Suvi Vaarla: Westend

Suvi Vaarla: Westend

Wsoy, 2019

334 sivua

Isä sen tiesi: ihmisten suurimmat unelmat ja pahimmat pelot liittyivät asuntoihin. Mutta ahneus ajaa rakentamaan pahvikaupunkeja.

1980-luvun puolivälissä Suomella alkoi mennä lujaa. Hyvinvointivaltiossa vallitsi nousukausi ja vienti veti, koneita, laivoja, puuta, paperia. Syntyi sellaisia käsitteitä kuin citykulttuuri ja "on lottovoitto syntyä Suomeen". Jos aiemmin piti lainaa anella lakki kourassa, nyt sitä suorastaan tyrkytettiin ja ihmiset humaltuivat koko kansakunnan vaurastumisesta.

Elinan isän Pekan unelmana oli rakentaa kauniita ja kestäviä taloja. Isän yritys sai merkittävän hankkeen ja palkkasi useita uusia työntekijöitä, alkoi PL-Investin nousu. Elinan siirtyessä toiselle luokalle Leena-äiti aloitti työt kielenkääntäjänä.

Pari vuotta myöhemmin, 1986, isä ilmoitti, että muutetaan uuteen kotiin. Elinan silmissä talo oli palatsi. Vesisänky, marmorilaattoja, poreamme, jääpalakoneella varustettu jääkaappi. 

Opin hyvin pian, että sanalla Westend oli erilainen kaiku kuin Tapiolalla. Tai viereisellä Haukilahdella. Tai Jäälillä, missä isovanhempani asuivat.
Isovanhempani kutsuivat taloamme Taj Mahaliksi. Luulin monta vuotta, että se oli kehu.

Tien toisella puolella oli rivitaloja ja yhteen huoneistoista muuttaa Sandra, johon yksinäinen Elina tutustui. Tytöistä tuli bestikset jotka viettivät kaiken vapaa-aikansa yhdessä. Sandran äiti oli vanhaa saksalaista aatelissukua, isä diplomi-insinööri kuten Elinankin isä, mutta Kai oli suunnannut töihin ulkomaille.

Isämme puhuivat usein politiikasta, maailmanpolitiikan ohella siitä miten konsensus-Suomea pitäisi tuulettaa, kuinka tunkkainen YYA-menneisyys alkoi vihdoinkin väistyä, mitä tilaisuuksia rahoitusmarkkinoiden vapauttaminen toi. Kai ei ihaillut Reagania mutta kylläkin USA:ta, hänen mielestään Reagan oli pohjimmiltaan showmies, mutta hänellä oli loistavat taustajoukot, hän edusti jotain, mistä Euroopan pitäisi ottaa oppia, niin se oli, vapaus, talouskasvu ja yksilön onni liittyivät yhteen, ja isä kuunteli, niin, hän sanoi, niin se kyllä oli. Isä nyökytteli, monista asioista hän oli samaa mieltä, monista ei, mutta hän ei halunnut pilata tunnelmaa, tihenevää ystävyyden verkkoa joka perheidemme välille oli kuroutumassa. 

Kai edusti sitä maailmaa, jossa käytiin lounailla Savoyssa ja laskettelemassa Alpeilla. Pekka ihaili sitä maailmaa, ehkä kadehtikin, arveli Elina. Se oli kasinotalouden ja rahamarkkinoiden vapauttamisen aikaa. Myöhemmin puhuttaisiin hulluista vuosista. Kuin talouden päättäjät olisivat olleet jatkuvassa nousuhumalassa. 

Isänkin ystäväpiiriin alkoi liittyä nousevia tähtiä niin politiikasta kuin yritysmaailmasta. Kai opetti Pekan pelaamaan golfia, ja kun illat venyivät, äiti sai lahjaksi minkkiturkin. Isä lahjoi myös itseään, punaisella nuolella joka kellui Haukilahden satamassa. Vene sai uuden nimen, Elle oli yhdistelmä Elinasta ja Leenasta. 

1989.

Kelohongasta rakennettu mökkikylä, kolmekymmentä kilometriä Leviltä; lähellä vai kaukana, kaikki oli suhteellista. Kylää rakennettiin keskelle ei-mitään, samalla keskelle Lapin luontoa, jota paksulle, kiiltävälle paperille painetussa nelivärisessä hanke-esitteessä kuvattiin sanoilla maaginen ja satumainen. Suunnitelma mökkikylästä otettiin paikkakunnalla innostuneena vastaan, kunnallispoliitikot olivat riemuissaan, lisää tuloja matkailulle, lisää työpaikkoja.

Sandran perhe maksaa satatuhatta markkaa ennakkoa yhdestä huvilasta. Niin mukavaa, että saadaan yhdessä viettää Lapin lomia, tytöt saavat lasketella. 

Vain vuotta myöhemmin Elina vaistoaa, että isää alkaa selvästi painaa jokin. Maailmalta kantautuu epämiellyttäviä uutisia, tytöt ovat siirtyneet yläasteelle ja koulussa puhutaan Persianlahden tilanteesta. Isä ei halua vastata kun Kai soittaa, naapurit eivät enää kutsu heitä rapujuhliin, tiskipöydälle alkaa ilmestyä tyhjiä ruskeita olutpulloja. PL-Invest tarvitsisi lisää lainaa mökkikylähankkeen etenemiseksi. 

Vuosikymmenen vaihtuessa suomalaiset oppivat jälleen uusia käsitteitä, kuten massatyöttömyys ja leipäjonot. Elinan elämä kokee mullistuksen toisensa jälkeen. 

Vuoroin lapsuusmuisteluiden kanssa 2000-luvun Elina aikuistuu, suunnittelee opintojaan ja omaa työelämäänsä. Elinan selkärankaan on syvälle painunut omien vanhempien läpikäymät vaiheet jotka vaikuttavat nuoren naisen valintoihin. Myös Kain opetukset ovat mielessä. 

Vaarla kuvaa taitavasti ja erittäin kiinnostavasti nousukauden ja sitä seuranneen laman muutaman perheen näkökulmasta, pääroolissa toki Elinan perhe. Ajan ilmapiiri on tavoitettu hyvin, osasta tapahtumia tulee kirjaa lukiessa omia muistoja mieleen. Kaikilla viimeistään 1970-luvulla syntyneillä lienee jotain kokemuksia aiheesta, jos oma perhe säästyi, tuntee jonkun jota lama ei ohittanut.