Anni Saastamoinen: Ja mutta että sitten

Anni Saastamoinen: Ja mutta että sitten

Gummerus, 2022

Lukijat: Ilkka Villi, Sanna Majuri

Kesto: 6 h 6 min

Luigille oli tullut pari kuukautta sitten ero ja hän oli muuttanut pieneen asuntoon, jonne hän vei kaikkia astioita kuusi, mutta vaimoja ei ainuttakaan. Lattialla olevalla patjalla maatessaan hän pohti, tarkoittaako se, että aurinko on aina noussut, sitä, että se nousee jatkossakin? 

Aurinko on noussut ennenkin.

Sen pitäisi siis nousta myös huomenna. 

Mutta eikö kaiken aikaa, auringon nousemassa noustuaankin, nouse se todennäköisyys, ettei aurinko enää eräänä päivänä nousisikaan.

Koska onhan se naurettavaa. Luottaa nyt siihen, että koska jokin asia on aina tapahtunut tietyllä tavalla, tulisi se tapahtumaan aina samaan tapaan jatkossakin. 

Ja vielä naurettavampaa asiasta tekee se, että luottamus asian ainaiseen ja päättymättömään ja iankaikkiseen tapahtumiseen on niin väkevä, että kaikki perustuu siihen. Aivan kaikki. Siihen perustuu elämä.

Perustui. Siihen, että arkirutiini oli rakennettu vuosien kokemuksella, kulmat hioutuneet toisiinsa sopivammiksi. Kun aurinko sitten lakkasi nousemasta, ei millään auringon nouseskelun aikana opitulla ollutkaan enää merkitystä. Ei ole toisen kulmia, joihin hioutua. Oma hioutuminen on ollut turhaa. 

Ja sitten sitä huomaa asuvansa koirankopissa, jossa oleminen vaatinee villasukkien käyttämistä ympäri vuoden. Asunto on pitkulainen ja korkeahko sillä tavalla kuin edellisvuosisadan alkupuolella nousseissa jylhissä taloissa on tapana. Verhoja en takuulla saa paikalleen koskaan, enkä tiedä, haluanko. Enkä ole varma, tarvitseeko. Olen asunut tässä jo kuukausia, mutta en saa mitään muitakaan asioita paikoilleen.

Koska aurinkoni ei ehkä koskaan enää nouse.

Lailan paras ystävä Mirva on kuollut. Siitä on jo yli kaksi vuotta, mutta Laila ei ole päässyt yli tapahtuneesta, hän on yhä vihainen. Olisi ollut helpompaa jos ystävä olisi kuollut onnettomuudessa, vaikka tsunamissa tai lumivyöryssä, tai jäänyt rattijuopon yliajamaksi. Olisi ollut joku ketä syyttää. 

Laila on käyttänyt työterveyden tarjoaman akuutin kriisiavun kolme käyntiä psykiatrilla, ja käyttää parhaillaan jo kolmatta kertaa. 

Edellisellä kerralla psykiatri oli tarjonnut minulle vaihtoehtoja, koska olen jo vakiasiakas. B-lausuntoa, Kelan tukemaan psykoterapiaan mahdollista pääsyä, masennuslääkitystä. Mutta en minä ole masentunut, minä olen vain surullinen ja sijoiltani. Täällä minä käyn tarkkailemassa palmuvehkan kasvua tai kasvamattomuutta siksi, että lähiesihenkilöni olisi tyytyväinen ja kokisi kehityskeskusteluissa saaneensa jotain aikaan. Lailan "avun piiriin". Oma vikani, mitäs kerron hänelle aina, etten taida olla ihan kunnossa. 

Ennen pitkää nämä kaksi kohtaavat. 

Sirkan kirjoittajan uusi romaani kiinnosti jo lähtökohtaisesti, mutta luisteli kuin saippuapala käsistäni. Olin kuunnellut kuuden tunnin kirjasta tunnin, ja tuskailin kun en ollut saanut otetta oikein kummastakaan päähenkilöstä. Ellei kirja olisi ollut niin lyhyt, olisin jättänyt sen kesken. Tunne ei siitä juuri muuttunut loppupuolellakaan. Huumori on vaikea laji, mustanakin, ja minulla oli suuret odotukset, kun olin pitänyt niin paljon kirjailijan esikoisesta, Sirkasta. Kirjan kantta en oikein ymmärrä.