Johanna Vuoksenmaa: Pimeät tunnit

Johanna Vuoksenmaa: Pimeät tunnit

Otava, 2020

320 sivua

Kirja on lainattu Ylöjärven kaupunginkirjastosta. 

Maaliskuussa 1977 Suomessa alkoi sähkölakko. 

Se olisi voinut olla tavallinen koulu- ja työpäivä, mutta aamukahdeksalta, kun Pauliina valmistautui kouluun lähtöön, valot sammuivat ja jääkaappi lakkasi hurisemasta. Eri puolilla Suomea lakko vaikutti hieman eri tavoin. Hämeenlinna oli jaettu kahteen vyöhykkeeseen jotka saivat sähköä vuorotellen, säännöllisen epäsäännöllisesti, niin ettei voinut ennakoida. Sillä tavoin lakko oli tehokkain.

Pauliina on kahdentoista ja koululainen, isoveli Marko suorittaa parhaillaan ylioppilaskokeita. Eeva-äiti on hammaslääkäri, joten karkit ja muutkin makeat herkut ovat pannassa. Mutta Pauliinan isä on töissä pääkallopaikalla, siellä, mistä lakkosähköä jaetaan.

Tuntuikohan Jumalasta tältä, kun se loi päivän ja yön? "Tulkoon valkeus ja valkeus tuli" on pyörinyt päässäni työvuoron alusta asti. 
Kun minuuttiviisari nytkähtää kahteentoista, alan kytkeä moottoritien länsipuolisia alueita pois sähkönjakeluverkosta. 

Pauliinaa pelottaa, kun katuvalot sammuvat kesken kotimatkan. Hän pelkää myös nailonsukkakuristajia ja Volvo Markkasta, se on kotoisin heiltäpäin. Takaa lähestyvän auton ääni pelottaa myös, mutta kun se pysähtyy kohdalle, sitä ajaakin Jyrki, Markon kaveri. Markon kavereista se on ainoa, joka puhuu hänelle, kuin ihmiselle, ei lapselle. Se tarjoaa hänelle kyydin. Se ei ole sattumaa. 

- Älä vielä avaa, Jyrki sanoo, ja minä tottelen. 
Irrotan käteni ovenkahvasta. 
Jyrki kääntyy kurkistamaan taakseen ja vilkaisee samalla minua. Sitten se laskee kätensä kevyesti ja luontevasti istuimeni selkänojalle ja alkaa peruuttaa autoaan meidän pihaan. 
Jähmetyn.
Olisin jo noussut, mutta Jyrki haluaa pitkittää tätä hetkeä ja ajaa minut kotiovelle asti. Se pitää kättään selkänojallani, ihan lähellä, melkein olkapäilläni, omistavasti. Se on kiinnostunut minusta. 

Pauliina etsii merkkejä pojan ihastuksesta, käsi hänen selkänojallaan tämän peruuttaessa autoa, salainen viesti Jyrkin hänelle äänittämän kasetin biisien nimissä. Pauliinan mielestä he ovat nyt yhdessä, pariskunta. 

Liisa on uusi tyttö heidän luokallaan. Pauliina on niitä harvoja, jotka saavat kutsun hänen 12-vuotissyntymäpäivilleen. Liisan äitiä ei näy missään, mutta isä juhlii prinsessamekkoista tytärtään kantamalla tämän pöytään ja tekemällä taikatemppuja. Liisan sisko Tarja on jo 17. En ole kateellinen, mutta olen häikäistynyt. On kuin olisin elokuvassa tai unessa, tai haavemaailmassa missä kaikki on mahdollista. 

Eevalla on alkanut olla iltamenoja, teatterikäyntejä, viikonloppukoulutuksia, tyttöjen iltoja joihin Esa ei ole tervetullut mukaan. Tai kuten Eeva muotoilee, voit toki tulla, mutta tuskin viihtyisit porukan ainoana miehenä. Kirjaa kertoo myös kursivoiduin osioin ulkopuolinen tarkkailija, milloin missäkin muodossa, joku joka näkee senkin missä Eeva todellisuudessa käy. Se ottaa välillä lumihiutaleen tai puun lehden muodon, tai käy tuulenpuuskana. 

Jos tuulella olisi silmät, se näkisi naisen kulkevan avopäin pitkin Tammerkosken rantaa, ja jos se katsoisi tarkemmin, se huomaisi, että nainen ei ole yksin. Vierellä kulkee pitkä ja harteikas hahmo, pienen matkan päässä, mutta selvästi yhteen kuuluvana. 

Tässä kirjassa oli paljon sellaista mistä pidin. Pauliinalla oli isoin rooli ja yleisesti ottaen pidän lapsinäkökulmasta, niin tälläkin kertaa. Pauliinan ihastus veljensä kaveriin, mihin se ihastus johtaa ja mitä kaikkea seuraa, oli hyvin rakennettu enkä arvannut kuviota. Vuoksenmaan esikoisesta saisi myös kelpo elokuvan.