Celeste Ng: Olisi jotain kerrottavaa

Celeste Ng: Olisi jotain kerrottavaa

Gummerus, 2020

Alkuteos: Everything I never told you

Suomennos: Sari Karhulahti

Lukija: Anna Saksman

Kesto: 9 h 47 min

Jos vain Lydia olisi ollut valkoinen tyttö.

Eräänä aivan tavallisena aamuna vuonna 1977 amerikkalais-kiinalainen Leen perhe valmistautuu töihin ja kouluun. Keskimmäinen lapsista, Lydia, vain ei saavu alakertaan. Äiti Marilyn ei löydä tätä huoneestaan, tytär ei selvästikään ole nukkunut yötä kotona. Huolestuneet vanhemmat lähettävät kuitenkin muut lapset, Nathanin ja kuopus Hannahin kouluun.

Poliisit eivät aluksi ole huolissaan. Monet teini-ikäiset lähtevät kotoa, suuttuvat jostain vanhemmilleen ja palaavat sitten oma-aloitteisesti kotiin. Juuri kuusitoista vuotta täyttänyt kaunis, sinisilmäinen Lydia löytyy kuitenkin kuolleena läheisen järven pohjasta. Mutta miksi Lydia olisi ottanut rannasta veneen, soutanut järvelle ja hukuttautunut?

Lydialla ei ollut koskaan ollut varsinaisesti ystäviä. Hän kelpasi kyllä silloin, kun tekemättömät läksyt piti kopsata joltain omaan vihkoon. Vanhemmat eivät tienneet, niin taitavasti Leen lapset peittävät vanhemmiltaan sen, miten heitä kiusataan. Mutta viime aikoina hänet on nähty usein Jackin autossa. Jackin, joka käyttää tyttöjä siekailematta hyväkseen, viettelee yhden toisensa jälkeen ja dumppaa heidät sitten. Marilyn ei usko Lydian itsemurhaan, jos poliisi ei selvitä murhaa, Marilyn selvittää itse, mitä tyttärelle tehtiin. 

Yli kaksikymmentä vuotta aiemmin Marilyn oli nuori opiskelija, joka halusi lääkäriksi. Opinto-ohjaaja kehotti häntä osallistumaan myös kemian tunneille, joilla hän oli ainoa naisopiskelija. Pian hän sai järkiään parhaita arvosanoja, eikä opettajakaan enää virnuillut hänelle. Marilyn pänttäsi asuntolahuoneessa yökaudet pääainettaan fysiikkaa ja näki itsensä valkoinen lääkärintakki yllään pelastamassa ihmishenkiä. Mutta sitten tapahtui se, mitä hänen äitinsä oli ennustanut, hän tapasi miehen. Kolmannen vuosikurssin Amerikan historiaa käsittelevää kurssia luennoiva herra Lee olikin aasialaista syntyperää, eikä juurikaan opiskelijoitaan vanhempi. Yksi kerrallaan, hihitellen ja kuiskutellen, luentosali alkoi tyhjentyä niin, että heitä oli jäljellä enää kymmenen. Marilynkin jättää kurssin kesken toisen luennon jälkeen, että heistä voisi tulla rakastavaiset, ja niin myös kävi.

James ei ollut milloinkaan tuntunut kuuluvansa Yhdysvaltoihin, vaikka oli syntynyt Kaliforniassa. Hänen isänsä oli tullut Kiinasta väärän henkilöllisyyden turvin; teeskennellyt olevansa Kaliforniassa jo asuneen entisen naapurinsa poika. Kyllähän Amerikka oli kansojen sulatusuuni, mutta kongressi oli sulkenut rajat kiinalaisilta, ettei väestö kävisi "liian keltaiseksi". Siinä missä italialaiset, irlantilaiset ja pohjoismaalaiset täyttivät höyrylaivojen kannet, vain aiempien kiinalaissiirtolaisten lapset olivat tervetulleita maahan. Nämä "paperipojat" saivat elää jatkuvassa kiinnijäämisen pelossa. James pääsi kouluun (koska äiti pääsi koululle keittiöapulaiseksi ja isä huoltomieheksi) ja jatkoi collegeen, mutta ulkopuolisuuden tunne ei hävinnyt vielä Harvardissakaan, eikä hänellä ollut milloinkaan ollut ystävää. Niinpä hunajanvaalean Marilynin ihastus hänenlaiseensa tuntui uskomattomalta. 

James ei "istunut Harvardin henkilökuntaan" vaikka oli selvästi paras lehtorinviran hakija, niinpä hän päätyi opettajaksi vaatimattomampaan collegeen. Marilyn valmistui collegesta ja aikoi jatkaa lääketieteelliseen, mutta raskauden myötä opintojen aloitus vaihtui häihin. 

Saatuaan luvan keskeyttää opintonsa toistaiseksi, hän lähti dekaanin toimistosta varmana siitä, että kaikki mistä hän oli unelmoinut, lääketieteellinen tiedekunta, lääkärin ammatti, uusi merkittävä elämä, odottaisi hänen paluutaan valmiina kuin hyvinkoulutettu koira isäntäänsä. Silti hänen äänensä värisi hänen luetellessaan äitinsä numeron kaukopuheluiden välittäjälle asuntolan eteispöydän ääressä.
Kun äiti lopulta vastasi, Marilyn ei edes tervehtinyt vaan tokaisi "Minä menen naimisiin, kesäkuussa." 
Äiti oli hetken vaiti. "Kuka sinun sulhasesi on?"
"Hänen nimensä on James Lee."
"Onko hän opiskelija?"
Marilynin kasvoja alkoi kuumottaa. "Hän viimeistelee parhaillaan tohtorinväitöskirjaansa Yhdysvaltojen historiasta", hän empi ja päätti kertoa puolet totuudesta. "Häntä harkittiin lehtoriksi Harvardiin ensi syksyksi."
"Hän on siis opettaja?", äiti tuntui piristyvän yhtäkkiä. "Voi kulta, olen todella iloinen sinun puolestasi. En malta odottaa, että tapaan sulhasesi."
Marilyn hulmahti täyteen helpotusta. Äiti ei ollut hänelle vihainen, vaikka hänen opintonsa jäivät kesken. Eihän äidillä olisi ollut mitään syytäkään suuttua, eikö Marilyn ollut tehnyt juuri niin kuin äiti oli toivonutkin ja tutustunut ihanaan Harvardin mieheen. 

Vielä vuonna 1958 seka-avioliitot olivat laittomia osassa osavaltioita. Marilyn vakuutteli itselleen, että äiti olisi tullut häihin, vaikka olisikin tiennyt hänen sulhasensa olevan kiinalaista sukua. Kahden kesken päästyään Marilyn odotti äidin kysyvän miksi hän oli rakastunut juuri Jamesiin, mutta sen sijaan äiti näytti kauhistuneelta; ette sovi mihinkään, kadut lopun ikääsi, ajattelisit edes tulevia lapsiasi. 
Marilyn ei nähnyt äitiään häiden jälkeen.

Lydia halusi pienestä asti lääkäriksi, aivan kuten hänen äitinsä oli halunnut. Tai kuten Marilyn oli opettanut hänet haluamaan ja Lydia halusi olla mieliksi. Lydian huoneen seiniä eivät koristaneet bändijulisteet, vaan Marie Curie. Hän ei koskaan saanut samanlaisia lahjoja kuin tytöt yleensä vanhemmiltaan, hän sai oikean stetoskoopin ja kirjoja kuten Luonnontieteiden uranuurtajanaisia tai Kemiallisia kokeita lapsille.
James taas oli uinut kilpaa kouluaikoina, muttei ollut koskaan saavuttanut mitaleita. James halusi opettaa Nathania uimahallissa heti kun tämä oli oppinut pysymään pinnalla ja näki mielessään miten poika olisi lukioikäisenä uimajoukkueen tähti ja juhlittu viestiankkuri. Hannahin varalle kummallakaan vanhemmista ei ollut mitään suunnitelmia ja hänestä kasvoi hiljainen tarkkailija. 

Nyt kaikki on kääntynyt päälaelleen.

"Kuka soitti?", Marilyn kysyy. Hän rutistaa aamutakkiaan tiukasti sydämen kohdalta, joten James ymmärtää hänen kuulleen kaiken. Kun Marilyn painaa kattolampun katkaisinta ja huone muuttuu yhtäkkiä valoisaksi, Jamesille tulee suojaton ja hermostunut olo. 
"Eivät poliisit voi lakata tutkimasta Lydian tapausta." Marilyn sanoo, "Syyllinen on edelleen vapaana."
"Syyllinen? Poliisien mielestä..." James vaikenee kesken lauseen. "Heidän mielestään juttuun ei ole sekaantunut ketään."
"He eivät tunteneet Lydiaa. Joku vei aivan varmasti hänet järvelle. Houkutteli hänet sinne."
Marilyn empii, koska muistaa löytämänsä tupakat ja kondomit, mutta suuttumus karkottaa ne hänen mielestään ja muuttaa hänen äänensä kimakaksi. "Ei hän olisi mennyt sinne yksin. Luuletko sinä, etten tuntenut omaa tytärtäni?" 
James ei vastaa. Hänen päähänsä mahtuu vain kaksi ajatusta. Ellemme me olisi koskaan muuttaneet tänne. Ellei Lydia olisi koskaan nähnyt järveä. 

Kirjassa on niin monia tasoja ja niin monia kiinnostavia teemoja. Vanhempien omat  toteutumattomat toiveet siirretään lapsille. Ulkopuolisuuden tunne. Perheenjäsenten välinen puhumattomuus. Lapsen pelko vanhemman menettämisestä. Rasismi, eri rotuisten vähättely. Miten kovasti Marilyn halusi olla erilainen kuin muut, ei äiti ja kodinhengetär vaan lääkäri. Miten James halusi koko elämänsä olla samanlainen kuin muut, sulautua joukkoon, eikä olla se ainoa laatuaan kun astui huoneeseen, ei se jonka perään kadulla huudettiin "kinkki" ja "vinosilmä".

Erittäin taitavasti punottu kudelma ja pidinkin tätä vielä parempana kuin Tulenarkoja asioita, joka oli jo hieno sekin. Eiköhän häntä suomenneta lisää, paras olisi!