Hunajan lisäksi hän myi hunajapohjaista kosmetiikkaa: täyteläisiä, tuoksuvia voiteita ja saippuoita ja hiustuotteita, jotka kaikki oli valmistettu ikiomien mehiläistemme tuotoksista. Mustafa oli avannut puodin tytärtään varten. Vaikka tytär oli tuolloin vielä pieni, hän kaavaili jo lähtevänsä aikanaan opiskelemaan maataloutta isänsä tavoin. Niinpä Mustafa antoi liikkeelle nimeksi Ayan paratiisi ja lupasi, että jos tytär opiskelisi sinnikkäästi, jonakin päivänä puoti olisi hänen. Aya kävi myymälässä mielellään, haisteli saippuoita ja levitti käsiinsä voiteita. Hän oli ikäisekseen älykäs, ja muistan kuinka hän kerran sanoi: "Tämä puoti tuoksuu siltä, miltä maailma tuoksuisi jollei ihmisiä olisi."

He tiesivät, että edessä oli vaikeita aikoja. Poliittinen tilanne oli kireä, ja Damaskoksesta alkaneet mielenosoitukset olivat johtaneet sisällissotaan. Pian sen jälkeen kun taistelut alkoivat, Mustafa lähetti vaimonsa ja tyttärensä turvaan Englantiin, jonne hänen ystävänsä oli lähtenyt töihin jo vuosia aiemmin. Mustafa itse ei voinut lähteä, sillä hän ei voinut jättää mehiläisiään, ja hänen poikansa Firas jäi heidän luokseen. 

Mehiläiset olivat perhettä. Mutta eräänä päivänä vandaalit olivat polttaneet kaikki pesät; kolme sukupolvea tarkkaan tehtyä työtä savusi ilmaan. Kun mehiläiset paloivat, Mustafa oli valmis lähtemään, mutta Firasia ei löytynyt ensin mistään, ja sitten kun löytyi, ruumishuoneelta. Viikkoa myöhemmin pommi-iskussa kuoli Sami, ja samalla Afralta katosi näkö. Alkaa matka kohti Englantia.

"Kaikki sujuu ongelmitta", hän sanoo, "ja vastaanotolla voitte varata ajan vaimollenne ja myös itsellenne. Teidän olisi hyvä käydä pikaisessa lääkärintarkastuksessa." Lucy Fisher vilkaisee Afraa ja huomaan vaimoni vaivaantuvan. 

"Milloin puhuttelumme on? kysyn, jotta Lucy Fisherin katse kääntyisi jälleen minuun. 

"Palaan asiaan piakkoin ja ilmoitan päivämäärän. Teidän kannattaa alkaa valmistautua. Miettikää kertomustanne, miten pääsitte tänne, mitä matkan varrella tapahtui. Puhuttelijat kysyvät teiltä kaikenlaista, ja teidän on oltava valmiina, sillä kysymykset ovat henkisesti raskaita."

En sano mitään.

"Oletteko miettinyt asiaa?"

"Olen", sanon. "Totta kai. Mietin sitä jatkuvasti." Ja jälleen näen Lucy Fisherissä jotakin todellisempaa kuin suorasanaisen uutistenlukijan. 

Hän hieraisee oikealla kämmenselällä silmäänsä, ja sotkee meikkiään niin kuin nuori tyttö saattaisi tehdä.  

"Puhuttelijat nimittäin iskevät kiinni, jos siihen tarjoutuu pienikin tilaisuus", hän sanoo, "varsinkin jos kertomuksenne on sekava." 

Nyökkään, alan olla huolissani, mutta Lucy Fisher ei näytä huomaavan huoltani. Hän vilkaisee rannekelloaan viestittääkseen, että tapaaminen on ohi. Afra ja minä nousemme.

Seuraavaksi Lucy Fisheriä on menossa tapaamaan Diomande. Vaihdamme vuoroa keittiön ovella, ja Diomande menee peremmälle ja istuu pöydän ääreen, hänen suppuun taitetut siipensä törröttävät t-paidan alla. Hän on huomattavasti puheliaampi kuin minä. Hän tervehtii Lucy Fisheriä sydämellisesti puutteellisella englannillaan ja alkaa välittömästi selittää, mistä on kotoisin ja miten on tullut tänne. Diomande lörpöttelee niitä näitä jo ennen kuin Lucy Fisher on ehtinyt kysyä mitään. Kuulen hänen äänensä käytävän päähän saakka, vauhkon, vimmaisen höpötyksen, joka tuo mieleen laukkaavan hevosen. 

Afra sanoo olevansa väsynyt, joten vien hänet makuuhuoneeseemme, ja hän istuu sängynreunalle kasvot ikkunaan, juuri niin kuin hänellä oli tapana istua kotona Aleppossa. 

 

Ennen pitkää lukijalle avataan paitsi matkan vaiheita, myös surullisia tapahtumia, joita ei paljasteta kronologisessa järjestyksessä.

Kuuntelin kirjan jo keväällä, heti Elif Shafakin uusimman, Kadotettujen puiden saaren jälkeen. Shafakin kirja kertoi jaetusta Kyproksesta, ja sen jäljiltä jäi kiinnostus lukea jotain muutakin lähiseudulta, muslimikulttuurin vaikutuspiiristä. Näitä kahta verratessa Lefterin kirja on tyyliltään kaoottisempi ja tarinana julmempi ja lohduttomampi kuin Shafakin kirja, joka kuitenkin oli tyypiltään tarina kaiken voittavasta rakkaudesta, olematta silti imelä. Tavallaan mehiläistarhurissa on kyllä takana se sama rakkaus, mutta enemmän traumaa ja pahoinvointia, eikä sen käsittelytavassa ole lempeyttä.