Kirsi Pehkonen: Juuret Jylhäsalmella

 

Kirsi Pehkonen: Juuret Jylhäsalmella

Jylhäsalmi #3

Karisto, 2020

Lukija: Elina Keinonen

Kesto: 7h 23min

Ella-Maria Sulkanen, kavereille Emppu, omasi juuret Jylhäsalmella. Hän oli muuttanut jo nuorena kaupunkiin ja metallialalle töihin, mutta työnantaja oli joutunut nyt lomauttamaan hänet, eikä Emppu tiennyt jatkuisivatko hänen työnsä ylipäätään. Jos nykyinen yritys ei jatkossa tarjoaisi hänelle toimeentuloa, hän saattaisi joutua muuttamaan ihan toiselle puolelle Suomea, joten hän halusi katsoa tilannetta rauhassa.

Niittylahden tilan kuopus, vain pariviikkoinen vielä nimetön tyttövauva sen sijaan piti äitinsä Helin kiireisenä Jylhäsalmella. Niinpä Emppu oli tullut auttelemaan ystäväänsä, joka piti lisäksi pitopalvelua ja toimitti leipiä ja piirakoita lossikahvilaan. 

Emppu ja Heli olivat olleet samalla luokalla koulussa, kuten oli ollut myös Sampo, johon Emppu törmäsi heti ensimmäisellä työkeikalla hautajaisissa. Sampo ei ollut koskaan lähtenyt Jylhäsalmelta, vaan asui edelleen kotitalossa Kantinkulmalla. Heli kutsui hänetkin vanhoja muistelemaan ja Empun oli helppo tulla tämän kanssa juttuun.

Notkon Pauli oli toinen mies jonka kanssa Emppu monesti törmäsi. Mies oli jäänyt leskeksi ja pienten tytärten yksinhuoltajaksi kun hänen vaimonsa oli yllättäen menehtynyt. 

Mutta mitä mitä, eikö Jylhäsalmella olekaan ikuinen kesä? Menin lankaan tämän kirjan kanssa, kun oletin automaattisesti sen sijoittuvan kesään ja kansikuvakin puhui sen puolesta, mutta alussa elettiinkin ensimmäisen ja toisen osan jälkeistä kevättä. Päähenkilö kävi vielä järven jäällä hiihtelemässä ja lossikahvilan avajaisia suunniteltiin vappua edeltävälle viikonlopulle. Toisaalta kirja ei ollut paljolti jäljessä kuunteluhetkestä, kun se oli luureissani toukokuun alkupuolella, joten siinä mielessä ajoitus oli kohdillaan.

Lukijat ovat sarjassa vaihtuneet, mutta ensinnäkään se ei tässä niin haittaa kun päähenkilötkin ovat joka kerta uudet, toisekseen he ovat kuulostaneet hyvinkin samanlaisilta, heleä-äänisiltä nuorilta naisilta jollaisiksi ajattelen myös kirjojen sankarittaret. Osat neljä ja viisi lukeekin sitten tämä samainen Elina Keinonen. Yksi missä äänikirja häviää painetulle, on kirjassa käytetty murre, kun vanhemmat paikalliset sitä puhuvat. Kukaan kolmesta lukijasta kun ei ole lainkaan edes yrittänyt kuulostaa ihmiseltä joka ko. murretta luonnostaan puhuisi vaan lukee sanat paperilta kuin yleisen puhekielen ja se on tuskaisaa kuultavaa. Siinä mielessä on onni, että vain vähemmän kirjoissa esiintyvä vanhempi väki murretta puhuu, vaikka muuten olisin tällaisesta lisästä mielissäni.