Leila Tuure: Espanjalainen rouva

Leila Tuure: Espanjalainen rouva 

Sunkirja 2016

309 sivua 

Lundahlien pariskunta Amos ja Selma ovat tolaltaan ja suorastaan järkyttyneitä, kun saavat pojaltaan kirjeen. Ei olisi pitänyt päästää poikaa yksin maailmalle, Espanjaan saakka liikesuhteita kauppahuoneelle luomaan, sillä nyt poika kertoo kirjeessä menneensä siellä naimisiin. Selma Lundahl pohtii eniten sitä mitä ihmiset sanovat uutisen kuullessaan ja näkee jo yöllä painajaisen jossa koko Porin sosieteetti kääntää hänelle selkänsä ja lakkaa kutsumasta ompeluseuroihin ja kalaaseihin. 

Espanjalainen rouva sijoittuu aikaan Porin suuren tulipalon jälkeen. Vaikka joenvarteen onkin noussut uusia, hienoja, varakkaimpien sukujen kivitaloja, on kaupunki vielä täynnä mustia raunioita. Palon jälkeen monet ovat muuttaneet sukulaisten luo Turkuun ja Raumalle, osa on nyt palaillut takaisin kun uudet pytingit on saatu pystytettyä.

Lundahlit ovat olleet pojasta huolissaan, tämän piti viipyä matkallaan vain muutama kuukausi, nyt on mennyt toista vuotta. Pojan piti sitä paitsi hankkia uusia liikesopimuksia viinitilojen kanssa, ei sentään ulkomaalaista vaimoa.

"Paavinkirkossa!" Selma parkaisi. "Onko se lainkaan laillista... vai oletko... et kai sää poika, vaan ole kääntynyt paavinuskoon"?
Johan nosti torjuen kätensä ylös, kämmenpuolet mammaan päin. "Mitä mamma nyt semmoisia? En mää mihinkään ole kääntynyt, ja kyllä meidät vihittiin luteeruksenkin mukaan, Lontoossa, merimieskirkossa. Se on ihan laillista, mamma voi olla rauhassa. Suomalainen pappi vihki. Ja Bella on jo alkanut opetella Katekismusta."
Selma huokaisi helpotuksesta. Raskain taakka oli nyt nostettu hänen harteiltaan. Nyt hän voi hengittää vapaammin. Nyt hän voi huoleti esitellä seurapiireille espanjalaisen miniänsä, mutta sitä ennen hänen pitää saada vielä paljon selville poikansa odottamattomasta seikkailusta.

Mutta miksei Johan halua kertoa missä on morsiamensa tavannut? Missä ovat myötäjäiset ja miniän pöytätavat, missä kielitaito? Ei kukaan Porissa puhu espanjaa, ei edes Johan itse. Amos Lundahlin toteamus siitä miten nuoret eivät muuta kieltä tarvitse kuin ruumiinkieltä, ei auta seurapiirejä tuskastelevaa Selmaa. Mutta myötäjäisten puute on se suurin puute.

Jokaisessa avioliitossa myötäjäiset olivat tärkein momentti. Mitä kauneudesta, puhumattakaan rakkaudesta tai muusta turhanpäiväisestä! Kauppiasperheissä ja kuten kaikissa säätyläisperheissä oletettiin morsiamen tuovan tullessaan muhkeat myötäjäiset, joilla anopit voivat kehuskella rouvien kahviseuroissa. Ja muuallakin. Runsaatmyötäjäiset saivat pariskunnat sopeutumaan toisiinsa paremmin, pidempään ja kestävämmin kuin rakkaudesta sopertelu. Ei siis myötäjäisiä! Mitenkä Selma nyt ylistäisi espanjalaista miniäänsä? Ei rahaa, kauneutta kyllä. Ei tapoja, ei kunnon kielitaitoa. Viehätysvoimaa yllin kyllin. Johan saisi pitää vielä varansa.

Vaikeinta sopeutumisessa raunioiden kaupunkiin on kuitenkin eloisalla Mariabellalla. Pojannulikat irvailevat ja huutelevat rumia, jälkiruuaksi ei löydy makeita appelsiineja vaan kirpeitä puolukkabaakelseja. Kun Bella hakeutuu keittiön piikojen seuraan ja oppii ensimmäiset paikalliset sanat, ne ovat anopin kauhistukseksi suomea. 

Pidän edelleen Tuuren viihdyttävistä kirjoista paljon ja toivoisin että muutkin kotimaisten historiallisten romaanien ystävät, jotka lukevat esim Utriota, ne löytäisivät.

Unohdin kuvata kirjan ennen sen palauttamista, joten kuva lainattu tällä kertaa kustantajalta.