Fiona 'Elone: Tulit luokseni kutsumatta

 

Fiona 'Elone: Tulit luokseni kutsumatta

Otava, 2022

Lukija: Fiona 'Elone

Kesto: 3 h 57 min

Herätyskello, uusi aamu. Vajaa kaksivuotias lapsi heräilee pinnasängyssä vaatien välitöntä huomiota. Pikainen vilkaisu sähköposteihin, vaikka Ona olikin tehnyt töitä puolille öin.

Rahapulassa hän oli ottanut vastaan keikkaduunia "maailman ankeimman verkkosarjatuotannon" käsikirjoittajana. Tuottaja lähetti jatkuvasti hänen ideansa runsaalla punakynällä takaisin. Ei sillä että hän olisi koskaan katsonut yhtään jaksoa kyseisestä tuotannosta, tai muistaisi edes sen nimeä. 

Kahden minuutin suihku, nopea lähtö. Lopputuloksena se vakio, viisitoista minuuttia myöhässä.

Lapsen pesu ja kuivaus, aamupala ja vaatteet päälle, kengät jalkaan, kypärä päähän ja scootti alle. Kaikki sujuu ilman itkuja. Tämä on aivan varmasti henkilökohtainen ennätyksemme, tuumaan. Lapsi on jo ovella valmiina lähtemään, kun muistan, että jotain irtainomaisuutta on minullakin tapana kanniskella mukana päivisin.

Ihan hetki, äiti unohti tavarat, minä neuvottelen.

KENGÄT! hän huutaa vaativasti.

Pieni hetki, äiti ottaa vielä tietokoneen.

KENGÄT! 

Ja laturin...

KENGÄT! 

Ja puhelimen...

KENGÄT! 

Ja puhelimen laturin...

KENGÄT!

JOOJOOÄITITULEEKYLLÄJALAITTAAKENGÄT!

Lapsi purskahtaa itkuun. 

Ei älä itke! KIITOS, kun toit nää, äiti laittaa ne jalkaan, heti kun saa tavarat käsistä. EI! Et sä mahdu nyt syliin! Älä itke kulta, no tule vaan, noin noin. Anteeksi, että äiti huusi. No niin, äitin pitää nousta ja laittaa tavarat laukkuun, pidä lujaa kiinni, ettet tipu, joo nyt laitetaan KENGÄT, hienosti.

Hiki valuu selkääni pitkin persvakoon ennen kuin pääsemme ulko-ovesta rappuun, ja paita kastuu sellaista vauhtia, että voisi kuvitella minun juosseen maratonin. 

Mieheltä oli tullut viesti tuntemattomasta numerosta. Tämä oli varmaankin päässyt jo vankilasta, koska halusi tavata. 

Danieliin hän oli tutustunut swaippaamalla oikealle, kuten nyt miehiin yleensäkin. Tämän kuvat saivat hänet haluamaan nähdä miehen alasti.

Yleensä kengistä näki enemmän kuin ihmiset uskoivatkaan. Liian puhtaanvalkoiset Converset ja saattoi olla varma että niiden omistaja asui vanhempiensa maksamassa kämpässä ja ihan tosissaan ajatteli, ettei koskaan voisi ottaa rahaa vastaan yhteiskunnalta.

Maihinnousukengät olivat aina riski. Vaarallista aluetta johon saattoi olla haudattuna syvä kiinnostus musiikkiin, viikinkihistoriaan tai väkivaltaisiin ääriliikkeisiin. Välillä kaikkiin näistä. Kahdesta ensimmäisestä olin itsekin jokseenkin kiinnostunut, mutta viimeisen pelko yleensä johdatteli kohti muita tossuja. Goretex-kenkiä käyttävät taasen olivat kokemukseni mukaan useimmiten metsässä tai matkalla sinne, enkä minä ollut koskaan pitänyt vaeltamisesta. 

Riisumasi mustat matalavartiset skeittitennarit olivat lupaavammat kuin kyseenalaiset yläosasi. Tarkastelin kenkiäsi. Ne olivat siistit, vähän liiankin siistit. Niiden huomattavan vähäiset kulumat osoittivat, ettei niitä ollut käytetty ainakaan skeittaamiseen, enkä minä vieläkään tiennyt, mitä ne sinusta kertoivat.

Hyvän osan ensimmäisestä yöstään he katsoivat Danielin lempielokuvia, mies selitti miksi ne olivat tehneet häneen vaikutuksen ja hän setvi miehen pitkää, vaaleaa, takkuista tukkaa joka oli ollut kiinni kuminauhalla. Hän oli heikkona pitkiin hiuksiin. He kuuntelivat Onan lempimusiikkia, ja hän jatkoi setvimistään.  

Kun Ona sai tietää olevansa raskaana, Daniel lupasi lopettaa aineiden käyttämisen. Aina aina uudestaan.

Nykyhetki tapahtuu muutaman päivän jaksossa. Takaumat vievät 2000-luvun loppuun jolloin Ona asui vielä vanhempiensa luona (jotka ovat "kantasuomalainen" äiti ja muualta Suomeen muuttanut tummaihoinen isä) ja jaksoon vuodesta 2016, jolloin Daniel tuli hänen elämäänsä.

Kirjailija Otavan esittelyn mukaan: "Fiona ‘Elōne (she/her) (s. 1995) on medianomiksi valmistunut tuottaja, kirjoittaja ja lähiömutsi. Työssään ja vapaa-ajalla ‘Elōne voimaantuu sanoista ja yhteisöstä, uudelleenluo yhteyttä esivanhempiensa alkuperäistietoon ja noituu heteronormatiivista patriarkaattia." Hän on myös Ruskeat Tytöt Median toiminnanjohtaja.

En (tietenkään) ole kirjan kohderyhmää, olenhan valkoinen, yli viisikymppinen nainen. En sentään valkoinen, yli viisikymppinen mies, mutta se onkin ainoa millä pääsisin suunnatusta lukijakunnasta vielä etäämmälle. En myöskään ole äiti, omasta vapaasta tahdostani. (Olen kuitenkin ollut useamman vuoden töissä päiväkodissa, juurikin siinä "alimmassa kastissa" joka on ulkoilun alusta loppuun ensin pukemassa ja sitten riisumassa kuriksia väsyneiltä ja välillä yhtä malttamattomilta ihmisentaimilta jotka eivät kestä enää odottaa kenkiensä kanssa. Kirjaa ajatellen tämä on täysin merkityksetöntä, kunhan avaudun.)

Mitä sitten uskallan sanoa, siinäpä se. Olisi varmasti viisasta olla sanomatta yhtään tämän enempää, väärin se kuitenkin menee. Mutta minulla on paha tapa kirjoittaa tänne lähes jokaisesta lukemastani kirjasta.

Ona sai lapsensa hyvin nuorena. Ymmärrän ettei kukaan halua avautua isoista elämänsä päätöksistä niin vieraalle ihmiselle kuin Parhaan Kaverinsa työkaverille, mutta Ona suuttuu kunnolla, kun tämä työkaveri kysyy oliko vaikeaa päättää pitää lapsi ja kertoo samalla ettei itse tietäisi mitä valitsisi jos olisi nyt raskaana. Työkaveri kehuu myös miten hienoa on, että Ona on jaksanut niin nuorena pienen vauvan kanssa, eikä Ona pidä tästäkään kommentista, vaan luokittelee työkaverin sellaiseksi joka tarkoittaa hyvää, mutta saa aikaan enemmän pahaa. Touche. Juuri noin minäkin voisin sanoa. Ja minäkin tarkoittaisin sillä hyvää! Sen olen jo oppinut jostain aiemmasta vastaavasta kirjasta, että ketään, joka ei näytä "kantasuomalaiselta", ei saa kehua siitä miten hyvin hän on oppinut suomea. Auts. Paree olla kehumatta yhtään mistään, paitsi valkoisia keski-ikäisiä naisia, meitä kehutaan niin harvoin että kaikki kehut ovat tervetulleita. (Eikö muka? Tule ja kokeile!)

Niin, se kirja. Se oli ihan kiinnostava kuvaus, kaunokirjallisesti ei mikään ihmeellinen (verrattuna vaikkapa Koko Hubaran Bechiin), vaan hyvinkin monelta osin juuri sellaisen arjen kuvausta, mitä voisi nykypäivän nuoren yksinhuoltajaäidin nimenomaan pääkaupunkiseudulla elävän. Pikkukylässä Savon perukoilla yhtymäkohtia löytynee jo vähemmän, eikä yksin siksi, että kymmenkunta metromatkaa jää sen sivuilta pois. Molemmissa voi varmasti päätyä yksiin huumeidenkäyttäjän kanssa ja saada tälle lapsen. Onan etnisen taustan unohdin suurimmaksi osaksi kirjaa, minulle hän oli kuin kuka tahansa nuori äiti joka oli rakastunut väärään poikaan. 'Elone lukee kirjan itse ja suoriutuu siitä hienosti.