Paula Nivukoski: Mainingin varjo

Paula Nivukoski: Mainingin varjo

Otava, 2020

380 sivua

Lainasin kirjan Piki-kirjastosta.

Oli polku, oli alku, oli kesämekossa juokseva tyttö, oli polun varteen putoava liina. Mies kulki vakain askelin, sanoi oikeat sanat, poimi huivin, suudelman. Ja taivas kohosi niin korkealle, että se ylsi tuntemattomienkin päivien ylle.

Eletään 1900-luvun alkua, aikaa ennen kansalaissotaa. Evalina on nuori pappilan tytär joka tapaa markkinoilla Andersin, köyhän kalastajan, johon rakastuu. Nuoret alkavat tapailla salaa ja Evalina tietää, ettei ankara isä hyväksyisi Andersin kosintaa. Niinpä he päättävät karata, sillä he ovat nyt toisilleen koko elämä.

Evalina oli lähtenyt pappilasta aamuyöllä. Poiminut kampauspöydän laatikosta hopeakehyksisen peilinsä. Jättänyt kuistin oven raolleen, ettei kitisevien saranoiden ääni olisi herättänyt papaa. Aika ja etäisyydet olivat jo muuttuneet toisiksi. 26.2 metriä sekunnissa. Merenpinta muuttui valkoiseksi, Anders pälyili merta yhä levottomampana. Horisontti oli hävinnyt myrskyyn.

Andersilla ei ollut tiedossa muuta paikkaa minne nuorikkonsa viedä, kuin kaikkein syrjäisin, viimeinen pieni kalliosaari ennen ääretöntä merta, ei paljon luotoa kummoisempi pläntti kalliota jolla ei ollut muuta kuin hylkeenpyytäjien talvisin käyttämä alkeellinen mökki ja sauna. Kun talvi tulee ja mökkiä tarvitaan, Evalinan vanhemmat olisivat ehkä jo ehtineet vähän sopeutua tilanteeseen ja he voisivat palata mantereelle. Mutta ei huolta, Evalina rakastuu saareen heti, onhan koko maailma nyt heidän. Ei enää salaisia kohtaamisia puutarhan syrjäisillä poluilla pimenevinä kesäiltoina tai kellotapulin vintillä, missä Evalina oli antanut Andersille kaiken mitä rakastunut nainen voi antaa. 

Ei tällaista voinut olla olemassa. Ei yhtäkään kuiskausta, salaa avattua ovea, sydämentykytystä lattialankkujen naristessa. Ei täällä voinut sattua mitään pahaa. Maisema oli ääretön, siinä ei ollut yhtäkään salpaa tai kieltoon kohotettua kättä. Evalina tunsi tuulen tarttuvan hamekankaaseen, jokin hänessä oli jo toisin. 

Uudelle kotisaarelleen päästyä Evalina muistelee elämää pappilassa, jonne ovat jääneet tiukka isä, lempeä ja hassutteleva äiti ja rakas sisko, Sofia. Tälle Evalina kirjoittaa myös kirjeitä, joita ei koskaan lähetä. Evalinan on aluksi vaikea päästää irti kaikesta totutusta, iltapäivätee ja illallisaika, mutta Anders vain nauraa pitäisikö hänen tarkistaa kellosta onko Evalinalla nälkä. Taakse jäi myös maisteri joka oli antanut tytöille kotiopetusta, pikkupiiat ja Maria, joka hoiti pappilan taloutta. Taakse ovat jääneet mamin järjestämät huviretket joilla juodaan lasipulloissa hehkuvaa mansikkamehua ja syödään Marian leipomia korvapuusteja, mutta myös pelon ilmapiiri, papan kovat sanat ja leimahtava viha. Anders paistaa nuotiolla silakoita, Evalinankin pitäisi opetella perkaamaan kaloja ja sytyttämään tuli, sillä Anders joutuu välillä yöpymäänkin mantereella, käydessään siellä myymässä pyytämäänsä kalaa ja ostamassa heille tarvikkeita, jauhoja, tulitikkuja, kirjepaperia.


Jos osaisin kirjoittaa näin kauniisti, en muuta enää tekisikään.

Harvoin osuu kohdalle kirjaa, josta ei ole mitään kritisoitavaa, vain silkkaa nauttimista alusta loppuun, mutta Mainingin varjo on tällainen harvinaisuus. Evalinan maailmaan pienellä saarella ja nuoreen rakkauteen oli niin helppo uppoutua. Juoni ja suuret tapahtumat jäävät jopa hiukan toissijaisiksi kauniin kielen vallatessa lukijan ajatukset, mutta kyllä tässä riittää myös käänteitä, sillä kaikkihan me sen tiedämme. Alkuhuuman jälkeen seuraa arki ja lämpimän kesän jälkeen syystuulten tuiverrus. Mainingin varjossa sen arjenkin kehkeytymistä on kiinnostava seurata ja heti Evalinan ja Andersin luodolle saavuttua takaraivooni iski ajatus; minulla ei olisi ollut Evalinan rohkeutta, sillä mitä jos Andersille tapahtuisi jotain eikä kukaan tietäisi, missä Evalina on?

Tätä loppuun kirjoittaessani Elämäni biisi -sarjassa esitetään Myrskyluodon Maija, niin kaunis ja rakas sävelmä. Ei voisi olla täydellisempää ajoitusta <3