Maija Kajanto: Taatelitalvi

Maija Kajanto: Taatelitalvi

WSOY, 2022

Lukija: Kati Tammensola

Kesto: 6 h 40 min

Punainen hirsitalo näytti Krissen silmissä kaiken loskan ja rännän keskellä enemmän röttelöltä kuin siltä unelmien maalaishotellilta, jonka oli tarkoitus houkutella vieraita ja taata Krissen elanto. Ovetkin pitäisi avata jo kuukauden kuluttua, mutta vanhan lukion muokkaaminen uuteen tarkoitukseen aiheuttaisi hänelle vielä harmaita hiuksia. 

Heta oli ollut Krissen paras ystävä ja korvaamaton apu edelliskeväästä, jolloin Krisse oli karistanut jaloistaan Helsingin tomut ja ryhtynyt pyörittämään mummonsa yritystä, kahvila Koivua. Heta oli vakuuttanut, että Koivu oli vain mukavaa vaihtelua hänen pankkivirkailijan työhönsä. Nyt ystävä oli kuitenkin lähdössä kahdeksi kuukaudeksi kiertämään Australiaa, ja Krisse oli yhtä aikaa sekä iloinen hänen puolestaan, että surullinen jäädessään pian ilman Hetan olkapäätä. Onneksi Maisa, Krissen lukioaikaisen poikaystävän Jonnen avovaimo, tekisi edelleen vuoroja kahvilassa. Eihän Krisse voinut olla kahdessa paikassa yhtä aikaa, ekä myöskään halunnut alkaa kouluttamaan uutta työntekijää, kun ei tiennyt miten hostelli otettaisiin vastaan. Jostain kumman syystä hanke tuntui närästävän mummoa. 

Laskettelukeskus Tattarivuorta pyörittävä Petteri oli kaivannut alueelle majoituspaikkoja, ja kunnasta oli oltu yhteydessä Krisseen, aluksi ruokapuolta ajatellen. Jotenkin asiat vain kehittyivät niin, että Krissestä tulisi paitsi kahvilan, myös majoitusliikkeen pyörittäjä. Kunpa saataisiin kunnon pakkasia ja lunta!

Isä ja tämän naisystävä Raila Jokisalo, jotka pyörittivät mökkikylää, mukanaan eräs nuori nainen nimeltään Jenna, tulivat auttamaan hotellin viimeistelyssä. Jenna opiskeli matkailualaa ja tarvitsi työharjoittelupaikan, joten hänestä Krisse saisi kaivatun lisäkäsiparin, varsinkin kun kävi ilmi, että Maisa saisi keväällä vauvan. 

Haasteet ja vastoinkäymiset seuraavat toisiaan, mutta on myös onnistumisia ja Krissen oman elämän ilon hetkiä, kun Tommi Rapala, edelliskesänä virkavapaalle kadonnut kunnanjohtaja, palasi Pyhävirralle ja kytemään jääneet tunteet leimahtivat liekkeihin. Miten paljon Krisse olikaan Tommia kaivannut! Mutta ottaako uusi hotelli tuulta siipien alle vain, koska Krisse niin kovasti tahtoo sen menestyvän.

Heräillessään aamuyöstä Tommin vierestä alasti ja hiukset sekaisin Krisse huomasi yllätyksekseen Tommin olevan hereillä. Toinen käsi oli Krissen ympärillä, toinen niskan takana ja silmät katselivat kattoon.

– Miten menee, Krisse kysyi asettuen nojaamaan käsivartensa varaan.

Tommi vilkaisi häneen, hymyili vähän ja katseli sitten taas kattoon.

– Tiedätkö, silläkin uhalla, että kuulostan nyt pikkuisen turhan melodramaattiselta, niin tajusin tässä yhden asian. Minulla ei ole juuri nyt kotia missään.

Krisse kumartui suutelemaan Tommin olkapäätä. Sanat tuntuivat yllättäviltä, mutta Krisse ei pystynyt kyseenalaistamaan niitä.

– Minulla on jäätävän kokoinen omakotitalo, jossa omat tavarat on sullottu johonkin pois näkyvistä. On poikamiesaikojen huone vanhempien luona ja vierashuone Villen nurkissa. Ja sitten olet sinä ja tämä ihana, kulmikas, pikku asunto, mutta tämä on sinun ja vaikka voisin tulla täysipäiväiseksi tiskariksi, niin tämä on silti sinun kotisi.

Krisse nyökkäsi.

– Minä tiedän, hän sanoi pehmeästi. – Tuo on ikävä olotila. Asuin itse Helsingissä sellaisessa koirankopissa, josta halusin vain pois, vaikka sitten töihin. Eikä mummon luona asuminen tuntunut pidemmän päälle hyvältä. Kodittomuus ei sovi meistä useimmille.

Mielessään Krisse olisi halunnut ojentaa Tommille vara-avaimen omaan asuntoonsa ja sanoa, että haluaisi tämän muuttavan vaikka saman tien. Mutta samalla järki sanoi yksiselitteisesti, että eroprosessissa kahlaavalle miehelle tämä ehdotus olisi osoittanut lähinnä huonoa makua. Tämä oli Tommin kriisi ja hänen pitäisi selvitä siitä.

– Tänne saa aina tulla, Krisse sanoi pehmeästi. Sitten hän kiskoi peiton heidän molempien ylle ja ajatteli itsekseen, että vaikka hänen ja Tommin yhdessäolossa tuntui olevan aivan liian monta liikkuvaa osaa, halu olla toisen kanssa oli silti vahvempi kuin koskaan kenenkään muun kanssa.

Olen ärsyttävästi jäljessä tässä sarjassa! Siinähän se lähti väärille jengoille heti alussa, kun aloin kuunnella tällaista tiukkoihin vuodenajankohtiin sijoittuvaa sarjaa heti myöhässä, eli Korvapuustikesän vasta viime marraskuussa, ja Taatelitalvi jäi tulevaan jouluun. En taivu joulukirjoihin enää tammikuussa, en sitten millään. Ja kappas vain, nyt elokuussa ilmestyi Sahramisyksy ja viimeistään se tuntui sotkevan mattimyöhäisen luuritukset. Sitä paitsi keväällä ilmestyy Sitruunakevät. Mutta sitruuna, miten voi kaavan näin enää murtaa? Sen pitäisi olla Sitruunasuvi, tai mikä tahansa sopiva k-kirjaimella alkava kevät! 

Mutta takaisin Taatelitalveen. Ajattelin että se ei kuitenkaan sijoitu kokonaan jouluun, joten miksen kuuntelisi sitä nyt lokakuussa, ja yritä ehtiä Sahramisyksyyn vielä ennen joulusesonkia... katsotaan miten käy! Kirjan kuunneltuani saatoin todeta toisinpäin: jos olisin halunnut kuunnella kirjan täynnä joulun tunnelmaa, olisin ollut pettynyt, sillä itse joulunpyhät menivät kirjassa ohi nopeasti, ja tunnelma oli lähinnä sesonkileipomuksien ja pyhiksi tulossa olevien yöpyjien viihtyvyyttä suunnitellessa. Eli kirjaa voi oikein hyvin kuunnella jo tähän aikaan syksystä.

Taatelitalven sivuilla oli useampi herkullinen leivontaohje, esimerkiksi kirjan nimen mukaisesti sekä suklaataateleihin että taatelikakkuun, ja Krisse leipoo korvapuusteja ja paljon muuta päivittäin. Mielikuvaherkuttelusta ei siis ollut pulaa. 

Kerronta on jouhevaa, kiireenkin keskellä leppoisaa ja yksinkertaisen kronologisesti etenevää tarinointia siitä, mitä kaikkea kiireisen Krissen elämässä tuona joulunalusaikana tapahtuu. Veikkaan että aika moni kirjasarjan lukijoista haaveilee (vähintään salaa,  jopa itseltään) omasta kahvilasta tai majoituspaikasta, jokunen (kuten allekirjoittanut) on sellaista jossain elämänsä vaiheessa pyörittänytkin, tai pyörittää edelleen. Haaveiluun tämän kaltainen feelgood on omiaan: me lukijat, jotka tarinasta nautimme, myötäelämme Krissen rinnalla. 

P.s. Kantta on kehuttava vielä erikseen. Krissen loputtomat tiskivuoret kannessa eivät houkuttelisi lukijaa vaikka kuvaisivat kirjaa vähintään yhtä hyvin, mutta arvostan sitä, että kaunis ja tunnelmallinen kansi on suoraan kirjan kohtauksesta, kun Krisse luistelee farkuissaan Pyhäjärven jäällä, ja hotelli Koivukin selvästi näkyy taustalla.

P.p.s. Pitääpä leipoa lähiaikoina erittäin herkullista taatelikakkua, nyt on sesonki! Omani teen perinteisellä, äidiltä saadulla ohjeella, johon ei tule kahvia, eikä suklaata. 

Voisin joskus kokeilla tätä kirjan ohjettakin em lisäyksin. Taateleista haluan kuitenkin jäävän pieniä sattumia kakkuun, joten tehosekoitin saa silloinkin pysyä kaapissa.

Maailman paras taatelikakku

200 grammaa kivettömiä taateleita

1 dl vettä

1 dl vahvaa, tummaa kahvia

200 grammaa voita

2 kananmunaa

1 dl sokeria

3 rkl vaniljasokeria

100 grammaa leivontasuklaata

3,5 dl erikoisvehnäjauhoja

2 tl ruokasoodaa

1 dl kermaviiliä

koristeluun tomusokeria ja valmista suklaakastiketta

Leikkaa taatelit pieniksi paloiksi ja laita ne kahvin ja veden kanssa kattilaan. Kiehuta, kunnes taatelit soseutuvat ja viimeistele sauvasekoittimella. Lisää soseeseen rouhittu suklaa ja sekoita tasaiseksi massaksi. Anna soseen jäähtyä. Vaahdota pehmeä voi ja kananmunat kuohkeaksi ja lisää ne taateli-suklaamassaan. Sekoita sokeri, vaniljasokeri, vehnäjauhot ja ruokasooda ja lisää ne taikinaan koko ajan sekoittaen. Lisää lopuksi kermaviili. Paista 175 asteessa noin tunti. Ripottele tarjoiluvaiheessa päälle hieman tomusokeria tai viimeistele äkkimakeus suklaakastikkeella. Maistuu erityisen hyvältä silloin, kun kaikki joulun höyryäminen on takanapäin ja arki vasta odottaa kulman takana.