Kyung-sook Shin: Hovitanssija

Kyung-sook Shin: Hovitanssija

Into 2019, 400 sivua

Suomennos: Taru Salminen

Etelä-Korealaisen Kyung-sook Shinin Pidä huolta äidistä nousi jonkinasteiseen kirjablogimaineeseen muutama vuosi sitten. Ainakin minusta tuntui kirjaa lukiessani, että tästä on jo moni blogannut. Häneltä on suomennettu toinen romaani Jään luoksesi, jota en ole ainakaan vielä lukenut. Kolmas suomennos, Hovitanssija, on näihin kahteen verrattuna hyvin erilainen ja aiheeltaan niin kiehtova, että siihen oli historiallisten romaanien ystävänä tartuttava.

Rouva Seo, varakkaan perheen tytär, on ollut naimisissa mutta poistunut miehensä luota koska ei saanut tälle lapsia. Rouva Seon nuorempi sisar, vanhempi hovineiti Seo, tuo sisarelleen salaa ompelutöitä hovin kirjailuosastolta. Rouva Seon apuna ompelutöissä on Jinin leskeksi jäänyt äiti, joka kuitenkin myös menehtyy Jinin ollessa vain viisivuotias. Rouva Seo ottaa huostaansa tytön jonka sukunimeä rouva Seo ei tiedä, etunimeä tälle ei siinä vaiheessa ollut edes annettu, tyttö oli vain "lapsonen". 

Palatsissa asui kolme lapsetonta kuninkaan leskeä joiden kohtalona oli elää loppuikänsä yksinäisyydessä. Vanhempi hovineiti Seo vei Jinin mukanaan leskipuoliso Cheorinin luo, toivoen että suloinen lapsi toisi hieman lohtua vanhuksen elämään. Paikallinen katoililainen lähetyssaarnaaja, Ranskasta tullut Isä Blanc, puolestaan huomaa tytön älykkääksi ja nopeaksi oppimaan ja haluaa opettaa tälle ranskaa vaikkei rouva Seo ymmärräkään mihin korealaistyttö ranskan kielen taitoa tarvitsisi.

Kesäkuussa 1888 ranskalainen diplomaatti Victor Collin de Plancy saapuu Souliin, feodaaliseen Koreaan. Korea on ollut pitkään eristäytyneenä muusta maailmasta ja vasta hiljattain avannut ovensa ulkomaailmalle, päinvastoin kuin naapurit Kiina ja Japani jotka ovat jo luoneet suhteita länsimaihin. Vieraiden kulttuurien ei kuitenkaan suoda sekoittuvan korealaisiin tapoihin ja Victorinkin tehtävä on lähinnä pehmittää maaperää kaupankäyntiin Ranskan ja Korean välillä. Kävellessään lähetystöstä ensimmäiseen tapaamiseensa kuninkaan kanssa Victor kohtaa puutarhassa suureksi ihmeekseen hovineidin joka vastaa bonjour hänen omaan ranskankieliseen tervehdykseensä. Vaikka tulkki varoittaa Victoria siitä, ettei hovineitejä saa lähestyä, sillä he ovat kuninkaan naisia joiden tavoittelusta voidaan surmata miehen koko suku, Victor ei voi unohtaa kaunista nuorta naista joka häkellyttävästi kaukana kotoa osaa hänen omaa kieltään. 

Seuraavan kerran Victor kohtaa nuoren hovineidin paviljongissa hänen diplomaattiutensa kunniaksi järjestettävässä juhlassa, kun kuningatar esittelee Korean parhaan hovitanssijan.

Se on hän!...

Hän oli hovitanssija.
Victor oli niin jännittynyt, että hänen hengityksensä salpautui. Hän kohottautui huomaamattaan puolittain ylös,
Victor ei irrottanut hetkeksikään katsettaan tanssijasta, joka liikkui kevyesti kuin tuulessa leijuen. Guérin ja muut lähettiläät vilkuilivat melkein seisomaan noussutta Victoria. Kuningatarkin huomasi hänet. Guérin nykäisi Victoria hihasta, mutta ei saanut tätä istuutumaan. Hän oli aivan tanssin lumoissa. 
Guérin veto Victoria uudestaan hihasta ja supatti:
- Kuningatar katsoo sinua.
Vasta silloin Victor tointui ja kävi istumaan. 
Onko hän tuulessa heiluva puunoksa?
Sirotteliko hän kultaista hiekkaa? 
Tanssija nosti toisen kätensä eteen ylös ja laski toisen kätensä taakse alas, nousi kevyesti varpailleen ja laskeutui taas. Hän astui kolme askelta eteenpäin ja nosti kätensä hitaasti alhaalta ylös. Liike kuvasti tornin rakentamista. Ottiko hän kiinni tuulessa leijailevia terälehtiä? Hänen käsivartensa aaltoilivat vapaasti ilmassa. Hän hymyili vienosti kuin kukkia ihaillen. Hymy kuului tanssiin, mutta se sai Victorin hengityksen salpautumaan. Tanssijan oikea käsi leijui ylös ja alas kuin virtaavaan veteen pudonnut kukan terälehti, ja vasen käsi näytti sirottelevan terälehtiä ilmaan. Tanssijan kasvoilta kuvastui suru. Tunne välittyi Victorille aivan eri tavalla kuin äskeisessä kahdeksan tanssijan tanssissa.

Juhlan alkaessa kuningatar oli tiedustellut eri maiden lähettiläiltä miten heidän kotimaissaan osoitettiin suosiota loistaville esiintyjille ja puhkesi Jinin päätettyä tanssinsa valtaisiin aplodeihin joihin muut diplomaatit yhtyivät, paitsi Victor joka oli näkemästään edelleen niin hurmaantunut ettei ymmärtänyt mitä ympärillään tapahtui. Kuningattaren tästä pääteltyä, ettei Jinin tanssi miellyttänyt juhlan kohdetta, kuningatar tivaa Jiniltä miten aikoo tämän lähettiläälle hyvittää. Jinin tarjoutuessa täyttämään yhden lähettilään esittämän toiveen, Victor kutsuu Jinin käymään Ranskan lähetystössä. Tästä alkaa monimutkainen rakkaustarina, joka vie Jinin Victorin mukana la belle epoquen aikaiseen Pariisiin. 

Rakkaustarinalla on uskomatonta kyllä todellisuuspohja. Kirjailijalla oli hallussaan vain puolitoista sivua pitkä vanha tarina siitä, miten ensimmäinen Koreaan lähetetty ranskalainen diplomaatti rakastuu hovitanssijaan ja vie tämän mukanaan Pariisiin. Hänellä oli sen saadessaan kesken toinen romaani joka ei edennyt. Kiivaista etsinnöistä huolimatta sen enempää faktaa Yi Jinistä ei löytynyt Pariisista eikä Koreasta. Kuukausien kuluessa hän kuitenkin loi uuden näkökulman, rakentaa fiktiivinen maailma fiktiiviseen tilaan. 

Olen mielissäni että Kyung-sook Shin päätyi tähän ratkaisuun ja lähti näin pienestä tarinanpätkästä luomaan kokonaista romaania, jota Jin hänen sanojensa mukaan lähti itse viemään eteenpäin. Tarina on kiehtova, surullinenkin, enkä missään vaiheessa arvannut seuraavaa käännettä. Luulin tietäväni millainen romaani tämä on, enkä tiennyt ollenkaan! Nautin siitä kun kirjailija onnistuu yllättämään niin täysin ja kun ottaa vielä huomioon ettei juoni ole fiktiivinen, olen erityisen otettu. Ja jos miellät, että historialliset romaanit ovat kevyttä hömppää, Hovitanssija on siitä kaukana. Feodaaliajan Koreasta oppii sen sijaan paljon.

Lopussa kirjailija avaa romaanin tekoprosessia. Älä vain mene kurkkaamaan sitä ennen kirjan lukemista, ettet vahingossa spoilaannu. 

Niina Miettinen: Suopursu

Niina Miettinen: Suopursu

Teos, 2019

261 sivua

Eletään 1970-luvun puoliväliä Pohjois-Karjalassa. Kolme aikuista naimatonta sisarusta, Anja, Pietari ja Hannu ovat kaikki jääneet synnyinseudulleen. Anja, joka on sisaruksista vanhin, hoivaa halvaantunutta äitiä kuten äiti aikoinaan hoiti pientä Anjaa. Keskimmäinen, 34-vuotias pomottavaluonteinen Pietari joka piinaa aivan erityisesti Anjaa, viljelee heidän pientä maatilaansa. Kuopus Hannu asuu omassa mökissään suon laidalla ja elättää itsensä joten kuten taiteellaan, vaikka isäntien metsästyskoirien maalaaminen miestä turhauttaakin. Kun pitkään sairastellut äiti kuolee, kukkalaitetta tilatessa kolmikko tutustuu vasta paikkakunnalle muuttaneeseen hautaustoimiston sijaiseen Olgaan. 

Hannu on käynyt taidekoulua, muttei koskaan ole saanut töillään läpimurtoa isomman yleisön tietoon. Nyt hän on saamassa näyttelyn kirjastoon, juuri kun äiti kuolee.

Lämpö raukaisi. Hannu kääntyi lauteilla kyljelleen. Jos uni armahtaisi, hän antaisi sen viedä. Kylmyys kyllä herättäisi, sitten hän menisi mökkiin, ottaisi lehtiön ja avaisi hellan luukun, etsisi käteensä sopivan hiilen. Kuolema piti luonnostella tässä tilassa, kasvattaa harsopäälle talvikuun hehku. Jos hän tavoittaisi sen, taulu ehtisi vielä näyttelyyn, olisi sen sielu.

Olga, joka on luonteeltaan aivan erilainen kuin sisarukset, mullistaa kaikkien kolmen elämän ihastumalla Hannuun. Anja, hän jonka elämänsä oli pingotettu aamulypsyn ja iltalypsyn väliin kuin lakana, jota vedettiin molemmista päistä, saa Olgasta ystävän ja rohkaistusta elää välillä niin kuin olisi voinut haluta.


Anja ei ollut toivonut lasta omalle kohdalleen, kun jotenkin se oli mennyt niin, että elämä oli sysinyt hänet erilleen tilanteista, joissa kiehnäydyttiin poikien kanssa ja alettiin kulkea käsikkäin. Hänellä oli muuta. Töitä ja passuuta. Jos joku sillä tavalla pitempään katsoi, hän käänsi päänsä pois. Ja jos kotona oli tottunut olemaan, ei sieltä poiskaan enää osannut lähteä tai edes haikailla.
Nyt Olga saisi lapsen. Jokin tyhjä kohta, jota Anja on mukanaan kuljettanut, täyttyisi. Jos Olga vain antaisi, Anja kyllä auttaisi. 
"Suanko minä sen hoitamisessa avittoo?"
"Tietysti saat", Olga sanoi, tuli pöydän toiselta puolelta ja halasi.

Hannun puolelta kaikki ei kuitenkaan ole niin yksinkertaista. Olgan tultua raskaaksi mies jotenkin erkaantuu tästä ja alkaa muistella taidekoulutoveriansa Kaarloa, miettii mitä tälle kuuluu nyt ja lukee Kaarlolta kauan sitten saamaansa kirjettä vaikka on jo vuosia sitten päättänyt ettei koskaan enää avaa sitä. 

Kuka on kirjan suopursu? Ehkä vähän jokainen, mutta ainakin tarinan sitkeät naiset. Anjasta tuli lempihahmoni, haluan uskoa että hän kasvoi vielä vahvemmaksi kirjan päätyttyä. Minua miellytti myös ajankohta ja maaseutukuvaus sekä kirjailijan kieli. Vähän vanhempi lukija löytää tästä varmasti nostalgiaa ja vaaramaisemat tunteva kotiseuturakkautensa murretta myöden. 

Satu Lepistö: Lintutarha

Satu Lepistö: Lintutarha 

Gummerus 2017

314 sivua

Kävin hiljattain läpi parin vuoden takaisia lukulistojani, josko niissä olisi vielä kirjoja jotka ovat ikään kuin vahingossa jäämässä lukematta ja näin Lintutarha päätyi syyslukemistooni. Tavallaan sen synkänpuoleinen vire sopikin syksyyn, mutta Lintutarhan jälkeen kaipaan kyllä iloisempaa tai vähintäänkin positiivisempaa luettavaa.

Neljätoistavuotiaan Lauran äiti riistää itseltään hengen hyppäämällä katolta. Poliisi Anssi Ilmari Heinon kontolle osuu yhdessä sosiaalityöntekijän kanssa kertoa suru-uutinen tytölle. Hän lähtee mukaan viemään Lauraa isälleen jota tämä ei enää oikeastaan tunne, sillä vanhemmat ovat eronneet Lauran ollessa seitsemänvuotias eikä yhteydenpitoa ole ollut. Äitiään Laura kutsui lapsellisesti mamiksi ja he olivat myös olleet toistensa parhaat ystävät. Laura ei tunne oloaan mukavaksi Heikki-isän luona. Sotkuinen, homeinen talo ja varsinkin sen yhteydessä oleva lintutarha jonka asukit huutavat suoraa huutoa ja ilmaisevat siten haluavansa sieltä pois yhtä paljon kuin Laurakin, ahdistavat tyttöä. Hän näkee äitinsä mielessään, tämä puhuu tytölle ja Laura odottaa mamin lähettävän jonkun hakemaan Lauran pois, takaisin kotiin tai oikeastaan minne vain kunhan pois lintujen ja hullulta vaikuttavan isän luota. Kun Anssi tulee uudestaan tapaamaan Lauraa, omasta kiinnostuksestaan työajan ulkopuolella, Laura lähtee tämän mukaan uskoen poliisin olevan mamin lähettämä turvallinen apu. 

Nelikymppisen Heinon ja 14-vuotiaan Lauran välille syntyy kuitenkin pedofiilinen suhde, joka on Heinolle jotain kaunista, rakkautta ja Lauralle hyväksikäyttöä, joskin molemminpuolista. Eräänlainen lolitatarina siis. 

Puolet kirjan alusta käsittelee lähinnä Heinon menneisyyttä kuten vaimonsa Niinin tapaamista sekä miehen loputtoman tuntuista ja ahdistavaa pohdintaa muistoista. Siitä mikä on ensimmäinen muisto, miten niitä voi olla monia ja miten niitä voi manipuloida. Siitä eteenpäin, kun Heino menee uudestaan tapaamaan Lauraa, tapahtumia käydään läpi vuoron perään molempien näkökulmista ja lukija näkee miten eri tavalla nämä kaksi tapahtumat kokevat ja miten erilaiset muistikuvat ja uudet ensimmäiset muistot heille niistä jää. 

Olin tavannut Niinin ensimmäisen kerran etsiessäni jotakin muuta. Kuvat eivät olleet muuttuneet. Olin nähnyt unta junasta, sen ikkunoiden takana maisema liikkui mutta ei juurikaan muuttunut. Kun pimeä tiivistyi ikkunoiden takana, jäi vaunuun rajattu tila, jonka ulkopuolella ei ollut mitään. Silloin musta oli ollut tarkoituksenmukainen alleviivaus. Uusi muisto alkoi kaivaa tietään pintaan.

Ei kysymys ollut siitä, mikä oli ensimmäinen muistoni. Kysymys oli siitä, mikä oli tärkein. Kysymys oli siitä, mitkä muistot kuuluivat minulle, sille, jonka nimi oli Anssi Ilmari Heino. Oliko muistoja, jotka olivat jonkun muun, en tiennyt pitikö niiden nousta pintaan vai jäädä pimeän alle. Minä elin maailmassa, jossa unohtaminen toi turvan. Sen varassa minä elin. Sen varaan olin rakentanut elämäni, että en muistanut vääriä asioita.

Yhtään selväjärkistä henkilöä kirjassa ei tunnu olevan. Tyttöhän käy ymmärrettävästi läpi äidin menettämisen traumaa, mutta hänen isänsä on vähintäänkin outo ja poliisi Heinon, joka pohdiskelee vakavia koko alkuosan, nuori tyttö saa sekoamaan. 

Tekstistä näkee myös että Lepistö on tämän esikoisromaaninsa takana runoilija, välillä tuntemusten kuvailut ovat suorastaan pursuavia kuten alla olevassa tekstinäytteessä, jossa Heino on juuri mennyt uudelleen tapaamaan Lauraa ja kuulee päänsä sisäisiä ääniä.

Ääni kohahti voimallisemmin, tuli kohti kuin aalto aina, kun vilkaisin tyttöä. Kun katsoin pois, ääni vetäytyi horisonttiin. 

Ajattelin, että kahlaaminen ei riittäisi. Olisi käveltävä pidemmälle, vesi yltäisi vyötärölle, sitten rintaan, leukaan. Olisi käveltävä, kunnes vesi nousisi yli pään. Liikkeistä tulisi spasmeja, vasta hukkuminen vaimentaisi äänen. Ei mikään vähempi, ei mikään vähäisempi räpistely vaan sukeltaminen, vedenalaiset äänet ovat toisenlaisia, kuplien puhkeamisia, hitaita ja syviä ja raskaita ääniä, ei mitään sellaista kuin talon ja tytön ja metsän ääni oli nyt: kirkuva, vaativa, hermeettinen, niin, ilmatiivis, muovipussi pään ympärillä. Pakottava, paljaaksi riisuva toive siitä, että saisi palata veteen. Jäädä makaamaan makeaan pintaveteen silmät avoimina, kämmenet taivasta kohden. Ääni kohisi ja vaimensi muun kuin vesi. Muste pyrki pintaan, piirsi minut auki ja tyttö katsoi, näki minut kokonaan.

Heinä-elokuun luetut

Hupsista. Juttu heinä-elokuussa luetuista oli jäänyt lähes loppuun kirjoitettuna luonnokseksi, joten julkaistaan se oikealla paikallaan näin tammikuussa '20!

Perinteisesti kesäkuukausina minun tulee luettua paljon, pitkälti sen takia että kauniilla ilmalla ja välillä sadepäivinäkin istuskelen koirien kanssa ulkona paviljongissa. Mitä lämpimempää, sitä enemmän luen. Niinpä heinäkuussa luin viisi kirjaa, samoin elokuussa ja syyskuussakin vielä neljä. Mikäli olisin osallistunut lukumaratoneihin, määrä olisi vielä isompi, mutta tänä kesänä ne jäivät väliin.

Heinäkuu

Lucinda Riley: Seitsemän sisarta, Maian tarina ****
Katja Lahti: Lasitehdas *****
Suvi Ratinen: Matkaystävä ****1/2
Minna Canth: Työmiehen vaimo ***
Amanda Vaara: Yösähköä (Villa Venla 2) ****

Heinäkuussa tulin vihdoin tarttuneeksi Lucinda Rileyn seitsemänosaisen Seitsemän sisarta -sarjan aloitusosaan, joka käynnistyi näiden adoptiosisarten vanhimman eli Maian tarinalla. Maia on ainoa tytöistä joka edelleen asui Atlantiksessa, heidän hulppeassa kodissaan Sveitsissä. Kirja alkoi adoptioisän, Papa Saltin kuolemasta, jolloin jokainen tyttäristä sai tärkeimmäksi perinnöksi isältään vinkin omasta alkuperästään.

Muistan elävästi, kuinka kerran seisoin Papa Saltin kanssa tähtitornissa. Olin neljätoistavuotias ja naiseuden kynnyksellä. Odotimme kuunpimennystä, joka isän mukaan oli ihmiskunnalle tärkeä hetki ja joka usein toi mukanaan muutoksia.
”Kuule, isä”, minä sanoin. ”Tuotko vielä joskus meille seitsemännen sisaren?”
Kun isä kuuli sen, hänen voimakas ja turvallinen vartalonsa tuntui jähmettyvän hetkeksi. Äkkiä hän näytti siltä kuin kantaisi koko maailman painoa harteillaan. Hän ei kääntynyt, sillä hän suuntasi edelleen kaukoputkea odotetun pimennyksen suuntaan, mutta tiesin silti vaistomaisesti, että hän oli tullut murheelliseksi kysymyksestäni.
”Ei, Maia, en tuo. En ole koskaan löytänyt häntä.”

Maian suvun tarina vei lukijan kauas Rio de Janeiroon, nykyhetkeen sekä 1920-luvulle, aikaan jolloin kaupungin kuuluisaa maamerkkiä, Kristus-patsasta suunniteltiin, sekä Pariisiin jossa patsaan malli varsinaisesti valmistettiin. Todellisena historian henkilönä mukana oli Heitor da Silva Costa, joka vastasi patsaan rakentamisesta Cristo-vuorelle. Maian esiäiti, Izabela Bonifacio, oli juuri kihlautunut, mutta sai tilaisuuden lähteä tutustumaan vanhaan mantereeseen, sillä hänen ystävättärensä oli Heitorin tytär ja koko da Silva Costan perhe matkusti yhdessä Pariisiin. Rakkauden kaupungissa myös Izabella koki romanssin rakastuessaan kuvanveistäjän apulaiseen, Laurent Brouillyyn. Nykyhetkessä Maian oppaana Riossa oli Floriano ja tämän pieni suloinen tytär, sillä Maia joka on ammatiltaan kielenkääntäjä, oli kääntänyt Florianon kirjan. Historiantutkijana Floriano auttoi ja kannusti Maiaa tutustumaan taustaansa 

Olipa upea lukuromaani ja hieno aloitus sarjalle, jota tulen nautiskelemaan palanen kerrallaan. Seuraavaksi ilmestyvä osa on jo viides. Kristuspatsaan rakentamisprosessista oli mielenkiintoista oppia niin paljon, samoin tutuksi tuli myös kahvinviljely haasteineen. Riley on niin taitava kirjoittaja, että sivuja kääntelee lähes huomaamattaan ja niin onkin tiiliskivi vauhdilla luettu!

Katja Lahden Lasitehdas vei mukanaan ja oli minulle täyden viiden tähden kirja. Sen keskiössä on kaksi erilaista ja eri yhteiskuntaluokista tulevaa perhettä. Lasitehtaalla puurtaa Juhani joka haaveilee rakentavansa perheelleen omakotitalon. Vaimo Irina on kampaaja jolla on omat haaveensa. Toinen perhe on varakas suomenruotsalainen, Roger ja Kristiina joka vaivihkaa muuntautui Christinaksi Rogerin naituaan. Perheet kohtaavat kun perheiden nuoret rakastuvat. Mukana tapahtumissa on myös duunariperheeseen osuva lottovoitto. 

Suvi Ratisen Matkaystävä oli ensimmäinen tällä ajanjaksolla lukemistani vanhoillislestadiolaisuuden maailmaan sijoittuvista kirjoista. Niitä on viime aikoina ilmestynyt useita, enkä vielä ole teemaan kyllästynyt. Matkaystävän päähenkilö on nuori nainen joka on irtautunut lapsuudenuskostaan, muuttanut Helsinkiin ja piilottanut kaiken menneisyydestään niin ettei kukaan uusista ystävistä vain arvaa hänen noloa taustaansa. Kun äiti ja muut sukulaiset sekä vanhat ystävät alkavat soitella hänelle kyselläkseen tietääkö hän jotain kadonneesta uskonveljestä Markosta, pulpahtavat lapsuus- ja nuoruusmuistot pintaan. Näistä kahdesta lestadiolaiskirjasta (joista toinen on Katja Kärjen Jumalan huone) tässä käydään ehkä eniten läpi niitä klassisia mitä uskossa olevat saavat ja eivät saa tehdä asioita, kuten kuunnellaan sallittuja musiikkikappaleita ja kulutetaan lähes puhki itse kuvattu sukulaisten häävideo jossa hymyilee maailman komein mies, kun juuri muuta ei monitorista saa katsoakaan. Sekin rissaa kun kaveri saa kymmenellä markalla enemmän irtokarkkeja Siwasta kuin uskossaoleva joka joutuu hakemaan omansa kalliimmalla R-kioskilta, koska kommunistisessa Siwassa ei voi asioida. 

Minna Canthin Työmiehen vaimon luin klassikkohaasteeseen. Siitä pidempi juttu täällä.

Amanda Vaaran Majatalo Villa Venla -sarja sai jatkoa Yösähkön merkeissä. Olen todella ihastunut tähän Niina Hakalahden sivupersoonan chick-lit sarjaan! Kolmas osa ilmestyi lokakuussa ja ahmin sen heti tuoreeltaan. Toivottavasti jatkoa seuraa pian! Yösähköstä löytyy pidempi juttu täällä. Kuvassa näkyvä Orasen Aino Acktė sen sijaan jäi kesken reilun 30 sivun jälkeen. Kävi niin, että sain Jumalan huoneen varausjonosta enkä malttanut laittaa sitä hyllyyn odottamaan...

Miten sujui näinä kuukausina ikioma haasteeni lukea enemmän mieskirjailjoiden teoksia? Voi voi, ihan yhden mieskirjailijan teoksen tulin lukeneeksi, senkin vippilainana kirjaa ennestään tuntematta. Vuoden saldo elokuun loppuun mennessä kokonaista neljä. 

Elokuu

Katja Kärki: Jumalan huone *****
Marja-Leena Virtanen: Kiurun tytär ***1/2
Enni Mustonen: Sotaleski *****
Lasse Nousiainen: Itärajatapaus **1/2
Kyung-sook Shin: Hovitanssija ****1/2

Jumalan huone oli toinen viiden tähden lukuelämys tälle kesälle. Siinä käydään läpi kolmea sukupolvea alkaen 1920-luvulla syntyneestä Ailista, jonka mies kuolee sodassa. Maurikin vie vihille Vieno-siskon, vaikka Aili olisi ollut parempi valinta. Kun väkivaltaiseksi ilmenevä Mauri tappaa vaimonsa ja joutuu vankilaan, Aili hyppää emännän paikalle ja hoitaa talon ja lapset. Näistä nuorin on Maria, joka muuttaa kaupunkiin opiskelemaan ja töihin, mutta käy silti säntillisesti seuroissa joka sunnuntai ja leipoo pullaa, sitä seurojen kanttiinissa kuluu. Mariankin odotetaan löytävän miehen ja saavan oman lapsikatraan, mutta Maria näkee vain Hannun, jolle Maria olisi omasta mielestään parempi vaimo kuin tämän oma. Elsa on 80-luvun lapsi joka leikkasi tukkansa lyhyeksi, kapinoi uskonnollisuutta vastaan ja antoi säännöille piut paut. Lähdettyään Jyväskylään opiskelemaan Elsa löytää punkkariystäviä ja muusikonrenttu poikaystävän jotka luovat vapauden, mutta myös turvattomuuden. Tarinaa kerrotaan eri aikakausilla hyppien (mutta hyvin selkeästi) ja sillä tapaa limittäin, että samoja tapahtumia viedään eteenpäin eri kertojien suulla mikä oli yksi tämän romaanin hyvistä puolista. 

Olen ostanut isälle jo kortin, onnea maailman parhaalle isälle. Kauppojen korttivalikoima ei tunne isä-Maurin kaltaisia isiä. Tarjolla on kortteja vain maailman parhaille, rakkaille, iloisille, tyylikkäille ja kalliin maun omaaville, kalastusta ja autoilua harrastaville hömelöille huumori-isille. Missä ovat isänpäiväkortit niille jotka juovat liikaa, hakkaavat lapsiaan, tappavat vaimojaan ja istuvat vankiloissa?

Kiurun tytär on Marja-Leena Virtasen kuudes romaani, itse olen lukenut häneltä aiemmin Verhon. Kirjassa on kaksi osaa, 50-luvulla Silja on koulutyttö jonka perhettä kohtaa suuri tragedia, jonka jälkeen hypätään Siljan opiskelun aloittamiseen. Lisää Kiurun tyttärestä omassa jutussa täällä.

Enni Mustosen Sivustakatsojan tarinat ovat edenneet Kirsti-tyttären perheen elämässä sotavuosiin. Aviomiehensä Iivon Karjalassa asuvan suvun myötä Kirsti ja heidän Viena-tyttärensä viettävät paljon aikaa itärajalla. Lisää Sotaleskestä täällä.

Lasse Nousiaisen Itärajatapaus valikoitui luettavakseni vippihyllystä lähinnä "onpa ohut kirja, tämän ehdin lukea, vaikuttaa hauskalta ja onpa yksi miehen kirjoittama lisää" -periaatteella. Mustan huumorin sävyttämästä kesälomaseikkailusta Itä-Suomen sukulaisiin vout lukea lisää omasta jutustaan. 

Kun näin Hovitanssijan kustantajan katalogissa maltoin tuskin odottaa, että pääsen sen lukemaan. Kun ei tiedä mitään feodaaliaikaisen Korean hovista, ei oikein osaa odottaa mitään ja toisaalta odottaa paljon! Miten odotukseni täyttyivät, selviää Hovitanssijan omasta jutusta täällä. 

. 

Lasse Nousiainen: Itärajatapaus

Lasse Nousiainen: Itäraja-tapaus

Aula & Co. 2019

188 sivua

Helsinkiläinen pariskunta, mies ja nainen, lähtevät kesäiselle automatkalle Itä-Suomeen tapaamaan sukulaisia. Ei välttämättä niin innoissaan, pikemminkin velvollisuudesta. Tapana on käydä kesälomilla ja jouluisin. Nainen on syntyjään töölöläinen, syntynyt 80-luvulla, menestyksekäs kasvisravintolayrittäjä. Mies on kotoisin itärajan tuntumasta, olutharrastaja, kirjailija. Sähköauton takapenkillä matkustaa Sami, jolla on neljä tassua ja häntä ja joka kutsuu ihmisiään isäksi ja äidiksi. Äiti tykkää kierrättää, ostaa vaatteita second hand shopista ja lukea Murakamia sekä venäläisiä klassikoita ja säikkyy jokaista maaseudun pikkuötökkää. Isä laittaa Samin kuppiin välillä lihapullia muttei uskalla ottaa kalaa irti ongenkoukusta koska kokemukset kaloista ovat lähinnä sushiravintoloista.

Mummo tutki keittiössä kassakuittia ja huomasi siinä jotain mätää. Isä yritti vakuutella, ettei sillä ollut niin väliä, koska hän maksoi ostokset omista rahoistaan. Mummo vertaili kuittia ja kauppakassin sisältöä ja tuli lopulta siihen tulokseen että isoja virheitä oli tapahtunut. Ensinnäkin isä oli laiminlyönyt tarjoukset ja ostanut normaalihintaista lihaa. Sen lisäksi yksi tuote puuttui. Mummon painostus päättyi, kun isä lopulta myönsi että oli ostanut yhden oluen ja juonut sen matkalla ihan vaan janoonsa.
"Minkä tähden sie otit niin kallista keskikaljaa?"
"Se oli Indian Pale Ale."
"Miksi ei tavallista pilsneriä? Eikö se ole ihan sama millä sitä saa itsensä sekapäiseksi?"
"Mulla se on vähän eri juttu, kun mä olen olutharrastaja."
"Mie luulin että olen kuullut kaikki juoppojen selitykset, mutta tuota nimitystä Esko ei koskaan keksinyt käyttää. Poika onkin isäänsä nohevampi."

Mummo on muuttanut kerrostaloon Joensuuhun, koska ikäihmisen on hyvä asua lähellä sairaalaa. Taloyhtiön parkkipaikalla on yksi vieraspaikka, johon ajamisen kerrostalokyttääjä haluaa estää, koska miniä tuo aina piirakoita lauantaisin niin se on miniälle varattu. Jos ei uskota, vieraspaikkaan saadaan kyllä varauslista pyykkituvan lukolliseen kaappiin.

Itäraja-tapaus matkustaa paitsi Helsingistä itärajalle myös stereotypiasta toiseen. Sen helsinkiläiset ovat ilmastotiedostavia, sähköautoilevia, lihansyönnistä eettisistä syistä kieltäytyviä ja ahkeria somettajia jotka vievät tuliaisiksi vegaanisuklaata. Maaseudulla asuvat eivät käytä nettiä, kohkaavat yölläkin mustikkametsässä, juovat kotipolttoista eivätkä varmasti tule täyteen salaattia puputtamalla. Kuilu tiedostavien pääkaupunkilaisten ja junttien maalaisten välillä on valtaisa ja heidän maailmansa eivät missään vaiheessa kohtaa. Kertojaäänen antaminen koiralle oli aika erikoinen ratkaisu.  

Enni Mustonen: Sotaleski

Enni Mustonen: Sotaleski
Otava 2019
524 sivua

Idan ja nykyään käytännössä pääosin tämän Kirsti-tyttären tarina on edennyt kesään 1939. Kirstin ja Iivon tytär Viena on nyt 10-vuotias ja jäänyt vanhempiensa ainoaksi lapseksi. Kirstin kaksosveljet Voitto ja Veikko ovat hekin jo varttuneet parikymppisiksi. Voitto on valittu edustamaan Suomea tulossa oleviin 1940 olympialaisiin keihäänheittäjänä ja Veikko on suorittamassa asepalvelustaan Kauhavan ilmasotakoulussa.

Suomi varautuu Neuvostoliiton hyökkäykseen linnoittamalla Karjalaa. Iivokin on linnoitustöissä ja Kirs3ti lähtee Vienan kanssa muonitushommiin pariksi viikoksi Iivoa tapaamaan. Mitä pidemmälle syksy etenee, sitä todennäköisemmältä alkaa näyttää, että Neuvostoliiton armeija lähtee etenemään piskuisen rajajoen yli.

Jollakin merkillisellä tavalla äidin puheet tuntuivat rauhoittavilta. Oli totta, että me olimme jo kertaalleen joutuneet keskelle sotaa ja taisteluja ja selvinneet siitäkin hengissä. Itse muistin niistä kamalista päivistä vain tykkien jysähdykset ja kuularuiskujen papatuksen ja saksalaiset, joita oli ollut talo täynnä. Silloinkin äiti oli kulkenut kaiken keskellä tyynenä ja arkisena, peitellyt minut ja Allin kellarin lattialle tuodulle matrassille ja lukenut iltarukouksen kanssamme. Kun vähän myöhemmin oikaisin itseni makuukamarissa Vienan viereen, ajatus kiertyi jälleen äskeisiin puheisiin. Pystyisinkö olemaan yhtä tyyni kuin äiti, jos nyt jouduttaisiin keskelle sotaa?

Sodan syttymisen myötä Kirsti joutuu sulkemaan muotiliikkeensä Helsingin keskustassa. Entisillä asiakkailla ei juurikaan ole rahaa teettää uusia vaatteita ja monet ovat sitä paitsi jo lähteneet evakkoon maaseudulle. Kirstille tarjotaan työtehtävää lähteä ranskan kielen tulkiksi reportterille joka kuvaa sodan kauhuja amerikkalaislehtiin. Kirsti ottaa tehtävän vastaan päästäkseen taas tapaamaan Iivoa rintamalle.

-Tiedäthän sinä amerikkalaiset, hän naurahti. -Suuria lapsia ja käsittämättömän sentimentaalisia ihmisiä! Jos kaikki Amerikan naiset saataisiin liikuttumaan meidän evakkolastemme valokuvista Rooseveltin olisi pakko ryhtyä auttamaan Suomea muutenkin kuin korulauseilla.
Totta kai ymmärsin Erkin ajatuksenjuoksun. Silti tuntui jotenkin kylmäävältä miten hän puhui evakkolapsista kuin pelinappuloista maailmanpolitiikan shakkilaudalla. Vaikka sitähän me kaikki olimme, niin pienten kuin suurtenkin kansojen Ihmiset. Kun joku Stalinin tai Hitlerin kaltainen hullu päättää viskata pelilaudan nurin, miljoonat ihmiset jauhautuvat sotilassaappaiden rautakorkojen alle.

Idan huvilasta tulee sotavuosien aikana monen perheen turvapaikka, sinne päädytään niin Helsingistä kuin Karjalastakin. Kaikki Idan ja Kirstin laajan perheen jäsenet eivät selviydy kolhuitta ja etenkin perheen miehistä, Iivosta, Voitosta ja Veikosta saa olla jatkuvasti huolissaan. Kiitos ompelimon tarvikkeiden vaatteista ei ole pulaa ja maaseudulla pystyttiin varautumaan sotavuosiin säilömällä maan antimia. Sika Pellekin kasvatettiin joka vuosi joulupöytään.

Sotaleski on Syrjästäkatsojan tarinoissa sieltä pisimmästä päästä, yli 500 sivua. Pituudestaan huolimatta se oli mielestäni paras osa näistä joissa Kirsti on päähenkilönä. Käytännössä hyvää kertausta sotavuosista ja uuttakin tietoa minulle joka en ole evakkosukua. Mieheni sen sijaan on, vieläpä molemmin puolin, ja kun sain kirjan luettua, tuli taas kyseltyä häneltä esimerkiksi pikkulapsena mummoiltaan kuulemistaan karjalan murteen ja karjalan kielen sanoista. Sain nimittäin korvamadon tuossa ihan kirjan loppuvaiheilla kun Kirsti on Äänislinnassa ja kuulee karjalankielisen laulun jonka kertosäkeen oppii nopeasti, siinä lauletaan prihainen tsomainen tsomainen. Muita sanoja Kirsti ei toista, mutta sain tuosta itse sen verran kiinni että minähän tiedän laulun jossa lauletaan noin ja pakkohan se oli kaivaa YouTubesta esiin!

Kirjan loppuratkaisut menivät pitkästä aikaa sen verran tunteisiin, etten pystynyt ihan samoin tein aloittamaan uutta. Onneksi olemme tänään menossa hakemaan varauksia sekä Tampereen lähikirjastosta että oman kunnan kirjastoautolta, eiköhän jokin niistä vie Karjalasta eri maailmoihin. 

Marja-Leena Virtanen: Kiurun tytär

Eletään 1950-lukua maaseudulla jonne Siljan perhe on evakkoina muuttanut. Isä Ahti on ahkera työmies ja pullantuoksuinen äiti Vellamo hoitaa kotia. Siljalla on vanhempi veli Ilmo, joka harrastaa yhdessä muiden kylän nuorten kanssa teatteria. Naapureissa asuvat Kiisket, joille on lohkaistu Jokelasta tontti jolle he eivät ole vielä saaneet aikaiseksi omaa taloa rakentaa vaan asustavat ladon nurkkaan kyhätyssä tilassa. Jokelassa ovat Iiris, Siljan paras kaveri ja Ilmon ikäinen Santeri. Ilmo ja Santeri kilpailevat saman tytön huomiosta. Kisa Kiisken Annikista vie jopa puukkohippasille.

Vinninrapuista kuuluu.
Silja panee kuvakirjan pois, hiipii hyllyn ääreen, kiertää radionappulan isommalle ja painaa korvansa nyppyiseen kaiutinkankaaseen. Siinä värisee mieskuuluttajan ystävällinen ääni.
Radiopuhe vaikenee kun tuvan ovi käy.
Ilmo. Otsassa sininen läntti. Nenässä naarmu.
-Retku, äiti parahtaa uunin edestä.
Silja hypistelee radiohyllyn kullanvärisiä liinanhapsuja, ne ovat kiiltävää liukasta ainetta ja silittävät sormenpäitä, heilutellessa välkähtelevät alkaneen musiikin tahtiin.
Ilmo loikkii jääkaapille, ottaa maitokannun ja voin, iskee ne pöytään, repii aamulla meijeristä tulleen voipaketin auki, nappaa komerosta ruisleivän ja rupeaa leikkaamaan rintaansa vasten. Veitsi jurruttaa kovettunutta leivänkuorta, eilisiltana kammattu rasvainen vooki väpättää silmillä. Kello on paljon.
- Yökauvet jorojäljil, äiti sättii, rusentelee käsiään ja tyrskähtää itkuun.

Siljalle tärkeä ihminen on myös äidin serkku Elsa joka asuu kaupungissa mutta viettää kesä- ja joululomansa heillä. Eräänä jouluna tapahtuu kohtalokas onnettomuus joka hajottaa perheen. 

Toisessa osassa ollaan siirrytty ajassa eteenpäin 1960-luvun loppupuolelle, niin että Iiris on jo Helsingissä opiskelemassa ja Silja pyrkimässä Ateneumiin. Siljalla ei ole kiire naimisiin vaikka hänellä olisi valmis kosijakin, Tuomen Antti, kohta valmis agronomi ja Siljasta voisi tulla talon emäntä. Iiris vetää Siljaa mukanaan kemuihin joissa vastaan tulee monia poikia, mutta rakkaus löytyy kuitenkin muualta.

1943 syntynyt Virtanen on itsekin Karjalan evakoita. Hän on tehnyt työuransa sairaanhoitajana ja ryhtynyt kirjoittamaan vasta eläkkeelle jäätyään. Kiurun tytär on hänen neljäs romaaninsa. Olen aiemmin lukenut häneltä 2016 ilmestyneen Verhon. Virtasen kirjoitustyyli on melko vähäeleinen, teksti on nopealukuista ja sujuvaa, muttei herättänyt tässä lukijassa tunteita oikein suuntaan tai toiseen. Vuoden kuluttua en todennäköisesti muista tästä juuri mitään.

Luetut mutta bloggaamatta jääneet, osa IV

Satu Vasantola: En palaa takaisin koskaan, luulen 4,5/5
Susanna on Etelä-Pohjanmaalta lähtöisin oleva juristi nykyhetken Helsingissä. Siellä hän kohtaa Fatiman, Irakista paenneen naisen joka on pakomatkalla menettänyt lapsensa. Fatiman veljen elämä kietoutuu Susannan sukuun jota seurataan neljässä sukupolvessa 1930-luvulta lähtien. 
Kirja on jaettu kolmeen osaan. Ensimmäinen liikkuu vuosien 2015-2017 välillä ja nuo parin vuoden heitot liittyvät pitkälti siihen, onko Tapio vielä elossa vai ei. Romaani nimittäin alkaa vuodesta 2017 jolloin 92-vuotias Martta joutuu hautaamaan poikansa. Toinen osa hyppelee 1930-1970 -lukujen välillä ja oli minulle harvinaisen sekavaa luettavaa. Tarkoitan tällä sitä, että yleensä pysyn näissä aikasiirtymissä mielestäni hyvin kärryillä eikä hyppiminen haittaa, mutta jostain syystä jouduin nyt moneen kertaan palaamaan taaksepäin ja etsimään sukulaissuhteita; kuka on kenenkin vanhempi, puoliso ja lapsi. Onhan tässä kyllä paljon henkilöitäkin. Noin muuten pidän kyllä paljon sukusaagoista ja vaikka tämä romaani ei ensimmäisessä osassa sellaiselta vaikuttanut, toisessa osassa päästiin vauhtiin ja suvusta alkoi löytyä kaikenlaisia salaisuuksia.

Sarah Lark: Maorien laulu 3,5/5
On kulunut 40 vuotta siitä kun Helen ja Gwyneira matkustivat Englannista kauas Uuteen-Seelantiin mennäkseen naimisiin. Gwyn pitää edelleen Kiwardin menestyksekästä lammastilaa, Helen omistaa pienen majatalon. Nyt pääosissa ovat heidän lapsenlapsensa, Helenin vaatimaton ja ystävällinen Elaine ja Gwynin itsekäs ja voimakastahtoinen, puoliksi maori Kura. Helen ihastuu Christchurchiin ilmestyvään Williamiin, mutta Kuran saapuessa kaupunkiin syntyy kolmiodraama. Kura ei halua mitään muuta kuin laulaa ja näkee Williamissa mahdollisuuden päästä luomaan uraa Englannissa. Kuralle se riittää syyksi viedä mies häikäilemättömästi serkultaan, eivätkä häntä muutenkaan Elainen tunteet kiinnosta. 
Ärsytti etten muistanut oikein mitään Valkoisen pilven maasta. En ole edes kirjoittanut juttua siitä, mikä harmitti isosti. Alkuosa oli kiinnostava, loppua kohden kirja hiukan lässähti.

Taina Latvala: Venetsialaiset 3/5
Elokuun viimeisenä viikonloppuna vietetään venetsialaisia erityisesti Pohjanmaalla. Sinne kokoontuvat lapsuuden mökille myös kirjan kolme sisarusta. Mökin rakentanut isä on kuollut ja nyt pitäisi pakata tavaroita ja päättää mökin kohtalosta. Myymisen puolesta puhuu keskimmäinen sisko Paula. Nuorimmaisen, Elinan, häitäkin pitäisi samalla suunnitella. Vanhin sisko Iiris haluaa lähteä paikallisia venetsialaisia juhlimaan ja sinnehän sitten päädytään. Kirjassa oli kivan tiivis tunnelma, mutta jokin siinä vain ei kolahtanut aiempien Latvalalta lukemieni tavoin. Seuraavaa odotellessa, ilman muuta.  

Luetut mutta bloggaamatta jääneet, osa III

Anneli Suusaari: Ei sinne yllä myrskysää 4,5/5
Hannelen äiti dementoituu. Yhdessä isän kanssa he yrittävät hoitaa äidin mahdollisimman pitkään kotona, mutta onhan se haasteellista, kun kotikin tuntuu Maarulle niin vieraalta. Toisella aikatasolla eletään 50-lukua kun vanhemmat ovat vielä nuoria ja äiti on taitava ompelija. Tarina on haikea ja hyvin realistisen oloisesti kirjoitettu kuvaus ja juuri nuo kaksi aikatasoa esittelivät hyvin saman ihmisen tavallaan kaksi eri elämää, nuorena ja elinvoimaisena ja sitten dementikkona.

Peter Franzén: Särkyneen pyörän karjatila 4/5
En ole lukenut Franzénin omaelämäkerrallisia romaaneja, joten tämä oli ensimmäinen kosketukseni hänen kirjoihinsa. Kirja on yhdenpäivänromaani sukujuhlista maatilalla 50-luvun lopulla. Vanhaemäntä Kaino täyttää 80 vuotta ja nuorikko Mari on laittanut pöydän koreaksi. Marin mies, nuorin veljes Eemeli on viinaan menevä vätys ja Mari pitää koko taloutta pystyssä vaikka Kaino onkin vahvatahtoinen matriarkka. Muut Eemelin sisarukset saapuvat yksi kerrallaan paikalle ja sitten syödään, juodaan, painitaan, kolaroidaan ja saunotaankin. Hauska kirja!  

Jojo Moyes: Ne jotka ymmärtävät kauneutta 4-/5
Pieni ranskalainen kylä sinnittelee saksalaisten miehityksen alla ensimmäisen maailmansodan aikaan. Sophien mies Ėdouard joutuu rintamalle ja Sophie tarjoilemaan ruokaa miehittäjäupseereille perheensä hotellissa. Saksalainen komendantti muodostaa pakkomielteen Édouardin vaimostaan maalaamaan muotokuvaan ja alkaa kissa- ja hiirileikki. Tämäkin romaani sijoittuu kahdelle aikatasolle ja nykyhetkessä Lontoossa asuvan Livin seinällä roikkuu tuo samainen taulu. Ihan vahingossa (as if!) Liv tutustuu Pauliin jolla on Sophien ja Édouardin suvun toimeksianto löytää sodan aikana kadonnut maalaus. Loppuosa käydäänkin taistoa siitä kuka taulun lopulta omistaa. Harvoin pidän nykyhetken osioista läheskään niin paljon kuin menneiden aikojen osuuksista ja tässä ero oli todella merkittävä. 

Luetut mutta bloggaamatta jääneet osa II

Ja näitähän meillä riittää...

Pirjo Tuominen: Tulen väri punainen 3,5/5
Kirja on jatkoa Hiljaisille huvimajoille, nyt eletään vuosia 1914-18. Jere ja Maria ovat taas kohdanneet ja kiihkeästi ovatkin. Jeren työ lennätinlaitoksella vie miehen kuitenkin Venäjän rintamalle ja Maria jää taas yksin. Pakottavassa tilanteessa nainen tekee ison päätöksen ja hyväksyy toisen miehen kosinnan. Frimanin Sofia käy edelleen Finlaysonin kutomossa töissä ja siinä missä Maria perheineen on valkoisten puolella, on Sofia sisaruksineen luonnollisesti punaisen aatteen joukoissa. Kirjan loppu oli Tuomiseksi yllättävän väkivaltainen eikä oikein sopinut kokonaisuuteen. 

Nelli Hietala: Kielillä puhumisen taito 3/5
Saralla on ärrävika ja sen tähden tyttö on koko kouluikänsä väistellyt r-sanoja. Niinpä onkin hyvä muuttaa Irlantiin, englanniksi kun Saran ärrät kuulostavat ihan oikeilta. Irlannissa Saran kämppiksenä on ranskalainen Celine, jonka sorahdus saa Saran rakastumaan. Lahjaksi saadun ihan liian kalliin kaulahuivin palauttaminen saa tytöt lähtemään järjettömälle jouluiselle roadtripille. Tätä kaikkea Sara muistelee viisi vuotta myöhemmin kun on palaamassa Irlantiin ja etsimässä Celineä uudestaan käsiinsä. 

Philip Teir: Tällä tavalla maailma loppuu 4,5/5
Kirjailija Julia, miehensä Erik sekä lapsensa Alice ja Anton viettävät kesää sukuhuvilalla. Erikin kesä on alkanut yt-neuvotteluilla joiden lopputulosta ei halua perheelle kertoa. It-päälliköksi tavarataloon ei kuitenkaan tarvitse syksyllä palata. Sen sijaan hän alkaa pyöriä naapureina olevien ekopessimistien leirissä. Kulttia johtaa karismaattinen Chris jonka vaimo Marika taas on Julian lapsuuden ystävä. Sujuvan kepeä kertomus kesästä jolloin kaikki muuttuu. 

Pertti Lassila: Kesän kerran mentyä 4/5
Elsa viettää vuoden 1916 kesää Hangossa. Hän rakastuu merimieheen joka lyhyeksi jäävän rakkaustarinan jälkeen seilaa maailmalle ja Elsa jää yksin. 23 vuotta myöhemmin Taimi opiskelee kätilöksi Helsingissä ja kokee rakkauden kesän tultuaan lomalle Hankoon. Hän kohtaa pursiseuran rapuillallisella Eeron ja nuoret alkavat seurustella. Romanssi jatkuu kesän jälkeen Helsingissä, mutta sotaan varustautuminen kutsuu Eeron Kannakselle. Kesän kerran mentyä oli hyvin samantyyppinen kuin aiemmin lukemani Armain aika joka oli myös Finlandia-ehdokkaana. Lassilan kirjoissa on ihan oma tunnelmansa. Pieni sivumäärä, iso tarina ja mielenkiintoisia kohtaloita.