Mila Teräs: Jäljet

Mila Teräs: Jäljet 

Karisto 2017

285 sivua 

Mila Teräs on tarttunut uusimmassa romaanissaan erittäin mielenkiintoiseen aiheeseen, yhteen kuuluisimmista ja arvostetuimmista (nais)taidemaalareistamme, Helene Schjerfbeckiin. 

Romaani rakentuu kahdelle aikatasolle. Syksyllä 1945 Helene on jo iäkäs, paljon nähnyt ja elämää kokenut nainen, joka asuu sotaa paossa Ruotsissa, Saltsjöbadenin kylpylähotellissa. Hän maalaa vielä yhtä, viimeiseksi jäävää omakuvaansa ja käy samalla mielessään keskusteluja maalari"sisarensa" Helena Westermarckin kanssa ja näin toisella aikatasolla muistelee lapsuuttaan ja sitä miten pääsi osalliseksi taideopintoihin.

- Katsokaa, neiti Ingman! Elin sanoo heti, kun opettaja on saapunut huoneeseen. - Katsokaa, mitä Elli on piirtänyt!
Elin esittelee malttamattomasti piirustuksiani Lina-tädille, tämä ja tämä ja tämä, tyttö hohkaa kuin uuni.
Kun Lina-täti katsoo kuviani, hänen kasvoilleen kierähtää valo, joka pehmentää katseen ja vapauttaa suun seudun: 
- Niin lystikkäitä, niin taidokkaasti piirrettyjä.
Hänen valossaan minä kasvan. 

Helenen taiteilijanuran alku oli takkuinen, eikä kotoa tullut kannustusta. Isä oli kuollut ja jättänyt jälkeensä vain pienen eläkkeen. Äiti haluaa Helenen tienaavan rahaa yhteiseen toimeentuloon ja pitää maalaamista koruompeluun verrattavissa olevana ajanvietteenä.

- Köyhien perheiden lapset joutuvat tekemään työtä aamuhämäristä iltaan asti, mutta sinä käyt vain taidekouluja! Von Beckerin yksityisakatemiaa! Se mies on pannut pääsi pyörälle, ei ole muuta kuin von Becker ja..., äiti sylkäisee sanan suustaan kuin kirouksen:
- Pariisi.

Ranskan taideakatemiaan eivät naiset pääse opiskelemaan, mutta yksityisiin akatemioihin kyllä. Ja Pariisiin Helenekin pääsee, 18-vuotiaana.  

Ja sitten jotakin tapahtuu. Jokin syttyy, leimahtaa, tarttuu ensin yhteen meistä, sitten toiseen. Äkkiä työskentelemme kaikki muun maailman unohtaen niin kuin soittaisimme yhteisessä, äänettömässä orkesterissa. Leikittelen hetken rehevällä siveltimellä kuin Renoir, sitten on Degas'n vuoro näyttää virtuoosimainen viivansa.
Parasta ovat nämä hetket ateljeessa. Kun huoneen tärpätintuoksussa teemme työtä uupumatta, vieri vieressä, toverit eri maista, tunnin toisensa jälkeen. 

Pariisissa Helene kohtasi elämänsä suuren rakkauden joka ei tuntunut edes välittävän Helenen raajarikkoisuudesta. Helene kun oli pienenä pudonnut alas rappuset ja murtanut lantionsa eikä köyhillä vanhemmilla ollut rahaa hoitaa Heleneä kuntoon vaan lapsiparka luutui sellaiseksi kuin luutui ja kärsi tästä koko ikänsä. Sulhasen perhe ei kuitenkaan uskonut selitystä vaan luuli Helenen sairastaneen polion ja painosti sulhasen jättämään Helenen. Myöhemminkin Helene kohtasi monia haasteita elämässään. Olla nainen ja taidemaalari, siis haihattelija. Helene ei myöskään saanut tarpeeksi omaa rauhaa toteuttaa itseään, ikääntyvän äidin vaateilta ja kotitaloustöiltä, mikä tuntui ahdistavan häntä enemmän tai vähemmän koko aikuisikänsä. 

Kirjassa on kiehtova, viehättävä tunnelma. En malttanut laskea sitä käsistäni ja lyhyet luvut houkuttelivat lukemaan vielä ja vielä yhden. Tunnelma ei kuitenkaan ole lainkaan sellainen, että onpa hehkeää olla taiteilija ja olenpa jotain erityistä kun olen Pariisissa. Vaikka Helenen unelma olikin päästä Pariisiin JA unelman toteutuminen oli hänelle iso asia, ei elämä sielläkään aina ollut kuin satukirjan sivuilla. 

Olen lukenut Teräkseltä hänen aikuisten esikoisensa, Harmaat enkelit, josta pidin paljon, mutta Jäljissä Teräs on noussut vielä aivan uudelle tasolle. Uskon että Jäljet on vielä loppuvuodestakin mielessäni yhtenä vuoden parhaista lukukokemuksista.