#4 Anna Glad ratkaisee
S&S, 2023
Suomennos: Anu Koivunen
Lukija: Hannamaija Nikander
Kesto: 8 h 31 min
Mimmi Strandberg ja hänen miehensä Juha olivat viisivuotiaan Veeran sijaisvanhempia. Päivällä Veera oli pikku auringonsäde joka kimpoili eestaas kuin flipperin kuula. Mimmi ihmetteli mistä tämän energia kumpusi, sillä lapsi huusi yöt kylmästä hiestä märkänä, ja Mimmillä itsellään oli senkin edestä univelkaa. Uusi huolenaihe nousee entisten rinnalle, kun Veeran asioita hoitava sosiaalityöntekijä Maud Silén kertoo tytön biologisen äidin vaativan vuoden ikäisenä huostaanotettua lastaan takaisin.
Vanhemman rikoskonstaapelin Anna Gladin ja hänen puolisonsa Tomasin poika Gottfried eli Goffe oli jo kolmevuotias. Tomas ja Mimmi olivat ystävystyneet leikkipuistossa, ja Goffen sanottua äidille että Mimmi on iskän bestis, Anna tunsi pienen mustasukkaisuuden piston sydämessään. Ei siksi, että epäilisi Tomasin olevan kiinnostunut tästä naisesta, vaan siksi, että Annan oli rehkittävä pitkiä päiviä töissä sillä aikaa, kun toinen äiti sai viettää aikaa Tomasin ja Goffen kanssa.
Kuusikymppisen Yrsa Mannerin sisar Lena oli ilmoittanut tämän kadonneeksi. Sisar oli kovaa vauhtia erakoitumassa, ei suostunut ottamaan koronarokotteita ja vältteli kaikkia kontakteja, oli vaihtanut kokonaan etätöihinkin. Ei sellainen ihminen lähde mitään kertomatta matkallekaan, ja Lena oli huolissaan. Valitettavasti Yrsa löytyi pian kuolleena erikoisesta paikasta. Yrsan ruumis oli nimittäin syynä siihen, että viemärikaivo siinä leikkipuistossa, jossa Tomas ja Mimmi kävivät, oli mennyt tukkoon.
1969
Äiti oli varoittanut, ettei sossun tätejä saa päästää sisään, tai hän ja pikkusisko eivät näe äitiä enää koskaan. Mutta ovi oli hutera eikä lukko pidä, ja ne tulevat väkisin sisälle.
Hän oli yrittänyt siivota, ja syviin taskuihin mahtui makaronipusseja kaupasta, he pärjäisivät hyvin keskenäänkin.
Kun pikkusisko kysyy minne he menevät, tädit lupaavat Ullalle kodin uudessa talossa, hyvää ruokaa, oman huoneen ja puhtaat lakanat.
Heille ei tule edes lämmintä vettä.
He haluaisivat mennä samaan autoon, mutta tädit selittävät, että kaikki mahtuvat paremmin jos he menevät eri kyydeillä. Hän kiljuu, sylkee ja yrittää ulos autosta, kun ne kuitenkin lähtevät risteyksestä eri suuntiin. Hän yrittää painaa reitin mieleensä, mutta matka on liian pitkä.
Yritän painaa reitin mieleeni, niin että löydän takaisin kotiin. Lopulta auto pysähtyy tiilimuurissa olevan rautaportin eteen.
- No niinpä tietenkin. Meinasitteko heittää minut putkaan? kysyn. Koska ihan varmasti tämä on vankila. Hetihän sen näkee.
Kuskin mielestä kysymys on kai vitsi.
– Tämä on Kastanjegårdenin koulukoti, hän sanoo. – Sopiva paikka sellaisille pojille, jotka varastelevat, tappelevat ja pinnaavat koulusta.
Koulukoti, ei todellakaan. En minä tyhmä ole. Vankila tämä on eikä mikään muu.
– Mihin Ulla menee? kysyn.
– Ulla menee perhekotiin. Sinne ei huligaaneja haluta, kilttejä pikkutyttöjä vain. Ehkä hänestä vielä saa kunnon ihmisen.
– Ulla on jo kunnon ihminen, mutisen. – Toisin kuin eräät.
Hyvä kuitenkin niin. Ulla pääsee perhekotiin, ja ehkä se on ihan ok. Lastenkodissa tai koulukodissa hän ei kyllä viihtyisi. Toivon mukaan se perhe on hyvä, niin että hän pärjää siihen asti että pääsemme takaisin omaan kotiin. Muistan sitten vaihtaa lakanat.
Ohitamme sorakentän, pari harmaata tasakattoista rakennusta ja ajamme kohti korkeaa taloa.
Nurkalla seisoo jokunen poika tupakalla ja katselee meitä silmät sirrillään. Osa heistä on minua isompia, mutta olen vahvempi kuin miltä näytän eikä minua yhtään pelota, että saan selkääni. Olen pannut vastaan monelle äidin ukollekin. Käyttänyt nyrkkejäni ja potkinut ainakin sen aikaa että Ulla on ehtinyt piiloon.
– Miten kauan minun pitää olla täällä?
– Niin kauan että sinustakin tulee kunnon ihminen, mies sanoo. – Siinä voi kyllä kestää.
En ole vielä jalallani astunut Kastanjegårdenin koulukotiin, mutta vihaan jo nyt paikkaa koko sydämestäni.
Neljäs tarinalinja liittyy vanhaan Holmborgin homekouluun, josta on tehty purkupäätös. Annan eläkkeelle jääneelle työkaverille Rolfille se on erittäin tuttu, sillä hänen tyttärensäkin ovat sitä käyneet. Koulu nousee kuitenkin uudestaan tapetille, kun sieltä tehdään arvokas taidelöytö. Mutta miten 1970-luvulla tehty maalaus ja viemäristä löytynyt ruumis voisivat liittyä toisiinsa? Kuka on taiteilija, joka tekee kantaaottavia maalauksia, mutta varjelee henkilöllisyytensä paljastumista? Miten käy Veeran ja Mimmin, joka lapsettomuudessaan oli ajatellut sijaisvanhemmuuden olevan hyvä vaihtoehto?
Anna Glad on ollut yksi lempisarjoistani, ja hyvä tahti jatkuu edelleen. Pidänkö niin huomiota herättävästi mukaan kirjoitetusta koronasta, en oikeastaan. Mutta jos unohdetaan se, Anna Glad maistuu edelleen, juoni on taitavasti kirjoitettu ja lukija sopii kirjaan erinomaisesti. Kirjan pystyisi lukemaan vaikkei olisi lukenut sarjan aiempia osia, johtuen todennäköisesti siitä, että väli edellisestä osan ilmestymisestä on pitkä ja ajassa on kirjassakin harpattu kolme vuotta eteenpäin.
Itse sijaisvanhempana toimineena voisin kritisoida montaakin seikkaa Veeran palautusprosessin käynnistämisessä, mutta tämä on fiktiota. Oli oma osaamisalasi lähes mikä tahansa, kun sitä käsitellään fiktiivisessä kirjassa, ajattelet hyvin todennäköisesti samoin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti