Johanna Venho: Kaukana jossain onnenmaa

Johanna Venho: Kaukana jossain onnenmaa 

WSOY 2015

327 sivua 

-En vaan rakasta enää.

Niin Eloisa sanoi italialaisessa merenrantakylässä, helteestä väreilevän heinäkuun päivänä 2011 kun perhe, Eloisa, Otto ja heidän murrosikäinen poikansa Valo olivat lomamatkalla. 

En rakasta enää. Mitä siihen voi sanoa. Mitä hän olisi halunnut sanoa: Eloisa, voi Eloisa. Elämä on kasa velvollisuuksia ja saavutuksia. Me olemme tässä, matkan koettelemuksista selviytyneenä, syömme pitsaa rantaravintolassa italialaisperheitten keskellä, haluan koko ajan kotiin, omaan työhuoneeseen, sen kylmään valoon, mutta iloitsen omasta laumastani, huivista hiuksissasi, siitä että Valo nauraa äänenmurrosnauruaan vaikka äsken murjotti takapenkillä kuulokkeet korvissa, Valo on vielä tässä, vaikka häntä ei voi enää kaapata syliin ja nostaa olkapäille. Eloisa, aikuisten ihmisten rakkaus menee ja tulee, me painumme, lapset kasvavat. Hän ei saanut sanotuksi mitään, hänet valtasi avuttomuus niin kuin usein Eloisan sanojen äärellä. 

Sitten Eloisa lähti uuden työpaikan perässä Tampereelle, luomaan uutta uraa. Otto jäi asumaan Helsinkiin, pitämään huolta neljätoistavuotiaasta Valosta ja jatkamaan omassa työssään työterveyspsykologina. Eloisan tarttuminen uuteen työprojektiin oli Oton mielestä vaimon keski-iän kriisiä, kuitenkin järkevä askel, eikä tässä erottukaan olla, Eloisa palaa kyllä takaisin, ellei muutaman kuukauden niin viimeistään vuoden kuluttua, niin Oton on uskottava. Silti Ottoa mietityttää, onko hän sellainen mies jonka Eloisa uuteen elämänvaiheeseensa haluaa?

Oton elämän toinen nainen, äiti, käyttäytyy järjettömästi. Kaarina on aina ollut altis innostumaan taidokkaasti asetetuista sanoista, enkelikursseista ja henkisen elämän valmennuksista. Mutta nyt päälle viisikymppinen äiti joka pelkää lentämistä on päättänyt leikellä kasvonsa uuden nuoruuden kaihossa ja lähteä sen tähden Brasiliaan koska siellä työskentelee eräs maailman parhaista plastiikkakirurgeista. Brasilia on maailman johtavia plastiikkakirurgian maita, Kaarina latelee kuin jonkin toisen sanoja toistaen.

Oton lisäksi ääneen pääseekin juuri Kaarina. Hänen osuutensa käynnistyy 70-luvun alusta, vuosista jolloin Otto on vielä pieni. Kaarina on kahdenkymmenen, kirjastossa töissä, nuori tyttö joka miettii ostaako seuraavasta palkastaan uuden huulipuikon. Kun kirjastoon kävelee Rami, naisten päät kääntyvät ja Kaarinan reisiä kuumottaa. Raskaus ei ole suunniteltu, mutta Rami iloitsee ja varaa ajan maistraattiin. Oton syntymä muuttaa kaiken. Ennen lasta Rami täyttää Kaarinassa olevan tyhjiön, hän on niin nuori ja rakastunut. Vaikka Kaarina rakastuu lapseen jo tuntiessaan sen vatsassaan, kaikki käy silti liian nopeasti. Kaarina alkaa odottaa että mies lähtisi töihin että hän saisi jäädä Oton kanssa kahden, miettii että lähtee, ottaa Oton mukaansa, jättäisi Ramin.

Hänestä piti tulla jotakin. Ja eikö hänellä ollut itsesuojeluvaistoa, kun hän rakastui heti ensitapaamisella, kuin olisi kävellessään metsäpolulla astunut harhaan ja loiskahtanut lampeen. Kuin ei olisi ollenkaan katsonut jalkoihinsa, taivaalle vain, pilvien muotoja haaveillen, lintuja ihaillen. Ei saa tiirailla pilviä. Pitää etsiä sieniä ja mustikoita. Katsoa, missä polku kulkee, ettei kompastu juuriin.

Vapaa-ajallaan Otto tutkii onnellisuutta, kirjoittaa aiheesta kirjaa. Otto olisi voinut ehkä aloittaa itsestään, sillä hän ei ole onnellinen. Ei ole kukaan muukaan. Eloisa kuitenkin hakee ratkaisua uusista työhaasteista, Kaarina nuoruuden palauttamisesta kasvoille jotka eivät vastaa ikää hänen sisällään. Vain Otto junnaa paikallaan eikä oikein jaksa kiinnostaa. Luin Oton osuudet lopulta edes odottamatta niistä kehittyvän sen kaksisempaa, Kaarinan tarina oli kirjan kantava voima. Miten usein olenkaan näissä kahden sukupolven kautta kerrotuissa kotimaisissa romaaneissa todennut tämän saman, nykypäivään sijoittuva osuus ei vain kiehdo menneiden vuosikymmenten tavoin.

Onnenmaa, kaukana se tosiaan on.