Kamila Shamsie: Ystävistä parhain

Kamila Shamsie: Ystävistä parhain

Gummerus, 2023

Alkuteos: Best of Friends, 2022

Lukija: Irene Omwami

Kesto: 10 h 15 min

Karachi, 1988

Riemu sulki heidät sisäänsä, heidät sekä heidän ystävyytensä, sekä varmuuden, että mitä tahansa maailmassa tapahtuisikaan, aina olisi olemassa yksi ihminen, Pohjantähti, ankkuri, toinen minä joka tunsi sinut jokaista atomia myöten, jokaista heikkoutta myöten, ja oli silti päättänyt seistä kanssasi ja rinnallasi läpi kaiken sen, mitä elämä vielä tiellesi heittäisi. Läpi jokaisen sydänsurun, pettymyksen ja pimeän hetken. Aina tämä ystävyys, aina sen valo. 

Neljätoistavuotiaat Maryam ja Zahra olivat parhaat ystävät. Koulussa heidän luokallaan oli vain kuusi muuta tyttöä, mutta kaksikymmentäkaksi poikaa. 

Elämä Karachissa oli alkanut käydä taas levottomammaksi. Puheissakin piti noudattaa tiettyä varovaisuutta, vaikkeivät tytöt uskoneetkaan kenenkään heidän luokkakaverinsa perheen todellisuudessa kannattavan presidenttiä, sotilasjuntan johtajaa kenraali Ziaa, joka oli astunut valtaan kun tytöt olivat kolmevuotiaita. 

Maryam suhtautui opiskeluun melko huolettomasti, sillä hänen vanhempiensa rahat avaisivat kyllä hänelle tien johonkin huippuyliopistoista, eikä hän oikeastaan välittänyt mihin niistä päätyisi. Hänen perheensä omasikin koulun selkeästi korkeimman sosiaalisen aseman, ja amerikkalainen yliopisto tarkoitti Maryamille vain yhtä välivaihetta matkalla luksusnahkatuotteita myyvän perheyrityksen johtoon. Asemansa vuoksi he kuuluivat perheisiin, jotka viettivät kesät ulkomailla, ja he olivat juuri olleet kaksi kuukautta Lontoossa. 

Perheyrityksen johdossa oli edelleen 70-vuotias isoisä, joka koulii Maryamia imperiumin johtoon; eihän tytön isästäkään siihen ollut, sen enempää kuin siittämään yhtään poikalasta. 

Zahra taas ei aikonut enää koskaan palata Karachiin, kun kerran pääsisi sieltä pois. Hänen vanhempansa olivat "kunnollisia, työtätekeviä ihmisiä", kuten Maryamin äiti oli joskus hieman alentuvasti sanonut; hänen äitinsä oli erään toisen, ei niin tärkeän koulun rehtori, ja isänsä tv:n viikoittaisen krikettiohjelman juontaja jolla oli kyllä faninsa.

Eräänä iltana koko Pakistanin pysäyttää radioiden ja tv-ruutujen ääreen uutinen: presidentti Zia on kuollut lento-onnettomuudessa. 

Vapaat vaalit voivat pitkästä aikaa toteutua, ja tapahtuu jotain muslimimaassa ennenkuulumatonta. Pääministeriksi nousee nainen, Benazir Bhutto. Tytöt uskovat, että tämän jälkeen kaikki maailmassa on mahdollista myös heille.

Lontoo, 2019

Guardian

23. maaliskuuta 2019

Zahra Ali: ”Olen ollut omakohtaisesti todistamassa, miten autoritaarinen hallintojärjestelmä toimii, ja siksi olen tästä hallituksesta niin huolissani.”

Kansalaisvapausjärjestön johtaja kertoo Ison-Britannian vapauksien puolesta taistelemisesta, kuuluisista ystävistään sekä rakkaudestaan Lontoota kohtaan.

Mieleen tulee väistämättä pantteri, kun Zahra Ali astuu sisään Kansalaisvapausjärjestön kokoushuoneeseen. Hän on pukeutunut mustaan polvikorkuisista saappaista jakkuun asti, hänen hiuksensa ovat tummat ja kiiltävät ja pitkien jäsenten liikkeet määrätietoisia. Onneksi minä en ole hänen saaliinsa; hän tuli eilen illalla kylläiseksi turvallisuusministeristä

Newsnight -ohjelmassa. Tuo kohtaaminen lähes kirkui tehkää minusta meemi! jo ennen kuin se oli ohi. Ali sanoo, ettei tiedä sosiaalisessa mediassa saamastaan huomiosta, koska ei seuraa sitä. ”Liikaa hälyä”, hän toteaa siihen tyypillisen hillittyyn tapaan, jolla puhuu tappouhkauksista ja nettiprovosoinnista, noista masentavista mutta väistämättömistä puolista maahanmuuttajan ja musliminaisen elämää. Alista tuli kymmenen vuotta sitten Ison-Britannian omatunnon ääni, kun hän astui valtiomme vanhimman kansalaisvapausorganisaation johtoon.

”En ikinä suunnitellut jääväni tähän työhön näin pitkäksi aikaa, mutta jos rehellisiä ollaan, en voi kuvitella parempaa työpaikkaa. Joten pysyn tässä pestissä niin kauan kuin he kelpuuttavat minut”, hän sanoo siemaillen teetä, jonka hän juo – omien sanojensa mukaan – ”Pakistanilaistyyliin” eli erittäin vahvana, runsaalla maidolla ja lusikallisella sokeria. Ali luopui menestyksekkäästä urastaan ihmisoikeuksiin ja maahanmuuttoon erikoistuneena asianajajana liittyäkseen KVJ:hin vuonna 2009. ”Yksityiselämässäni tapahtui muutos, joka sai minut kliseistä kyllä miettimään, mitä muita muutoksia voisin tehdä.” 

Tuo yksityiselämän muutos oli kuusi vuotta kestäneen avioliiton päättyminen siihen, kun Zahran puolisolle tarjottiin New Yorkissa työpaikkaa, josta hän ei voinut kieltäytyä. Zahra itse on asunut Englannissa koko aikuisikänsä, aina siitä lähtien kun sai stipendin Cambridgeen. 

Maryam on perustajaosakas eräässä Lontoon johtavista pääomasijoitusyhtiöistä, joka keskittyy teknologia-alan startupeihin. Hän uskoo naisten tulevaisuuteen, hän uskoo nyt kymmenvuotiaan tyttärensä lyövän vielä lasikattoja pirstaleiksi. 

Hänen vanhempansa ovat muuttamassa takaisin Karachiin kolmenkymmenen Lontoon vuoden jälkeen, eikä hän oikein tiedä, mitä ajatella siitä. Heillä ei ole erityisen lämpöiset välit, johtuen siitä miten nihkeästi vanhemmat ovat suhtautuneet hänen valintoihinsa elämän varrella. 

Kirjaa kuunnellessani ja sen edettyä nykyhetkeen, pienen hetken olin wau, ovatpa he menestyneitä, mutta seuraava ajatus olikin, että onpas uskottavaa. Olkoot, että he tulivat hyvistä perheistä, olkoot, että he olivat määrätietoista, hivenen ärsyttää rivien välistä tuleva asenne siitä, että se riittää päätymään eri alojen johtajiksi, ikään kuin elämällä ei olisi vahva taipumus muuttaa tehtyjä suunnitelmia. Zahrasta olisi hyvinkin voinut tulla "lähiömutsi", joka kampanjoi tasa-arvokysymysten eteen alemmalla käytännön tasolla kuin kansalaisvapausjärjestön johtaja, joita voi olla vain yksi kerrallaan. Mutta kun olin kuunnellut kirjan kokonaan, näin kyllä sen, ettei loppuratkaisuun olisi voitu päätyä ilman näitä asemia. 

Zahra ja Maryam olivat rakentaneet elämänsä hyvinkin vastakkaisille arvoille mitä tulee elämän valintoihin, esimerkiksi toinen kannattaa Britannian nykyhallitusta ja tekee tietyllä tapaa yhteistyötä sen kanssa, toinen on sen toimia vastaan, ja silti he ovat edelleen läheisiä. 

Syyksi tähän annetaan lapsuuden ystävyys. Shamsie kuvaa sitä siteeksi joka on koko lailla kantavinta maailmassa. 

En pysty samaistumaan tähän, en ole kymmeniin vuosiin ollut tekemisissä yhdenkään lapsuuden aikaisen ystäväni kanssa. Itse asiassa he jäivät aina kun muutimme toiselle paikkakunnalle, mikä tapahtui vuoden parin välein ikävuosieni 11-19 välillä. (Vieläköhän nykyvanhemmat repivät lapsiaan jatkuvasti uuteen kouluun, heittävät uusien lasten pariin etsimään taas uudet ystävät ja uuden paikkansa tuohon tapaan, toivottavasti eivät. Ei tehnyt hyvää.) Olen aina vähän kadehtinut miestäni, joka on aina asunut kilometrin säteellä. Olemme asuneet yhdessä nyt 18 vuotta talossa, jonka hänen vanhempansa rakensivat, kun hän oli lukiossa. Ei hänkään tapaa kuin yhtä lapsuuden kaveria, mutta silti hänellä on aivan erilainen yhteys lapsuutensa maailmaan kuin minulla, joka en osaa edes kuvitella millaista se voisi olla, jos olisi voinut juurtua johonkin paikkaan. Eniten olenkin juurtunut tänne, hänen lapsuuden maisemiinsa, mutta toisaalta minun olisi ollut helpompaa kotiutua, mikäli olisimme molemmat lähteneet yhtä puhtaalta pöydältä. Täällä minä olen ollut se kaikille vain yksi uusi ihminen, jolle kaikki ovat uusia, eikä kukaan jaa tunnetta kanssani. Sama kuin olla lomalla yksin ja palata kotiin kertomaan siitä muille, versus se, että koit sen toisen ihmisen kanssa. 

Mutta takaisin kirjaan. Pidin sen alkuosaa todella kiehtovana ja koukuttavana, vahvaa viittä tähteä. Karachin osuuden päätteeksi, keskellä kirjaa, tapahtui jotain mikä korosti Pakistanin patriarkaalisuutta vaikka kuinka olisi ollut nainen vastavalmittuna pääministerinä, ja siitä kirjailija oli päättänyt tehdä käännekohdan. Sitten hypättiin tuo 30 vuotta eteenpäin, eikä laskeutuminen moisen aikamatkan jälkeen ollut kuopaton. Minulta meni pitkään ennen kuin tavoitin alkuosan neljätoistavuotiaat tytöt, totta puhuen viime metreille. 

Toisessa osassa käsitellään esimerkiksi Britannian hallituspolitiikkaa, maahanmuuttajia, islamofobiaa, rasismia ja syrjintää, bisnesmaailmaa ja uutta teknologiaa joka mahdollistaa edellisiä, mutta myös päähenkilöidensä yksityiselämän palasia kuten erilaisia ihmissuhteita ja seksuaalisuutta. Koin toisen osan pitkään irrallisena, kuin olisin aloittanut uuden kirjan, ja tämä teki harvinaisen vaikeaksi antaa kirjalle oikea tähtimäärä. Alku oli tosiaan täyttä viittä tähteä, joka tipahti Lontoossa kolmeen. Loppu kohosi taas neljään, en voi juonta paljastamatta sanoa miksi, mutta ei oikeastaan siksi mitä tapahtui, vaan siksi mitä se tapahtuma laittoi ajattelemaan, ja tässä kirjassa ehkä parasta oli se, että se herätti paljon erilaisia ajatuksia, vastakkainasettelua omassa mielessäni. 

Siitä onkin aikaa, kun olen viimeksi lukenut Shamsien kirjoja, tämä oli nyt kolmas. Tässä linkit aiempiin:

Kartanpiirtäjä

Jumala joka kivessä