Nura Farah: Aavikon tyttäret
Otava 2014, 236 sivua
Farahin esikoisteos vie lukijan mukanaan 1900-luvun puolivälin Somaliaan. Päähenkilö Khadija oppii aivan pikkutytöstä, että hän on vain pieni turha tyttölapsi ja veli on Tärkeä. Veljeä ylistetään, veljen pitää saada voittaa puuhun kiipeämiskilpailu, veli saa ensin juoda maitokulhosta. Ja jos veli, joka ei sinällään vaikuttanut itsekkäältä, oli nälkäinen ja joi kaiken maidon, jäi Khadija ilman ja meni nälkäisin vatsoin nukkumaan. Siinä kohtaa ei paljon lohduttanut, että Muhammedin kaikkien lasten kerrotaan olleen tyttöjä ja silti isälleen rakkaita. Eikä ihme, että Khadija itsekin alkoi toivoa että olisi pojaksi syntynyt. Veljellä on myös tärkeä tehtävä, hänen pitää kostaa sankari-isän kuolema.
Somalileirin arjesta oli mielenkiintoista lukea niin lapsen kuin aikuisen näkökulmasta. Paimentolaiselämä on hyvin omavaraista ja elämä leirissä länsimaalaisen silmissä yksinkertaista. Lapsilla on paljon omia tehtäviä; tyttö vie vuohet syömään muttei saa kuljettaa kameleita. Muutenkin kaikki on tarkkaan säädeltyä, Allah tietää jokaisen muurahaisenkin liikkeen ja kaikki tapahtuu vain koska Allah niin päättää. Miehisessä taiteen lajissa, runonlaulannassa taitava tyttö on kummastus, jolle kuitenkin annetaan tunnustusta. Leirin elämä, ihmisten väliset käyttäytymisnormit, klaanit ja klaanipuut ja klaanien väliset riidat ja rosvoilut ja monet tiukat säädökset tulevat kirjassa tutuiksi. Lopussa myös tie Somalian itsenäistymiseen ja siihen miten somaliveli käy somaliveljeä vastaan.
Tytön tärkein aarre on kunnia, puhdistautumisrituaalissa silvottu ja kiinni ommeltu jalkoväli. Ympärileikkaus on kohtaus jota ei olisi voinut sivuuttaa, mutta Khadija on se joka sosiaalisesta paineesta itkien pyytää äidiltä mahdollisuutta puhdistautua. Kun Khadija alkaa näyttää naiselta, äiti tuskastuu ja harmittelee mistä tyttö on perinyt noin isot rinnat. Ratkaisuna ne sidotaan pienemmiksi huiveilla, mutta runonlaulannan täytyy ainakin loppua, miehiä ei saa houkutella. Niinpä voisi ajatella että rosvojoukon ryöväämän Khadijan päätyminen toiseen leiriin vastentahtoiseen avioliittoon miehensä toiseksi vaimoksi on tarinan synkin kohtalo, mutta minun kävi enemmän sääliksi ensimmäistä vaimoa Luulia jonka osa oli keppi eikä rakkaus. Ilman Khadijaa Luul ei olisi muuta saanut kokeakaan. Ja vaikka Khadijalta hyvä sydän löytyykin, kateus vaimojen välillä menee kaiken edelle ja vihjaus kolmannesta vaimosta saa Khadijan tulistumaan kauaskantoisin seurauksin. Kuten aviomieskin toteaa, ei ole miehen etu jos vaimot tulevat toimeen keskenään.
"Luul on ahkera", Khadija kehui, mihin Keyse vastasi kuivasti: "Sehän on hänen tehtävänsä, hoitaa kotityöt." "Mutta Luul on hyvä ihminen", Khadija yritti pehmentää Keysin sydäntä.
"Sinä olet hyvä ihminen", Keyse vastasi. Khadija pyysi Keyseä olemaan hieman armollisempi Luulille. Keyse alkoi nauraa mutta vakavoitui sitten. "Koska teistä on tullut ystäviä? Se ei ole miehen etu että vaimot ovat ystäviä", Keyse sanoi ja pyöritteli viiksiään. Hän ei ymmärtänyt miksi nuori vaimo piti Luulin puolia.
Kirja on kuin pitkä kansansatu ennemmin kuin romaani, minulle tuli vähän väliä tunne kuin joku kertoisi minulle Tuhannen ja Yhden Yön Tarinoita. Pidin kirjasta paljon ja jälkeenpäin jäi tunne että onpa hienoa että Farah kirjoitti tämän ja onpa hienoa että itse luin sen. Lukekaa, niin ymmärrätte taas hieman lisää somalikulttuurista. Minut kirja sai ajattelemaan, että jos heidän elämänsä on ollut tuollaista vielä 1960-luvulla, mikä valtaisa shokki heille onkaan ollut tulla meidän kulttuurimme keskelle '90-luvun alussa. Sekin olisi jo ollut shokki, jos 60-luvun suomalainen olisi siirretty aikakoneella omalle '90-luvullemme.
Minä joka en ole ollenkaan runoihminen, pidin kovasti näistä Khadijan laulamista runoista.
Somalitytöt kultaa kalliimpia,
kärsivällisyys ja ahkeruus sielussa.
Missä ylpeys, siellä somaliäiti,
missä uskollisuus, siellä somalisisko,
missä kunnia, siellä somalivaimo.
Somalinaiset onni perheelle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti