Sivut

Sivut

sunnuntai 26. toukokuuta 2024

Taylor Jenkins Reid: Evelyn Hugon seitsemän aviomiestä


Taylor Jenkins Reid: Evelyn Hugon seitsemän aviomiestä
Gummerus, 2023
Alkuteos: The Seven Husbands of Evelyn Hugo
Suomennos: Inka Parpola
480 sivua 



Evelyn Hugo, Hollywoodin kultakauden suurimpia tähtiä, vietti nykyään eläkepäiviä pitäen tiukasti kiinni yksityisyydestään. Hän oli noussut tähdeksi 1950-luvulla ja tehnyt päätöksen lopettaa näyttelemisen kolmekymmentä vuotta myöhemmin. Sillä välillä hän teki lukuisia palkittuja rooleja - ja myös avioitui lukuisia kertoja. Hän vuoroon hehkui yleisön suosikkityttönä, vuoroin sai päälleen heidän vihansa. Hän rakasti, vihasi, teki itsenäisiä päätöksiä, vuoroon totteli viihdemaailman sääntöjä ja vuoroon kohahdutti Hän sai ystäviä ja menetti heitä. Hän halusi tehdä jotain hienoa, kuten Pikku naisia, ja sai jatkuvasti pikkuhupsuja rooleja.

"Kuuntele minua. Sinä ja Don teette elokuvan. Ehkäpä päivänäytösromanssin. Jonkin sellaisen, jonka jälkeen kaikki tytöt haluavat olla sinä ja kaikki pojat haluavat olla sinun kanssasi.”
”Hyvä on.”
”Ja juuri kun kaikki kuvittelevat tuntevansa sinut ja ’tajuavansa’ Evelyn Hugoa, sinä näytteletkin Jo'ta. Näytät yleisölle närhen munat, saat heidät miettimään: ’Minähän tiesin, että hän on aivan omaa luokkaansa.’”
”Mutta miksen minä voi tehdä Pikku naisia nyt? Eikö yleisö voisi ajatella niin nyt?”
Harry pudisti päätään. ”Heillä pitää olla aikaa sijoittaa sinuun. Heillä pitää olla aikaa oppia tuntemaan sinut.”
”Tarkoitat siis, että minun pitää olla ennalta arvattava.”
”Tarkoitan, että sinun pitää olla ennalta arvattava ja tehdä sen jälkeen jotakin odottamatonta, ja sen jälkeen he rakastavat sinua ikuisesti.”
Kuuntelin häntä ja mietin asiaa. ”Puhut paskaa”, sanoin.

Evelyniä on ympäröinyt salaperäisyyden verho ja hänestä on vuosikymmenten aikana liikkunut suunnaton määrä juoruja. Nyt Evelyn Hugo on valmis paljastamaan totuuden ja silloin maailma tulee kohahtamaan vielä kerran.

On vain yksi ihminen, jolle Evelyn suostuu tarinansa kertomaan. Kun Evelynin sihteeri ottaa yhteyttä merkittävän naistenlehden toimitukseen ja tekee selväksi Evelynin haluavan tavata yhden tietyn toimittajan, kukaan ei ymmärrä hänen valintaansa. Monique Grant on nuori ja kokematon, eikä todellakaan oikea henkilö niin vastuulliseen tehtävään. Monique, tai ei ketään, on kuitenkin Evelynin tahto, ja hänen sanansa on laki. Eikä Evelynin suunnitelmissa ole juttu tai juttusarja, vaan kirja.

Nappaan muistivihkoni ja vilkaisen sanoja, joita olen raapustanut parille viimeiselle sivulle. Päivämääriä ja elokuvien nimiä, viittauksia klassisiin kuviin, kysymysmerkeillä varustettuja huhuja. Ja sitten, suurilla kirjaimilla, jotka olen korostanut kuulakärkikynälläni niin moneen kertaan, että paperin rakenne on muuttunut, lukee: ”Kuka oli Evelynin elämän suurin rakkaus???”
Se on se suuri kysymys. Se on tämän kirjan koukku.
Seitsemän aviomiestä.
Ketä heistä hän rakasti eniten? Kuka heistä oli se oikea?
Juuri sen minä haluan tietää, niin journalistina kuin kuluttajanakin. Kirja ei ala siitä, mutta ehkä hänen ja minun pitäisi aloittaa siitä. Haluan tietää, mikäli olen kaiveleva näitä avioliittoja, mikä niistä merkitsi hänelle kaikkein eniten.

Evelyn Hugon seitsemän aviomiestä on koukuttava lukuromaani, josta ei oikeastaan tuon enempää kannata tietääkään. Avaat vain etukannen ja heittäydyt kirjan koukeroiseen ja kiehtovaan maailmaan. Nautit Taylor Jenkins Reidin taidosta kieputtaa juonta, kuvittelet tietäväsi minne se suuntaa ja... kuin olisit haravoinut täydellisen lehtikasan, otat askeleen kohti kottikärryjä ja kas, tuulenpyörre levittää kaiken! Sellainen on EHSA:n maailma. 

Myönnän, että Monique Grant ei juurikaan kiinnostanut minua henkilönä, kunnes aivan lopussa. Lukijahan tietää, että juuri hänet ja vain hänet Evelyn valitsi kuulijakseen, joten onhan siihen oltava syy. Eikä Moniquekaan sitä syytä tiedä vielä pitkään aikaan. 
Evelyn taas saattaa ärsyttää, eihän hän mikään yksinomaan rakastettava kullannuppu ole, hän on kunnianhimoinen nainen miesten pyörittämässä maailmassa ja tehnyt uraa aikakautena jolloin naisen oli valittava onko kynnysmatto vai osallistuuko oman elämänsä päätöksentekoon. Aikana, jolloin raha ja suosio määräsi, eikä kukaan kysynyt mielipidettäsi vain tasa-arvon tähden. Itse pidän usein eniten juuri tällaisista Evelynin kaltaisista pahoista tytöistä (ja pojista), eikä sekään ole lainkaan mustavalkoista, kuka loppujen lopuksi on hyvä tai paha. 

Nautin Evelyn Hugosta fiiliksen vaihdellessa neljän ja viiden tähden välillä, päätyen lopulta antamaan Goodreadsiin neljä. Viidennen Jenkins Reid olisi tienannut, mikäli olisi saanut minut viihtymään vielä paremmin Moniquen osuuksissa, sen sijaan että kärsimättömästi selasin sivuja eteenpäin: montako vielä kunnes Evelyn vaihtuu taas kertojaksi. 

Jenkins Reid on vakuuttanut minut taidoistaan kieputella juonta. Jos Daisy Jones and the Six jätti minut aikoinaan miettimään miksi tästä kohutaan niin kovin, olisi Juhlat Malibussa saanut minulta Goodreadsiin enemmänkin kuin ne viisi tähteä, mikäli bonustähtien jakaminen olisi mahdollista. Näistä kolmesta Jenkins Reidiltä lukemastani kirjasta Juhlat Malibussa on siis edelleen ylivoimainen suosikkini. 

Linkit aiempiin kirjoituksiini edellämainituista:


keskiviikko 22. toukokuuta 2024

3 x feelgoodia Ruotsista ja Suomesta


Paketissa tällä kertaa kolme feelgood-romaania, joista yksi sijoittuu Ruotsiin ja kaksi eri puolille Suomea, maalle ja kaupunkiin. Aloitetaan länsinaapurista. 

***

Eli Åhman Owetz: Remonttikohde
Harper Collins Nordic, 2022
Lukija: Anniina Piiparinen
Kesto: 9 h 17 min

Viisikymppinen Susanne Kallgren oli lopettanut työt arkkitehtitoimistossa vain kuukautta aiemmin ryhtyäkseen freelanceriksi, kun hänen entinen pomonsa antoi hänelle omaksi yhden heidän hylkäämistään kohteista. Iso toimisto ei koskaan ehtinyt ottaa vastaan kaikkia toimeksiantoja, joita sille tarjottiin. 

Susannella oli lähes 30 vuoden työkokemus ja hän oli innoissaan saadessaan heti niin ison kohteen, jossa vanhaa kengätehdasta oltiin muuttamassa kongressihotelliksi. Valitettavasti toimeksiantajien käsitys kohteen uudesta elämästä oli jotain arkkitehdille liki järkyttävää, niin ettei Susanne olisi loppujen lopuksi halunnut olla siinä mukana, muttei hänellä ollut varaa kieltäytyäkään.

Lisäksi kävi ilmi, että Susannen tulisi suunnitella uudestaan tehtaalle johtava pääkatu,
jota ympäröivissä taloissa asui edelleen tehtaan vanhoja työntekijöitä. Voidakseen kunnolla tutustua alueeseen Susanne halusi muuttaa tyhjillään olevaan huoneistoon, mitä omistajapariskunta piti vähintään omituisena. Hän oli hädin tuskin päässyt entisen osuuskaupan yläkerrassa olevan asunnon ovesta sisään, kun sai tutustua jo ensimmäisiin asukkaisiin. Päivä päivältä kävi vaikeammaksi paljastaa näille parillekymmenelle ihmiselle joilla ei ollut varaa ostaa minkäänlaista omaa kotia, että hänen tehtävänsä oli muokata taloista luksushuoneistoja rikkaille. 

Tämä oli ensimmäinen Owetzilta kuuntelemani kirja, ja onnekas sattuma. Olin nimittäin tuolloin pari päivää ilman äänikirjatilausta ja pahasti vieroitusoireisena kävin katsomassa kirjaston heti saatavilla olevien äänikirjojen valikoimaa. Se oli nopeasti läpi selattu ja Owetzin kirja oli kiinnostavin. Ilman kirjaston valikoimaa en olisi sitä todennäköisesti tullut valinneeksi, mikä olisi ollut harmi, sillä tämä oli yksi parhaista kevättalvella kuuntelemistani feelgoodeista! Vetävä juoni, monta kiinnostavaa henkilöä, hyvikset ja pahikset, yhteisöllisyys. Toimii!

***

Kirsi Pehkonen: Jylhäsalmen sydänkesä
Jylhäsalmi #4
Karisto, 2020
Lukija: Elina Keinonen
Kesto: 7 h 58 min

Reunamäen talo Jylhäsalmella oli ollut kymmenen
 vuotta tyhjillään. Aution talon piha oli villiintynyt, kaiken keskellä vain kapea kulku-ura, varmaankin kiinteistönvälittäjän jäljiltä. Maijulle se oli paapan talo lapsuusmuistoineen, talo jonka Maiju oli nyt luvannut serkkunsa Hennan kanssa tyhjentää myyntikuntoon.

Maijun pitäisi oikeastaan olla paraikaa reissussa Heikin kanssa. Heidän oli ollut tarkoitus kierrellä asuntoautolla pari kuukautta pitkin Eurooppaa, mutta vain vähän ennen reissun ajankohtaa oli tullut ero. Paapan talon siivous antoi sopivasti muuta ajateltavaa. 

Sanavalmis serkku ennättää luvata Maijun soittamaan haitaria paikalliseen pikkubändiin, Trio Tetanukseen, ennen kuin Maiju ennättää kieltäytyä. Että Trio mikä?!

Bändiä tarvitaan esiintymään tuloillaan oleviin häihin, ja niin Maiju pääsee tanssittamaan Riinan ja Oskun vieraita. Riinahan tuli sarjan ensimmäisessä osassa kahvila Lossariin kesätöihin. Pareja alkaa muodostua lisää niin, että eiköhän jatkossa saada tanssittaa vielä useampiakin häävieraita. 

On minulla vielä kiinni kirimistä Jylhäsalmissa, sillä jo yhdeksäs osa ilmestyy vielä tässä kuussa. Vaan eipä näissä mikään kiire ole, jokainen voi huoletta lukea sarjaa omassa tahdissaan. Eikä näitä välttämättä ole luettava ilmestymisjärjestyksessäkään. Kirjoissa usein viitataan johonkin kylälle aiemmin muuttaneeseen, mutta tunteeko heidän rakkaustarinansa, ei ole käytännössä merkitystä. Tunnustan, ettei yksittäisten osien juonet edes jää mieleeni pidemmäksi aikaa. 
Yksi kysymys minulla tästä parinmuodostuksesta olisi. Mihin ne jylhäsalmelaiset naiset naitetaan?

Olin viime kerralla harmitellut sitä, miten "paperista lukien" kaikki kolme nuorta naista olivat lausuneet paikallisen vanhemman väen leveästi savonmurteiset repliikit. Nyt kirjassa oli heti alkumetreiltä enemmän murretta kuin kolmessa edellisessä osassa yhteensä, joten luojan kiitos pääsen kehumaan sitä, miten hyvin Keinonen yritti, ja suoriutui tällä kertaa mallikkaasti. Eli hyvin sujuu, kun vaan yrittää! 

Jylhäsalmen sydänkesä eroaa aiemmista osista sillä, että tässä kulkee toinen tarinalinja menneessä ajassa, eli toisen maailmansodan aikana. Silloin maatilalla olivat töissä kolme vangittua neuvostosotilasta. Nuo pätkät vain olivat lyhyitä ja tulivat niin harvakseltaan, että muistin niiden olemassaolon vasta sitten kun kirja hetkeksi palasi menneeseen.

Seuraavan osan lukee sama Elina Keinonen, mutta sitten palataan taas ensimmäisen osan lukijaan. Aikamoista heittelehtimistä, kun on tottunut siihen, että pitkissäkin sarjoissa pysyy lukija samana. Toisaalta, kun päähenkilö on joka kerta eri, ei lukijan vaihtuminen niin haittaa. 

***

Mirella Mäkilä: Tampereella rempallaan
Se on moro #2
Otava, 2024
Lukija: Anna-Riikka Rajanen 
Kesto: 8 h 5 min 

Helsingistä takaisin juurilleen Tampereelle muuttanut Roosa oli saanut vakituisen työpaikan markkinointisuunnittelijana. Samaan aikaan uuden poikaystäväoletetun Lassin luomukahvilahanke oli alkanut muuttua todeksi Helsingissä, mikä tarkoitti sitä, että kaksi kiireistä nuorta olivat nähneet toisensa viimeksi yli kuukausi sitten.
Äiti oli kyllä vähän pettynyt, kun Roosa oli taas haksahtanut helsinkiläiseen, kyllä tamperelainen mies olisi paree!

Roosa asui yhdessä kaverinsa Veeran ja tämän labradorinnoutaja Bilen kanssa. Kun Roosa ja hänen Joonas-veljensä sitten perivät piskuisen paritalonpuolikkaan Petsamosta (siitä Tampereen kaupunginosasta!), oli aika itsestään selvää, että sinne muutti Roosa. Veerallakaan ei ollut mitään sitä vastaan, sillä hän muuttaisi mielellään yksiin tyttöystävänsä Elisan kanssa. 

Petsamon taloon päätyy myös Roosan ystävä Sirkku, ja yhdessä he päättävät vuokrata yläkerran huonetta Airbnb-majoittujille. Mukana vilisee myös kana tai kaksi, espanjalainen isä kahden aikuisen poikansa kanssa, sekä useampi talon mukana peritty pihatonttu. 

Jestas kun tämä oli hauska! Vielä parempi kuin ensimmäinen osa!

Anna-Riikka Rajanen lukijana antaa minulle kaksijakoiset fiilikset. Hän sopii kyllä ääneltään ja tyyliltään oikein hyvin näihin hauskoihin naisten viihderomaaneihin, mutta hänen tampereenmurteiset repliikkiinsä olivat kyllä niin korviariipivää kuunneltavaa, ei mahda mitään. Tuntuu että hän selvisi muutamasta espanjankielisestä lauseestakin paremmin. Saattaa kuitenkin olla, että muualla asuville kuuntelijoille, jotka eivät elä tälläisen puheenparren keskellä, Rajasen murre menee paremmin läpi. Olisi kiva kuulla tästä(kin) mielipiteitä!


sunnuntai 19. toukokuuta 2024

Shen Yang: Enemmän kuin yksi lapsi



Shen Yang: Enemmän kuin yksi lapsi 
Into, 2023
Lukija: Emilia Howells
Kesto: 8 h 23 min


Kiinan valtionjohto käynnisti syntyvyydensäännöstelyohjelmansa 1970-luvun alussa. Siihen mennessä, kun Shen Yang syntyi vuonna 1986, politiikka oli entisestään tiukentunut sallimaan vain yhden lapsen.

Synnyin aurinkoisena tammikuun ensimmäisen päivän aamuna vuonna 1986. 
Äitini oli kantanut minua kohdussaan salaa kokonaiset yhdeksän kuukautta, ja sain viimein nähdä päivänvalon. Koska synnyin aurinkokalenterin uudenvuoden­päivänä, vanhempani antoivat minulle lämpimän, aurinkoa tarkoittavan etunimen: Yang.
Pikku aurinko ei kuitenkaan juuri tuonut perheelleen iloa. Minulla oli jo neljävuotias isosisko. Lisäksi minulta puuttui pippeli, ja olin rikkonut lakia jo pelkästään syntymällä. Jos perhesuunnitteluviranomaiset saisivat minusta vihiä, äitini raahattaisiin pakkosteriloitavaksi ja perheeni maksettavaksi lankeaisi tuntuva sakko.
Siinä minä nyt olin, pieni tyttövauva käärittynä paksuun täkkiin. Koska aikakausi oli sellainen kuin se oli, edes hyvää enteilevä syntymäpäivä ei voinut muuttaa kohtaloani.

Vanhemmat eivät pystyneet maksamaan sakkomaksua, jolla toisen lapsen syntymä voitaisiin kuitata. Niinpä pieni vauva lähetettiin piiloon maaseudulle isovanhempien huomaan. 
He hellivät pientä tyttöä ja tämä vietti lapsuutensa onnellisimmat vuodet heidän luonaan. 

Vanhempani eivät olleet läsnä, mutta he auttoivat mummia kuukausittain pienellä rahasummalla. Mummi piti huolen, että rahat käytettiin vain ja ainoastaan minuun. Harva lapsi sai 80–90-lukujen taitteen maaseudulla niin usein syödäkseen nyyttejä, joissa oli ohut taikinakuori ja runsaasti täytettä. Mummi oli taitava käsistään, ja monenmoisilla täytteillä ahdettujen nyyttien lisäksi hän teki minulle usein myös kakkuja, joissa oli sisällä kiinanjujuban hedelmiä.

Mutta ikääntyvät isovanhemmat ja kasvava, vilkastuva lapsi ei ole helppo yhdistelmä sitten kun taaperoikä on ohitettu. Mummilaan oli tullut myös toinen tyttö, Yangin pikkusisar. Heidän vanhempansa nimittäin yrittivät poikaa niin sinnikkäästi, että tyttäriä syntyi peräti neljä ennen kuin he jäivät kiinni ja äiti pakkosteriloitiin. Ainoastaan poika olisi ollut kelvollinen sukunsa jatkaja, joten ei auttanut kuin yrittää. Ne harvat jotka tiesivät asiasta, pilkkasivat myös perheen isää neljästä tyttärestä. Mikä se sellainen mies on, joka siittää pelkkiä ei-toivottuja tyttöjä?

Ratkaisuksi tilanteeseen mummolassa Yang lähetettiin tätinsä ja setänsä perheeseen ja tytön elämä muuttui täysin. 

Lyhyen mummolassa asumisen jälkeen kirjasta jäikin päällimmäisenä mieleen tytön jatkuva pilkkaaminen ja niin täydellinen myötätunnon puute, että ihmetyttää, miten aikuiset ihmiset jotka ovat itsekin vanhempia, voivat osoittaa niin jäätävää tunnekylmyyttä. Ylimääräinen lapsi oli riesa jota läimäytellä mennen tullen, tyhmä tollo joka ei oppinut mitään eikä koskaan oppisikaan mitään, sekä rahareikä, joka ei olisi saanut kuluttaa mitään. Tädin mukaan Yang söikin enemmän kuin kukaan muu talossa, mikä ei tietenkään pitänyt paikkaansa, eikä hänen lautaselleen lihapaloja jaettu. 
Tädin tyttäret, Yangin serkut, olivat jo teini-ikäisiä ja osallistuivat tytön pilkkaamiseen äänitorvena äitinsä rinnalla. Toinen näistä onkin aikuisena kertonut, että oli itse ollut äidin pilkan kohteena kunnes Yang tuli taloon, ja siksi hän osallistui innokkaasti Yangin kiusaamiseen kaikin mahdollisin tavoin. Saihan hän nyt käännettyä maalitaulun toisaalle. 

Koulun alettua rahanmenoa oli luvassa lisää, ja Yang oli ainoa luokaltaan, joka ei ollut saanut edes koulupukua. Ruokarahakin piti joka aamu kinuta uudestaan. 
Kaikesta tästä rahan puuttumisesta milloin mihinkin tarkoitukseen (esimerkiksi luokkakuviin ja seuraavalle luokalle valmentaville kesäkursseille) seurasi pilkantekoa, nyt paitsi kotoa, myös luokkatovereiden ja uuden, siihen saakka ihanan ja kannustavan opettajan taholta. 

Kenellä on vielä koulupuku maksamatta?” luokanvalvoja kysyi seuraavana aamuna kädessään muovipussi, joka oli täynnä seteleitä. Oppilaat vilkuilivat hetken toisiaan, eikä yksikään käsi noussut.
”Tämäpä outoa. Kuinkas tästä puuttuu vielä kahdeksankymppiä?” opettaja ihmetteli ja poistui käytävään.
Nousin ja kiiruhdin opettajan perään. Luokkatoverini ihmettelivät, mitä minulla oli mielessä.
Yhytin opettajan käytävän päässä. ”Opettaja, en ole vielä maksanut koulupukua”, tunnustin kasvot punaisina.
”Muista ehdottomasti tuoda rahat viimeistään iltapäivällä”, hän sanoi. Hän piteli setelinippua kädessään ja vaikutti kärsimättömältä.
Keräsin kaiken rohkeuteni ja kakistin ulos, mistä asia kiikasti: ”Opettaja, sopiiko etten osta koulupukua? Sedältäni murtui jalka, ja onnettomuuden syypää pakeni paikalta. Meillä ei ole yhtään ylimääräistä rahaa.”
Opettaja veti kätensä puuskaan. ”Eihän se maksa kuin kahdeksankymppiä! Ettäkö sinä et luokan ainoana oppilaana ostaisi koulupukua? Jos koulutarkastajat tulevat ja yhdeltä oppilaalta puuttuu asianmukainen vaatetus, se näkyy kuule luokkamme saamissa pisteissä."

Kukaan ei rakastanut Yangia sen jälkeen, kun hän joutui lähtemään isovanhemmiltaan tätinsä luo. Ankea lapsuus ilman lähimmäisten rakkautta teki hänestä tytön, joka osasi lukea ihmisten mielialoja ja joka pelkäsi jatkuvasti suututtavansa toiset, joko tekemillään virheillä tai koska nämä olivat vain muuten ärtyneitä ja hän oli helppo kohde. Jos taas joku satunnaisesti kohteli häntä hyvin, hän saattoi liikuttua kyyneliin asti. Toisaalta hän oppi myös sanomaan vastaan ja näpistelemään, mistä tietysti seurasi riitoja ja rangaistuksia. 

Ihmisen sietokyvyllä on aina rajansa. 
Yhdentoista vuoden piina jäi vihdoin taakse, kun Yang astui junaan, joka veisi hänet pois elämästä, jossa piti koko ajan elää varpaillaan. Hän oli kaivannut omaa perhettä ja nähnyt tästä usein unta, herätäkseen totuuteen jossa rakastava perhe oli vain utuinen haavekuva. 
Kun Yang sitten 16-vuotiaana, monen vuoden tauon jälkeen tapasi äitinsä (hän oli tavannut vanhempansa muutaman kerran lyhyesti), hän ei osannut enää kutsua tätä äidiksi, eikä sisariaan siskoiksi. Kaikki muut kolme tyttöä olivat joko eläneet koko ajan perheessä (ensimmäinen ja neljäs tytär) tai päässyt lakimuutoksen ansiosta palaamaan heidän luokseen (kolmas tytär).
Toisaalta, kun kolme vuotta lähtönsä jälkeen, jo nuorena aikuisena, Yang vihdoin meni käymään hänet kasvattaneiden tädin ja sedän luona, hän huomasi, että oli sisimmässään yhä se sama haavoittunut pikkutyttö. 

Olihan tämä niin järisyttävä kuuntelukokemus, etten oikein osaa edes kommentoida Yangin tarinaa ilman että kaikki tuntuu lattealta. Miten edes voin arvostella omaelämäkertaa joka pitää sisällään tällaista kohtelua?

Odotin koko ajan milloin tytön asiat kääntyisivät parempaan suuntaan, ja sitähän sai odottaa. 
Ihmettelin miten esimerkiksi koulupuvun ostamatta jättäminen on Kiinan kaltaisessa byrokrattisessa valtiossa mahdollista vuodesta toiseen, eikä koulusta käsin oltu yhteydessä huoltajiin. Kyllä Suomessa tulisi jo Wilma-viestiä. Kirjan mukaan lapset olivat itse vastuussa rahan tuomisesta kotoa. 
Kiinnitin huomiota myös kannen kuvaan. Kiinalaisessa leikkipuistossa polkuautona on tankki...

Olen aiemmin blogivuosina lukenut kaksi kirjaa Kiinan kulttuurista ja yhden lapsen politiikasta. 
Näistä Yhden lapsen kansa on Mari Mannisen tekemiin haastatteluihin pohjaava tietokirja, jonka Atena on julkaissut vuonna 2016. Kaksi vuotta aiemmin ilmestyi omakustanteena Heli Järvenpään Kadotetut kasvot, jossa kirjailija kokee melkoisen kulttuurishokin pikkulapsiperheen muuttaessa vuodeksi Kiinaan. 
Kaikkia kolmea voin edelleen suositella luettaviksi. 

2 x rojua - Nelli Hietala & Inkku Kärkkäinen



Tänään paketoidaan yhteen kaksi kirjaa, joiden sivuilla on paljon roinaa. Nelli Hietalan kirjassa perheen isä on tehnyt romusta taidetta, jota hänen perheensä ei ymmärrä. Inkku Kärkkäisen kirjassa päähenkilö konmarittaa työkseen. Molemmat aloittavat uuden sarjan, ja Kärkkäinen on myös esikoiskirjailija.

Nelli Hietala: Romurakkautta
#1 Sulkavaaran siskokset
Karisto, 2023
Lukija: Anni Tani
Kesto: 5 h 40 min


Jessi
(ca) oli 38-vuotias, eronnut ja paossa pitkäksi venynyttä putkiremonttia. Pakopaikaksi hän oli valinnut nuoremman sisarensa Johannan kodin kaukana sivistyksestä.
Yksi syy siihen oli heidän puoli vuotta aiemmin kuolleen isänsä jäljiltä jäänyt talo. Ei se ollut minkään arvoinen, kuten eivät vastaavat tönöt siellä päin muutenkaan, mutta nyt isä oli ilmeisesti unohtanut tehdä lupaamansa testamentin, jossa olisi mustana valkoisella Jessin jo aiemmin saama auto ja Johannalle jäävä talo. Johannaakaan ei kiinnostanut niinkään talo, vaan sen ympärillä oleva pihamaa.

Kaikki oli alkanut yhdestä peräkärrynromusta. Äiti oli käskenyt viedä sen pois, isä oli maalannut siitä kovakuoriaisen. Ei aikaakaan, kun kyläläiset toivat lisää kaikenlaista romua, ja isä maalasi ja loi niistä uutta. Sana levisi, ja ihmiset tulivat katsomaan isän tekemää "taidetta".
Ei se heidän mielestään mitään taidetta ollut. Äiti kyllästyi ja muutti kirkonkylälle, tytöt tahtoivat mukaan. Mutta nyt Johanna halusi tehdä paikasta turistinähtävyyden.

Kirjaan oli keksitty kivasti erilainen miljöö ja varsinkin alkupuoli oli kiinnostava. Rakkaustarinaa en tällä kertaa oikein ostanut. 

***

Inkku Kärkkäinen: Kierrätystä ja kirsikankukkia
#1 Kirsikankukkia 
Myllylahti, 2024
Lukija: Heidi Kyrö
Kesto: 7 h 10 min

36-vuotias Minna Mattila on ammattijärjestäjä, joka ei kaipaa omaan elämäänsä sotkua aiheuttavia tekijöitä. Ei mitään liikkuvia osia, jotka sotkisivat feng shuin ja tarkkaan järjestetyn elämän palaset. 

Istun kahvikuppini kanssa kaari-ikkunani leveälle ikkunalaudalle, avaan Instagramin. 
Vauva, lapsi, koira. Jokaisella kaverillani on joku elävä olento joka toistuu kaikissa kuvissa. Otus joka vie määrättömän ajan vuorokaudesta, sotkee, tuo elämään ulottuvuuden jota en voi ymmärtää. Miksi kukaan lähtee tuohon vapaaehtoisesti?

Ei hänkään silti ollut täydellinen. Kirjat ovat ja pysyvät, vaikka hän yrittääkin katsoa itseään peiliin kirjakaupoissa. Lukuaikapalvelun myötä hän oli hieman pystynyt vähentämään kirjojen hilloamista, muttei kaikkea vain voinut muuttaa biteiksi. 

Kun hän oli viisi vuotta aiemmin perustanut yrityksensä Aarre & Roina, hän ei ollut osannut kuvitellakaan, ettei häneltä odotettu pelkän tavarakaaoksen selättämistä, vaan parisuhdeneuvoja, ystävää yksinäiselle sekä lasten- ja koirankasvatusvinkkejä. 
Alalle hän oli päätynyt vahingossa, rakastuttuaan ensimmäisellä Japanin matkallaan näiden erilaisiin säilytysjärjestelmiin. Marie Kondosta ei kukaan ollut silloin vielä kuullutkaan. 

Monet Minnan asiakkaista ovat lapsiperheitä, joten heidän joukossaan sinkkumies Juha oli erikoinen poikkeus. Mies otti häneen yhteyttä, koska omistaa yli 300 tavaraa, mikä on aivan liikaa, kun haluaa osallistua sadan tavaran haasteeseen. Kaikki 362 tavaraansa mies oli listannut järjestelmällisesti Exceliin. Yleensä Minnan asiakkailla on tuhansia, jopa kymmeniätuhansia tavaroita, joista karsitaan muutama sata, joskus onnistuneesti enemmänkin. 
Tämän minimalistin kanssa Minna sitten päätyi suhteeseen.

Kierrätystä ja kirsikankukkia - mistä tämä muoti nimetä feelgoodit muotoon jotain ja jotain, silloinkin kun ne ovat käännöksiä, eikä alkuperäinen nimi ole siinä muodossa? Esimerkkinä tästä vaikkapa Milly Johnsonilta suomennetut kirjat sekä toisena kotimaisena parhaillaan luureissani kesken oleva Anu Joenpolven Helleöitä ja entisiä heiloja, sekä sarjan edelliset osat. 

K ja k oli oikein viihdyttävä ja Heidi Kyrö sille kiva lukija, jota kuuntelen mielelläni.

Kuten Romurakkautta, myös Kierrätystä ja kirsikankukkia on piristävän erilaiseen miljööseen sijoitettu. Feelgoodin ei aina tarvitse olla maallemuutto ja kahvilan tai majoituspaikan perustaminen tai sellaiseen töihin meno, ne on jo niin nähty. Vaaditaanko kirjailijalta enemmän uskallusta ja riskinottoa, jos miljöö ei olekaan mummonmökki ja soratie?

Rakkaustarinan osalta Kärkkäisen kirjassa heitettiin heti peliin erikoisempaa haastetta, kun yhteen laitettiin säästäväinen minimalisti ja ammattijärjestäjä, jonka oma koti saati ajatusmaailma ei silti ole viimeisen päälle konmaritettu. 
Rakkauden myötä Minnassa heräsi myös niitä tyypillisempiä ajatuksia, kuten voisiko hän hankkia miehen kanssa lemmikkieläimen - tai jopa lapsen? Siitä huolimatta näkökulma on tuore. 
Kun Minna alkoi miettiä voisiko hänen maailmaansa kuulua näitä "liikkuvia osia", hätkähdin. Ei kai kirja vain ala viestimään, ettei  yksikään nainen voi olla aidosti onnellinen, jos ei ole rakentanut pesää ja hankkinut lapsia, kuka mitenkin. En kuitenkaan, ainakaan liiaksi, kuullut tällaista propagandaa rivien välistä.

Jos vertaa vielä näitä kahta kirjaa keskenään, niin ne sijoittuvat hyvin erilaiseen maailmaan. Toisessa päähenkilö lähti perinteisesti kaupungista maalle, toisessa matkustettiin Helsingistä yhteen vähintäänkin Euroopan merkittävimmistä metropoleista, eli Lontooseen. Kiva kun löytyy vaihtoehtoja.

sunnuntai 12. toukokuuta 2024

Anne-Maria Latikka: Valonkehrääjä



Anne-Maria Latikka: Valonkehrääjä
WSOY, 2024
Lukija: Eeva Soivio
Kesto: 7 h 48 min

Kaja ei muistanut tätiään Amaliaa, koska tämä oli ollut niin monta vuotta Ruotsissa, töissä autotehtaalla. Kun Amalia muutti takaisin Suomeen, hän meni töihin ammustehtaaseen. 
Hänen mukanaan tuli hieman Kajaa nuorempi Poju, joka puhui aluksi vain ruotsia. 
Äiti kielsi Kajaa menemästä lähellekään ammustehdasta, mutta Kaja ihaili Amaliaa, joka veti häntä magneetin lailla puoleensa.

Amalia oli myös laulaja, jonka kuva oli oikein levyn kannessa. Tädillä oli Kajan mielestä kaunis ääni, ja nuorina siskokset olivatkin laulaneet yhdessä. Sitten Amalia oli lähtenyt Amerikkaan ja laulanut siellä lavoilla, asia mitä Kajan äiti ja moni muukin paheksui. Jossain siellä oli saanut alkunsa myös Poju, jonka isä oli salaisuus.

Kaja oli koulussa tekemässä pääsiäisaskarteluja, kun ulkoa kuului kova pamaus ja ikkunasta näkyi taivaalle kohoava iso sieni. Ammustehtaasta jäi jäljelle kasa savuavia raunioita ja paljon ihmisiä menehtyi, heidän joukossaan Amalia. 
Poju muutti Kajan perheeseen. 

Kajan isä antoi Pojulle perhoshaavin ja opetti lapsille miten perhosia keräillään, hän tuli tahattomasti istuttaneeksi pojan päähän ajatuksen siitä, miten perhoset tulevat menneisyydestä. 

Silloin valo osui siipien sinisiin silmiin, ne olivat taas elossa ja seurasivat häntä. Tuntui kuin huoneessa olisi ollut vain perhonen ja hän, hän ja perhonen, eikä millään muulla ollut väliä. Mutta hetkessä näky haihtui, ja edessä makasi pelkkä eloton kuori. Kun perhonen oli vielä elossa, sen siivissä oli välähtänyt häivähdys Amaliasta, ja Kaja muisti, mitä isä oli aiemmin kertonut perhosista, miten ne olivat viestintuojia menneisyydestä. Ehkä ne pystyivät siksi kantamaan mukanaan viestejä menneistä paikoista ja ihmisistä, olivathan perhoset mestarilentäjiä, maailman parhaita lentäjiä, Kaja innostui. Samassa hän tunsi töytäisyn olkapäässään, isän. Piti uhrata jotakin tärkeää, että sai mitä toivoi.
Hyvin menee, vielä toinen yläsiipi. Ota uusi neula, isä hoputti ja taputti Kajan päätä.

Saatiin vaeltaja aloilleen, annetaan sen nyt kuivua.
Isä liu’utti suurennuslasia perhosen yläpuolella ja antoi sen lasia kärttävälle Pojulle.
Tämä on tullut etelästä tuulen mukana pitkiä matkoja.
Mikä on vaeltaja? Kaja kysyi ja seurasi sivusta, kun Poju tutki suurennuslasilla tuntosarvia ja karvaista ruumista.
Perhoset voivat tulla kaukaakin. Vaeltaja ei asu täällä vaan lentää muualta joka vuosi. Tämä tuli tänne varmaan etelästä, isä totesi pyyhkien lasejaan paidanhelmaan.
Kaja tarkasteli perhosta, jonka hauraita siipiä oli äsken varonut, eikä tiennyt uskoako asiaa.
Som jag, Poju totesi hiljaa katsetta nostamatta. Jostain kumman syystä Poju oli taas ruvennut puhumaan ruotsia.
Mä vaan tulin Tu-, tu-, Tuhkolmasta, Poju selitti perhoselle.

Poju alkoi pakkomielteisesti kasvattaa perhosen toukkia. Ehkä jostain toukasta kehittyisi uusi laji, valonkehrääjä, jonka tarvitsisi viedä aikaa taaksepäin vain yhden ratkaisevan sekunnin joka kumoaisi räjähdyksen ja Amalia palaisi elävänä. Mutta valonkehrääjä vaatii vastineeksi jotain suurta. Kolmantena mukana olevan, johtajan elkeitä osoittavan Auroran, kanssa he kokeilivat monenlaista uhrausta, mutta mikään ei tuntunut riittävän. 

Lasten lisäksi oleelliseksi osaksi tapahtumia nousee Ukko, joka oli kehitellyt tehtaalla uusia keksintöjä. Ukko sekä kiehtoo että pelottaa lapsia, ja he pitävät miestä jollain lailla syyllisenä tapahtumiin ja etenkin Amalian kuolemaan. Olihan juuri Ukko järjestänyt Amalialle työpaikan tehtaalta. Ukon kotona käydään nuuskimassa, ja pikkuhiljaa selviää monenlaisia asioita. Lopussa kirja sai ihan jännittäviäkin piirteitä.

Lapset päähenkilöinä antoivat kirjailijalle mahdollisuuden sekoittaa tapahtumiin totta ja sadunomaista tarua. Tätä ajalla leikittelyä, perhosmetaforia ja lapsen mielikuvitusmaailmaa oli kirjassa niin paljon, että varsinainen ammustehtaan räjähdys ja sen vaikutukset perheille jäivät kirjassa ikään kuin taustakohinaksi. Valonkehrääjä ei ole romaani Lapuan ammustehtaan kaltaisesta räjähdyksestä, vaan enemmänkin jonkinlainen psykologinen romaani joka ammentaa symboliikasta ja niin nuorten lasten ajatusmaailmasta, missä kuoleman todellisuus ja oma sekä toisten lasten mielikuvitus kietoutuvat vielä yhteen. 

Valonkehrääjän jättämät hieman ristiriitaiset fiilikset tulevat itselleni juuri tästä. Koska missasin Lapua-elokuvan viime syksynä, ajattelin kuunnella tämän kirjan, mutta oli virhe millään tapaa rinnastaa näitä. 
Valonkehrääjä on hieno ja viimeisen päälle hiotun oloinen esikoisromaani.  Lyhyehkö kirja piti sisällään kertomuksen, joka tuntui paljon mittaansa pidemmältä. Siihen vain pitää tietää tarttua oikeista lähtökohdista, että se vastaa kohdennetummin omanlaisensa kirjan kaipuuseen. Jos mahdollista, lukisin kirjan ennemmin kuin kuuntelisin. 

sunnuntai 5. toukokuuta 2024

Katja Kaukonen: Pitkä ikävä


Katja Kaukonen: Pitkä ikävä
WSOY, 2024
Lukija: Krista Putkonen-Örn
Kesto: 7 h 14 min



Vuosina 1914-1917 Venäjän keisari Nikolai II rakennutti linnoitusketjun suojaamaan Pietaria lännestä tulevilta hyökkäyksiltä. Pisimmillään se ulottui Hiidenmaalle, Saarenmaalle, ja jopa Ahvenanmaan luoteisnurkkaan. Rakentamiseen tarvittiin 100 000 miestä, sekä palkattuja että pakkotyöläisiä. Laidunsaari Örö kuului tähän linnoitusketjuun, ja sinne oli sen takia ulkopuolisilta pääsy kielletty. Itsenäistymisen jälkeen Suomi pakkolunasti Örön saarelaisilta ja se oli puolustusvoimien koulutuskäytössä vielä 2000-luvulla. Vuonna 2015 se liitettiin osaksi Saaristomeren kansallispuistoa ja avattiin yleisölle.

Vuonna 1916 Juho tarttui sanomalehdessä näkemäänsä ilmoitukseen, jossa kaivattiin riuskoja työmiehiä linnoitustöihin. Anna-puoliso josta appivanhemmat olivat toivoneet vain ohimenevää ihastusta, ei miniää, lähti hänen mukaanss. Saarella ei ollut montaakaan naista, eikä Annankaan ollut soveliasta eikä turvallista kuljeskella saarta pitkin poikin, mutta hänen oli välillä päästävä pois neljän seinän sisältä. Muuten hän kuuli päässään yhä uudelleen pahantuulisen anopin sanoja, miten tarpeeton ja hyödytön hän oli, sekä saaressa, että mantereella. Oliko Anna vain koriste ja Juhon lasten synnyttäjä?

»Makaa kuin lahna. Sänky alati pitkäksi laitettuna ja petaamattomana. Hyödytön kaupunkilaisflikka, olisi edes lapsen tehnyt, nyt ei saada sitäkään, mitään emme saa. Anna meille meidän jokapäiväinen leipämme, pullapitkomme, jälkeläisemme. Anna! Anna! Anna! Etkös kuule? Nouse ylös. Ihminen makaa vain, jos nukkuu tai on kuollut. Kumpi sinä olet, Anna?»

2020 aikuinen pariskunta Antti ja Inga tulivat lomalle Örön saarelle, kumpikin omissa mietteissään. Antti oli ollut Öröllä viikon leirillä varusmiespalveluksessa ollessaan, kun Ingaa vetivät puoleensa hänen omat jo edesmenneet sukulaisensa, Juho ja Anna. Etenkin isoisoäiti Anna on aina ollut suvussa jonkinlainen vaiettu mysteeri, jonka Inga haluaisi saada ratkaistua. Annan mummo väitti saaneensa alkunsa saarella, kun taas tämän siskon mukaan Anna ei ollut koskaan saarella käynytkään. 
Samalla Inga miettii hänen ja Antin liittoa ja miten hyvin hän loppujen lopuksi tuntee miestäänkään. 
Pitäisikö menneen antaa vain olla, elää tässä hetkessä? Syödä, juoda, nukkua, huolehtia perustarpeista ja ajatella vähemmän?  

Jos Inga ja Antti myöhemmin kaipaisivat Örön-matkaltaan jotakin tai muistelisivat tiettyä, erityistä hetkeä, se voisi olla juuri tämä: He seisovat somerikkorannalla rinnakkain ja aloillaan kuin kaksi patsasta. Kaikki ihmisen rakentama historia puuttuu. Ei ole taloja, ei laitureita, ei muistutusta Annasta, Juhosta, ei Antin armeija-ajoista. Kaikki muistot, kuvitelmat ja aavistukset menneestä lentävät tuulen mukana kauas pois. On vain puhdas olemassaolo. Tämä on Antin ja Ingan ikioma, yhteinen maisema, heidän Örönsä. Tällainen koko saari on joskus ollut. Tällaista on tyhjyys, tila, mahdollisuudet, vapaus, ajattomuus, yhteys. Ympärillä kuuluu ikiaikainen pauhu, jossa ei voi kuin huutaa tai olla hiljaa. Kohina pakottaa tekemään jommankumman valinnan.

Olin lukenut Katja Kaukoselta aiemmin yhden romaanin, Kohina, josta olin pitänyt paljon, ja luettuani läpi tuon juttuni siitä, ymmärrän kyllä miksi. Samanlaista viehätystä yhdenlaisen arvoituksen ympärillä oli myös Pitkässä ikävässä. Siinä on tosin hiukan erilainen perussävy, sillä Inga ei ole kaikkein helpoin ihminen. Antti tuntuu tekevän asioita aivan väärin, kun hän esimerkiksi antaa Ingalle sydämenmuotoisen kiven, Inga pitää kiveä kylmänä. Muttei Anttikaan mikään pulmunen ole, ollut ainakaan menneisyydessään. Jotenkin kuvaan vielä sotkeutuvat äiti ja tytär joihin he tutustuvat Öröllä, outo parivaljakko, joka etsii tyttären isää. 
Pidän Kaukosen tyylistä kirjoittaa, joten voin suositella lukemaan Pitkän ikävän (joka muuten on varusmiesten nimeämä saaren päästä päähän kulkeva polku), kun kaipaat esimerkiksi tulevana kesänä jotain ei ihan niin kevyttä luettavaa. Itselläni lukemisto aina kummasti kevenee kesän lähestyessä. 

lauantai 4. toukokuuta 2024

2 x feikataan suhde! Anna Keiler & Satu Tähtinen


Tänään feikataan suhteita. Olen viime aikoina kuunnellut kokonaista kolme romanttista viihderomaania, joissa pääpari tapaa aluksi kaikkea muuta kuin toisiinsa ihastuen, ainakaan molemminpuolisesti. Tässä niistä kaksi jälkimmäistä, hyvin erilaiseen kontekstiin kirjoitettua viihdykettä.
Tyttöystävädiilissä solmitaan feikkisuhteesta peräti työsuhde, historiallisessa Lordi D ja muita seurapiirisalaisuuksia -romaanissa puolestaan on klassisempi kuvio.


Anna Keiler: Tyttöystävädiili
Micke & Frida #1
Lind & co., 2022
Lukija: Jenni Sainio
Kesto: 11 h 11 min


Fridalla ei ollut paljon vaihtoehtoja silloin, kun hän törmäsi työpaikkansa tarvikevarastossa poikaystäväänsä Tomakseen miehen kieli heidän yhteisen työkaverin Karinin suussa ja käsi tämän paidan alla. Hänen oli yksinkertaisesti sanouduttava irti työpaikastaan tukholmalaisen it-yrityksen talousosastolla, ilman mitään tietoa seuraavasta palkanmaksajasta. 
Vanhemmat olivat eri mieltä ja pitivät niin äkkipikaista reaktiota liian vastuuttomana 33-vuotiaalle itselliselle naiselle. Niinpä he kieltäytyivät antamasta Fridalle rahaa edes lainaksi laskujen maksuun. 
Miksei Tomas joutunut kärsimään sen sijaan, että jatkoi työssään it-konsulttina ja seurusteli sittemmin täysin avoimesti Karinin kanssa?

Veljensä Antonin häissä Frida tapasi Micken, johon Frida oli ollut teininä ihastunut, niinkin palavasti, että ajatteli poikaa ensirakkautenaan, vaikkei olisi sitä ääneen myöntänytkään. Mickelle hän oli tuolloin ollut vain Antonin perässä hiihtelevä pikkusisko, mutta häissä heidän välillään oli yllättävää kipinää.

Micken isä Ulf haluaisi lähentyä aikuisten lastensa kanssa, ja oli saanut ajatuksen kerätä heidät kaikki puolisoineen yhteiselle Kreikan lomalle. Aluksi kukaan ei ollut järin innostunut ideasta, mutta sitten, erinäisistä syistä, sekä Micke että tämän sisar Christina päättivät lähteä. Koska Micke ei tullut toimeen isänsä kanssa, hän halusi palkata edelleen työttömänä olevan Fridan esittämään tyttöystäväänsä. Isälle piti näyttää, että on sitä elämässä eteenpäin menty, kun on niin fiksu, kaunis nainenkin käsipuolessa. Fridalle taas kelpasi raha, eikä työolosuhteissa kreikkalaissaaren suomassa lämmössä ja auringossa ollut valittamista.

Tyttöystävädiili oli jo ollut useammankin kerran ihan hilkulla päätyä luureihini, mutta vasta nyt kun huomasin, että sarja on saanut jatkoa, minulle tuli kiire aloittaa ykkösosa. 
Viihdyin oikein hyvin kirjan parissa, vaikka olisinkin toivonut, että Kreikkaan olisi päästy nopeammin, eikä vasta kirjan puolivälissä. Etenkin Kreikka tekee tästä kivan kesäkirjan, joka sopii myös kesän epätoivoiseen odotteluun.
Mistä en niin pitänyt, oli sellaiset hieman liian pitkälle pureskellut perustelut kaikelle mitä lopussa tapahtui. Kyllä lukija paitsi osaa, myös haluaa tilaa tulkita ja tehdä johtopäätöksiä.

Tartunko kakkososaan, no se on vähän fifty-sixty. Jos juoni kuulostaa kiinnostavalta, niin kyllä. 

***

Satu Tähtinen: Lordi D ja muita seurapiirisalaisuuksia
Otava, 2024
Lukija: Anna-Riikka Rajanen
Kesto: 9 h 42 min

Lontoo, 1847
Tanssiaisiin valmistautuvalla 28-vuotiaalla Lady Josephina Wakefieldillä ei ollut aikaa pinnallisille huvituksille tai miesten hurmaamiselle. Moraalisten naisten kirjakerhon vetäjänä Lady Josephina tiesi velvollisuutensa. He tapasivat viikoittain, ja kirjoista keskustelemisen lisäksi heillä oli vuosittain vaihtuva hyväntekeväisyyskohde, parhaillaan se oli eräs orpokoti. Juhlissa Josie kävi pelkästään tavatakseen varakkaita mieshenkilöitä, joilta voisi saada lahjoituksia orpokodin toimintaan. Näillä oli kismittävä tapa luikkia karkuun hänen lähestyessään, mutta kirjakerho sentään sai uusia, vaikutusvaltaisia rouvia jäsenikseen. 

Lordi D, kuten Lordi Devonaya toisinaan piireissä kutsuttiin, oli isänsä ainoa poika ja perijä, pinnallinen ja itsekäs seurapiirileijona, joskin sietämättömän komea. Josie ei sortunut tuollaisten miesten suoltamiin lipevyyksiin, eikä hän olisi vaihtanut nykyistä itsenäisen naisen asemaansa yhdenkään miehenpuolikkaan tarjoamaan kultaiseen kahleeseen. Tapahtuu kuitenkin jotain, jonka seurauksena kaksi heidän kaltaistaan, sitoutumista kammoksuvaa nuorehkoa henkilöä päätyvät esittämään seurustelevaa paria. 

Ensisuudelmakaan ei jää viimeiseksi, kun he alkavat tuntea vetovoimaa toisiaan kohtaan. Kun Josielle selviää, millainen mies on lipevän ulkokuorensa alla, rakkautta on selvästi ilmassa. 

Ray suuteli naista uudelleen, nyt pysähtyen maistamaan tätä. Hänen kätensä kohosi Josephinan sileälle poskelle – kuten se oli kohonnut pensaslabyrintissakin – ja hän muovasi hitaasti naisen pehmeän täyteläisiä huulia omillaan. Hän ei ollut osannut kuvitella, että ne olisivat niin runsaat ja täydelliset – pelkät punaamattomat huulet.
Josephina vastasi suudelmaan kohottamalla oman, hansikoidun kätensä ja puristamalla sen hänen takkinsa liepeelle. Naisen silmät olivat edelleen kiinni, niin kuin tämä ei olisi uskaltanut avata niitä lumouksen rikkoutumisen pelossa. Tuntiessaan otteen takinliepeellään kiristyvän Ray avasi omansa, ja se palautti hänet maanpinnalle.
Hemmetti vieköön. Mitä hittoa hän oli tekemässä? Suutelemassa Lady Josephinaa, Suttonin herttuan sisarta? Hän vetäytyi varovasti suudelmasta ja veti katkonaisesti henkeä. Hänen sydämensä hakkasi yhä.
Josephina avasi suudelmasta sumuiset harmaat silmänsä ja katsoi häntä kysyvästi, eikä hänellä ollut antaa naiselle minkäänlaisia selityksiä. Hänen huulillaan pyöri ainoastaan kehu siitä, kuinka makeaa naista oli suudella. Siksi hän irrotti käsivartensa – rivakasti mutta kuitenkin riuhtaisematta – ja palasi omalle puolelleen. Hän karautti kurkkuaan ja tunsi lämmön kohoavan poski­päilleen.
”Olen pahoillani. Tuo ei ollut sopivaa.”
Josephina katsoi häntä hitaasti ja pudisti sitten päätään niin kuin olisi ravistellut itseensä järkeä.
”Minun ei pitäisi olla täällä”, nainen mutisi yhtä levottomana kuin hänkin ja katsoi ulos ikkunasta.

Olipas tämä oikein kiva historiallinen romcom! Tapahtumia oli yllättävän paljon ja ainakin äänikirjana tähän piti etenkin alkuvaiheissa todella keskittyä, kun eri nimillä varustettuja aatelis- sekä porvarishenkilöitä vilisi niin, että kakistelin välillä kuka olikaan kuka. Kelasinkin ennätyksellisen monta kertaa takaisinpäin, ottaen huomioon että kyseessä on viihdekirja. Sisältöäkin oli runsaasti enemmän kuin osasin odottaa, eli runsaanpuoleisesti rönsyilevää juonta ja monia käänteitä. 

Aika outona pidin sitä, että ainakin Nextoryssa Lordi D:n ainoina tägeinä ovat "erotiikka" ja "eroottinen romanssi". Okei, kyllähän heillä oli yllättävän yksityiskohtaisesti kuvattu yhteinen yö kirjan lopussa, mutta että se leimaisi kirjan kokonaisuudessaan erotiikaksi on kyllä melkoista liioittelua. Romantiikkaa, kyllä, mutta minusta tämä on historiallinen romcom (romanttinen komedia) tai historiallista chick litiä, mitä sanoja kukakin haluaa käyttää. Storytelissä Lordin vastaavat tägit ovat näköjään historiallinen romantiikka ja "kuuma romantiikka".

Anna-Riikka Rajanen lukijana on ihan täydellinen ääni tällaiseen kirjaan!
Tästäkin on toinen osa jo tulossa, ja uskonpa myös siihen tarttuvani.