Tammikuun kirjat

Alkaneen vuoden tammikuu oli minulle paras kirjavuosi koko bloggausaikanani, todennäköisesti ikinä koskaan. Iso kiitos tästä kuuluu joulukuussa löytämilleni äänikirjoille ja ehkä ne osaltaan pitivät myös virettä paperikirjojen lukemiseen yllä. Aiemmin kaksi kirjaa kuukaudessa on ollut normaali tammikuun saldo. 

Luin tai kuuntelin kolmetoista kirjaa (aaltoja!!!), joista äänikirjoja oli kahdeksan. Niistä olen tehnyt jo oman koosteensa. Viidestä paperikirjasta neljä oli romaaneja ja yksi sarjakuva. 

Kahdesta romaanista olen tehnyt jo omat juttunsa, ne ovat 

Anni Saastamoinen: Sirkka sekä
JP Koskinen: Tulisiipi 

Kaksi muuta olivat Anna-Kaisa Linna-Ahon Paperijoutsen ja Laura Honkasalon Sinun lapsesi eivät ole sinun. 

Anna-Kaisa Linna-Aho: Paperijoutsen 
Otava, 2019
315 sivua

Kun Lydia oli 8-vuotias, hänen äitinsä menehtyi keuhkotautiin ja Lydia muutti isänsä kanssa Helsinkiin. Sota ja pula-aika hajottavat taas perheen, kun isä näkee paremmaksi lähettää Lydian maalle, takaisin taloon jossa oli lapsena asunut. Hämäläiskylä on vain muutaman talon kokoinen yhteisö, suurimpana Korpivuori jossa päsmäröi hienoa ruotsinkielistä sukua oleva leskirouva Gunhild. Asuintoverikseen Lydia saa toimeliaan Annan, joka on Korpivuoren esikoispojan Ilmarin ei-toivottu morsian. Anna ei ole riittävän hyvästä perheestä kelvatakseen suurtilan emännäksi ja heikot geenitkin tällä on, Annan äidin juorutaan olleen mielisairas. Ilmari ja pikkuveli Valdemar ovat molemmat rintamalla upseereina. Lydia ryhtyy kirjeenvaihtoon veljesten ystävän Sashan kanssa ja kun tämä tulee lomalle Korpivuorelle heidän mukanaan, syttyy Lydian ja Sashan läpi sodan kantava rakkaus. Keskeisenä henkilönä on myös Lydian ja Annan luo naapurikunnasta muuttava Kyösti, joka on itsemurhan lavastanut rintamakarkuri. Kyösti ei varsinaisesti pelkää sotaa, vaan tietää olevansa hengenvaarassa koska ei sovi siihen yhteen ja ainoaan hyväksyttyyn miehen muottiin. Kun Korpivuoren pojat tulevat lomille, hän säikähtää aiheesta ja haluaa pysyä piilossa.  

Kansi antaa ymmärtää, että Paperijoutsen olisi viihderomaani, mutta se on paljon enemmän. Henkilöt ovat todella hyvin rakennettuja ja lopussa löytyy vielä kiinnostava twisti. Sota on kirjassa taka-alalla, eikä pelkästään vähäisten rintamatapahtumien takia, vaan siksi että pääosaan nousee vielä yli sodan kärsimysten ihmisten ahdasmielisyys, ehdottomuus ja julmuus. Julma on tietysti sotakin, ja vaikka rintamalta kotiutuisi kaikki jäsenet tallessa, voi mieli olla särkynyt. 

"Kaikki oli helpompaa silloin, kun oli sota”, Anna sanoi sitten. ”Muistatko, miten hauskaa meillä oli?”
”Muistan.”
”Kun kuuntelimme iltaisin swingiä lyhytaalloilta ja sinä luit meille. Koko sodan saattoi unohtaa. Se oli siellä kaukana. Nyt se on täällä. Nuo miehet toivat sen tullessaan.”
”Niin. Mutta minkä he sille voivat?”
”Pärjäätkö sinä Sashan kanssa?”
”Pärjään”, Lydia sanoi, liian nopeasti


Laura Honkasalo: Sinun lapsesi eivät ole sinun
Gummerus 2001 
396 sivua

Nelli ja Juri olivat 1970-luvun lapsia ja heidän vanhempansa taistolaisia. Lapset ovat mukana kaikessa ja tietävät että Neuvostoliitto edustaa hyvää, amerikkalaiset kaikkea pahaa, kuten limsaa ja purkkaa, joita kuitenkin tekisi välillä mieli ostaa kiskalta. Nelli on ylpeä punaisista sifonkiruseteistaan, ovathan ne aidot, ritisevät neuvostoliittolaiset. Jurista äiti haluaa kasvattaa miehen joka osallistuu kotitöihin, Juri on Nelliä kapinoivampi, hän haluaa olla isona rikas ja ostaa tiskikoneen. Lasten äidin vanhemmat ovatkin melko varakkaita, ukki on tehtailija, tyttärensä mielestä riistokapitalisti ja välit ovat usein riitaisat ja kyläilyt päättyvät välillä äkkipikaiseen lähtöön ovet paukkuen, mikä harmittaa lapsia erityisesti jos ei ehditty maistaa kahvipöydän harvinaisia herkkuja. Isän äiti Nelly taas on kommunisti, köyhä ja vähään tyytyväinen, ollut turvasäilössäkin sodan aikana.

Alikulkukäytävien toisella puolella oli porvarien talot. Ne olivat isompia ja uudempia kuin työläisten talot. Nurmikot oli leikattu ja lehdet haravoitu. Kuljin aidanviertä ja kurkistelin pihoihin. Niissä taloissa ei syöty makkarariisivuokaa, lapset saivat juoda Coca-Colaa ja leikkiä vesipyssyllä. Pysähdyin ja painoin leuan lauta-aidan reunaa vasten, katsoin valkoista rivitaloa, jonka edessä oli vielä puutarhahuonekalut. Siellä asui lapsia, joille ei tultu välitunnilla huutamaan, että isäsi kirjoittaa kommarien lehteen. Kukaan ei edes kuunnellut, kun yritin sanoa, että se on revarien lehti, ne juoksivat perässäni asvalttipihalla ja huusivat ryssä, ryssä.   

Nellin ja Jurin vanhemmat elävät todellisia ruuhkavuosia, töiden lisäksi isä tekee väitöskirjaa, äiti käy Rauhanpuolustajissa, kokouksissa ja agitaatiokäynneillä tehtaan portilla hankkimassa Tiedonantajan tilauksia ja jakamassa lentolehtisiä joita on ensin painettu monistetalkoissa. Nelli käy ystävineen pioneereissa. 

Toisessa aikatasossa Nelli on jo nuori aikuinen, joka on palannut Suomeen opiskeltuaan Edinburghissa. Vanhemmat ovat eronneet, äidillä on Juhani, isä asuu Kanadassa uuden perheensä kanssa. Jurista on tullut arkkitehti kuten äidistä ja Juhanista, mutta Nelli on edelleen vasemmistolainen, Jurin mielestä 70-luvulle jumittunut.

Jostain syystä minua on aina kiinnostanut 70-luvun taistolaisuus, joten tartuin tähän jo vanhempaan Honkasalon romaaniin mielenkiinnolla ja nimenomaan aihe edellä. Enkä pettynyt. 70-luvun osiot olivat ehdottomasti kiinnostavimmat, joskin mielenkiintoinen twisti oli myös se, että Nelli oli vielä aikuistuttuaan säilyttänyt sen, mihin lapsena oli oppinut uskomaan, vaikka vanhemmat ovat aatteen hylänneet. 70-luvun ajankuva tuli hyvin ilmi, muistan sen kun omassa kotikylässäni punainen paita päällä riitti siihen, että koulussa ylempien luokkien pojat huutelivat kommariksi, vaikken edes tiennyt mitä se tarkoittaa.