2 x sotarakkautta - Leila Tuure & Leena Falttu

Tällä kertaa paketissa kaksi suomalaista toisen maailmansodan vuosiin sijoittuvaa romaania.

Leila Tuure: Varjojen aika 

Word Audio Publishing, 2024

(Painettu kirja: 2007)

Lukija: Sanna Majuri

Kesto: 10 h 30 min

Ainon vanhemmat eivät olleet hyväksyneet talontyttären avioitumista tehdastyöläisen kanssa, mutta Aino ja Lauri olivat pitäneet pintansa. Viiden yhteiselon vuoden jälkeen esikoistytär oli vihdoin ilmoittanut tulostaan, ja sai nimekseen Marja-Leena, kotoisasti Marju. Myöhemmin huomattiin tytön syntyneen samana päivänä kun Hitler ensi kertaa kannusti joukkojaan vallankumoukseen Munchenissä. Marju sai kuitenkin elää onnellista työläislapsen elämää Porissa, jossa isä oli töissä Rosenlewillä ja äiti leipoi tilauksesta mitä vain. 

Opettaja puhui vastahakoisen isän päästämään etevän tytön oppikouluun, mistä Marju ei ollut osannut haaveillakaan. Työläislasta katsottiin siellä pitkään niin opettajien kuin muiden oppilaidenkin suunnasta, eikä Marjun ollut helppoa löytää ystäviä. Vasta kun tyttö tuli valituksi koulun kuoroon, hänet hyväksyttiin mukaan piireihin. 

Sodan alkaessa Porikin sai osansa pommituksista, mutta kaupunkilaiset eivät onnekseen joutuneet pahimman ryöpytyksen kohteeksi, saati joutuneet lähtemään kotoaan kuten suomalaiset ikärajan läheisyydessä. 

Välirauhan keväänä Marju päätti koulunsa ja oli aika päättää jatkosta lukiossa. Pihapiirillä oli mielipide asiasta kuin asiasta, joten heillä oli yhtenäinen näkemys siitä, että Marjun oli jo aika alkaa tienaamaan. Siitähän isä innostui. 

Lukiokesänä Marju pääsi saksankielentaitonsa ansiosta lentokentälle töihin ja tutustui siellä Horstiin, müncheniläiseen lentäjään, josta oli tuleva hänen elämänsä rakkaus. 

Kuuntelin kirjaa aina kun vain oli mahdollista, sillä siinä oli erittäin koukuttava juoni. Okei, olihan siinä saksalaissotilas ja suomalaistyttö, mutta sekin kuvio oli kirjoitettu hieman eri tavalla kuin aivan perinteisin versio kuuluisi, ja erityisen kivana pidin sitä, että myös Horst sai kertoa asioita omasta näkökulmastaan, mikä sotki positiivisessa mielessä hyvän ja pahan asettelua.

Pori sijaintina on vähän käytetty seutu sotakuvaukseen ja opinkin tästä uutta . Esimerkiksi Porin lentokentän käytöstä tuollaisessa mittakaavassa jatkosodan aikana minulla ei ollut ennestään tietoa, vaikkakin olen itse Satakunnasta kotoisin, asunut lapsuuteni Siikaisissa noin 50 km Porista pohjoiseen ja myöhemmin asunut hetken Porissakin. 

Hiljattain kuuntelin kirjan Petsamon suunnalta ja toivoisinkin, että kirjailijat laajentaisivat näkökulmaa Karjalasta tai Helsingistä muuallekin Suomeen. Sota näyttäytyi aivan erilaisena niin Porissa kuin Petsamossa verrattuna Karjalaan.

Leila Tuurea olen lukenut aiemminkin ja pidän hänen tyylistään ja kirjat sijoittuvat aina tuonne Poriin.

***

Leena Falttu: Hiekan siskot

Lind & co, 2024

(Painettu kirja: 2021)

Lukija: Erja Manto

Kesto: 5 h 52 min

Oili oli asunut samassa talossa joenvarressa koko ikänsä. Hänen miehensä Mauno oli tullut heille kotivävyksi ja sahan johtajaksi, kun Oili oli tavannut raumalaismiehen työväentalon tansseissa. Paavo-isä oli mielellään siirtynyt jo sahalta sivuun, eikä hänellä ollut poikaa työn jatkajaksi, vain tyttäret Sisko, Soili ja iltätähtenä syntynyt kuopus Oili. 

Kun Oililla ja Maunolla on jo kaksi lasta, joutuu Suomi sotaan Neuvostoliiton kanssa, ja Maunoakin tarvitaan rintamalla, jonne hän myös jää. Oili avioituu myöhemmin uudestaan ja saa kolmannen lapsen. 

Tämän tyttären kanssa tapahtuu vakava onnettomuus jollaisista en ollut aiemmin kuullutkaan, eli lapsi joi syövyttävää lipeälientä. Lipeää oli perinteisesti käytetty pyykinpesussa, mutta sitä pidettiin tuolloin jo vanhanaikaisena, ja Oilikin poti omantunnontuskia lipeän vastuuttomasta käytöstä. Sitä käytettiin veteen liotettuna, jolloin se näyttää maidolta, mistä syystä pikkulapset saattoivat sitä vahingossa juoda. Sairaalahoito oli pitkä ja lapsille erittäin kivulias, eikä kaikkia edes pystytty pelastamaan. Idean kirjaansa Falttu oli saanut lukijalta, joka oli kertonut oman sisarensa kuolleen lipeään vuoden ikäisenä.

Google kertoi, että näitä tapauksia oli niin paljon, että lipeän vaaroista tehtiin opetusfilmi, jota esitettiin elokuvateattereissa ennen elokuvan alkua. 

Hiekan siskot oli ensimmäinen niistä kahdesta kirjasta jotka kuuntelin valtakunnallisen äänikirjaston valikoimasta. Sieltä saa varata kerralla viisi kirjaa, mutta oudosti yksi niistä on poistettava siinä kohtaa, jos haluat lainata jonkin vapautuneista kirjoista. Muutenkin sovellus on onnettoman huono ja keskeneräinen. Äänen nopeuden säätö toimii vain 0,25 -kertoimella ja kun kuuntelin tuota eilen postaamaani Ruusutarhaa, sen reilun kymmenen minuutin mittaisten lukujen jälkeen jäi aina 2-3 minuuttia tyhjää aikaa, jolloin kirjaa piti naputella eteenpäin, ellet halunnut kuunnella hiljaisuutta. Sama tietysti tämän kirjan kanssa, mutta tässä oli pidempiä lukuja. Kovin mielelläni en siis tuota kirjastoa käytä, ja valitettavasti oman maakuntakirjaston paljon laajemmat äänikirjavalikoimat menetettiin uuden palvelun myötä. Nyt kun olen palvelua itse käyttänyt, on helppo ymmärtää kuulemani kritiikki. Valikoima on sitten vielä asia erikseen, se on hyvin niukka ja mikä on outoa, niin siellä on monia kirjoja jotka kuuluvat johonkin sarjaan, mutta siitä sarjasta on kirjastossa vain yksi osa, esimerkiksi kolmas tai viides. 

Hiekan siskot on sarjan aloitus ja sen toinen osa Hiekan Siiri on jo julkaistu ja siinä on pääosassa tämä "lipeälapsi". Saatan sen hyvinkin kuunnella, koska se sijoittuu sodanjälkeisiin vuosiin. 

Kirjan tapahtumapaikka jäi vähän epäselväksi, jokin maalaispitäjä läntisessä Suomessa kuitenkin. Falttu on kirjoittanut historiallisen sarjan Juuselan suvusta, en ole sitä lukenut mutta se ainakin sijoittuu Eurajoelle josta kirjailijan oma suku on kotoisin. 

Tracy Rees: Ruusutarha

Tracy Rees: Ruusutarha 

Sitruuna kustannus, 2023

Lukija: Usva Kärnä

Kesto: 13 h 26 min

Hampstead, Lontoo, 1895

18-vuotias Mabs oli työskennellyt jäävarastolla pojaksi pukeutuneena elättääkseen kapeilla hartioillaan kahdeksan ihmistä. Kuusi pienempää sisarusta hankkivat kolikoita sieltä täältä, mutta isä ei ollut vielä pystynyt palaamaan töihin, niin paljon tämä suri heidän äitinsä kuolemaa.

Enemmän kuin mitään Mabs toivoi voivansa tarjota paremman elämän sisaruksilleen, mutta siihen hän tarvitsisi suuremman palkan. 

Runsaasta omaisuudestaan huolimatta kymmenen vuotta Mabsia vanhempi Olive Westfallen ei nauttinut suurta suosiota avioliittomarkkinoilla. Hän oli kyllä kuuluisan kapteenin ainoa perijä, mutta liian itsenäinen ja oppinut, eikä hän olisi voinut ajatella muuta kuin tasa-arvoisesti vaimoaan kohtelevaa puolisoa, eikä sellaista ainakaan Hampsteadista löytynyt. Mitä sitä kiertelemään, hän oli vanhapiika, mutta lapsen hän halusi ja oli sen tähden päättänyt ottaa ottotyttären. Hän on tyytyväinen oloonsa naimattomana tyttärenä, mutta vain koska hänellä on seuraa vanhemmistaan. Kun nämä joskus menehtyvät, hän ei halua jäädä yksin maailmassa.

Niin heidän perheeseensä muuttaa neljäs henkilö, nelivuotias tyttö, joka saa uudeksi nimekseen Clover. (Tosin äänikirjan lukija yliäänsi sen "kloua" joten oli helpompaa mieltää tyttö koko ajan Chloaksi.) 

Mabs onnistuu suureksi yllätyksekseen saamaan seuraneidin paikan vain muutama viikko sitten Lontooseen muuttaneesta Finchien perheestä. Vaikka herra Finch tuntuu jostain syystä vakuuttuneen, että Mabsin kaltainen,, kanaalilla elänyt tyttö sopisi hienostorouvan seuralaiseksi, rouva Finch itse on aivan eri mieltä ja antaa sen näkyä niin mykkäkouluna kuin tavaroiden paiskomisena. Ensimmäisen kerran, kun rouva osoittaa sietävänsä Mabsiä lähellään, tämä pyytää häntä lukemaan kirjaa, mutta saa taas uuden raivokohtauksen kuullessaan, ettei Mabs osaa lukea.

Perheessä on neljä lasta, kaksitoistavuotias Ottilie muita sisaruksiaan vuosia nuorempi. Ottilie rakastaa paikkojen tutkimista ja seikkailuja, ja ystävystyy ensin tummaihoisen tytön kanssa mutta huomaa ettei heidän ystävyyttään hyväksytä. Sitten hän tutustuu Oliveen pelastaeasaan pikku Cloverin pinteestä. Ennen pitkää perheiden kohtalot kietoutuvat toisiinsa. 

Ruusutarha valikoitui kuunneltavakseni toisena niistä kolmesta äänikirjasta, jotka onnistuin saamaan lainaan valtakunnallisesta e-kirjastosta vain muutaman päivän jonotuksella. En ollut huomannut vahtia sadan tunnin kulumista Storytelillä ja olen kuunnellut niin paljon kirjoja viime aikoina, että tunnit loppui tällä kertaa jo kuusi päivää ennen seuraavaa veloitusta. 

Ruusutarha oli viihdyttävä ja koukuttavakin, siinä mielessä että halusin tietää mitä ja miten henkilöille loppuviimeksi käy. Tässä on hyödynnetty samankaltaista juonikuviota kuin Kotiopettajattaren romaanissa, mutta modernimmalla otteella vaikka historiallinen romaani onkin kyseessä. Henkilöitä oli monta mutta niistä oli helppo pysyä kärryillä, ja kaikkia tarvittiin. Kaiken kaikkiaan viihdyttävä lukuromaani, ei mikään ihme, että Tracy Rees on maailmalla suosittu. Kansikin on ihanan romanttinen.

Rauni Paalanen: Eva, Evuška

Rauni Paalanen: Eva, Evuška 

Ntamo, 2023

286 sivua

Niina oli saanut kääntäjästipendin ja tullut Wieniin vuonna 1996 tekemään taustatyötä hankkeelleen suomentaa runoilija Ingeborg Bachmannin tuotantoa. Heti seuraavana päivänä kaupunkiin saapumisestaan hän hakeutui Evan asunnolle.

Heidän ystävyytensä oli alkanut kesästä 1970, jolloin nuori, idealistinen Niina oli lähtenyt ystävänsä Piken kanssa kielikurssille Itä-Berliiniin. Slovakialainen Eva oli päässyt samalle kurssille. Sen jälkeen he olivat tavanneet muutamia kertoja eri aikoina, ja Niina kävi myös vierailulla Evan kotona. Aikuinen Niina ymmärsi jo paremmin, miksi ystävä oli päättänyt loikata länteen ja päätynyt asumaan Wieniin. Nyt Eva oli jättänyt miehensä joka kuitenkin halusi hänet takaisin, ja Eva pohti mitä tekisi.  

- Slovakiassa jännitin aina, että erotun liikaa, että herätän huomiota. Se opittiin pienestä pitäen: ei saa herättää huomiota. Ei niin, että olisin sitä erityisesti halunnut - ymmärrätkö, Niina, mitä minä ajan takaa? - mutta että sitä piti aina varoa...

Oikeastaan tajusin tämän vasta kun olin loikannut. Kuljin pojan kanssa Kärtner Straßea, olin ihmeissäni ja kauhuissani niistä näyteikkunoista, niistä ihanista vaatteista ja niitten hinnoista, ja tulimme aukiolle Stephansdomin luo, sinne missä on usein katutaiteiljoita, ja mielenosoittajia, viime viikolla opiskelijat herjasivat siellä hallitusta, hakkasivat kattilankansia - niin, mutta siellä ei tapahtunut mitään erityistä, vain rauhalliset wieniläiset kulkivat ohitsemme, eivätkä tietenkään kiinnittäneet meihin mitään huomiota. Siinä paikassa minut pysäytti oivallus: täällä voin olla vaikka minkälainen, nämä eivät piittaa! Minä riemastuin, mutta se tuntui myös pelottavalta. Tuli melkein orpo olo. Otin poikaa kädestä, kuin turvakseni. 

Evan puhe alkoi tuntua Niinasta vähän kiusalliselta. 

- Ristiriitaiset tunteesi johtuivat siitä, että olit siirtynyt kulttuurista toiseen, hän sanoi. 

Hyvin tuli kirjassa vertailluksi kahdessa erilaisessa kulttuurissa varttuminen sekä eroineen että yhtäläisyyksineen. Pureuduttiin hyvin myös näkökulmaeroihin, kun Niina ihannoi kommunistista aatetta eläessään länsimaisen yltäkylläisyyden keskellä, ja Eva taas joutui elämään aatteen keskellä, eikä tiennyt mitä ihailemisen arvoista siinä muka oli. Aina heidän tavatessaan Eva kyllä näki, että Niinan silmissä hehkui aatteen paloa, mutta sen olivat luoneet iskulauseet ja propagandavihkoset, ilman kokonaiskuvan hahmottamista. Evan mielestä kommunismia ei voinut kunnolla ymmärtää ellei elänyt siinä, ja hän oli varmasti oikeassa. 

En ollut koko talvena lukenut yhtään paperikirjaa joten päätin pyrkiä lukemaan edes yhden tai kaksi ulkona paviljongissa istuskellen. Varasin kirjastosta kaksi kirjaa sillä perusteella, että niitä ei ole luettu äänikirjoiksi, ja ntamon julkaisema Eva, Evuška valikoitui niistä ensimmäiseksi.

Aihe oli kiinnostava, ja siinä mielessä kirja täytti odotukset, että tyttöjen / naisten vuosikymmenet kestänyt ystävyys kantoi hyvin ja uskottavasti läpi kirjan, eikä se ollut liian "helppoa" tai sokerikuorrutteista. Niina oli monesti aika ärsyttävä, Eva oli näistä kahdesta se joka sai sympatiani. 

Kirja oli kuitenkin sillä tapaa erikoisen oloinen, että se jopa hiukan hankaloitti ja hidasti lukemista. Olisin utelias lukemaan sen uudestaan toisen kustannustoimittajan jäljiltä. Esimerkiksi kaksoispisteen käyttö oli runsasta ja monessa kohtaa mielestäni aivan turhaa. Jos sitä on käytetty jopa neljä kertaa yhdellä sivulla ajattelisin, että lauserakenteita muuttamalla sen käyttöä voisi vähentää. Myös ajatusviivoja käytettiin tavanomaista enemmän. Suosittelen silti kirjaa jos idän ja lännen vertailu 1970-luvulta tuonne kirjan nykyhetkeen 1996 kiinnostaa.

Feelgoodsarjojen jatko-osia

Tällä kertaa tarjoilen sarjojen jatko-osia neljän paketissa, tasapuolisesti kaksi kotimaista ja kaksi käännösromaania.

Melko tyypilliseen tapaan suomalaiset feelgoodit tapahtuvat maaseudulla ja käännöskirjat kaupungeissa, tällä kertaa kirjakauppakirja Lontoossa ja Avioliittodiili Tukholmassa sekä New Yorkissa. 

Aloitetaan heinäpeltojen katveesta.

***

Anu Joenpolvi: Helleöitä ja entisiä heiloja

Rantakylä #4

Karisto, 2024

Lukija: Mervi Takatalo

Kesto: 8 h 10 min

Nellin Pauli-eno oli joutunut sairaalaan ja Nelli oli lupautunut hoitamaan sukulaismiehen pientä kanalaa. Sairaalareissu venähti, mutta onneksi Nellillä oli kesälomaa, ja toisaalta hän sai sattumankaupalla myös osa-aikatyön kahvilasta. Sen naapurina toimi autokorjaamo, jota pyöritti kahvilaa pitävän Valman Terho-poika. Siinä tuntui olevan harvinaisen yrmy ja vähäpuheinen nuorimies, hyvä kun edes vastaan kävellessä tervehti!

Nellin muihin hoidokkeihin kuuluivat Paulin kissa sekä Virkku-hevonen, joka lähti ikäisekseen varsin rivakasti kohti naapurissa olevaa Takkulan tilan hevoshakaa aina kun mahdollista. Karkulaisen perässä Nelli tutustui myös Takkulan kesärenkiin Matiakseen, ja saattoi komistukseen vähän ihastuakin. 

Juuri kun Nelli oli kotiutunut Paulin taloon ja saanut asiat suht mutkattomasti rullaamaan, Pikke-serkku miehensä ja lastensa kanssa kurvasi asuntoautollaan pihaan. Yllätysvieraita Nelli kaipasikin, etenkin ärsyttävän serkkunsa joka heti kärkeen tokaisi lapsilleen, että mennään sitten joku päivä uimaan. Joku päivä? Kauanko he oikein aikoivat viipyä?

Joenpolven kirja noudatti kaikkineen tyypillistä maalaisromantiikan kaavaa, eli melko yllätyksetöntä, mutta silti viihdyttävää. Lukijahan tietää heti kumpi miehistä Nellin tulee valita.

***

Kirsi Pehkonen: Unikoita ja unelmia Jylhäsalmella

Jylhäsalmi #7

Karisto, 2023

Lukija: Elisa Salo 

Kesto: 9 h 20 min

Jenni oli tehnyt muuttokuormansa Korkealasta vanhempiensa luokse Jylhäsalmelle, ja poikaystävä Rasse oli jäänyt Korkealaan. Tuskinpa hän kuulisi miehestä enää - mitä sanottavaa heillä edes olisi toisilleen.

Jennin äiti oli töissä sairaanhoitajana samalla vuodeosastolla, jossa Jenni heitti välillä keikkaa. Vakipaikkaakin oli jo tarjottu, muttei Jenni vielä tiennyt mikä haluaisi isona olla, eikä siksi halunnut sitoutua lähihoitajaksi, vaikka kokeekin että pitäisi ottaa itseään niskasta kiinni ja laittaa elämänsä vakaampaan järjestykseen. Kun hän sattumalta näkee kukkakaupan ikkunassa sinne etsittävän osa-aikaista kesätyöntekijää, Jenni tuntee vihdoin kohdanneensa sen aidon kutsumuksen. Sydämessäkin tuntuu aina pientä kipinää, kun hän törmää tiettyyn moottoripyöräpoikaan... 

Juuri kun edellisen osan jälkeen tuumailin minne ne paikalliset naiset oikein naitetaan, kaupunkiinko, oli seitsemännessä osassa tarjolla paikallisväriä. Jenni oli oman kylän tyttöjä, joka ei ole ollut koskaan lähtenyt asumaan naapurikunnan kirkonkylää kauemmas. Mutta siinä missä muut paikalliset (myös työikäiset eivätkä pelkästään ikäihmiset) puhuivat murteella, Jenni ei. Miksei? Ei hän ainakaan ollut koskaan poistunut kotiseutumurteensa vaikutusalueelta. 

Vaihtelu oli kuitenkin kivaa ja Jylhäsalmi vetää edelleen puoleensa!

Äänitys kuulosti jotenkin kovin erilaiselta ja lukijan ääni väkinäisemmältä kuin edellisessä osassa? Se jäi ihmetyttämään. 

Sitten siirrytään käännöskirjoihin.

***

Anna Keiler: Avioliittodiili

Lind & co, 2024

Lukija: Anna-Maija Koskinen

Kesto: 9 h 59 min

Frida oli työskennellyt muutaman viikon talousassistenttina asianajotoimisto Bergren & Schultzilla ja saanut huomata että etuliite talous- tuntui unohtuvan useimmilta yrityksen kahdestatoista työntekijästä ja häntä kohdeltiin kuin pahaista juoksutyttöä ja kahvinkeittäjää. Vaikka hän olikin vain äitiyslomansijaisena, hän teki silti parhaansa, kuten aina.

Fridan "entisestä elämästä" tuntui olevan ikuisuus, vaikka olikin vain kahdeksan kuukautta siitä, kun hän oli saanut ex-poikaystävänsä kiinni pettämisestä. Kreikassa vietetyn lomaviikon jälkeen hän oli alkanut seurustella Micken kanssa, ja he asuivatkin yhdessä. 

Micken sisar Christina odotti kahden keskenmenon jälkeen tyttövauvaa. Juuri Christinalta tuli idea siihen, että Micken pitäisi kosia Fridaa. Micke ei kauaa ajatusta mielessään pyöritellyt, vaan päätti ostaa Fridan syntymäpäivälahjaksi heille matkan New Yorkiin, jossa Micken toinen sisar Amanda asui perheensä kanssa. New York olisi myös mitä romanttisin paikka kosia, mutta yllättäen itse kosinta osoittautuikin haasteelliseksi. Lisää mutkia pariskunnan matkaan tuli siitä, että Micke otti talvisesongiksi työpaikan Åresta, kuudensadan kilometrin päässä Tukholmasta. Samassa ravintolassa oli töissä myös Micken ex, joka oli edelleen Mickestä kiinnostunut, joten Fridalla oli syytäkin olla mustasukkainen...

Lukija oli vaihtunut ykkösosasta, mikä on vähemmän kiva juttu, mutta haittasi ainakin minua vain alussa. Jos ykkös- ja kakkososan kuuntelussa olisi ollut pidempi väli, lukijaan ei olisi ehkä edes kiinnittänyt huomiota. Sarja on minulle mieleinen ja siinä on kivasti tapahtumia, joten toivottavasti sille tulee jatkoa. Ehdotan kolmannen osan nimeksi Vauvadiiliä! Kansikuva on ehdottomasti näistä neljästä onnistunein ja romanttisin.

*** 

Annie Darling: Hullua rakkautta Bloomsburyn kirjakaupassa

#3 Bloomsburyn kirjakauppa 

Tammi, 2023

Alkuteos: Crazy in Love at the Lonely Hearts Bookshop, 2018

Lukija: Rosanna Kemppi

Kesto: 12 h 28 min

Romanttiseen kirjallisuuteen erikoistuneessa kirjakaupassa kävi harvemmin miesasiakkaita. Niinpä Noah oli täydellinen yllätys Ninan työpäivän alkuun, mutta mies osoittautuikin liiketoiminta-analyytikoksi, jonka tehtävänä oli ryhtyä tarkkailemaan heidän toimintamallejaan.

Nina oli persoonallinen niin luonteeltaan kuin ulkonäöltään, hänellä oli tatuointeja, viisitoista lävistystä korvissa sekä tappi kielessä. 

Hän myöhästyi töistä harva se päivä, vaikka hän ja kirjakaupassa myös työskentelevä Verity olivat saaneet muuttaa yläkerran asuntoon sen jälkeen, kun kirjakaupan nykyinen omistaja Posey oli mennyt naimisiin Sebastianin kanssa. Mikä parasta, heidän ei tarvinnut maksaa ollenkaan vuokraa. Lavinia, jolta Posey oli kirjakaupan perinyt, oli aikoinaan palkannut Ninan Kirjatalliin, koska tällä oli näyttävä Hullu Hatuntekijä -tatuointi. Nyt Ninan ystävä teki hänelle yhtä isoa tatskaa Humiseva Harju -teemalla. 

Nina toivoi tapaavansa elämänsä rakkauden, jonka tulikin olla kuin suoraan Bronten Humisevasta harjusta. Tosielämän Hearhcliffit vain olivat vähissä. 

Ninan miesmaku oli pahat pojat, ei todellakaan Noahin kaltaiset pukumiehet. Miksi siis aluksi niin ärsyttävä kyylä Noah alkaa kiinnostaa häntä?

Pidän todella paljon Annie Darlingin tavasta kirjoittaa, se on sekä hauskaa että näppärää. Juoni koukutti kuuntelemaan aina vain lisää ja 12,5 tuntia tuntuikin menevän yhdessä hujauksessa. Tämänkin sarjan parissa tulen varmasti jatkamaan, neljäs osa on jo ilmestynyt. 

Susan Abulhawa: Sininen välissä taivaan ja veden

Susan Abulhawa: Sininen välissä taivaan ja veden 

Like, äänikirja 2023, lukukirja 2015

Lukija: Meriam Trabelsi

Kesto: 9 h 18 min

Voi, etsi minut sinestä,

välistä veden ja taivaan,

missä kaikki tapahtuu nyt

missä olemme ikuisuus

lailla virtaavan joen.

Voi, etsi minut sieltä,

ikuisen päivän mailta

ja mailta ikuisen yön

ei täällä ole aikaa

täällä sinessä

välissä veden ja taivaan

ei eri maita

ei sotilaita

ei kärsimystä, riemua

sini välissä veden ja taivaan

Sininen välissä taivaan ja veden kertoo yhdestä laajasta palestiinalaissuvusta, joka levittäytyy siirtotyöläisten myötä laajalle. Pääosissa ovat Israelin itsenäistymisen myötä alkaneen sodan aikana Gazaan pakolaisleirille päätynyt suku, sekä Amerikkaan lähtenyt sukuhaara. 

Palestiinassa asuu suvun matriarkaksi nouseva Nazmiye, jonka veli Mamduh lähti töihin Amerikkaan ja jonka poika meni siellä naimisiin espanjalaisen naisen kanssa, mitä ei katsottu kovin hyvällä. Eikä siitä paljon hyvää seurannutkaan.

Yhtenä päähenkilöistä on kirjan nykyhetkessä Yhdysvalloissa kasvanut Nuri, Mamduhin lapsenlapsi, joka on pienenä kokenut kovia ja huostaanotettu, ja sen jälkeen asunut lukuisissa perheissä, tullen kohdelluksi niissä miten milloinkin. Teininä Nuri ei tiedä Palestiinasta tai Gazasta oikein mitään, eikä muista ennen lopullista huostaanottoa kuollutta isoisäänsä, joka suunnitteli tytön viemistä juurilleen, tai ainakin pakolaisleirille Gazaan. Heittopussina kasvaneesta Nurista oli tullut rääväsuinen teini, joka ei koe kuuluvansa mihinkään, ei asuinpaikkaan, eikä kulttuuriin, mutta mitä enemmän hänestä yritetään tehdä kunnon kristittyä, sitä enemmän hän panee vastaan.

Olennainen osa kirjaa on yhdenlainen maaginen realismi, sillä suvun naisilla esiintyy taipumusta nähdä asioita ja ihmisiä. Nazmiyen äiti umm Mamduh oli hulluna pidetty selvännäkijä, jota kuitenkin jopa kylän miehet kävivät kuuntelemassa, kun kaikki vielä asuivat Beil Darasissa, eli ennen Gazaan vaeltamista. Beil Darasista lähdön yhteydessä israelilaissotilaat joukkoraiskasivat Nazmiyen ja ampuivat tämän pikkusisaren Mariamin, joka sen jälkeen kulkee aina äänenä Nazmiyen päässä ja antaa tälle neuvoja. Nazmiye sai ensin monta poikaa ja vihdoin, viime hetkillä tyttären, jolle Mariam oli hänen päänsä sisällä käskenyt antaa nimeksi Alwan, ja jota Nazmiye sen tähden odotti syntyväksi. Alwanin esikoispojasta tulee samojen näkyjen mukaan Khaled, joka (vaikka onkin poika) perii näkemisen lahjan:

"Kukaan ei huomannut ensimmäistä ”kohtaustani”, kun vain käväisin hiljaisessa sinessä. Se oli samanlainen päivä kuin mikä muu tahansa. Olin ehkä kuusi ja kävelin kouluun serkkujen ja kaverien kanssa, kun uudisasukkaat päättivät laskeutua maan kamaralle. Juutalaisnaiset työnsivät vauvoja rattaissa ja isommat lapset marssivat perässä. Huomasin heti huvikseen rettelöön lähteneiden kiusaajien myrkylliset ilmeet. Me keräännyimme yhteen, kun uudisasukkaiden pennut viskoivat meitä kivillä ja rikkinäisillä pulloilla äitiensä silmien edessä. Hetkeä ennen kuin uppouduin hiljaiseen sineen, tunsin jalkaani pitkin housuun valuvan kuuman, märän pissan. Seuraavaksi muistan, kuinka serkkuni torui minua, kun kyyhötimme ison kiven takana: ”Ensi kerralla et jää siihen kököttämään kuin mikäkin aasi. Jos en olisi raahannut sinua pois, juutalaiset olisivat saaneet sinut.”"

Khaled syntyy ja kasvaa Gazassa, jossa sotilaat ja iskut ovat koko ajan läsnä, eikä poika edes tiedä muunlaisesta elämästä. Hänen syntymäpäivänään, hänen täyttäessään kymmenen, alkaa vielä isompi sota.

Aamupäivävuoron koululaiset pääsivät juuri kotiin ja kaduilla vilisi lapsia, jotka olivat joko tulossa koulusta tai menossa kouluun, kun Israel pudotti ensimmäiset pommit. Räjähdykset järisyttivät maata, paiskoivat rakennuksia ja ruumiita ja kaikenlaisia arkitarvikkeita sirpaleina kaikkiin ilmansuuntiin. Ei ollut mitään pakopaikkaa.

Gaza paloi.

Khaled seisoi paikallaan ja siinä seistessään hän poistui. Äiti kutsui niitä ”kohtauksiksi”. Äiti oli hakenut niihin apua lääkäreiltä, jotka eivät voineet auttaa. Syvällä Khaledin sisällä oli hiljainen pakopaikka. Sininen paikka.

"Mahtava ilotulitus järisytti maata. Autot ajoivat katuja torvea soittaen, ja ihmiset juoksivat ympäriinsä kiljuen, kädet ilmassa. Ambulanssit kisasivat pillit päällä pitkin katuja. Israel lähetti minun kunniakseni lentokoneita, jotka lensivät niin matalalla, että rakennukset huojuivat ja kaikki ikkunat levähtivät auki. Olin ollut väärässä juutalaisten suhteen. He ovat ihania. Baba on väärässä, ja pyydän Allahia unohtamaan kaikki rukoukseni ja jättämään heidät rankaisematta."

Veri valui ja pöly nousi. Savu mustasi keuhkot, ja sydämet hakkasivat. Ainoaa jäljellä olevaa myllyä, viimeistä leivän lähdettä, pommitettiin. Samoin kouluja, koteja, moskeijoita ja yliopistoja. Sitten Israel ruiskutti Gazaan valkoista fosforia.

Khaled ei koskaan herännyt kooman kaltaisesta tilasta, johon hän tuolloin vaipui. Vasta paljon myöhemmin, ollessaan sairaalassa, hän ymmärsi ettei Israel juhlistanut lentävillä confeteilla hänen syntymäpäiväänsä. 

Nazmiyen kotitalo oli suurimmaksi osaksi romahtanut räjähdysten voimasta. Hän ja Khaledin äiti Alwan jäivät henkiin, mutta kesti monta päivää, ennen kuin Khaledin isän, Abd Al-Qadirin ruumis löytyi raunioiden keskeltä. 

Aikuisena Nuri alkoi ymmärtää paremmin mistä oli tullut, ja halusi auttaa samanlaiseen tilanteeseen joutuneita lapsia. Hän oli opiskellut Amerikassa kaksi korkeakoulututkintoa ja oli töissä sosiaalivirastossa, vaikeista olosuhteista sijaisperheisiin siirtyvien teinien parissa. Niin hän tapasi Gazasta tulleen lääkärin ja ajautui töihin Gazaan. Siellä Nuri kohtasi sukunsa ja heidän elämänsä alkoivat kietoutua yhteen.

Abulhawa on haastatteluissa sanonut omana mielipiteenään, ettei hänen kirjoissaan ole politiikkaa, vaan hän kirjoittaa suvuista ja erityisesti naisista. Tässä on varmasti iso näkemysero, kun hän tarkastelee maailmaa omasta taustastaan ja esimerkiksi suomalainen lukija omastaaan, sillä onhan näillä sivuilla suuret määrät politiikkaa, joka ei ollut tarpeellista (välttämätöntä) itse suvun tarinan kertomisen kannalta. 

Tuli sekin päivä, kun Israel vei uudisasukkaansa pois. Maailmalla kehuttiin, että Israel oli suorastaan katkaissut yhden raajansa rauhan puolesta. Gazan palestiinalaiset imaisivat ilmaa paheksuvasti ja pyörittelivät silmiään. Aikamoista, he sanoivat. Ne sen kun varastaa, tappaa ja silpoo, ja on sitten polleana, kun antavat takaisin maan, jossa ei ole ravinteita eikä puhdasta vettä jäljellä. Painuisivat helvettiin, he sanoivat kuljeskellen ihanassa tyhjyydessä siellä missä uudisasukkaat olivat olleet.

Kirjan rakenteesta; oli hurjan haastavaa pysyä henkilöiden perässä, etenkin äänikirjaa kuunnellessa. Haastavuutta lisäsi arabien tapa muuttaa ihmisen kutsumanimi kun hän saa esikoisensa. Esimerkiksi Khaledin vanhemmat: kun oli oppinut nimet, äidistä Alwanista tuli umm Khaled, ja isästä Abd Al-Qadirista tuli abu Khaled. Ja kun suku on laaja, nimiä vilisee. En yritäkään väittää, että kirjan päätyttyä osasin sanoa jokaisesta, mitä sukua hän oli esimerkiksi Nurille ja Khaledille, ja ajattelinkin heitä lähinnä täteinä ja setinä.

Kirjan tarinasta; onhan tämä hirvittävän rajua. Tällaisen kuunneltuaan, kun Gazan pommituksista on jo pitkään ollut uutisissa harva se päivä, saisi aika paatunut kivisydän olla, etteikö tunteet olisi pinnassa. En kuitenkaan halua omassa blogissani ottaa kantaa siihen, mikä osapuoli on minun mielestäni oikeassa ja mikä väärässä. Tottakai tällainen kirja saa tuntemaan sympatiaa palestiinalaisia kohtaan, mutta yritän muistaa sen, että kirjassa annettu kuva on yhdestä suunnasta. Jos lukisin vastaavan kirjan juutalaisten näkökulmasta, eli kirjan missä muslimiterroristien hyökkäyksissä kuolee juutalaisia, toki se herättäisi sympatioita heitä kohtaan. Leon Uris tuli nuorena tutuksi. 

Puolueettomasti voi kuitenkin vain kaikesta sydämestään toivoa, että alueelle saataisiin rauha, kuten Ukrainaan ja kaikkialle missä soditaan. Niin mielettömässä väkivallassa siviilit kärsivät aina eniten. Kirja on tänäänkin valitettavan ajankohtainen, ja juuri eilen uutisoitiin Israelin iskujen kenties leviävän.

Klassikkohaaste #19 - Harper Lee: Kuin surmaisi satakielen

Harper Lee: Kuin surmaisi satakielen 

 Äänikirja: Gummerus, 2022

Alkuteos: To Kill a Mockingbird, 1960

Ensijulkaisu Suomessa: Gummerus, 1961

Suomennos: Maija Westerlund

Lukija: Erja Manto

Kesto: 12 h 45 min 

Scout, oikealta nimeltään Jean Louise, asuu isänsä Atticuksen ja isoveljensä Jemin kanssa Alabamassa. 1930-luvulla Maycombin kaltaisessa pikkukaupungissa vallitsee tarkat käyttäytymissäännöt. Ne koskevat toisaalta lapsia, etenkin tyttölapsia, mutta niitä Scout, joka on kirjan alkaessa kuusivuotias, uhmaa enimmäkseen tyhminä. 

Vielä tarkemmat soveliaisuussäännöt koskevat mustia ja valkoisia ja heidän välistään kanssakäymistä.

Scoutin perhe ei ole erityisen varakas, muttei valkoisista aivan köyhimpiäkään. Atticus on ammatiltaan asianajaja, joka välillä sai palkkionsa rahan sijaan tavaroina, sillä hänen asiakkaillaan ei aina ollut rahaa millä maksaa. 

Heidän talouteensa kuuluu myös Calpurnia, topakka musta taloudenhoitaja, jota ilman Atticus ei uskoisi heidän pärjäävän montaakaan päivää. Kuten Atticus sanoo, taloon heti Jemin synnyttyä tullut Calpurnia on kasvattanut lapset aivan yhtä hyvin kuin heidän äitinsäkin olisi. Scout ei osannut kaivata äitiä, sillä tämä oli kuollut äkillisesti Scoutin ollessa vain kaksivuotias, mutta hän uskoi neljä vuotta vanhemman Jemin ikävöivän tätä. 

Scout oli poikatyttö, villikko jota ei kannattanut pyrkiä sovittamaan liian tiukkaan muottiin, jossa pienet tytöt istuskelevat röyhelömekoissaan kauniisti aloillaan. Scout on siellä missä tapahtuu, ja hänen parhaat ystävänsä ovat poikia: Jem sekä Scoutia vuoden vanhempi Dill, joka vietti kesät tätinsä luona aivan Scoutin naapurissa. 

Mutta ainoa kerta, jolloin olen kuullut Atticuksen puhuvan kipakasti jollekulle, oli silloin kun kuulin hänen sanovan Alexandra-tädille: - Minä teen parhaani heidän kanssaan. Sillä oli jotain tekemistä minun kuljeskelemisessani kaikkialla housupuvussa.

Alexandra-täti oli kiihkomielinen minun vaatetukseni suhteen. Minä en varmastikaan voinut toivoa tulevani hienoksi naiseksi, jos kuljin housuissa; kun minä sanoin, ettei hameessa voinut tehdä mitään, hän sanoi ettei minun oletettukaan tekevän asioita, jotka vaativat housuja. Alexandra-tädin näkemys minun jokapäiväisestä käyttäytymisestäni käsitti puuhailemista leikkihelloilla ja teekalustoilla kaulassani helminauha, jonka hän oli lahjoittanut minulle silloin, kun minä synnyin; lisäksi minun tuli olla auringonpaisteena isäni yksinäisessä elämässä. Minä vihjasin, että housuissa saattoi yhtä hyvin olla auringonpaisteena, mutta Alexandra-täti sanoi, että oli oltava yhtä suloinen kuin auringonsäde ja että minä olin luonnostani hyvä mutta tulin pahemmaksi vuosi vuodelta. Hän loukkasi minun tunteitani ja sai minut hyvin ärtyisäksi, mutta kun kysyin asiaa Atticukselta, hän vastasi, että meillä oli suvussa tarpeeksi auringonsäteitä ennestään ja että menisin omiin puuhiini, hän ei paljoa piitannut siitä, missä asussa minä olin. 

Scout oli odottanut kovasti ensimmäisen kouluvuotensa alkamista, mutta ennen kuin ensimmäinen päivä oli edes puolivälissä hänen nuori opettajansa, neiti Caroline Fisher, oli jo lyönyt häntä viivottimella sormille ja seisottanut häntä nurkassa. 

Tästä takaiskusta huolimatta Scoutin elämä oli suhteellisen huoletonta ja hänellä oli hyvä tukiverkko ympärillään. Isä on aina valmis vastaamaan kysymyksiin ja veli pitää siskostaan huolta. Scout on iässä, jossa oikean ja väärän erottaminen on toisinaan vielä vähän horjuvaa ja tytön oma maailmankuva ja moraalikäsitys on vasta muotoutumassa. Kun pienessä yhteisössä sitten tapahtuu rikos, jossa nuorta mustaa miestä syytetään valkoisen naisen raiskauksesta, koko Maycomb kuohuu. Scottin isä nimetään miehen puolustusasianajajaksi, ja vaikka Atticus ei itse valinnut rooliaan, joidenkin kaupunkilaisten on niin vaikea sietää sitä, että valkoinen mies puolustaa mustaa raiskaajaa, että Atticuksen lapsetkin saavat osansa nimittelystä. 

Oikeuden istunnon alettua käy ilmi, että mies on syytettynä aiheettomasti, ja Atticus pitää loistavan loppupuheenvuoron tämän puolesta. Olisi kuitenkin mahdoton ajatus, että valkoisista miehistä koostuva valamiehistö antaisi Tom Robinsonille vapauttavan päätöksen. Sehän tarkoittaisi sitä, että he uskoisivat ennemmin mustan miehen kuin valkoisen naisen todistusta. 

Kuin surmaisi satakielen (nimellä on vertauskuvallinen merkitys) oli todella hieno kirja ja olen niin niin mielissäni siitä, että olen sen nyt kuunnellut, kiitos Klassikkohaasteen! 

Oli ihana kuunnella Erja Manton lukemana Scoutin lapsuuden kuvausta ja erilaisia tapahtumia joihin tyttö päätyi, sillä hänen äänensä sopi kirjaan täydellisesti. 

Mikä taas on luokattoman surullista, on rasismi, niin rakenteellinen kuin esimerkiksi (poliisi)väkivaltakin, joka edelleen on etenkin Amerikassa voimissaan, vaikka kirjan tapahtumista on lähes sata vuotta. Sata vuotta. Eivätkö ihmiset opi mitään? 

Toisaalta ei tarvitse kuin katsoa kahden eri leirin presidentinvaalitaistoa, niin näkee miten aggressiivisesti väki käyttäytyy.

Kuin surmaisi satakielen pitää sisällään monia yhtäläisyyksiä kirjailijan omaan lapsuuteen. Hän kasvoi pikkukaupungissa Alabamassa asianajajan tyttärenä ja muistutti kovasti Scottia. Hänen paras ystävänsä oli poika; Dillin esikuva on Harperin lapsuudenystävä Truman Capote, josta myös tuli kirjailija.

Harper Leen ollessa lapsi hänen kotiseudullaan pidettiin oikeudenkäynti, jossa peräti yhdeksää mustaa miestä syytettiin löysin perustein kahden valkoisen naisen raiskauksesta. 

Kuin surmaisi satakielen voitti kaunokirjallisuuden Pulitzer-palkinnon. 

Osallistun kirjalla Klassikkohaasteeseen, joka pidetään nyt jo yhdeksättätoista kertaa. Aivan uskomatonta, että seuraava kerta on jo kahdeskymmenes - tällaiset perinteet tekevät sinänsä yksinäisestä lukemisharrastuksesta yhteisöllistä ❤️

Tällä kertaa haastetta vetää Yöpöydän kirjat -blogin Nina, joka vastaa myös haastelogosta. Tässä linkki koontipostaukseen, johon tämänkertaiset yli 25 kirjasomettajaa linkittävät lukemansa kirjan. Toinen linkki vie haastekutsuun, jossa puolestaan on linkit kaikkiin aikaisempiin koonteihin. Jos siis olet laadukasta klassikkoa etsimässä, siinä sinulle aarreaitta!

Olen viime vuosina osallistunut suurimpaan osaan haastekerroista (alkupuolella jäi useampi väliin), niin että voin sanoa juurikin tämän haasteen ansiosta lukeneeni ( ja viime aikoina kuunnelleeni) yhteensä kaksitoista klassikkoa, jotka löytyvät linkistä.

Tammikuuta odotellessa!

Naistenviikko - Vappu Kannas: Kimalaisten kirja

 Vappu Kannas: Kimalaisten kirja

S & S, 2023

382 sivua

Syksyllä 1881, jolloin runoilija Emily Dickinson elää tiiviisti kotinsa seinien sisäpuolelle erakoituneena, hänen kotikaupunkiinsa Amherstiin muuttaa Toddin pariskunta. David Todd on astronomi, joka joutuu työnsä tähden matkustamaan eri paikkakunnilla. Hänen vaimonsa Mabel Todd on nuori ja eloisa kaunotar, joka kiinnostuu runoilijaneroksi kutsutusta Emilystä. Toddeilla on parivuotias tytär Millicent, mutta Mabel ei ole erityisen äidillinen, vaan on kiinnostuneempi juhlista ja kaupungin merkittäviin henkilöihin tutustumisesta. Äitiys ei ole jättänyt häneen minkäänlaista jälkeä, ei fyysistä, eikä henkistä. Sekä lapsi että uusi rooli olivat liukuneet kuin huomaamatta hänen vartalostaan, sen läpi ja ohi, jonnekin, minne hän ei jaksanut mennä.

Alussa, kun Toddit muuttivat Amherstiin, Millicent olikin jätetty Mabelin äidin hoiviin, ja Mabel tuntui keksivän lukuisia (teko)syitä miksi Millicentin oli parempi edelleen siellä pysyä.

Emily asuu yhdessä vanhan ja sairaalloisen äitinsä, sekä sisarensa Vinnien (Lavinia) kanssa. Samalla tilalla, naapuritalossa, asuu heidän veljensä, kaiken omistava ja kaupungin merkkihenkilö Austin, yhdessä vaimonsa Suen (Susan) ja heidän kolmen lapsensa kanssa. 

Jo henkilöluettelosta kirjan alussa käy ilmi seikka, joka luo jännitteen kirjan tuleviin tapahtumiin. Mabel kuvataan henkilöluettelossa seuraavasti:

Mabel Loomis Todd - Austinin rakastajatar.

Kirjan tapahtumia kerrotaan kolmen henkilön näkökulmasta. Mabel kirjoittaa kirjeitä vanhemmilleen, ja miehensä poissa ollessa myös hänelle. Vinnie pääsee ääneen huomioineen, ja kolmantena kaikkea tarkkailee heidän palvelijansa Maggie (Margaret). 

Käyn pihamaalla tarkkailemassa kukkia, jotka puskevat maasta kilpaa. Maggie ripustaa pyykin talon taakse. On kesä.

Emily katselee ympärilleen kuistin varjossa ja huokaisee: "Vihdoinkin." Hän näyttää hyvin onnelliselta. Emily on täysin eri tavalla kiinni maailmassa kuin minä. Hän ei keksi näitä asioita. Hän todella näkee kimalaisen kuin se olisi hänen sormenpäänsä. Hän sulkee silmänsä, kun aurinko paistaa, ja sen kirkkaus on kruunu hänen otsallaan, ei mikään taivaalla kulkeva pallo. 

Sain viimeinkin kutsun Suen illanistujaisiin - armelias Sue! - ja menin, koska halusin tutustua rouva Toddiin ja kuulla tämän soittavan. Evergreensissä pitää kiirettä. Talo suorastaan pullistelee toimintaa. Sue ei ehdi pihan tälle puolelle juuri koskaan. Hän järjestää vistinpeluuiltoja ja tanssiaisia ja juhlia ja illalliskutsuja kuin pyörivä dervissi. Hän kutsuu joka kerta Emilynkin ja joka kerta Emily kieltäytyy kohteliaasti kukan ja kirjelapun välityksellä. 

Emily on koko ajan sivussa tapahtumista, hänellä on hyvin vähän repliikkejäkään. Enemmän kirja kertoo Mabelista ja hänen sekä Vinnien elämästä, jossa Emily on vain osallisena, sivuhenkilönä, ei sen enempää. Ratkaisu on sinänsä toimiva, olisi ehkä ollut jo liiankin rohkeaa kirjoittaa näin pitkä romaani sanoittaen Emily Dickinsonin omia arkisia ajatuksia. 

Minun oli todella vaikeaa saada tästä kirjasta otetta. Olin kiinnostunut, mutten koukuttunut. Heitin siimoja, mutta ehkä kala oli liian suuri, koska se pääsi aina irti hetken siimassa pyristeltyään. Sellainen tunne minulla oli läpi kirjan, riippumatta siitä, kuka milloinkin oli kertojana. Olin lukijana yhtä paljon lukukokemuksen sivuhenkilö, kuin Emily omassa kirjassaan. 

Luin vuosia sitten Kannaksen romaanin Rosa Claysta, siinä oli Rosa itse päähenkilönä ja ehkä siksi siihen pääsi paremmin kiinni. 

Osallistun kirjalla myös meneillään olevalle naistenviikolle, sillä tämä kirja on puhtaasti naisten oma kirja, kertojinaan Emilyn sisar, veljen rakastajatar ja perheen palvelijatar. Miehiä ei ääneen päästetä, he ovat pikemminkin välttämättömät statistit. 

Naistenviikkoa kirjasomessa vetää jo kymmenettä vuotta Tuijata. Kulttuuripohdintoja -blogi. 

Naistenviikko - 2 x uusia feelgoodeja: Milly Johnson & Anni Niskanen

Tässä pari keväällä julkaistua feelgoodromaania, jotka kuuntelin heti tuoreeltaan, mutta juuttuivat sitten postausjonoon. Valitsin nämä naistenviikolle, sillä niiden juonet pyörivät viikon idean mukaisesti hyvin vahvasti naisten ympärillä ja ovat lisäksi tämän hetkisiin säihin sopivaa kevyttä viihdettä, passelia kesähellelukemistoa. 

Milly Johnsonilta on kirjoja suomennettu jo useampia, kun taas Anni Niskanen on esikoiskirjailija.

***

Milly Johnson: Kaiken keskellä elämä

Bazar, 2024

Lukija: Linda Wiklund

Kesto: 12 h 56 min

Mennessään naimisiin Brucen kanssa 24 vuotta sitten, Shay oli vannonut ettei hänestä tulisi äitinsä kopiota, toisin sanoen naista jonka oma identiteetti peittyisi vaimon, äidin ja tyttären roolien alle. 

Heillä oli syntynyt kaksi lasta, joista nyt 23-vuotias poika Sunny oli muuttanut yhteen kihlattunsa Carolinen kanssa ja nuorempi tytär Courtney oli hänkin hiljattain pakannut tavaransa ja muuttanut kimppakämppään parhaan ystävänsä kanssa. Courtney oli samalla ilmoittanut muuttaneensa nimensä Strawberry Blueksi, mikä sai Shayn edelleen pyörittelemään silmiään. 

Shaylla oli sisko Paula, mutta Shay huolehti käytännössä yksin heidän seitsemänkymppisestä äidistään Robertasta. 

Äidin muisti pätki aina vain enemmän, mutta lääkäri oli sanonut, että kunhan hän muisti tärkeimmät asiat, kuten hellan levyjen sammuttamisen ja ovien lukitsemisen, ei niin haitannut, vaikka pääministerin nimi tai kahdentoista kertotaulu olisivat päässeet unohtumaan. Sitä paitsi hänellä oli ihania naapureita, jotka pitivät toisiaan silmällä. Kirjaimellisesti. Näiden kyttääjien rinnalla armeijan erikoisjoukotkin kalpenivat.

Kustantajan sivuilla kirja kiteytetään näin:

"Milly Johnsonin Kaiken keskellä elämä katsoo lempeästi suoraan kohti keski-iän kriisiä. Se on lämmin ja toiveikas romaani elämän arvaamattomuudesta, aluista ja lopuista, petoksista ja anteeksiannosta." Allekirjoitan tämän. Kirja on siinä mielessä vaihtelua, että siinä on tosiaan keski-ikäinen päähenkilö, joka ei kipuile miehen löytämistä ja perheen perustamista, vaan hänellä on jo aikuisehkot lapset. Kirjassa on surua (äiti) sekä ilmi käyviä salaisuuksia. Perusvarmaa Milly Johnsonia, mutta edelleen kaipaisin jotain yhtä spesiaalia kuin oli Kirsikoita ja joulun taikaa. 

***

Anni Niskanen: Hunajaa ja houkutuksia

#1 Lehmuslahti

Tammi, 2024

Lukija: Usva Kärnä

Kesto: 8 h 38 min 

Petterin vanhemmat olivat pyörittäneet pientä majataloa Lehmuslahdella, pikkukylässä lähellä itärajaa. Nyt he olivat kuitenkin halunneet jäädä eläkkeelle ja muuttaa Espanjaan, joten Petteri oli ottanut ohjat käsiinsä ja niin sukupolvenvaihdos oli toteutettu. 

Ensimmäiseksi Petteri oli soittanut ystävälleen Aavalle, ja tarjonnut tälle töitä. Petteri itse hoitaisi ruuanlaiton ja taloudenhoidon, Aava saisi hoitaa aktiviteetit ja somen. Pari osa-aikaistakin oli jo palkattu. 

Palkka ei ollut huima, mutta työsuhde-etuihin kuuluvat asuminen ja ruoka säästäisivät sievoisen summan. Eihän tähän tilaisuuteen voinut olla tarttumatta!

Neljä vuotta aiemmin Aava oli intoa puhkuen muuttanut Berliiniin, jossa vaihtovuoden aikana tavattu poikaystävä oli kuin ovi uuteen maailmaan. Oli muutettu samoin tein yhteen ja Aava oli opiskellut matkailua sekä saksan kieltä. Sitten kävi kuten usein käy: sukset menivät ristiin ja tavarat jakoon. 

Petteri oli soittanut juuri otollisella hetkellä. Majataloa oltiin remontoimassa läpikotaisin ennen uutta avaamista, ja työt olivat jo hyvässä vauhdissa.

Aava ja Petteri kulkivat terassin kautta rantaan vievälle polulle. Petteri kehui puusaunan lempeitä löylyjä, joita Aavakin pääsisi pian testaamaan.

Rantasaunaa oli kunnostettu vain uusimalla lauteet. Muuten tunnelmallinen, savulta ja koivunlehdiltä tuoksuva pieni rakennus oli saanut jäädä rauhaan Petterin uudistusinnolta. Aava ihasteli patinoituneita puuseiniä hartaudella.

Saunan yhteyteen tulisi vielä kesän aikana palju, sillä sellainen lisäisi Petterin mielestä paikan vetovoimaa tiettyjen asiakasryhmien keskuudessa. Aava itse ei välittänyt paljussa istumisesta mutta myönsi, että sille varmasti löytyisi kysyntää. Monien mielestä oli laatuaikaa parhaimmillaan lillua porisevassa vedessä kavereiden kanssa kuin perunat kattilassa.

Varsinaisen peseytymisen asiakkaat hoitaisivat joko saunassa tai majatalon sisällä olevissa kylpyhuoneissa, joiden sadevesisuihkuja Aava oli katsellut kaihoten.

”Henkilökunnan tilat ja keittiö ovat valmiita, ruokasali maalausta vaille valmis. Aula on jo remontoitu, yläkerta melkein. Yhteismajoituksen puolella pitää vielä maalata ikkunanpuitteita ja listoja”, Petteri luetteli heidän istuessaan rantasaunan portailla. ”Ensi viikolla pitäisi päästä sisustamaan, jos kaikki menee hyvin.” Äänessä oli epäröintiä, joka kiinnitti Aavan huomion.

”Miten niin jos?” Aava kysyi.

”Meillä on ollut… pieniä vastoinkäymisiä”, Petteri mutisi. ”Ei mitään vakavaa, mutta kaikkea pientä. Tavaroita on hävinnyt, maaliämpäreitä kaatunut yön aikana lattialle, vaikka niiden piti olla kiinni, sellaista. Kerran oli ikkunaruutu rikki.”

”Majatalossa siis kummittelee”, Aava vitsaili. ”Vanha opettajatar palaa työpaikalleen.”

”Niinpä kai”, Petteri naurahti.

Mutta ne mehiläiset, joista Petteri oli niin ylpeä, kammottivat Aavaa, kuten kaikki muutkin öttiäiset. Petteri oli innostunut kaikista hunajatuotteista joita voisi vieraille kaupitella ja Aava kannatti tämän ideoita, mutta mies saisi hoitaa hunajapesät ilman häntä. 

Kesän mittaan tapahtuu kaikenlaista, niin majatalossa kuin keskeisten henkilöiden yksityiselämässäkin.

Hunajaa ja houkutuksia ei erottunut siitä tusinasta vastaavasta. Vaikka Petteri on majatalon uusi omistaja, päähenkilö on ehdottomasti Aava, ja kirjan miehiä tutkaillaan hänen kauttaan. 

Alussa oli vain juhlaa juhlan perään ja ajattelinkin jo, että parikymppisten biletyskirjako tämä onkin, kunnes alettiin saada muutakin sisältöä., eli miessotkuja. En oikein usko, että kuuntelen tätä sarjaa pidemmälle, kun on niin monta muutakin, koukuttavampaa. Kirja on selvästi suunnattu nuoremmille kuin keski-ikäisille lukijoille.

Naistenviikko - Taylor Jenkins Reid: Vain kahdesti elämässä

Taylor Jenkins Reid: Vain kahdesti elämässä

Gummerus, 2024

Alkuteos: One True Loves, 2016

Lukija: Rosanna Kemppi

Kesto: 11 h 15 min

Emman vanhemmat pitivät kirjakauppaa, ja siitä lähtien kun Emmalla oli riittävästi ikää tekemään laillisesti töitä, hänet nakitettiin kassalle lauantaisin sekä parina iltapäivänä koulun jälkeen. Hänen koulutoverinsa Sam teki myös tunteja kirjakaupassa, ja heistä tuli ystäviä. Emman isosiskon Marien mielestä Sam oli söpö, eivätkä he koskaan pitäneet mistään samasta asiasta, joten Emma ei olisi voinut katsoa Samia sillä silmällä. 

Ennen kuin lukio päättyi ja nuoret jatkoivat opintoihin kauemmas kotinurkilta, Emma oli alkanut seurustelemaan seikkailunhaluisen Jessen kanssa. He kiersivät maailmaa yhdessä ja erikseen tienaten sillä niukan elannon, mutta kaupan päälle he saivat tehdä juuri sitä mitä halusivat. Heidän ensimmäisen hääpäivänsä aattona Jesselle tarjoutui mahdollisuus lähteä kuvausmatkalle Alaskaan, jossa hän ei ollut vielä käynyt, joten Emman mielestä miehen piti ehdottomasti lähteä. Kun Emma saatteli miehen kentälle, he suutelivat tietämättään viimeisen kerran. Pienkone putosi mereen, mutta vain lentäjän ruumis löydettiin. Jesse jäi kadoksiin. 

Tähyilin Jesseä.

Näin aaltojen paiskautuvan rantaan. Näin laivan. Näin ihmisiä lepäämässä pyyhkeellä päivänvarjon alla, aivan kuin heillä ei olisi ollut mitään tärkeää tekemistä. 

Kuulin isäni ja sisareni tulevan sisälle taloon ja alkavan etsiä minua. Kuulin, kuinka he kutsuivat minua nimeltä talon jokaisessa huoneessa. Tunnistin huolen, joka voimistui heidän äänessään joka kerta, kun heidän kutsunsa sai vastaukseksi vain hiljaisuutta. Pian äitini palasi kotiin, ja hänen äänensä liittyi perheen kuoroon. 

Mutta en vain kyennyt vastaamaan heille. Minun oli seistävä katolla ja tähyiltävä Jesseä. Se oli minun velvollisuuteni hänen vaimonaan. Minun olisi pakko olla niin korkealla, että jos putoaisin, kuolisin. Se ei kuitenkaan tarkoittanut, että olisin halunnut kuolla.

Kiipesin katolle ja seisoin siellä lasittunein, verestävin silmin. Tuijotin suoraan eteeni ja katselin puiden latvoja ja korkeiden kerrostalojen ikkunoista sisään. Minulle ei tullut siitä yhtään parempi olo kuin sisällä olemisesta. Mutta ei oloni siellä huonommaksikaan muuttunut. Niinpä jäin sinne katselemaan ympärilleni. Siellä näkemäni asiat eivät herättäneet minussa halua käpertyä palloksi ja haihtua pois.

Sitten näin sen. Kahden rakennuksen väliin jäävästä raosta, niin kaukana, että sitä tuskin erotti.

Valtameren. 

Kun Jessen katoamisesta oli kulunut kaksi vuotta, Emma törmäsi sattumalta nuoruuden ystäväänsä Samiin. He eivät olleet nähneet kymmeneen vuoteen, mutta heillä oli heti paljon juteltavaa, ja yhtäkkiä Emma tajusi sopineensa treffit miehen kanssa. Vaikka Jesse oli edelleen hänen sydämessään, hän ymmärsi, ettei voi loputtomiin kantaa menetyksen surua mukanaan, tai hän ei koskaan voisi kulkea elämässä eteenpäin. 

Kun Jesse sitten yhtäkkiä, kuin salamaniskuna taivaalta palaa elävien kirjoihin, tämän mielestä kaikki jatkuu kuin heillä olisi kaikki aika maailmassa toisilleen. Kaikki nuo vuodet Jesse on odottanut saavansa Emman taas syliinsä. Mutta Emma, joka luuli Jessen kuolleen, on siirtynyt elämässään eteenpäin, ja häävalmistelut Samin kanssa on aloitettu. Miten paljon Emma on muuttunut eläessään ilman Jesseä - ja mitä päättää Emman sydän?

Vain kahdesti elämässä tarjoaa kutkuttavan lähtökohdan elämän suurimpien kysymysten valinnoille. Aluksi ajattelin, että onpa paljon romantiikkaa minun makuuni, mutta pian ymmärsin, että vaatiihan Emman rakkauden syvyyden välittäminen lukijalle sen, että sitä ilmaistaan. 

Tätä kirjaa on aivan mahdotonta lukea niin, etteikö miettisi miten itse reagoisi samassa tilanteessa, niinpä se olisi loistava lukupiirikirja. Halusin niin kovasti puhua tästä jonkun kanssa, että oli pakko avata kirjan juoni miehelleni ja haastaa häntä jakamaan ajatuksia ja kysymyksiä joita siitä heräsi. 

Omasta mielestäni Emma toimi heti Jessen löydyttyä eri tavalla kuin itse kuvittelisin, mutta pointti onkin tuossa samassa "kuvittelisin". Se mitä ajatuksia herää, ei välttämättä olisi ollenkaan se, mitä tuntisi jos nämä asiat tapahtuisivat oikeasti. Harmi, ettei tässä blogijutussa voi liian paljon noita omia ajatuksia avata, ettei kirjan kaikki tapahtumat spoilaannu!

Olen lukenut / kuunnellut aiemmin kolme Taylor Jenkins Reidin kirjaa eli kaikki suomennetut, ja pitänyt kahdesta niistä aivan erityisesti. Tässä linkit näihin suosikkeihini sekä siihen ensimmäisenä käännettyyn Daisy Jonesiin, joka ei ainakaan kuunneltuna toiminut yhtä hyvin. 

Pidin tästäkin neljän tähden verran, mutta tällä kertaa hieman eri syystä. Nuo viiden tähden suosikkini sisälsivät mitä herkullisinmpia juonenkäänteitä ja koukuttavaa tarinankerrontaa. Myös Vain kahdesti elämässä on sekin koukuttava: mitä Emma valitsee ja toisaalta, onko hän ainoa joka voi vain valita mitä tahtoo, vai onko muillakin osapuolilla sanomista asioiden saamiin käänteisiin? 

Osallistun kirjalla myös meneillään olevalle naistenviikolle, onhan tässä keskeisenä hahmona nimenomaan Emma. Naistenviikkoa kirjasomessa vetää tuttuun tapaan Tuijata. Kulttuuripohdintoja -blogi, ja lisää voit lukea täältä. 

Nino Haratishvili: Kahdeksas elämä (Brilkalle)

Nino Haratishvili: Kahdeksas elämä (Brilkalle)

Aula & co, 2024

Alkuteos: Das Achte Leben (Für Brilka)

Lukija: Katja Aakkula

Kesto: 17 h 52 min

Tällä tarinalle on oikeastaan useampia alkuja. Minun on vaikea valita niistä yksi. Koska ne kaikki muodostavat alun.

Tämän tarinan voisi aloittaa vaikka vanhassa berliiniläistalossa - varsin odotetusti kahdesta alastomasta ihmisestä sängyssä. Kaksikymmentäseitsemänvuotiaasta miehestä, armottoman lahjakkaasta, joka on tuhlaamaisillaan lahjakkuutensa omille mielijohteilleen, kyltymättömälle läheisyydenkaipuulleen ja alkoholille. Mutta tarinan voi aloittaa myös kaksitoistavuotiaasta tytöstä, joka päättää sanoa paukauttaa "ei" suoraan päin sen maailman kasvoja, jossa hän elää, ja etsiä toista alkua itselleen ja tarinalleen. 

Tai voidaan palata todella kauas, juurille, ja aloittaa sieltä. 

Tai aloitetaan tarina kaikilla kolmella versiolla yhtä aikaa. 

Hetkellä, jolloin Aman Baron, joka tunnettiin enimmäkseen nimellä Paroni, tunnusti rakastavansa minua, sydäntäsärkevän kipeästi, sietämättömän kepeästi, huutavan äänekkäästi ja sanattoman hiljaa - tällä hieman sairaalloisella, heikentyneellä, harhakuvattomalla ja väkinäisen vahvalla rakkaudella - poistui minun kaksitoistavuotias sisarentyttäreni Brilka hotellistaan Amsterdamissa ja käveli asemaa kohti. Hänellä oli mukanaan vain pieni urheilukassi, tuskin nimeksikään käteisrahaa ja kädessään tonnikalasämpylä. Hän aikoi Wieniin ja osti halvan viikonloppulipun, joka oikeutti vain paikallisjunien käyttöön. Hotellin vastaanottotiskille hän oli jättänyt käsin kirjoitetun lapun, jossa luki, ettei hän aikonut palata tanssiryhmän mukana kotimaahansa, ja että häntä oli turha etsiä.  

Niinpä kirjan kertoja, 1970-luvulla syntynyt Niza, alkoi mielessään puhua Brilkalle ja kertoa tälle heidän sukunsa koko tarinan, aloittaen isoisoäidistä Stasiasta (Anastasia), joka syntyi Georgiassa 1900-luvun alussa. 

Stasia oli villinpuoleinen nuori neito, vasta seitsemäntoista, kun häntä alkoi havitella upseerimies, eikä mikä tahansa upseeri vaan yliluutnantti. Stasia tanssi balettia ja halusi siitä itselleen uran, ja ratsasti kabardinhevosellaan hajareisin arolla, jopa ilman satulaa. Stasia ei erityisemmin kaivannut sulhasehdokkaita ja Simon saikin tehdä töitä sen eteen, että Stasia suostui ratsastamaan hänen kanssaan. Pian he kuitenkin nelistivät arolla jokaikinen päivä - ja rakastuivat toisiinsa. 

Stasian perhekin piti yliluutnantista sulhaskokelaana ja isä antoi liitolle siunauksensa. Myös Simon piti heistä, tästä salaisen ja äärettömän herkullisen kuuman suklaan valmistusreseptin osaavasta perheestä. 

Poliittinen tilanne oli ensimmäisen maailmansodan jälkeen Venäjällä ja sitä ympäröivällä alueella sekava. Simon oli haavoittunut Venäjän ja Japanin välisessä sodassa niin, että hänet siirrettiin hallinnollisiin tehtäviin, analysoimaan sotakirjeenvaihtoa. Stasia ei kuitenkaan pitkiin aikoihin tiennyt minne hänen puolisonsa milloinkin siirrettiin. 

Jossain välissä Stasia onnistui kuitenkin saamaan pojan ja tyttären, Kostjan ja Kittyn. Näiden kahden sekä Stasian ja hänen sisarpuolensa Christinen ja heidän rakkaidensa elämänkohtalot muodostavat keskeisen osan kirjan tapahtumia. Kostja rakastuu itseään vanhempaan juutalaisnaiseen ja Kittyä pidetään maanpetturina, molemmilla on seurauksensa. 

Juonikuvauksessa lukee näin:

"Venäjän keisarikunnan laitamilla 1900-luvun alussa elävä georgialainen perhe vaurastuu huolella varjellun, sukupolvelta toiselle siirtyvän salaisen suklaareseptin avulla. Stasia oppii reseptin isältään ja vie sen mukanaan Pietariin, mistä hänen tuore aviomiehensä on saanut työpaikan Venäjän vallankumouksen ytimessä."

Eikö tämä kuulosta melko viihteelliseltä lukuromaanilta, jossa suvun tarina kietoutuu suklaan valmistuksen ympärille? Odotat, miten sukupolvi toisensa jälkeen onnistuu reseptiä varjelemaan ja tienaamaan sillä vaurautensa? 

Vaan eipä Kahdeksas elämä (Brilkalle) osoittautunut olevan juuri mitään sinnepäinkään!

Mutta. Olipa harvinaisen upea, polveileva sukutarina läpi 1900-luvun, monien Venäjän ja Neuvostoliiton johtajien ja monien sotien. Kirjassa oli rakkautta, mutta samat ihmiset saivat osakseen paljon surua ja julmia kohtaloita, ja sitä venäläisille jotenkin niin tyypillistä kateutta ja kostoa läpi sukupolvien. Georgian historiasta opin paljon uutta, samoin sen kansalaisten suhtautumisesta venäläisiin sekä Neuvostoliittoon liittämiseen. Kansa on melko erilaista kuin esimerkiksi virolaiset, joiden miehitys on tullut kirjallisuudessa tutuksi mm Paula Havasteen Viro-trilogiasta. Mutta kukaan ei halua tulla veli venäläisen valtaamaksi ja alistamaksi, se on heissä yhteistä. Luonnollisesti niin Krimin niemimaan miehitys kuin Ukrainan sota kävivät monesti mielessä, samoin se, miten onnekkaita me suomalaiset kuitenkin ollaan oltu. Ei siinä pelkkä sisu riitä että itsenäisyys säilyy, ei Georgiallakaan ollut konkreettisia vaihtoehtoja. 

Henkilöitä kirjassa tuli ja meni vuosikymmenten mittaan, joten skarppina sai kuunnellessa olla, mutta toisaalta uudet henkilöt ja heidän taustansa esiteltiin aina perusteellisesti. On ehkä hieman vähättelevää kutsua kirjaa lukuromaaniksi, sillä siihen liitetään usein ajatus jonkinasteisesta lukemisen keveydestä, ja siihen Kahdeksas elämä on melko paljon vaativampi, ehkä voisin kuvailla sitä nykyromaanin ja lukuromaanin kauniiksi rakkauslapseksi, sillä kirja vaatii aikaa paneutua ja mahdollisuuden keskittyä. Itselläni meni sen kuunteluun enemmän aikaa kuin yleensä tuon mittaiseen kirjaan, parikin viikkoa, kun kuuntelin ohessa pari kolme kevyempää dekkaria ja feelgoodia, joita kuuntelen tyypillisesti silloin kun olen väsyneempi ja pidän silmiä kiinni, tai teen samanaikaisesti jotain muuta puhelimella. 

Kirjassa oli myös hieman maagista realismia mukana, liittyen siihen suklaareseptiin, muttei siitä sen enempää. 

Kahdeksas elämä oli kirja jota kuunnellessa saatoin vain syödä tai kutoa, ilmankos sain sen mittaan valmiiksi sukkaparin, vaikka kesällä kudon yleensä vähemmän. 

Kirja on todella valtava tiiliskivi, tässähän on vain puolet siinä. Suomessa kustantaja on tehnyt päätöksen jakaa Kahdeksas elämä kahteen osaan, joten kokonaisuuden kannalta toinenkin kirja on luettava. Kyseessä ei siis ole varsinainen jatko-osa, vaan yhden kirjan pilkkominen. Odotan innolla toista osaa, joka julkaistaan keväällä '25.