Otava, 2021
Lukija: Pirjo Heikkilä
Kesto: 6 h 28 min
Nelikymppinen Kati ei enää halua miestä eikä vuokralla asumista, hän haluaa talon. Nyt kun vanhemmat, Aune ja parkinsonia sairastava Jouko, eivät enää pärjää 1882 syntyneen papan veistämässä hirsitorpassa, Vähälässä, Kati haluaa ostaa sen itselleen. Jo kuukausia hän on sinnitellyt penniä venyttäen saadakseen käsirahan kasaan ja ylennys työpaikalla takasi pankkilainan saannin. Nuukailun taidon hän on oppinut kotoa, heillä oli aina ostettu punaisella laputettuja elintarvikkeita, kaikkineen eletty mottona "kyllä tämä meille välttää".
Eivät vanhemmat häntä tosissaan talonhankinnassa ottaneet, yksinäinen rahaton ihminen, eivätkä he voi tyttärelle taloa ilmaiseksi antaa, kun sitä olisi jakamassa Sari-sisarkin. Siskokaan ei nähnyt Vähälän ostamisessa mitään järkeä.
"Kyllä tää on aika kuollut koko Korpikoski, mieti nyt vielä", Sari yrittää painokkaasti. "Ei sun olisi kannattanut jättää Jussia, ajattele miten helppo ja halpa sun olisi ollut asua siinä sen talossa, vaikka loppuelämä."
Tekisi mieli napata puhelu poikki. En kaipaa nyt yhtään parisuhdeohjeita, varsinkaan Sarilta, joka on huonoin mahdollinen ihminen neuvomaan ketään näissä asioissa. Ja eikö hän tajua, että elämässä on muitakin ulottuvuuksia kuin hinta ja halpuus.
Pääsiäispyhiksi Kati meni vanhemmilleen, tarkoituksena puhua näille talokaupasta. Matkaan tuli kuitenkin ylimääräinen mutka.
Välillä Hugo Määkkönen kertoo 1920-luvun alussa miten veistää hirsiä Vähälän isännän uuteen torppaan.
En ollut nähnyt kirjasta muuta kuin kustantajan katalogissa olleen esittelyn ja sen perusteella lähdin kuuntelemaan ihan erilaista kirjaa. Kustantajan esittelyssä lukee näin:
"Nyt nelikymppisenä hän päättää vihdoin ottaa elämästä niskalenkin, säästää ja ostaa oman talon: hirsitorpan, jonka isoisän isä veisti yli sata vuotta sitten pakkasen kohmettamin sormin.
Riittävätkö Katin rahat unelman toteuttamiseen? Pääsisikö remonteilla, seinien kaatamisilla ja trenditapeteilla irti suvun kurjasta perinnöstä?"
"Nyt nelikymppisenä hän päättää vihdoin ottaa elämästä niskalenkin, säästää ja ostaa oman talon: hirsitorpan, jonka isoisän isä veisti yli sata vuotta sitten pakkasen kohmettamin sormin.
Riittävätkö Katin rahat unelman toteuttamiseen? Pääsisikö remonteilla, seinien kaatamisilla ja trenditapeteilla irti suvun kurjasta perinnöstä?"
Ymmärsin lainauksen tarkoittavan sitä, että Kati ostaa talon, muuttaa sinne, alkaa remontoida, kohtaa ehkä remontoidessa haasteita tai isompia ongelmia ja kirjassa juonen ja tapahtumien osalta käydään läpi tällaisia asioita mikä olisi omassa elämäntilanteessani erittäin kiinnostavaa myös fiktiivisessä kirjassa ja siksi vähän petyin. Ilman tätä oletusta olisin todennäköisesti saanut kirjaan paremman otteen, sillä ei kirjassa sinänsä mitään vikaa ollut. Nuukailu ja miten sitä käsiteltiin mustan huumorin keinoin oli toimiva yhdistelmä. Hyvä tarjous on kirjana melko erilainen kuin Ratisen esikoinen, Matkaystävä, joka käsitteli vanhoillislestadiolaisuutta ja oli minulle 4,5 tähden kirja. Tälle annoin tähtiä 3,25. Miten nämä aiheet ja käsittelytavan näkee näiden kahden Ratisen kirjan kesken on täysin lukijan omista mieltymyksistä kiinni.
Kuuntelin tämän myös, ja minulle teos oli hurmaava matka eteläisen Keski-Suomen maaseudulle, kun ei noista pitäjistä ole paljoa kirjoitettu kaunokirjallisuudessa. Vähän tuli mieleen Miika Nousiaisen Metsäjätti. Olihan se Matkaystävä suurempi tarina, mutta hyvä sekin, että Ratinen osaa kirjoittaa erilaisista aiheista ja ihmisistä.
VastaaPoistaNiin, ei tässä varsinaisesti vikaa ollut, odotin vain niin erilaista kirjaa. Luulin, että löydetään hometta hirsistä ja korjausbudjetti karkaa käsistä ja nuukailukin on nykyhetkessä sitä, miten saadaan korjaustöitä tehtyä mahdollisimman edullisesti. Totaalinen väärinkäsitys juonesta siis.
Poista