Timo Teräsahjo: He ansaitsivatkin kuolla

Timo Teräsahjo: He ansaitsivatkin kuolla

Kovasana kustannus, 2020

Lukija: Tiia Louste

Kesto: 2 h 59 min

Anja on nimettömäksi jäävän kertojan kylmätunteinen, mutta rakas sisko. Karhunkulmalla, pienessä länsisuomalaisessa kuolevien taajamassa he, noin kuusikymppiset naimattomat siskokset, asuvat yhdessä mutta kumpikin omassa talossaan.

Yli neljäkymmentä vuotta sitten, vuonna 1975, sisarukset tulivat Karhunkulman pienestä kyläkoulusta heidän ja ottovanhempiensa kotiin, kun pihassa oli odottamassa poliisiauto. Sosiaalitäti otti tytöt mukaansa ja vei hoitokotiin taajamaan. Ottovanhempien hautajaiset pidettiin kahden viikon kuluttua ja sieltä tytöt karkasivat kotiin. Milloin vain heidät haettaisiin toki takaisin ja sijoitettaisiin uuteen perheeseen, kyllä he sen tiesivät. Mutta jotenkin kai heidät unohdettiin ja he jäivät asumaan kaksin, pysytellen enimmäkseen omissa oloissaan. 

Kaikki alkoi pian sen jälkeen, sillä pitihän heidän jotenkin saada rahaa. Tyttö muisti nähneensä elokuvan, jossa nainen meni miehen kanssa huoneeseen, riisui paitansa ja sai mieheltä setelitukon. He valitsivat yhden kylän rentuista, sellaisen jonka luona kävi paljon epämääräistä väkeä. Tyttöjen tullessa paikalle, talossa oli taas vieraita ja mies itse oli syömässä omenaa, pilkkoi aina uusia paloja hedelmäveitsellä suuhunsa. Tyttö sai miehen houkuteltua makuuhuoneeseen, riisui ensin miehen paidan ja sitten omansa, ajatellen että ehkä mies olisi kiltti, ehkä ottaisi heidät siipiensä suojaan. Mutta mies nauroi. Nauroi hänelle, vieläpä ruokaa suussa. Anja ryntäsi huoneeseen kun kuuli metelin. Siinä vaiheessa tyttö oli iskenyt miestä rintaan ainakin kolmekymmentä kertaa, sinne hedelmäveitsi upposi kuin tyhjää vain. He löysivät miehen lompakosta kolmetuhatta markkaa. 

Kolme vuotta myöhemmin rahat olivat lopussa. Tytöt tienasivat 120 markkaa luomalla lumet kyläläisten pihoista, mutta eihän se pitkään riittäisi. Niinpä he opettelivat ajamaan ottovanhempiensa pakettiautoa ja lähtivät tien päälle kohti Turkua, etsimään "sitä jotain", miten valikoida seuraava uhri. Ryöstömurhaan pitäisi olla hyvä peruste.

Ja niin elämä jatkui, niin he olivat oppineet elättämään itsensä ja heistä oli muodostunut tiivis kahden kopla, jonka elämään ei mahtunut muita ihmisiä. Paitsi niitä paskoja, jotka ansaitsivatkin kuolla. Kunnes vuosi sitten nainen sai lakimieheltä kirjeen, jossa kerrottiin perinnöstä. Hän oli perinyt biologisilta vanhemmiltaan hulppean talon. Vain hän, ei Anja. Asia synnytti heidän välilleen ongelman, eikä Anjaan ollut enää oikein luottamista. Alkoi huolettaakin, mitä jos hänelle tapahtuu jotain, eikä Anjakaan ole häntä puolustamassa.

Minä nimittäin kyllä tiedän, millaisissa paskaoloissa ihmisiä niissä palvelutaloissa pidetään. Ainakin joissain niistä. Olen lukenut tarpeeksi monta lehtijuttua aiheesta.
Sellainen meininki sopii ihmisluontoon hyvin. Puolustuskyvyttömien kiusaaminen on ihmisyyden ydintä. Oikeastaan meidän pitäisi Anjan kanssa hyökätä johonkin sellaiseen paikkaan, tehdä sinne oikein kunnon isku. Mutta enää en tiedä, onko Anja kanssani toimimassa. En voi luottaa häneen. Mutta sen minä olen päättänyt, että jos minulle sitten jonain päivänä ehdotetaan sellaista paikkaa, jossa hiipua pois elämästä, niin yritän varautua asianmukaisella tavalla. Jos toimintakykyni vain sen sallii, aion ottaa mukaani palvelutaloon riittävän määrän räjähteitä ja piilottaa tuliaseen vaikka villapöksyihini, jotta voin tarpeen tullen ilmaista sielläkin itseäni. Palvelukotiampumisista ei ollakaan vielä puhuttu. Minun jälkeeni kenties puhutaan. Sillä tavoin minä asiaan asennoidun. 

He ansaitsivatkin kuolla oli makaaberi tarina joka yhtä aikaa viihdytti sekä hirvitti. Paikoitellen se nauratti, mutta siinä oli mukana myös vakava puolensa ja sanomansa. Eihän tyttöjä olisi realistisesti voitu "unohtaa", mutta toisaalta, kyllä meidän yhteiskunnassammekin on syrjäytyneitä, yksin esimerkiksi mielenterveysongelmiensa kanssa eläviä. Ellet hae aktiivisesti apua ja ole siis kykenevä sitä hakemaan, saat elellä rauhassa miten kuten. Päähenkilön näkemykseen palvelutalo- tai vanhainkotiasumisen ankeudestakin on helppo yhtyä.