Jamie Ford: Hotelli Panama



Jamie Ford: Hotelli Panama

Julkaisija: Karisto 2011, 384 sivua

Alkuteos: Hotel on the corner of bitter and sweet, USA 2009

Suomennos: Annukka Kolehmainen

  

Jamie Fordin esikoisteos on romaani, jossa seattlelainen Henry elää vuodessa 1986 ja muistelee vuosien 1942-1945 tapahtumia. Amerikankiinalainen, toista sukupolvea oleva Henry on vuonna '42 12-vuotias poika, perheensä ainoa lapsi. Kiinalaiskorttelin lapset käyvät samaa kiinankielistä koulua jota Henrykin on käynyt ensimmäiset vuodet, mutta nyt, Pearl Harbourin tapahtumien jälkeen, Henryn vanhemmat haluavat pojan tulevan mahdollisimman amerikkalaiseksi. He saivat Henrylle stipendiaattipaikan valkoisten koulussa, jossa Henry on ainoa aasialaistaustainen, kaikkien silmätikku ja muiden poikien kiusaama. Isä pakottaa Henryn pitämään rintanappia jossa lukee "Olen kiinalainen", amerikkalaislasten silmissä kun kiinalaiset ja japanilaiset ovat saman näköisiä "vinosilmiä". Kun Henry saa selkäänsä ja eväät viedään jo ensimmäisenä koulupäivänä, Henry alkaa antaa eväänsä Sheldonille, mustaihoiselle jazzia soittavalle katumuusikolle johon Henry on ystävystynyt. Henry ei puhu kouluvaikeuksistaan kotona, vaan päättää selvitä itse ja myös Sheldon on hänelle paljossa tukena. Keskustelu vanhempien kanssa käy vähiin muutenkin. Kahdentoista vuoden ajan Henryä on kielletty puhumasta englantia kotona, nyt kaikki on päälaellaan eikä hän saa enää puhua kiinaa vaikka Henryn vanhemmat osaavat englantia vain muutaman sanan. Henry ymmärtää toki vanhempiensa puheen mutta puhuu näille englanniksi puuta heinää sen mitä enää viitsii puhua, eiväthän nämä ymmärrä mitään ja keskustelu on mahdotonta.

 

Henryn pitää stipendiaattiaan vastaan työskennellä päivittäin koulun keittiössä, siivota ja jakaa ruokaa häntä pilkkaaville lapsille. Eräänä päivänä keittiöön ilmestyy saman ikäinen tyttö jota Henry luulee ensin kiinalaiseksi. Kun tyttö esittelee itsensä Keiko Okabeksi, Henry on sanaton. Tyttöhän on japanilainen. Vaikka kiinalainen ja japanilainen kaupunginosa, Nihonmachi, sijaitsevat vierekkäin, Henryllä ei ole ollut asiaa Nihonmachin puolelle. Henryn isä inhoaa japanilaisia yli kaiken, onhan Japani jo vuosia pommittanut kiinalaiskaupunkeja. Henryn tunteet ovat ristiriitaiset, hänelle on vihdoin tarjolla mahdollisuus löytää ystävä koulusta, mutta eihän isä voisi koskaan hyväksyä japanilaistyttöä. Isästä viis, ensimmäisen keittiövuoron jälkeen Henry ja Keiko ovat jo ystävät.

 

Camp Harmony 1942, kuva: Historylink.org

Roosevelt hyväksyy helmikuussa 1942 lain, jonka mukaan länsirannikon japanilaisväestö voidaan siirtää "turvasäilöön" eli internoida leireille. Heidän omaksi edukseen, kuten sanottiin, mutta käytännössä vangeiksi. Koko Seattlen Nihonmachi tyhjennetään ja rakennukset laudoitetaan umpeen. Henry on rautatieasemalla näkemässä miten Keikon perhe astuu junaan. Sattuman oikusta Henry pääsee muutamaan otteeseen vierailemaan Camp Harmonylla, jonne Seattlen japanilaiset väliaikaisesti sijoitetaan. Keikon on vaikea ymmärtää, miten hän ei ole riittävän amerikkalainen vaan häädetään kotoaan leirille jossa ensimmäisen polven japanilaiset kiusaavat häntä koska hän ei ole heidän silmissään tarpeeksi japanilainen kun ei osaa edes puhua japania. Henry kirjoittaa ahkerasti Keikolle kirjeitä joihin saa harvakseltaan vastauksia. Keikon kirjeet harvenevat entisestään, kun perhe siirretään pysyvälle Minidokan leirille, kauas Idahoon. "Pysyvä" on jo riittävän pahan kuuloinen termi, mutta mitä Keikolle tapahtui, unohtiko hän kaikesta huolimatta Henryn?

 

Ennen pitkää Henryn isälle selviää kuka on tyttö, joka on soitellut heille kotiin, kuka on ystävä jota Henry ei tuonut tapaamaan vanhempiaan ja niin välit tulehtuvat entisestään. Isä tekee kohtalokkaan siirtonsa.

 

"Mitä sanottavaa sinulla on? Puhu!" isä tiuskaisi kantoninkiinaksi.

Ennen kuin Henry ehti vastata, isä hyökkäsi.

"Minä lähetin sinut kouluun. Minä järjestin sinut sinne - erityiseen kouluun. Tein sen sinun vuoksesi. Valkoisten huippukouluun. Ja mitä tapahtuu? Et opiskele vaan katselet sillä silmällä tätä japanilaista tyttöä. Japanilaista! Hän on minun kansani teurastajien tytär. Sinun kansasi. Heidän verensä on hänen päällään! Hän lemuaa siltä vereltä!"

"Hän on amerikkalainen", Henry vastusti pehmeästi kantoninkiinaksi. Sanat tuntuivat oudoilta. Vierailta. Ikään kuin hän olisi astunut jäätyneelle järvelle tietämättä, kantaisiko jää hänen painonsa vai räsähtäisikö se rikki ja upottaisi hänet hyytäviin syvyyksiin.

 

Vuonna 1986 Henry on yli viidenkymmenen. Hänellä on takanaan avioliitto josta on jäänyt leskeksi, vaimo Ethel kuoli syöpään. Hänellä on poika, nuorukainen jonka kanssa on vaikea tulla toimeen. Historia tuntuu toistavan itseään. Kun kiinalaisen ja kauan sitten japanilaisista tyhjentyneen Nihonmachin rajalla sijaitsevaa hotelli Panamaa pitkään peittäneet laudat poistetaan ja hotellia aletaan remontoida entiseen loistoonsa, muistot heräävät eloon. Hotellin pohjakerroksesta on löytynyt eräänlainen aikakapseli. 37 japanilaisperheen tavarat, jotka he olivat tuoneet talteen ennen kuin heidät siirrettiin internointileireille. Henry saa luvan mennä tutkimaan kellaria, etsimään Keikon perheen tavaroita. Etsimään Keikon luonnoslehtiöitä joihin tyttö jatkuvasti piirteli, mutta ennen kaikkea heille yhdessä erittäin tärkeää levyä, vanhaa 78-kierroksista vinyylilevyä jossa soi vuoden 1942 jazz.

 

Camp Minidoka, 1942-1945

Toisen maailmansodan tapahtumat ovat ainakin osapuilleen meille kaikille tuttuja, jos on historiantunneilla tehnyt muutakin kuin pelannut hirsipuuta. Natsien keskitysleirit ovat tiedossamme, mutta "turvaleirit" joihin amerikanjapanilaiset suljettiin terroriuhkaepäilyjen johdosta ovat monelle uusi asia. Eihän tästä puhuta. Miksei tästä sitten puhuta? Muistan itse kuulleeni japanilaisten leireille sulkemisesta joskus 90-luvulla kun näin elokuvan aiheesta. Yritin googlettaa sitä, mutten löytänyt. Sen koommin en ole aiheeseen törmännyt, mutta nähdessäni mistä Hotelli Panama kertoo tiesin heti haluavani lukea sen sillä aihe kiehtoo. Henryn ja Keikon tarina on hyvin mukaansa tempaava, nuorten orastava rakkaus suloista, Henryn huoli Keikosta sydäntä riipaisevaa, isän julmuus niin kulttuurisidonnaista, vaikka on sitä osattu meilläkin. Koskettava tarina joka todellisine taustoineen antaa ajattelemisen aihetta.