Suvi Vaarla: Kadonnut aika

 

Suvi Vaarla: Kadonnut aika

WSOY, 2022

Lukija: Krista Putkonen-Örn

Kesto: 6 h 56 min

Otolla oli yhden illan suhteesta syntynyt poika, Joona. Hän oli pojan elämässä aktiivisesti mukana, oli ollut vaihtelevasti alusta saakka, sillä Pirita oli kertonut raskaudestaan hänelle jo ennen lapsen syntymää. Otto oli ollut silloin jo yhdessä Iriksen kanssa ja suhde katkesi uutiseen, mutta jatkui taas.

Joonalle oli tullut tavaksi katoilla ja poika löytyi milloin mistäkin, yleensä pelailemasta kännykällään. Otto oli vastustanut kännykän hankkimista Joonalle heti ekaluokalla, Pirita ei sellaisista rajoituksista välittänyt ja Joona sai puhelimensa, kun kaikilla muillakin se oli. Muutenhan kiusattaisiin koulussa. Tietoturvateknikko Ottoa tilanne repi kahtaalle. Miten voisi kääntää kehitystä taaksepäin? 

Tällaista tämä nyt vain oli, sanoi Joonan rehtorikin, joka antoi oppilaiden pelata puhelimillaan palkaksi, kun annetut tehtävät oli tehty. Kun Joona kavereineen sitten alkoi pelata tiettyä peliä, poika ei halunnut enää tehdä mitään muuta. Kaikki muu tekeminen tähtäsi vain siihen, milloin puhelimen saa taas käteen ja pelin päälle. Kun Otto protestoi tätä, Joonan mukaan kenelläkään hänen kavereistaan ei ollut typeriä, kännykän käyttöä rajoittavia sääntöjä. Yrittivätkö vanhemmat pilata hänen elämänsä? 

Joonalle hankittiin hamsteri, pieni karvainen toimintaterapeutti. Joonan kiinnostus siihen kesti kaksi viikkoa. Eläin ei oppinut temppuja eikä osoittanut kiintymystä ihmisiä kohtaan. Hamsteri kulki silti Joonan kahden kodin väliä ja Otto kiintyi siihen poikaa enemmän. Pörröturkkisen olennon elämä tuntui niin yksinkertaiselta Oton omaan verrattuna. Iris oli ilmoittanut, että lähtee ja jättää Oton. Taas.

Iris oli sanonut, että eropäätös oli lopullinen, mutta mikä tässä maailmassa oli lopullista? Kaiken saattoi päivittää seuraavaan versioon. Jos ohjelma ei toiminut, piti löytää alkuperäinen virhe.  

Virheet saattoivat olla jotain naurettavan pientä, kuten turha välilyönti koodin keskellä, tai massiivisia: perustavanlaatuinen aukko loogisessa päättelyketjussa.

Loppujen lopuksi piti kirjoittaa tarpeeksi hyvä ohjelma. Luettava, deterministinen, järkevästi nimetty, loogisesti jäsennelty. Ei spagettikoodia. Ei riippuvuuksia ristiin rastiin.

Jonain päivänä hän löytäisi virheen. Tai kirjoittaisi kaiken uudestaan. 

Kirjaan ilmestyi ajan mittaan uusia kertojia. Useampi näkökulma osoittautui erinomaiseksi keinoksi kasvattaa tarinaa ja tuoda siihen uusia näkökulmia. Otto koki ison elämänmullistuksen, josta kerrottiin sekä Iriksen että Oton itsensä näkökulmasta. 

Iriksen pikkusisar Alexandra, joka oli välillä asunut Iriksen ja Oton luona, oli au pairina Kaliforniassa, perheessä jonka vanhemmat eivät hyväksyneet mitään tietoteknologiaa lapsilleen. Alexandra ei saanut käyttää edes omaa kännykkäänsä lasten seurassa, ainoastaan hätäpuhelu olisi sallittu, sanottiin hänen allekirjoittamassaan sopimuksessa. Alexandrasta tuntui kuin olisi tehnyt aikamatkan omien vanhempiensa nuoruuteen ja sulkenut sosiaaliset tilinsä, ettei hänellä olisi turhaa houkutusta roikkua netissä. Muutama ystävä ihmetteli onko hän sairas tai masentunut, osa loukkaantui kuin hän olisi teollaan syyttänyt heitä somen käytöstä, osa vain unohti hänet. 

Sophialla oli oma yritys, sovellus musiikin säveltämiseen. Jeff työskenteli yrityksessä, joka loi psykologisia profiileja ihmisistä heidän selaintietojensa avulla.  Lapset Zoey ja Clara olivat nyt kolmen ja viiden, mutta saisivat puhelimet vasta vuosien kuluttua high schoolissa. Vanhemmat halusivat heidän oppivan sen sijaan tieteitä ja taiteita, ja Alexandralla oli keskeinen rooli lasten opettamisessa. 

Jeff avasi näkymän digitaalisesta tulevaisuudesta, joka jakaisi ihmiset. Jeffin sanoissa oli sähköä, hypnoottista pehmeyttä. Seuraava askel, Jeff sanoi, tulisi olemaan ajatusten lukeminen, laitteita testattiin jo. Ajatukset eivät enää olisi yksityisiä. Paitsi heidän perheessään. Zoey ja Clara saisivat älypuhelimen vasta kun olisivat neljätoista, tai minkälaiseksi laitteeksi se siinä vaiheessa olisikaan muuttunut. Heidän lapsensa oppisivat puulajit ja selviytymään luonnossa. Ampumaan nuolella. Tekemään tulen ja pitämään sitä yllä koko yön. Valmistamaan ruokaa syötävistä sienistä ja maasta kaivettavista juurista. Kunhan he hieman kasvaisivat, Jeff ja Sophia halusivat heidän lukevan pitkiä romaaneja. Kirjoittavan runoja. Maalaavan tauluja tai soittavan jotain instrumenttia. Hyödyntämään sivistystä, jonka kehittämiseen ihmiskunnalta meni tuhansia vuosia.

Tässä elämämme digitalisoitumista pohtivassa kirjassa ei ole mitään vikaa, minä vain pidin Westendistä niin paljon ja tahtomattaan kirjoja tuli keskenään vertailtua, vaikkei se varmasti olekaan toisinkoiselle reilua kohtelua. 

Kadonneen ajan henkilöt oli nidottu toisiinsa sopivalla jatkumolla ja älypuhelimet ja muu vastaava teknologia oli selkeä kantava teema eri kanteilta tarkasteltuina. Myös Iris oli alalla töissä, hän oli viestintäkonsultti jonka tehtävänä oli saada mahdollisimman paljon näkyvyyttä asiakkailleen. Luen erittäin todennäköisesti Vaarlan seuraavankin kirjan mikäli sellainen saadaan, tai todennäköisemmin kuitenkin kuuntelisin käyttäen siihen tarkoitettua sovellusta, ja kirjoittaisin kirjasta blogijutun älypuhelimellani poimien lainaukset oikeissa muodoissaan e-kirjasta. Kiinnostavaa sinänsä on ajatella, että ennen kuin löysin kirjablogit 2010 paikkeilla ja perustin omani 2013, teknologia ei liittynyt kirjastokorttia enempää siihen miten kulutan kirjoja.