Saija Kuusela: Katse

 

Saija Kuusela: Katse

#1 Nea Guttorm

Tammi, 2021

Lukija: Sanna Majuri

Kesto: 10 h 23 min

Ehkä nämäkin murhaajan kädet 

etsivät päätä jota silittää.

A W Yrjänä: Ruoste

Nea oli muuttanut vasta pari viikkoa sitten tuhannen kilometrin päähän Oslosta ja entisestä elämästään rikosprofiloijana. Hän oli ylipätevä ylikonstaapeliksi pieneen, pohjoiseen norjalaiskaupunkiin Jäämeren rannalla, iättömien tuntureiden katseen alla. Mutta juuri tätä irtiottoa Nea ajatteli tarvitsevansa käydessään läpi mustana kaaoksena riipivää avioeroaan.

Hän oli kotoisinkin pohjoisesta, Finnmarkista, hänen äitinsä oli ollut saamelainen. Äiti oli kadonnut Nean ja tämän isän elämästä niin ettei Nea ollut koskaan oikein ymmärtänyt miksi tai miten. Äitinsä verenperintönä Nea näkee, aavistaa, kohtauksen omaisesti kokee sellaista mitä muut eivät näe. Asioita, hetkiä tulevasta vähän ennen kuin ne tapahtuvat. Pohjoiseen palattuaan hän koki olevansa enemmän elossa, vaikka välillä muistot tahtoivat olla liikaa; kaikki se miten pieleen Oslossa oli mennyt, mutta myös muistot isästä ja äidistä. 

Huokaisten Nea vilkaisi jälleen merelle. Aamun harmaassa kajossa sen kita oli auki, valkohuippuiset aallot muistuttivat teräviä hampaita.

Usein meren katselu sai hänet tasapainoon. Väsyneenä se antoi hänelle energiaa, levottomana rauhoitti.  Tänään rantaan korskahtavat aallot saivat hänet rypistämään otsaansa. Vesi toi hänen mieleensä kuoleman. Hukkuneet, kylmäksi kalvenneet kalmot pinnan alla. 

Nea värähti. Hän mietti katseliko murhaajakin raivoavaa merta. Ajatus vain harhautui jostain sivuraiteelta hänen mieleensä. Kahvipannu porisi kotoisasti ja tuuli natisutti ovea. Heti kun ajatuksen kevyt olemus tiivistyi tietoisuudeksi, hän tunsi miten käsivarsien ihokarvat kohosivat pystyyn. 

Murhaaja meren äärellä. Vesi silmäkuopissa. Puroon aseteltu ruumis. Vettä.

Nean pään sisällä humahti. Hän sulki silmänsä. Käsi nytkähti itsekseen ja kaatoi kahvikupin, mutta Nea ei sitä huomannut. Yhteys oli auki.

Se oli alkanut jo lapsena, kun hän oli tuntenut painona omassa taskussaan, miten koulutoveri varasti karkkia parin hyllyrivin päässä. Pienen tytön mielessä logiikka oli usein sumea, pitäisikö hänenkin saada rangaistus, koska hän tiesi? Mutta hän tiesi myös sen, ettei kannata olla erilainen ja niin hän pysyi hiljaa, oli yhtä aikaa sekä ylpeä että häpeissään, mutta tunsi yhtä kaikki olevansa osa jotain suurta, nimeämätöntä ja niin käsittämätöntä, että sen ajatteleminenkin oli vaikeaa. Mutta muistiin hän oli kirjoittanut kaiken, joskus rivin tai kaksi, joskus monta sivua. Kun kyky oli keskusrikospoliisin profiloijana pikkuhiljaa hiipunut, lopulta kokonaan kadonnut, Nea oli ollut yhtä aikaa helpottunut ja pettynyt. 

Paksu ja kultainen syyskesän aurinko siivilöityi kaihdinten välistä kuin höylätty juusto.

Uhrin kuvat oli vihdoin levitelty pöydälle. Sitä ennen aamupalaverissa oli jo keskusteltu Mikkel Jörgensenin porokuolemista , Hermanssonin irtokoirista joita syytettiin Jörgensenin porojen jahtaamisesta ja hullu-Arnista, joka oli jälleen ajanut naapurinsa maasturilla humalassa. 

Nea oli alkanut ymmärtää, että nämä olisivat vastaisuudessakin aamukokousten vakioaiheita.

Raatokärpäsistä päätellen mies oli ollut kuolleena jo pari päivää. Kysymys kuuluikin, miksei kukaan ollut löytynyt häntä aiemmin? Metsässä liikkui kuitenkin metsästäjiä, marjastajia, koululaisia suunnistamassa. Miestä oli lyöty tylpällä esineellä päähän ja mies oli löytynyt metsän keskeltä purosta, vailla silmiä. 

Ennen ylennystään Nea oli toiminut muutaman vuoden Tanyan työparina Oslossa. Kun Tanya oli tavannut tulevan miehensä ja muuttanut pohjoiseen ja Nealla oli ollut oma miehensä, he olivat etääntyneet ystävyydessään. Turkkilaistaustaisen Tanyan 2-vuotias Damla oli kuitenkin Nean kummityttö. Nyt he työskentelivät taas yhdessä. 

Ystävällinen komisario Robert, Bobby, otti Nean työparikseen, mutta Nean oli silti vaikea ujuttautua tiiviiseen yhteisöön. Paikalliset poroisännät saapastelivat ylväinä ja Tanyan työpari, viisikymppinen Emil, silmäili häntä epäilevästi. Mikään ei vielä tuntunut omalta ja pieleen mennyt avioliitto tuntui edelleen fyysisenä kipuna joka sai hänet raapimaan käsivarttaan. Ehkä hänen pitäisi vain yrittää enemmän.

Lomittain nykyhetken kanssa tuntematon nainen kertoo miten oli vampannut varatun miehen, toiminut siis kuin jokaisen miehen unelma. Sen jälkeen olisi ollut vain muodollisuuksia, avioerot tahoillaan, omaisuuden jaot, mutta mies oli ollut hidas ja saamaton. Pitikö vaikeat hetket vain käydä läpi, vastapainona kaikelle sille taivaalliselle minkä he kokivat? Nainen alkoi kuitenkin hermostua, mies vetäytyä.

En sano sitä ääneen, mutten voi olla ajattelematta, että heidän suhteensa ovat harmaata puurtamista. Se mitä sinun ja minun välillä on, se on taidetta, suuria säveliä, ronskeja siveltimen vetoja, paksua öljyväriä kankaalla. Ja kun joku uskaltaa vielä arasti kysyä mitä minulle kuuluu, hymyilen terävin hampain ja sanon kuten asia on, välillä on rankkaa mutta kaikki on sen arvoista. Emme enää kuljeskele käsi kädessä ihmisten ilmoilla, mitä väliä! Me palvomme toisiamme pimeässä, hiestyneiden lakanoiden muodostamassa temppelissä ja jälkeenpäin luet kirjaa tai sanomalehteä ja minä makaan kyljessäsi kiinni ja kosketan sormenpäilläni ohimoasi, sitä kohtaa silmän lähellä, josta tuntuu pääsevän niin helposti läpi.

Aivan ensimmäiseksi on sanottava, että kirja joka alkaa lainaten yhtä  omaa sisintäni suuresti hivelevää Ruostetta ei vain voi, eikä saa olla huono. Kauaa en kuitenkaan tarvinnut Ruostetta voimaannuttamaan kuunteluani, sillä Kuuselan esikoinen vei mennessään. 

Katse ei ole kirjoitustyyliltään perinteinen viihdedekkari, sillä sen kieli on hyvin kaunista ja kuvailevaa. Eri kulmasta lähestyttynä, rikostutkinta sivummassa ja päähenkilönä joku aivan toinen kuin tiimin jäsen, se voisi hyvin olla melkoisen jännitteen luonut kaunokirjallinen romaani. Monet kerrat pääsin unohtamaankin, että tässähän oli tapahtunut myös rikos. Kirja kantoi niin hyvin ilman sitäkin. Nean muistoissa oli surullista kauneutta ja mielen omaperäisissä välähdyksissä jotain perin kiehtovaa.