Elena Ferrante: Loistava ystäväni

Elena Ferrante: Loistava ystäväni

Wsoy, 2016

Alkuteos: 2011

Lukija: Erja Manto

Kesto: 12 h 5 min

Elettiin 1950-lukua Napolissa. Kirjan kertoja Elena Greco (Lenu) ja Lila olivat olleet ystäviä pikkutytöistä lähtien. Molemmat olivat melko köyhistä perheistä. Heillä oli ystävyydessään selkeät roolijaot, vahva ja rohkea Lila näytti tietä ja Elena peesasi, oli kyse sitten mistä tahansa. 

Olimme kävelleet ainakin kolme tuntia, eikä tie näyttänyt erilaiselta kuin se pätkä joka oli silmiemme alla joka päivä, enkä tuntenut matkamme suunnasta mitään vastuuta. Pidimme toisiamme kädestä ja kävelimme rinnakkain, mutta kuten aina, oli kuin Lila olisi kulkenut kymmenen askelta edempänä ja tietäisi tarkkaan mitä tehdä, minne mennä. Olin tottunut olemaan ikuinen kakkonen ja siksi olin varma että Lilalle, joka oli aina ykkönen, kaikki olisi päivänselvää: kävelytahti, meno- ja paluumatkaan käytettävissä oleva aika, merenrantaan vievä reitti. Uskoin että kaikki oli hänen päässään niin hyvässä järjestyksessä, että ympäröivä maailma ei pystyisi millään saamaan sitä epäjärjestykseen. Siksi antauduin seikkailuun iloisena. 

Kansakoulusta päästyään Elena jatkoi keskikouluun, vaikka isä kyseenalaistikin mihin tyttö moista jatkokoulutusta tarvitsee. Lila puolestaan meni vastahakoisesti konttori-opistoon, joten heidän tiensä erosivat ja ystävyyskin rakoili. Kumpikaan ei oikein pärjännyt opinnoissaan ja kun Elena pääsi nippa nappa läpi ensimmäiseltä vuosikurssiltaan, äiti olisi jo ottanut tytön kotin avukseen, mutta yllättäen isä oli se joka puolsi koulunkäynnin jatkamista. Lila jätti koulun kesken ja meni töihin isänsä suutariliikkeeseen, jossa myös veli Rino työskenteli. 

Välillä paloin halusta mennä suutarinverstaalle puhumaan Lilan kanssa henkilöhahmoista joista olin erityisesti pitänyt, lauseista jotka olin opetellut ulkoa, mutta sitten luovuin ajatuksesta. Hän vain letkauttaisi jotakin ilkeää ja alkaisi taas puhua Rinon kanssa tekemistään suunnitelmista, kengistä, kenkätehtaasta, rahasta, ja pian minusta tuntuisi että lukemani romaanit olivat turhia ja elämäni kurjaa ja tulevaisuuteni niin ikään. Minusta tulisi lihava ja näppynaamainen paperikaupan myyjä, vanhapiika, kuntavirkailija ja ennemmin tai myöhemmin silmäni menisivät kieroon ja alkaisin nilkuttaa.

Mutta vaikka Lila jätti koulut ja Elena jatkoi opintojaan, Lila oli aina se, joka määräsi tahdin, se joka päätti mikä elämässä oli kiinnostavaa. Jos Lila ei ollut kuulevinaan kun Elena puhui koulustaan, puhuttiin siitä mistä Lila halusi puhua.

Tunsin tuskaa siitä, että minun oli pakko lähteä, että Lila asetti kenkäseikkailun meidän keskustelumme edelle, että hän osasi olla itsenäinen kun taas minä tarvitsin häntä. Että hänen sisällään tapahtui asioita joihin en päässyt mukaan. Että Pasquale, joka oli aikuinen mies eikä mikään poika, etsisi takuulla uusia tilaisuuksia katsella häntä, houkutella ja suostutella salaiseksi tyttöystäväkseen, jota suudeltiin ja kosketeltiin kuten seurusteleva pari kuulemma teki. Että Lila yksinkertaisesti tarvitsisi minua yhä vähemmän. 

Kuin karkottaakseni noiden ajatusten herättämän vastenmielisyyden ja herättääkseni omaa arvoani ja tarpeellisuuttani, sanoin hänelle yhtäkkiä, että menisin lukioon. 

Sanoin sen suutarinverstaan ovella, kun olin jo astumassa kadulle. Kerroin, että maestra Oliveira oli käynyt puhumassa vanhemmilleni ja luvannut hankkia minulle kirjat ilmaiseksi. Sanoin sen, koska halusin Lilan tajuavan, että olin kallisarvoinen ja että vaikka hänestä ja Rinosta tulisi rikkaita kenkätehtailijoita, hän ei tulisi toimeen ilman minua, aivan kuin minä en tullut toimeen ilman häntä. 

Lila katsoi minua häkeltyneenä. "Mikä se lukio on?", hän kysyi. 

Ystävysten elämän raiteet jatkoivat erkaantumista aina vain kauemmas toisistaan, kun Lenu 16-vuotiaana tähtäsi yliopistoon - ja Lila ilmoitti menevänsä naimisiin.

Jokin tässä kirjan tunnelmassa ja ystävysten väleissä koukutti minua, haluan ehdottomasti tietää mitä Elenalle ja Lilalle jatkossa tapahtuu. Myös tuo viisikymmenluvun Napoli loi siihen oman, kiehtovan mutta itselle vieraan tyylin tapahtumiin, kyllä tuo italialaisten eläväisyys versus miten vastaavan ajanjakson kerronta olisi Suomessa voinut mennä ovat kuin yö ja päivä. Iso osa tunnelman luonnista menee myös äänikirjan lukijalle, Erja Manto hoiti hommansa hienosti.