Sirpa Kähkönen: Graniittimies

Sirpa Kähkönen: Graniittimies

Otava 2014, 334 sivua

Siitä tytöstä, joka maaliskuussa hiihti kinosten läpi toiveidensa kaupunkiin,

ei ollut elokuussa jäljellä mitään. 

Jo vankileirillä Ilja katseli Klaaraa, hiljaisten tyttöjen ryhmää josta Klaara erottui kaikkein kauneimpana. Tuon tytön hän tahtoi mukaansa ja niin varmana he molemmat tiesivät minne ovat menossa, missä ei punikin tarvitse anella töitä, missä työläinen saa elää vapaana ja kaikki on hyvin ja oikein. Niinpä he vihillä käytyään hiihtivät rajan yli Petrogradiin, oli maaliskuu vuonna 1922 ja Klaaralla oli ikää saman verran kuin uudella vuosituhannella.

Puolue oli antanut heille luvan tulla ja puolue heidät määräsi asumaan Petrogradiin joka vähän myöhemmin tultaisiin Leningradina tuntemaan. Ilja alkaisi opiskella insinööriksi ja Klaara, jonka nimestä putosi rajalla toinen A pois, alkaisi syksyllä opiskella Lännen Vähemmistökansallisuuksien yliopistossa. Ilman kyniä, papereita ja kirjoja, eikä niillä niin väliä ollutkaan, sillä keskeistä oli hengissä pysyminen. Kaupunki hylki meitä, mutta sen oppi olemaan ottamatta henkilökohtaisesti.

Toisena kesänään Klara määrättiin kiertämään maaseutua, valistamaan naisia poliittisen toiminnan tärkeydestä ja perustamaan toimintapiirejä. Tärkeämpänä kuin teoreettista valistamista Klara piti kuitenkin käytännön auttamista. Petrograd kuhisi katulapsia joihin moni valistunutkin suhtautui kuin syöpäläisiin ja koko ajan heitä tuli lisää, junien mukana pitkin maakuntia. Klara liittyi mukaan toimintaan jossa hän öisin kolusi aseman kellarilabyrintteja joissa katulapsilla oli omat valtakuntansa ja sitä kautta hän löysi elämäntyönsä, Ilon Sepät ja tapasi monia ihmisiä jotka tulisivat myöhemmin olemaan merkityksellisiä hänen elämässään.

Kirjan erikoinen alkuasetelma tempaisi heti mukaansa, sitten Iljan ja Klaran elämä tasaantui niin kuin avioliittokin tahtoo aina kääntyä arjeksi. Kun noin sata sivua oli jäljellä meinasi iskeä lukujumi, suoraan sanottuna minua ei houkuttanut juurikaan jatkaa lukemista. Epäilin ettei mitään isompaa ole luvassakaan, kun tarina tuntuu nyt niin junnaavan paikallaan. Parikymmentä sivua eteenpäin ja huomasin olleeni aivan väärässä; onneksi en helposti jätä kirjaa kesken! Kokonaisuutena odotin kuitenkin hieman enemmän konkreettisia tapahtumia enkä tästä syystä antaisi kirjalle aivan viittä tähteä. Sen ansiot ovat paljolti tunnelman luomisen puolella, ihmisten kohtaloiden välittämisessä ja se, riittääkö tämä, on puhtaasti makuasia. Kirja on tällä hetkellä ehdolla Finlandia-palkinnon saajaksi ja mikäli se voittaa, ymmärrän kyllä sen ansiot. 

Tom näytti minulle lauta-aitojen ympäröimät puutarhat, joissa kultaiset hedelmät painoivat oksia melkein maahan saakka, ja talot, joiden ovia saattoi aina pitää auki koska ilma oli lämmin ja kansa vaurasta ja toisiaan kohtaan suopeaa. Kuivissa valoisissa asunnoissa asui puhdasta tervettä väkeä, eivätkä heitä vaivanneet taudit eivätkä syöpäläiset. Ja hän kertoi minulle, että hedelmät olivat nimeltään aprikooseja ja vuorten karut rinteetkin kasvoivat syötäviä heiniä ja varpuja, joilla kansa maustoi ruokansa.
"Sitten kun", Tom sanoi, "sitten meillä kaikilla on näin." Ja me kuljimme hedelmätarhassa ja hän poimi minun kassini täyteen puiden kultaisia hedelmiä. Ne olivat tulevaisuuden antimia, minä tiesin, ja se lohdutti minua sillä jokaisen sisällä oli suuri kivi, jonka saattaisin istuttaa kiviseen kaupunkiin, joka harmaana ja vastustuskyvyttömänä huojui saveen lyödyillä paaluillaan jäisen virran partaalla.

Loppuun pieni kuriositeetti. 80-luvulla kävimme ystäväni kanssa toisinaan jäätelöbaareissa. Niistä sai hienoja jäätelöannoksia joiden kuvat olivat näkyvillä kuin huoltoasemien ravintoloissa nykyään. Muistaakseni ne maksoivat siinä 20-30 markan välillä? Piterissä, kuten asukkaat Leningradia lempinimellä kutsuivat, oli 1920-luvulla maitobuffeita. Niistä saattoi ostaa lasillisen maitoa tai kefiiriä ja mennä pöytään sen juomaan. Toisinaan saattoi valikoimassa olla jäätelöäkin. Maito oli ravitsevaa herkkua, ei mikään itsestäänselvyys köyhässä kaupungissa.

Mielenkiinnolla odottelen torstaita ja tietoa Finlandia-palkinnon voittajan julkistuksesta. Itse olen lukenut tämän lisäksi vain toisen ehdokkaan, Neljäntienristeyksen josta pidin kovasti. Graniittimies on mielestäni kuitenkin enemmän Finlandiavoittajan tyyppinen, mutta saa nähdä.

Pirjo Hassinen: Sauna Paradis

Pirjo Hassinen: Sauna Paradis

Otava 2014, 253 sivua

Kirjailija Anne Horni on pitämässä kirjaesittelyä lapsuuden kotikaupunkinsa kirjastossa. Esittelyn jälkeen hän saa avunpyynnön yleisön joukossa olleelta mieheltä, Lauri Kovaselta, joka on lapsena asunut samassa kaupungissa, samalla kadulla kuin Anne. Laurin viinaanmenevä isä kuoli 60-luvun lopulla hämärissä olosuhteissa, hukkui juuri ennen Laurin kahdeksatta syntymäpäivää. Laurin mieltä painaa tunne siitä, että hän on tappanut isänsä tai vähintäänkin ollut merkittävässä roolissa tämän kuolemaan johtaneissa teoissa. Annen isä piti tuolloin 60-luvulla heidän kotikadullaan yleistä saunaa, Sauna Paradisia, ja Anne oli siellä auttelemassa, kantoi vastoja ja limsapulloja ja tunsi tai ainakin tiesi Laurin isän. Laurista Annella on vain lyhyt katkelmanomainen muistikuva. Isänsä katoamisen jälkeiset vuodet olivat olleet Laurille vaikeita ja hän oli joutunut hoidettavaksi psykologille ja Lastenlinnaan, tekemään "palikkatestejä" kuten hän sitä kuvasi. Niinpä Lauri pyytää Annea avuksi muistamaan asioita kaukaa lapsuudesta, isän kuoleman ajoilta, kun Anne oli vasta vähän päälle kymmenen vanha.

Palkaksi Lauri lupaa kertoa jotain Annen omaan elämään liittyvää, jotain mitä Anne ei tiedä. Anne uskoo Laurin viittaavaan Marttiin, Annen mieheen joka on nuorempana ollut kovasti tyttöjen perään ja jolla on ollut maine melkoisena panomiehenä. Martin menneisyydessä kummittelee myös eräs tyttö, joka on muuttanut Martin elämän loppuiäksi ja jonka takia heidän avioliittonsa on lapseton. Anne epäileekin, ettei Lauri mitään sellaista voi kertoa mitä Anne ei Martista jo tietäisi, mutta uteliaisuus saa Annen kuitenkin lopulta tarttumaan syöttiin. 

Voi, hän tunsi itsensä. Hän tiesi millaisen kurvin kautta raivo ja suuttumus saattaisivat lähteä hänen sisällään nousemaan. Kun he olivat riidelleet siitä tytöstä, he olivat olleet nuorempia, ja Anne oli vielä jaksanut laukata sillä ratsulla, jonka selkään noustiin kun ruvettiin oikein kunnolla tappelemaan, kun karautettiin siihen maahan, jossa mikä tahansa oli mahdollista, siihen kauheaan paikkaan, jossa jotkut lopulta sananmukaisesti tappoivat toisensa. Oli pikkuporvarillista kuvitella, että sivistyneet ihmiset, jotka kunnioittivat toisiaan, muka edelleen kunnioittivat toisiaan päästyään siihen tilaan, jouduttuaan sen hirveän maan vesiputouksille ja rannattoman harmaan meren äärelle. Sillä samalla kiihtymyksen rannalla kohtasivat niin herra kuin narrikin, siellä fiksuna itseään pitävä nainen ohitti pari ukkoaan päiviltä päästäneen, kaljaa kittaavan lähiöäidin, siellä oltiin siskoja keskenään.

Samaan aikaan menneiden muistelujen kanssa Anne kirjoittaa uutta romaania Tuhlaajatyttö joka etenee "oikean kirjan" tapaan Sauna Paradisin sivuilla muutaman sivun pätkissä. Ensi alkuun en oikein tiennyt miksi kirjan välissä on useita kokonaisia sivuja toista kirjaa, mutta alusta asti pidin siitäkin tarinasta ja oikeastaan, edelleenkin, haluaisin lukea myös ihan kokonaisen Tuhlaajatyttö-kirjan. Vielä novelliakin lyhyempänä sen juonen nopeaa kehitystä oli kiinnostavaa seurata. Tuhlaajatyttö-kirjan merkitys Annen omaan elämään peilattuna alkoi kyllä pian avautua ja se oli oikeastaan ovela tapa avata Annen solmuja. Annella kun tuntui olevan tarve käydä läpi menneisyyttään kirjoittamalla sitä auki, vaikka aika olikin kullannut omat muistot niin, että lapsuudessa kaikki oli ollut hyvin ja oikein eikä hän tiedostanut kirjoittavansa omasta elämästään saati Sauna Paradisin väestä. 

Ensimmäiset 50 sivua lähtivät liikkeelle aika verkkaisesti, mutta kun juoni sen jälkeen lähti kunnolla vauhtiin, tarina oli jännittävä, jopa jännityskirjamainen, enkä kirjan loppupuolella olisi tahtonut ollenkaan laskea sitä käsistäni. Hassinen on minulle uusi tuttavuus, hyvin mieleinen sellainen!

Henni Kitti: Elävän näköiset

Tornionjoen varressa 1950-luvulla Alfred saa kerralla kaksi lasta. Vaimonsa Eevan kanssa jo neljännen, jälleen tyttären, ja naapuritalon Siskon kanssa pojan joka jää Siskon ja tämän miehen Reinon ainokaiseksi. Aleksandra ja Sakari kasvavat yhdessä parhaiksi ystäviksi. Sakarin biologisesta isästä supistaan kylillä mutta naapurukset vaikenevat asiasta.

Aleksandran kiinnostus kipseihin ja muotteihin syntyy jo nuorena kun oma jalka murtuu ja kipsataan. 70-luvulle siirryttäessä kesätyö siivoojana eläintieteellisessä museossa poikii tytölle paitsi pitkän ystävyyssuhteen museon pääkonservaattorin kanssa myös ammatin eläinten täyttäjänä. Aleksandran muuttaessa Helsinkiin ja Sakarin Kiirunaan kaivostyöhön ystävysten tiet erkanevat. Sukujen tarina jatkuu taas seuraavassa sukupolvessa, kun Aleksandran pojan Santerin ja Sakarin pojan Andersin tiet kohtaavat.

Jo hienon kannen nähtyäni halusin pitää tästä kirjasta. Ja olihan tämä varmasti taitavasti kirjoitettu tarina mutta itse en saanut siitä kunnollista otetta ja jälkimaultaan se jäi jotenkin oudoksi ja etäiseksi. Osaan henkilöistä pääsin paremmin sisälle, osan ajatusmaailma oli minulle liian vierasta ja erikoista. 50- ja 70 -lukujen tapahtumat pohjoisessa olivat ehdottomasti kirjan kiinnostavin osuus, toisaalta nykyhetkessä Santeri ja Anders ansaitsivat tulla kuulluiksi. Aleksandrasta ja hänen elämän valinnoistaan lähinnä lapsensa suhteen minulle tuli mieleen oma äitini ja hänestä ja hänen tarinastaan pidin vähiten. Kirjan nimi viitannee paitsi Aleksandran työhön konservaattorina myös kirjan henkilöihin ja ihmisiin ylipäätään. Yhtenä kurioseettina kaikkien keskeisten henkilöiden nimet alkavat A:lla tai S:llä. Erityisesti Sakari ja Santeri menivät minulla aluksi sekaisin. 

Santeri on katsovinaan ikkunasta ulos, niin kauas kuin vain voi nähdä, mutta oikeasti silmät kääntyvätkin sisäänpäin. Katse peilautuu lasiaisessa, kokonaisheijastuminen tai jotain, eikä koskaan pääse ulos vaan kääntyy niin, että hän huomaakin katselevansa kallonsa sisäpuolta. Aivothan siinä ovat ensimmäisenä vastassa, möykky.
Santeri on alkanut huomata kuvion ajatuksissaan. Samantapaiset asiat kiinnostavat häntä, mutta vielä hän ei kykene niitä ymmärtämään. Niiden on annettava edelleen kertyä muutaman vuoden, ja vasta sitten hän pystyy tietoisesti huomaamaan, että suurten mittakaavojen ajattelu antaa turvaa elämän jokapäiväisyyttä vastaan, ja että tarve ajatella tyhjiötä on osa tätä samaa asiaa. Hän haluaa ymmärtää ja hallita systeemejä ja nähdä, että on säännönmukaisuutta, toistuvuutta ja suuria rakenteita, joiden sisällä elämä tapahtuu. Ajatteleminen on hidasta, eläminen on hidasta, se on kertymistä, jonka voi hetkittäin luulla päätyvän lopputulokseen, mutta sitten se taas jatkuu ja lopputulos jää taakse, vanhasta nousee uusi.

Marja Björk: Mustalaisäidin kehtolaulu

Marja Björk: Mustalaisäidin kehtolaulu

Like kustannus 2014, 273 sivua

Kaikki jotka ottavat hameet, kuolevat niiden alle.
 

Mustalaisäidin kehtolaulu kertoo kolmen sukupolven naisista ja heidän perheistään. Väinö ja Sikri ovat ensimmäiset jotka asettuvat aloilleen ja ostavat talon. Elämä on silti aika rauhatonta, kiertäviä mustalaisia tulee ja menee, koti on aina avoin heille kaikille. Sikrin tyttäristä Marita nousee kirjan varsinaiseksi päähenkilöksi. Hän aloittaa elämänsä vanhojen kaavojen mukaan, hairahtaa pojan matkaan ja senhän nyt arvaa mitä siitä seuraa kun häveliäisyyssäännöt estävät äitejä puhumasta ehkäisystä tyttärilleen.  
-Lyhyt on mustalaisen nuoruus, Marita sanoi niin kuin Isä-Väinö aina.
–Yksi unelma, halu tulla rakastetuksi, tuhoaa kaikki muut unelmat. 
Nimekseen seuraus saa Assi. Marita kaipaa enemmän, haluaisi mukaan yhteiskuntaan, haluaa muutakin kuin tiskata työmaaruokalassa, vaikkei usko että hameineen kunnon työtäkään saa.

Hän muisti kuinka kouluaikana joillakin tytöillä ja pojilla oli ollut pyrkimyksiä enemmän kuin toisilla. Hän ei oikein ymmärtänyt, mikä se sellainen jatkuva pyrkimyksen asenne oli. Koko ajan he olivat olleet ikään kuin menossa jonnekin. He menivät eteenpäin, vaikka istuivat koulussa ihan samalla tavalla kuin hänkin. Mutta heillä oli ollut pyörät alla. Ei sellaiset pyörät kuin nuoremmilla siskoilla ja Olavilla tuntui olevan, vaan pään sisällä olevat pyörät, jotka veivät ihmistä eteenpäin muutenkin kuin vain maantietä pitkin. Romanit olivat kiertäneet vuosikymmeniä talosta taloon samaa kehää, pojat olivat kiertäneet samaa kehää kuin isät aikoinaan, tyttäret pyytäneet samoissa taloissa kuin äiditkin. Nyt pyörät olivat vieneet heidät kaupunkeihin ja Ruotsiin, mutta harva ihminen oli oikeasti mennyt eteenpäin oman sisäisen itsensä tiellä.

Ennen pitkää Marita kohtaa Mertsin jolla on perinteiset arvot. Mertsi ei halua Assia kontolleen, kuten eivät muutkaan mustalaismiehet toisen miehen lasta. Assi asuu isovanhemmilla, tuntee olevansa ylimääräinen joka paikassa, että äiti halusi ennemmin uuden miehen ja uuden vauvan kuin hänet. Eikä Assikaan halunnut niin hullua isää kuin Mertsi, joka oli ollakseen ja oletti. Luuli olevansa kaikkien mielestä ihana eikä ollutkaan.

Toisen miehen lapset, erot ja uudet puolisot ovat kaikki osa "häpeitä" jotka kirjassa mainitaan usein, ne tarkoittavat tiettyjä erittäin tiukkoja käyttäytymissääntöjä jotka pohjautuvat edelleen vanhoihin tapoihin. Ellei romanikulttuuri ole ennestään juurikaan tuttua, kirjasta oppii paljon heidän tavoistaan ja kulttuuristaan. Vieraanvaraisuus on kunnia-asia ja puhtauteen liittyy paljon meille vieraita tapoja ja sääntöjä. 2000-luvun vaihteessa samassa työpaikassa päiväkodissa oli aiemmin romanimiehen kanssa naimisissa ollut valkolainen jolta kuulimme paljon mustalaiskulttuurista ja esim hänen teini-ikäisen tyttärensä hapuilusta kahden kulttuurin välissä. Puhtaussäännöistä opin silloin esimerkiksi sen, että pikkulapsen vaatteita ei voi pestä samassa koneessa aikuisten vaatteiden kanssa, heillä se oli ratkaistu niin että lasten vaatteet pestiin kotona ja aikuisten taloyhtiön pyykkituvassa. 

Molemmilla kulttuureille, sekä kaaleille että kaajeille, tekisi hyvää omaksua edes pikkiriikkisen hyvää toisistaan.

Anna Jansson: Amorin kiehkurat

Anna Jansson: Amorin kiehkurat

Gummerus 2014, 317 sivua

Alkuteos: Ödesgudinnan på Salong d'Amour 2014

Suomennos: Vappu Vähälummukka

Anna Jansson on monelle tuttu nimi Maria Wern -dekkareista. Itse kun en dekkareiden päälle oikein ymmärrä, oli Janssonin uusin aluevaltaus, chick-lit romaani, ensimmäinen häneltä lukemani kirja. 

Angelika Landmark pitää pientä parturi-kampaamo Salong D'Amouria Visbyssä, Gotlannin saarella. Vanhojen ruusutapettien ja hienojen taulujen ympäröimässä tilassa on kaksi asiakaspaikkaa, eikä koskaan ole sattumaa, ketkä kaksi asiakasta vierekkäin istutetaan. Angelikalle hiustenleikkuu on vain keino naamioida varsinainen toimintansa joka on auttaa ihmisiä rakkauden löytämisessä. Apuna hänellä on kollegansa Ricky, joka on Angelikan mielestä hyvä työssään, mutta ollut aivan liian pitkään täysihoidossa äitinsä helmoissa. 

Chick-lit kirjallisuudelle tuttuun tyyliin luvassa on säätöä ja kommelluksia ja asiakkaiden rakkauselämää ohjaillessaan Angelika rakastuu itsekin, mutta onko rakkauden kohde sen arvoinen vai täysi huijari? 

Amorin kiehkurat on hauska, vauhdikas ja taidolla kirjoitettu tyylilajinsa edustaja. Sählääminen ja kohkaaminen pysyy monia vastaavia kirjoja maltillisempana eikä ole mielestäni liian yliampuvaa. Myös kieli on parempaa kuin chick-litissä keskimäärin, mutta tämä(kin) on toki subjektiivinen näkemys. Täysin rikoksetonta romaania Jansson ei tälläkään kertaa ole kirjoittanut, sillä Angelika ja Ricky selvittävät niin omaisuusrikosten vyyhtiä kuin epämääräisissä olosuhteissa tapahtunutta kuolemaa. Kelpo viihdettä välipalakirjaksi, sopii hyvin esim (kesä)lomakirjaksi tai piristykseksi viileisiin ja sateisiin syyspäiviin.

Parvekkeelle päästyäni nojaan käsilläni polviin ja vedän henkeä. Arsènea ei näy. Tähyilen yöhön ja riisun selästäni pienen mustan repun, jonne olen työntänyt tiirikointiin tarkoitetun kynsiviilan. Isäni sai Volvon oven auki pelkällä peukalonkynnellä, joten ei se ihan mahdotonta voi olla. Olen juuri työntänyt kynsiviilan lukonkielen kärjen alle ja alkanut keinotella lukkoa auki, kun kuulen asunnosta karmean rääkäisyn. Tähyilen tumman ikkunaruudun läpi nähdäkseni, mistä ääni tulee, ja samalla mieleeni juolahtaa, että saatan hyvinkin seistä keskellä yötä väärällä parvekkeella mustissa trikoissa, kissankorvissa ja kirkkaanvihreissä piilolinsseissä.

Anu Holopainen: Ilmestyskirjan täti

Anu Holopainen: Ilmestyskirjan täti

Myllylahti 2014, 290 sivua

 

 

Airi Kivikko haaveili isosta suvusta ja kihlauduttuaan Jarmon kanssa tämän suuri perhe otti hänet avosylin vastaan. Kaksi poikaa kruunaavat avoliiton. Vain yhden sukulaisen kanssa Airi ei tule toimeen; Jarmon Liila-täti on Airin mielestä kammottava ihminen. Liian rempseä, kovaääninen, kaiken maailman motoristihampuuseja sukujuhliin tuova räkättäjä joka ei mieti ollenkaan mitä suustaan päästää. Ja aivan kuin Liilassa ei olisi riittämiin kestämistä sukujuhlissa, joutuu äitiyslomalta töihin palaava Airi hänen kanssaan tekemisiin myös työn puolesta. Ärsyttävän hersyvän luonteensa lisäksi Airissa on hämärä puoli, jotenkin hän saa kaikki muut sukulaiset ja työtoverit lumottua näkemään Liilan hyvänä tyyppinä ja mukavana työtoverina ja siinä täytyy Liila-tädillä olla jo magiikkaa tunikan taskussa.

Aiemmin nuorille suunnatuista fantasiakirjoista tunnettu Holopainen on kirjoittanut näpsäkkää, laadukasta kotimaista chick-litiä. Hyvin kirjoitettua minkä vaan maalaista chick-litiä, sillä kirja kestää hyvin vertailun kansainvälisiin lajitovereihinsa. Kiva idea on ollut viedä tarina työmaailmaan, poikaystäväjahdinhan Airi on jo hoitanut. Kahden firman yhdistäminen henkilökunnan vähennyksineen ja eropakettitarjouksineen luo sopivan ahdistavan ilmapiirin jossa chick-litille tyypilliset kommellukset ovat kirsikka kakun päällä. Airista itsestään sen sijaan ei ole helppo pitää. Odotin pitkään kirjan alkupuolella koska Airi paljastaa mitä Liila-täti on hänelle tehnyt. Mikä on SE juttu, jonka takia Airi niin Liilaa kammoaa. Kun tajusin ettei mitään tiettyä isoa juttua olekaan luvassa, aloin melkeinpä tuntea enemmän sympatiaa pirtsakkaan Liilaan kuin partypooper Airiin. Mutta vain melkein. Unettomuudesta kärsivään osaan Airia minun oli helppo samaistua.

Olin yrittänyt nauttia kesästä kiinnittämällä Liilaan mahdollisimman vähän huomiota, mutta se oli mahdotonta - kun Liila oli läsnä, hän oli läsnä. Heti aamusta korvat soivat hänen pajatustaan, päivät hän lotkotti aurinkotuolissa ja siemaili olutta viereensä varaamastaan jääpalaämpäristä, yllään pelkät bikinipöksyt joista olin kuitenkin kiitollinen, sillä saunasta hän loikki uimaan ilkialasti ja ilman pyyhettä. Pelottaa ajatellakin millaisia traumoja Joni ja Jani joutuvat vielä terapeutin kanssa purkamaan, kun ovat nähneet viisikymppisen isotätinsä harppomassa veltot tissit ja muutkin lerpakkeet lepattaen pitkin pihapolkua, eivätkä vihertäviksi haalistuneet isot tatuoinnit erityisemmin kohentaneet näkymiä. Aika posketonta että sillä kropalla viitsii yhä harrastaa brasilialaista vahausta.

Lukuhaaste: 30 sivua 30 marraskuisen päivän ajan!

Kirjailija Karo Hämäläinen julkaisi Suomen Kuvalehdessä haasteen, jossa jokaisena marraskuun päivänä luetaan vähintään 30 sivua kaunokirjallisuutta päivässä. Piece of nakki, mukana ollaan!

Lokakuun viimeisenä iltana, tai pikemminkin aamuyön tunteina nukkumaan mennessä, olin aloittanut NoViolet Bulawayon Me tarvitaan uudet nimet ja niinpä siitä tuli ensimmäinen lukuhaastekirjani.

Koska luen enimmäkseen sängyssä ennen nukahtamista, päivitykset lukemisteni etenemisestä ilmestyvät vasta seuraavana päivänä ja koostan koko marraskuun tähän säntillisesti päivittyvään postaukseen :)

1.11 - 95 sivua (NoViolet Bulawayo: Me tarvitaan uudet nimet eli MTUN)
2.11 - 103 sivua (MTUN)
3.11 - 146 sivua (MTUN loppuun sekä 95 sivua Eeva-Kaarina Aronen: Edda)
4.11 - 72 sivua (Edda)
5.11 - 93 sivua (Edda)
6.11 - 157 sivua (Edda loppuun + Anna Jansson: Amorin kiehkurat)
7.11 - 45 sivua (Amorin kiehkurat)
8.11 - 85 sivua (Amorin kiehkurat)
9.11 - 81 sivua (Amorin kiehkurat)
10.11 - 103 sivua (Amorin kiehkurat loppuun + Elias Koskimies: Ihmepoika)
11.11 - 111 sivua (Ihmepoika)
12.11 - 100 sivua (Ihmepoika loppuun, Pirjo Hassinen: Sauna Paradis)
13.11 - 135 sivua (Sauna Paradis)
14.11 - 85 sivua (Sauna Paradis loppuun, Sirpa Kähkönen: Graniittimies)
15.11 - 25 sivua (Graniittimies)
16.11 - 69 sivua (Graniittimies)
17.11 - 47 sivua (Graniittimies)
18.11 - 85 sivua ( Graniittimies)
19.11 - 125 sivua (Graniittimies loppuun, Jo Baker: Longbournin talossa
20.11 - 34 sivua (Longbournin talossa)
21.11 - 20 sivua (Longbournin talossa)
22.11 - 66 sivua (Longbournin talossa)
23.11 - 20 sivua (Longbournin talossa)
24.11 - 45 sivua ( Longbournin talossa)