Anna Misko: Armovuosi
Minerva Kustannus 2014, 356 sivua
Hämeen sydämessä sijaitsevan Karhinpään pappilan pastori Anders Gottleben kuolee huhtikuussa 1793 jättäen jälkeensä vaimon, Turussa jumaluusoppia opiskelevan pojan ja kolme naimaiässä olevaa tytärtä. Perheen hyvä ystävä, kirkkoherra Ristelius, kirjoittaa välittömästi kirjeen Turun Tuomiokapituliin anoen leskelle armovuotta ja se myönnetään. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että leskellä on vuosi aikaa löytää pappilaan uusi saarnamies, joka avioituisi joko hänen tai yhden tyttären kanssa ja näin he kaikki saisivat edelleen jäädä pappilaan asumaan.
Leski on kolmenviidettä vanha, ja tyttäret, joita on kolme, molemmin puolin kahdenkymmenen. He kaikki ovat terveitä, kauniita ja hyvin syöneen näköisiä. Tyttärien iho on raikas ja lehahtaa usein ruusunpunaiseksi, niin kuin heidän iässään kuuluukin. Käytös on moitteetonta, eikä kenelläkään heistä ole mitään huomiota herättäviä piirteitä, ei kyttyrää, ei kampurajalkaa, ei edes kieroja silmiä. Karhinpään kappalaisen pappilasta saa vahvaääninen ja tunnollinen armovuoden saarnaaja oivallisen viran sekä Jumalaa pelkääväisen nöyrän aviopuolison.
Näillä Risteliuksen sanoilla paikka julistettiin hakuun ympäri Suomen ja samainen ilmoitus kiinnitettiin Turun tuomiokapitulin kanslian ilmoitustaululle. Siellä siihen kiinnittää huomionsa Närpiön kirkkoherran apupappi Asser Valkki jota viehättää myös ilmoituksessa mainittu puutarha, jossa viljellään lantun ja nauriin lisäksi jo toista vuotta maaomenaa, jota myös maaperunaksi kutsutaan. Ei mikään takapajula kun perunakin jo tunnetaan, tuumaa Valkki ja laatii kirjeen jalohyveiselle, hyvin kunnianarvoisalle Pastorin Leskirouva Ingrid Gottlebenille. Kirjeen saavuttua pappilaan alkaa palvelusväellä kova touhu ja tohina, pannaan olutta, metsästetään riistaa ja kalastetaan, siivotaan, kitketään kukkapenkit, haravoidaan käytävät ja odotetaan tärkeää vierasta. Leski on kuitenkin vaivautunut, Ingrid kokee armovuoden toisaalta nöyryyttäväksi, hän ja tyttäret ovat kuin julkisesti kaupan, kuka ottaa, kuka huolii, millainen mies pappilaan tulee? Vierailu sujuu vaivaantuneissa merkeissä, yhteistä puheenaihetta ei oikein tunnu löytyvän. Onneksi pian saapuu uusi kirje itseltään Turun hiippakunnan piispalta. Siivokäytöksinen ja piispalta kiitettävän mainesanan saatteekseen saava varapastori Henricus Hoppius haluaa tulla tutustumaan Karhinpäähän.
Ingrid kuunteli ja katseli vierastaan ihaillen. Hänessä on kiihottavaa sähköisyyttä, ikään kuin koko elämä kaikkineen tapahtuisi - tässä ja nyt - juuri hänessä, kuin elämä tai peräti historia kulkisi hänen mukanaan samassa vaunussa samalla kuoppaisella maantiellä ja pysähtyisi aina siihen huoneeseen jossa hän on.
Entä hänen äänensä! Ingrid ei ollut milloinkaan kuullut niin erikoista ja täyteläistä ääntä. Siinä värähteli jokin tenhoava sointi. Sen lempeä sävy viritteli lesken kiellettyjä, koskemattomia alueita. Ingrid pehmeni. Hän pudottautui äänen hellään syleilyyn, antoi sen kiertyä ympärilleen ja toivoi puheen jatkuvan loputtomiin voidakseen viipyä sen lämmössä ikuisesti.
Misko kirjoittaa hyvin hauskasti ja sujuvasti. Tunteita, tarinaa ja sen lukuisia käänteitä oli mielenkiintoista lukea. Tässä on kirja jota olisin helposti ahminut sata sivua enemmänkin. Yksi lempikohtauksistani kirjassa oli piispa Himmelmannin uintiharjoitukset opaskirjoineen; 1700-luvun lopullahan ei vielä ollut tapana käydä kastautumassa järvessä.
Kirjan alkumetreillä lähtöasetelmista tuli minulle niin rakas Austen mieleen, tässäkin jonossa odotellaan kosijoita pappilaan saapuviksi ja joukosta löytyy myös se perinteinen lurjus jonka lupaukset ovat tyhjää täynnä. Kerronnan tyyli on kuitenkin aivan erilaista kuin aidolla tuon ajankohdan kirjailijalla, joten muilta osin tätä ei kannata Austeniin verrata. Itseäni ihmetytti Armovuoden avoin lakanoissa kieriskely, vaikken sitä paheksukaan. Kuvaukset ovat ilahduttavan rikasta kieltä, kaikki nuo tassuilla läimimiset ja leikittelyt, mutta kirjan seksikohtaukset yllättivät koska ollaan sentään 1700-luvun lopulla suomalaisessa pappilassa eikä edes aviovuoteessa, eikä kyseessä ole mikään isäntä ja piika -kuvio.
Rakastelun pyörre oli ollut kuin villieläin, joka raastoi kitaansa, läimi ja leikitteli tassuillaan, upotti pehmeään turkkiinsa, kietoi suojelevan ruhonsa sisään, nuoli hellästi kostealla, lämpimällä kielellään, kunnes oli pakko antautua, suostua kuolemaan, huutaa järjettömästi, paisua, hajota, syöksyä pimeyteen ja samalla häikäistyä leimahduksista.
Kirja on trilogian avausosa, jolle odotan mielenkiinnolla jatkoa. Jos saisin toivoa, toisin henkilöiden persoonia vielä vahvemmin esille ja hiukan vähentäisin tuota kepeyttä. Se on omalla tavallaan viehättävää, mutta en myöskään laittaisi pahakseni jos kirjailija toisi ajankuvaa ja historian tapahtumia enemmän esille, koska nyt ne tyystin hävisivät romantiikalle. Lienen tottunut utriomaisempaan tyyliin, kun hänen teoksiaan olen niin paljon lukenut ja olen aina pitänyt historiallisten romaanien rikkautena sitä, miten vaivattomasti niitä lukiessa saa yleissivistävää historiankertausta kuin kaupan päälle kirjan parissa viihtyessään.
Löysin yhden blogiarvostelun Vinttikamarissa-blogista jossa oli myös pantu merkille austenmainen lähtökohta.
Leski on kolmenviidettä vanha, ja tyttäret, joita on kolme, molemmin puolin kahdenkymmenen. He kaikki ovat terveitä, kauniita ja hyvin syöneen näköisiä. Tyttärien iho on raikas ja lehahtaa usein ruusunpunaiseksi, niin kuin heidän iässään kuuluukin. Käytös on moitteetonta, eikä kenelläkään heistä ole mitään huomiota herättäviä piirteitä, ei kyttyrää, ei kampurajalkaa, ei edes kieroja silmiä. Karhinpään kappalaisen pappilasta saa vahvaääninen ja tunnollinen armovuoden saarnaaja oivallisen viran sekä Jumalaa pelkääväisen nöyrän aviopuolison.
Näillä Risteliuksen sanoilla paikka julistettiin hakuun ympäri Suomen ja samainen ilmoitus kiinnitettiin Turun tuomiokapitulin kanslian ilmoitustaululle. Siellä siihen kiinnittää huomionsa Närpiön kirkkoherran apupappi Asser Valkki jota viehättää myös ilmoituksessa mainittu puutarha, jossa viljellään lantun ja nauriin lisäksi jo toista vuotta maaomenaa, jota myös maaperunaksi kutsutaan. Ei mikään takapajula kun perunakin jo tunnetaan, tuumaa Valkki ja laatii kirjeen jalohyveiselle, hyvin kunnianarvoisalle Pastorin Leskirouva Ingrid Gottlebenille. Kirjeen saavuttua pappilaan alkaa palvelusväellä kova touhu ja tohina, pannaan olutta, metsästetään riistaa ja kalastetaan, siivotaan, kitketään kukkapenkit, haravoidaan käytävät ja odotetaan tärkeää vierasta. Leski on kuitenkin vaivautunut, Ingrid kokee armovuoden toisaalta nöyryyttäväksi, hän ja tyttäret ovat kuin julkisesti kaupan, kuka ottaa, kuka huolii, millainen mies pappilaan tulee? Vierailu sujuu vaivaantuneissa merkeissä, yhteistä puheenaihetta ei oikein tunnu löytyvän. Onneksi pian saapuu uusi kirje itseltään Turun hiippakunnan piispalta. Siivokäytöksinen ja piispalta kiitettävän mainesanan saatteekseen saava varapastori Henricus Hoppius haluaa tulla tutustumaan Karhinpäähän.
Ingrid kuunteli ja katseli vierastaan ihaillen. Hänessä on kiihottavaa sähköisyyttä, ikään kuin koko elämä kaikkineen tapahtuisi - tässä ja nyt - juuri hänessä, kuin elämä tai peräti historia kulkisi hänen mukanaan samassa vaunussa samalla kuoppaisella maantiellä ja pysähtyisi aina siihen huoneeseen jossa hän on.
Entä hänen äänensä! Ingrid ei ollut milloinkaan kuullut niin erikoista ja täyteläistä ääntä. Siinä värähteli jokin tenhoava sointi. Sen lempeä sävy viritteli lesken kiellettyjä, koskemattomia alueita. Ingrid pehmeni. Hän pudottautui äänen hellään syleilyyn, antoi sen kiertyä ympärilleen ja toivoi puheen jatkuvan loputtomiin voidakseen viipyä sen lämmössä ikuisesti.
Misko kirjoittaa hyvin hauskasti ja sujuvasti. Tunteita, tarinaa ja sen lukuisia käänteitä oli mielenkiintoista lukea. Tässä on kirja jota olisin helposti ahminut sata sivua enemmänkin. Yksi lempikohtauksistani kirjassa oli piispa Himmelmannin uintiharjoitukset opaskirjoineen; 1700-luvun lopullahan ei vielä ollut tapana käydä kastautumassa järvessä.
Kirjan alkumetreillä lähtöasetelmista tuli minulle niin rakas Austen mieleen, tässäkin jonossa odotellaan kosijoita pappilaan saapuviksi ja joukosta löytyy myös se perinteinen lurjus jonka lupaukset ovat tyhjää täynnä. Kerronnan tyyli on kuitenkin aivan erilaista kuin aidolla tuon ajankohdan kirjailijalla, joten muilta osin tätä ei kannata Austeniin verrata. Itseäni ihmetytti Armovuoden avoin lakanoissa kieriskely, vaikken sitä paheksukaan. Kuvaukset ovat ilahduttavan rikasta kieltä, kaikki nuo tassuilla läimimiset ja leikittelyt, mutta kirjan seksikohtaukset yllättivät koska ollaan sentään 1700-luvun lopulla suomalaisessa pappilassa eikä edes aviovuoteessa, eikä kyseessä ole mikään isäntä ja piika -kuvio.
Rakastelun pyörre oli ollut kuin villieläin, joka raastoi kitaansa, läimi ja leikitteli tassuillaan, upotti pehmeään turkkiinsa, kietoi suojelevan ruhonsa sisään, nuoli hellästi kostealla, lämpimällä kielellään, kunnes oli pakko antautua, suostua kuolemaan, huutaa järjettömästi, paisua, hajota, syöksyä pimeyteen ja samalla häikäistyä leimahduksista.
Kirja on trilogian avausosa, jolle odotan mielenkiinnolla jatkoa. Jos saisin toivoa, toisin henkilöiden persoonia vielä vahvemmin esille ja hiukan vähentäisin tuota kepeyttä. Se on omalla tavallaan viehättävää, mutta en myöskään laittaisi pahakseni jos kirjailija toisi ajankuvaa ja historian tapahtumia enemmän esille, koska nyt ne tyystin hävisivät romantiikalle. Lienen tottunut utriomaisempaan tyyliin, kun hänen teoksiaan olen niin paljon lukenut ja olen aina pitänyt historiallisten romaanien rikkautena sitä, miten vaivattomasti niitä lukiessa saa yleissivistävää historiankertausta kuin kaupan päälle kirjan parissa viihtyessään.
Löysin yhden blogiarvostelun Vinttikamarissa-blogista jossa oli myös pantu merkille austenmainen lähtökohta.
Sinä selvästi sait tästä kirjasta minua enemmän irti! Mutta hyvä lukukokemus tämä oli joka tapauksessa, täytyy odotella jatko-osia... :)
VastaaPoistaMinä taidan olla niin näiden historiallisten romaanien perään että löydän niistä vaikka tahdonvoimalla sitten ;-) Mutta mielestäni viihdyttävää luettavaa joka tapauksessa.
VastaaPoista