Ruth Hogan: Kadonneiden tavaroiden vartija

Ruth Hogan: Kadonneiden tavaroiden vartija

Bazar, 2020

335 sivua 

Alkuteos: The Keeper of Lost Things, 2017

Suomennos: Susanna Tuomi-Giddings

Kiitokset kustantajalle arvostelukappaleesta.

Taloudenhoitajaa / yksityissihteeriä
kaivataan miespuolisen kirjailijan talouteen.
Hakemukset kirjallisina Anthony
Peardewille postilokeroon 27312.

Kuusi vuotta sitten lehdessä ollut pikkuilmoitus oli pelastanut Lauran kaikesta ikävästä johon ero Vincestä oli hänet ajanut. Laura oli tavannut miehen ollessaan vain 17-vuotias ja antanut tälle yhtä monta vuotta elämästään vain tullakseen lopulta petetyksi. Kotileikkiin ryhtyäkseen hän oli vieläpä jättänyt käyttämättä stipendin yksityiskouluun ja oli eron tullen vailla loppututkintoa, kunnon ammattia ja toimeentuloa. Niinpä tutustuminen Anthony Peardewiin oli Lauralle onnenpotku ja hän viihtyi työssään. Hän rakasti miehen kotia, Paduaa lasiverantoineen, ja oli tullut läheiseksi ystäväksi miehen kanssa. Heidän välillään oli kuitenkin säilynyt tietty etäisyys - Anthonyn työhuoneeseen Lauralla ei ollut asiaa. 

Anthony oli nyt jo vähän yli seitsemänkymmenen ja elänyt koko ikänsä menemättä naimisiin. Hänen elämässään oli ollut suuri rakkaus, Therese, jonka kuolema juuri ennen häitä oli viedä mustuuteen myös Anthonyn.

Hän siemaisi juomaansa ja suukotti sitten hellästi valokuvan kylmää lasia ennen kuin pani sen takaisin pöydälle tuolin viereen. Nuorella naisella oli aaltoilevat hiukset ja suuret tummat silmät, joiden hohdetta edes vanha mustavalkoinen kuva himmentänyt. Hän ei ollut klassinen kaunotar, mutta hänessä oli säteilyä, joka sai Anthonyn yhä lumoihinsa vuosikymmenten takaa. Hänen kuolemastaan oli neljäkymmentä vuotta, mutta hän oli yhä Anthonylle koko elämä. Kuollessaan hän oli myös antanut Anthonyn elämälle päämäärän. Anthony Peardewista oli tullut kadonneiden tavaroiden vartija. 

Paduaan oli tullut pari vuotta aiemmin toinenkin työntekijä, puutarhuri Freddy. Laura törmäsi häneen harvakseltaan, mikä oikeastaan harmitti naista, sillä Freddy oli tumma ja puoleensavetävä. Freddyyn Laura tutustuu paremmin, kun Anthony yllättäen menehtyy. Anthony jättää Lauralle mittavan perinnön, Paduan ja työhuoneensa salaisuuden, tuhansittain löytötavaroita. Kaikkiin Anthony on merkinnyt löytöpaikan ja -ajan, sekä kirjoittanut tarinan, kenen tavara olisi voinut olla ja miten se on päässyt katoamaan. Kirjassa kerrotaan muutamia näistä tarinoista. Perinnön lisäksi Laura saa tehtävän;  Anthony haluaa Lauran etsivän omistajan kaikille näille tavaroille. Apua tähän Laura saa paitsi Freddyltä, myös Päivänpaisteelta, parikymppiseltä Downin syndroomaa aairastavalta tytöltä. 

Kirjassa on toinenkin tarinalinja, joka lähtee liikkeelle 40 vuoden takaa, vuodesta 1974. Silloin Eunice löytää niinikään työpaikan sanomalehti-ilmoituksen kautta. Kustantaja haki apulaista ja työhaastattelussa Eunice rakastui kertarysäyksellä mieheen jota kutsuttiin Pommikoneeksi ja joka palkkasi Eunicen koska heillä oli sama elokuvamaku. Eunicen ja Pommikoneen eämää seurataan nykyaikaan asti ja luonnollisesti nämä kaksi tarinalinjaa yhdistyvät. 

Koiraihmisenä oli ilahduttavaa, miten monia koiria romaanin sivuilla vilahteli. Esimerkiksi Pommikoneella oli Eunicen tullessa Douglas, pieni terrieri, jonka takamus oli pienessä kärryssä ja joka liikutti itseään etutassuillaan.

"Saanko esitellä: Douglas. Korvaamaton apulaiseni. Tai no, koirani."
"Hauska tavata, Douglas ", Eunice tervehti juhlallisesti. "Douglas Bader, otaksun. Sen huono-onnisen hävittäjälentäjän mukaan."
Pommikone löi ihastuksesta nyrkkinsä pöytään. "Tiesin heti, että sinä olisit se oikea! No niin, miten juot teesi?"
He joivat teetä keksien kera (Douglas joi omansa teevadilta), ja Eunice sai tietää, että Douglas oli jäänyt pentuna auton alle, ja että se oli löydetty hylättynä kadulta. Eläinlääkäri oli tarjoutunut nukuttamaan pennun, mutta Pommikone oli adoptoinut sen. 
"Nikkaroin kärrynrämän itse. Se näyttää pikemminkin pakettiperäiseltä Morris Minorilta kuin Mersulta, mutta tekee tehtävänsä."

Takakansiteksti lupaa "Rakkaudentäyteisen feel good -romaanin parhaaseen brittityyliin" ja Hoganin esikoisromaani lunastaa kyllä tämän lupauksen. Se on omaan makuuni pikkuisen turhan sokerinen, mutta toisaalta, onhan tällainen lempeän vanhanaikainen, superromanttinen kirja välillä paikallaan. Sen kohdalla ei kannata miettiä uskottavuutta tai todennäköisyyksien mahdollisuuksia, vain lukea ja antautua, ennen kaikkea juuri antautua sen vanhanaikaisen romantiikan vietäväksi.