Vigdis Hjorth: Perintötekijät

Vigdis Hjorth: Perintötekijät

Kustantamo S&S, 2020

Suomennos: Katriina Huttunen

Lukija: Satu Paavola

Kesto: 7 h 40 min

Kohta kuusikymppisillä sisaruksilla oli kiistaa perintömökeistä. Heitä oli neljä, mökkejä kaksi ja ne oli siirretty kahden suosikkityttären nimiin. Veljeä järjestely kismitti ja niin Bergljot, sisaruksista vanhin, tuli vedetyksi mukaan kiistaan, sillä hän piti veljensä puolia. Ja silloin kahdeksankymppinen äiti oli taas ottanut yliannostuksen. 

Itsemurhalla leikkiminen ei ollut hyvä juttu. Perheen mökkien luovuttaminen salaa ja liian halvalla kahden sisaruksen nimiin ei ollut hyvä juttu. Vanhemmillani oli siihen täysi oikeus, mutta viime vuosina he olivat niin usein vakuuttaneet, että kohtelisivat lapsiaan perinnönjaossa tasapuolisesti. Nyt kävi ilmi, että Bårdin ja minun oli määrä saada mökeistä korvaukseksi huomattavan pieni rahasumma. Siihen Bård reagoi, eikä kukaan ollut kertonut hänelle, että mökit oli jo siirretty siskojemme nimiin. Minullekaan ei oltu kerrottu, mutta minähän olin pysytellyt erossa lapsuudenperheestäni jo vuosikausia. 

Viimeisten 23 vuoden ajan Bergljot oli pitänyt harvakseltaan yhteyttä vain toiseksi nuorimpaan sisareensa Astridiin. Välit vanhempiin olivat sen sijaan täysin poikki, hänet saisi tehdä vaikka perinnöttömäksi, mutta vanhempiensa kotiin hän ei astuisi jalallaankaan. Välirikon taustalla on perheen isä, mutta yhtä syyllinen välien rikkoutumiseen on isää puolustava äiti.

Ja hän puhui isän kanssa ja he lähtivät Voleriin ja olivat kriisissä ja joivat ja isä sanoi äidille "Entä jos sanoisin että olen tehnyt sen?" ja äiti vastasi, hän sanoi, kun hän soitti minulle seuraavana aamupäivänä ja kertoi mitä oli vastannut isälle. "Silloin en voisi olla kanssasi naimisissa." 
Äiti soitti minulle ja kertoi sen kuin osoittaakseen periaatteellisen järkähtämättömyytensä, että hän ei ollut sellainen nainen, joka joka voisi olla naimisissa sellaisia asioita tehneen miehen kanssa, vaikka hän oli vuosikausia ollut yhdessä sellaisia asioita tehneen miehen kanssa ja tajusi tämän tehneen sellaisia asioita. 
Isä oli humalassa ja itki Volerissa ja sanoi "Entä jos sanoisin että olen tehnyt sen?" Isä oli humalassa ja avautui vakavassa, ratkaisevassa keskustelussa, ja äiti vastasi, ettei voisi silloin olla hänen kanssaan naimisissa. Äiti tyrmäsi vakavan, rehellisen, ratkaisevan keskustelun mahdollisuuden. Äidin oli täytynyt nähdä sielunsa silmin jonkinlainen kauhukuva siitä, mitä isän tunnustus merkitsi hänelle, siitä miten hän käsittelisi isän tunnustuksen. "Silloin en voisi olla kanssasi naimisissa", hän sanoi ja isä sulki suunsa. Niin se oli sovittu. Niin he jatkoivat yhteistä elämäänsä, niin he sulkivat kriisin, niin he yrittivät jättää sen taakseen, ehkä he eivät puhuneet siitä enää koskaan, sillä mitä he olisivat sanoneet. 

Välirikon jälkeen ensimmäisinä vuosina äiti oli soittanut monta kertaa, silloin ei ollut vielä matkapuhelimia joten ei tiennyt kuka soittaa, itki ja haukkui vuoronperään, mutta tyttären oli pakko pysyä heistä erossa jos mieli pysyä elossa, vaikka se sattui häneen itseensäkin. Sen jälkeen äiti laittoi asialle yleensä Astridin.

Kaikki minussa harasi vastaan. Siitä ei tulisi yhtään mitään, siitä ei ollut koskaan tullut yhtään mitään. Jouduin aina ymmärtämään ja kuuntelemaan miten kaikkiin sattui, miten äitiin ja isään sattui minun takiani. Tunsin hänen kielenkäyttönsä, se sai aina minut surulliseksi ja pois tolaltani. Astrid tarkoitti hyvää, mutta hänen hyvänsä ei ollut hyvää minulle. Hän toimi hyvässä uskossa, en muuta uskonut, ja hänellä oli varmasti parhaat aikeet, hän pyrki sopuun ja yhteistyöhön, mutta kaikkia erimielisyyksiä ei voi sovitella. Joskus oli valittava joko tai. 

Kolme vuotta sitten äiti lähetti yllättäen hänelle testamentin, joulukirjeessä jossa vanhemmat kertoivat, että perintö on päätetty jakaa tasapuolisesti, lukuunottamatta mökkejä, jotka myytäisiin markkinahintaan kahdelle muulle tyttärelle, Åsalle ja Astridille, koska he kaksi kävivät mökeillä ja pitivät tiiviisti yhteyttä iäkkäisiin vanhempiinsa. Tästä kuultuaan Bård, jolla oli kyllä omakin mökki, eihän se siitä ollut kiinni, julisti että nyt menetitte toisenkin lapsenne ja lähti. Äiti huusi perään, että olisit tyytyväinen kun saat edes jotain - ja otti yliannostuksen. 

Kun heidän isänsä kuoli onnettomuudessa, äiti ja Bergljot eivät olleet tavanneet viiteentoista vuoteen. Äiti otti taas yhteyttä Astridin kautta ja halusi tavata tyttärensä ennen hautajaisia, peläten ettei kestä kaikkea samana päivänä, puolison hautaamista ja tyttären tapaamista vuosien jälkeen. 


Tiesin jo kuuntelemaan lähtiessä, että kirja on hyvin omakohtainen. Autofiktiivisessä teoksessa on fiktiivistä sen verran vähän, että kirjailijan sisar on kirjoittanut oman kirjansa, vastineen tähän. Hänen mielestään isä on syytön siihen, mitä Vigdis hänestä kirjoittaa. Kirjat ovat nostattaneet kohua Norjassa, mutta sisaren vastine on saanut vähemmän julkisuutta. Lukukokemuksena on varmasti jonkin verran eroa siinä, tietääkö Perintötekijöiden taustan vai lukeeko kirjaa vain fiktiivisenä romaanina, kumpi on parempi, vaikea sanoa.

Kirjassa on sillä tapaa erilainen rakenne, että samoja, perintökiistaa, sisaruksiin ja vanhempiin liittyviä asioita kerrataan moneen kertaan, mutta koko ajan käy ilmi vähän lisää. Mieleeni tuli aluksi Monika Fagerholmin Kuka tappoi bambin, jossa samojen tapahtumien toisto oli koukuttava tehokeino ja rankkasinkin sen viime vuoden toiseksi parhaaksi kotimaiseksi kirjaksi. Perintötekijöissä en saanut samanlaista otetta, tai pikemminkin kirja ei saanut minusta samanlaista otetta ja mitä pidemmälle kuuntelin, se sanojen ja samankaltaisten lauseiden toistelu kävi suorastaan ärsyttämään, koska se meni mielestäni överiksi. Tässä esimerkki.

Emme saaneet myöhästyä. Pyysin Söreniltä ja Ebbalta, että he eivät myöhästyisi. Tale siirsi paluutaan Tukholmaan tuonnemmaksi voidakseen olla mukana, emme saaneet myöhästyä. 
Lähdimme hyvissä ajoin, mutta en halunnut tulla liian aikaisin. En halunnut seisoa kappelin portailla tervehtimässä ja juttelemassa. En saanut myöhästyä, vaan minun täytyi tulla juuri täsmällisesti. Minua hirvitti.
Kun lähestyimme, olimme etuajassa, enkä halunnut tulla kappeliin liian aikaisin, joten ajoimme lähimmälle huoltoasemalle ja ostimme kahvit. Istuimme autossa ja joimme kahvit. Viivyttelimme huoltoasemalta lähtemistä, kunnes oli aika lähteä, jotta tulisimme perille mahdollisimman myöhään, mutta silti ajoissa, minua ahdisti. 
Kaarroimme parkkipaikalle, minua pelotti kenet näkisin, näin Bårdin ja hänen vaimonsa ja lapsensa. Hekin halusivat tulla mahdollisimman myöhään, mutta silti ajoissa. Nousimme autosta ja tervehdimme, Lars tuli, olin hyvin rauhaton. 
Karen tuli, Klara tuli juosten. Entinen mieheni ja Ebba tulivat. 
Halusin kertoa unesta jonka olin nähnyt isästä ja rautaputkesta. Puhuin unesta liian kovalla äänellä, kävelimme yhdessä ovelle, mutta halusin odottaa ennen kuin menisimme sisään. Muut menivät sisään. Muut menivät sisään. Suurin osa muista oli varmaan mennyt sisään, sillä portailla ei seisonut ketään juttelemassa. Pari tuntematonta ihmistä kiiruhti ohitseni portaita ylös ja meni sisään. Sören soitti ja sanoi, ettei löytänyt perille. Minun täytyi selittää Sörenille miten hän löytäisi perille. Klara sanoi, että minun täytyi mennä sisään. Bård ja hänen vaimonsa ja lapsensa olivat menneet sisään, entinen mieheni oli mennyt sisään. Pitelin Talea tiukasti käsivarresta. Klara sanoi, että minun täytyi mennä sisään, mutta Sören ei tiennyt miten löytäisi perille. Minun täytyi selittää Sörenille miten hän löytäisi perille. Halusin kertoa Klaralle unesta. Klara repäisi puhelimen kädestäni ja sanoi, että hän selittäisi Sörenille miten tämä löytäisi perille, vaati minua menemään sisään, he vetivät minut sisään, Tale, Lars ja Ebba vetivät minut sisään.

Jos nyt vain menisit sisään niin päästäisiin eteenpäin.

(Tällä ehkä haluttiin tehdä selväksi, miten vaikeaa sinne kirkkoon oli mennä, mutta voi sen muutenkin ilmaista.)

Kun kirjasta oli kuuntelematta vielä yli 2,5 tuntia, aloin ihan suoraan sanottuna olla aika kyllästynyt. Ensimmäistä kertaa mulle iski äänikirjan kohdalla kuuntelujumi. Sen jälkeen kun joulukuussa aloitin kuuntelun, minulla oli ollut kaksi kokonaista päivää, jolloin en ollut kirjaa ollenkaan kuunnellut. Tämän alle kahdeksantuntisen kirjan kohdalla jäi väliin toiset kaksi päivää. Tiedä sitten kauanko tämän suht lyhyen romaanin kuunteluun olisi mennytkään, ellen olisi pitänyt itselleni puhuttelua siitä, miten maksettua kuunteluaikaa menee haaskuun noina välipäivinä.

Toiston lisäksi minua alkoi uuvuttaa suoran dialogin puute. Ei sillä etteikö keskustelua olisi ollut, vaan sillä että keskustelut kerrottiin tyyliin "xxx, Astrid sanoi, xxx minä sanoin, xxx hän sanoi" ja niin edelleen niin että voi olla pidempikin keskustelu jossa muutaman sanan välein toistuu aina kuka sanoi. 

Jos kirjat useamminkin kirjoitettaisiin näin, niin mitenköhän kävisi? Olisiko tähän kaikkeen vain tottunut vai olisinko lakannut vallan lukemasta.

Kirjaa on näkynyt blogeissa jonkin verran tässä alkukeväästä ja KAIKKI muuthan ovat olleet niin lumoutuneita, että Perintötekijöille voisi saman tien lahjoittaa 2020 Globalian.