Sivut

perjantai 21. huhtikuuta 2017

Maaria Päivinen: Kellari

Luottamus on jokaisen talon perusta, todetaan talomainoksessa.
Kellari-romaanissa Vilman mies on pettänyt
tämän luottamuksen kohtalokkain seurauksin.

Maaria Päivinen: Kellari 
Into 2016
294 sivua 


Vilma on yhdeksän vuotta sitten Islantiin muuttanut ja siellä perheen perustanut suomalaisnainen. Hänellä on mies ja kaksi tytärtä, alakoulua käyvä Silvia ja taaperoikäinen Stella. 

Kuulostaa idylliseltä perhe-elämältä, muttei enää ole sitä. Mies on rikkonut heidän avioliittonsa, ilmoittanut tylysti muuttavansa heidän yhteisestä talostaan Reykjavikiin, kerrostaloasuntoon Svanan, elämänsä uuden rakkauden kanssa. Ehkä Vilma olisi vielä jotenkin kestänyt tämän, mutta nyt, vuosi eron jälkeen, esikoistytär on alkanut jatkuvasti naukua isänsä perään. Päivästä toiseen Silvia hokee samaa mantraa; Äiti on tyhmä paskapää-äiti jonka takia isi on lähtenyt, Svala on niin kauniskin, Silvia haluaa muuttaa isin ja Svalan luo Reykjavikiin. Ilman Silvian jatkuvaa valitusta Vilma ei ehkä olisi teljennyt miestä kellariin.

Kun he olivat muuttaneet taloon, mies oli rakentanut kellariin äänieristetyn studiotilan jossa teki musiikkiaan. Siellä tämä viihtyi, kopissa omissa maailmoissaan. Nyt saa viihtyä siellä loppuikänsä tuumaa Vilma, kolkkaa miehensä tajuttomaksi ja raahaa kellariin. Miestä toki etsitään, poliisit, Svala, miehen vanhemmat, kaikki soittelevat, eikö Vilmalla ole mitään pientäkään aavistusta missä mies voisi olla? Vilma vastailee kauhistuneena, hän osaa pitää pokkansa, hän tietää että mies on kellarissa hänen jalkojensa alla ja sillä mennään. 

Kellaria hallitsi hämärä, ulkona viuhui puuskainen talvimyrsky. Vilma avasi luukun ja toisteli olevansa järjissään ja hereillä. Piti päivittäin varmistella ja uskotella itselleen, ettei ollut hullu, sillä mies sihisi tämän tästä hänen korviinsa mielisairaan määritelmiä ja räksytti kirosanoja. Milloin Vilma oli sekopää, milloin skitso ja psykopaatti, umpihullu, aivoton narttu, häiriytynyt lehmä, latvasta laho, saamaton noita-akka, pimeä ämmä, takakireä kontrollifriikki, kieroutunut tappaja. 
Joskus teki mieli soittaa siskolle, äidille tai Ninalle, kenelle tahansa, ja kysyä mitä mieltä he olivat Vilman mielen tasapainosta, mutta onneksi hän saattoi punnita sekä rikoksen laadun että järjellisyytensä itsekin. Hän vain oli, yksinkertaisesti, heikkona hetkenään tehnyt halpamaisen mutta kohtalokkaan tempun äidinvaistojensa ajamana, ja sen kanssa oli opittava elämään, niin hänen kuin miehenkin. 

Vilman naapurissa asuu 72-vuotias leskeksi jäänyt Ingiđur. Nainen tietää Vilman elämästä enemmän kuin Vilma arvaakaan, sillä Ingiđurilla on hyvät kiikarit. Nyt Ingiđurissa on herännyt erityinen huoli Vilmaa kohtaan, koska nainen on selvästi rauhaton. Ingiđurissa on herännyt suojelunhalu. Hän ei koskaan tullut äidiksi, mutta voisi nyt ryhtyä äidiksi Vilmalle. Nyt voisi olla juuri sopiva hetki tehdä se mitä Ingiđur on jo pitkään halunnut tehdä, mennä Vilman ovelle ja esitellä itsensä. 

"Eikö ole kaunis päivä", hän sanoi ja levitti kätensä, käänsi päätäkin, jotta aurinko varmasti pääsisi oikeuksiinsa.
Mutta Vilma ei innostunut auringon keltaamista hangista tai läikehtivästä valosta, vaan alkoi sulkea ja tiuskaisi:
"Minulla ei ole aikaa."
"Tiedäthän sinä minut? Minulle tuli yllättäen sellainen olo, että meidän pitäisi tutustua."
"Tutustua."

Vilma ei halua tutustua yhteenkään yksinäiseen ja liian uteliaaseen vanhukseen joka voi pahimmillaan pilata kaiken, löytää kellarin asukin. Mutta Ingiđur ei anna periksi.

Kellarin asetelma on herkullinen. Vilma toimii eikä vain meinaa. Kuka meistä ei joskus mielisi tehdä radikaaleja, laittomiakin ratkaisuja, mutta järki sanelee päätökset. Onko Vilma siis menettänyt järkensä vai meneekö kaikki pimahtamisen piikkiin? Kellaria piti ahmia, halusin tietää miten käy. Mietin pääseekö mies pakoon vai löytääkö Ingiđur hänet, telkeääköhän Vilma Ingiđurinkin kellariin? Samaan aikaan tuli miettineeksi mielen ailahduksia ja mihin kaikkeen mustasukkaisuus voi ajaa. Oliko Vilma mustasukkaisempi miehestään vai esikoistyttärensä rakkaudesta? 

Tykästyin Päivisen suorasukaiseen tyyliin. Te jotka olette lukeneet hänen aiempia kirjojaan, ovatko ne saman tyylisiä? 


lauantai 15. huhtikuuta 2017

Mila Teräs: Jäljet


Mila Teräs: Jäljet 
Karisto 2017
285 sivua 

Mila Teräs on tarttunut uusimmassa romaanissaan erittäin mielenkiintoiseen aiheeseen, yhteen kuuluisimmista ja arvostetuimmista (nais)taidemaalareistamme, Helene Schjerfbeckiin. 

Romaani rakentuu kahdelle aikatasolle. Syksyllä 1945 Helene on jo iäkäs, paljon nähnyt ja elämää kokenut nainen, joka asuu sotaa paossa Ruotsissa, Saltsjöbadenin kylpylähotellissa. Hän maalaa vielä yhtä, viimeiseksi jäävää omakuvaansa ja käy samalla mielessään keskusteluja maalari"sisarensa" Helena Westermarckin kanssa ja näin toisella aikatasolla muistelee lapsuuttaan ja sitä miten pääsi osalliseksi taideopintoihin.

- Katsokaa, neiti Ingman! Elin sanoo heti, kun opettaja on saapunut huoneeseen. - Katsokaa, mitä Elli on piirtänyt!
Elin esittelee malttamattomasti piirustuksiani Lina-tädille, tämä ja tämä ja tämä, tyttö hohkaa kuin uuni.
Kun Lina-täti katsoo kuviani, hänen kasvoilleen kierähtää valo, joka pehmentää katseen ja vapauttaa suun seudun: 
- Niin lystikkäitä, niin taidokkaasti piirrettyjä.
Hänen valossaan minä kasvan. 

Helenen taiteilijanuran alku oli takkuinen, eikä kotoa tullut kannustusta. Isä oli kuollut ja jättänyt jälkeensä vain pienen eläkkeen. Äiti haluaa Helenen tienaavan rahaa yhteiseen toimeentuloon ja pitää maalaamista koruompeluun verrattavissa olevana ajanvietteenä.

- Köyhien perheiden lapset joutuvat tekemään työtä aamuhämäristä iltaan asti, mutta sinä käyt vain taidekouluja! Von Beckerin yksityisakatemiaa! Se mies on pannut pääsi pyörälle, ei ole muuta kuin von Becker ja..., äiti sylkäisee sanan suustaan kuin kirouksen:
- Pariisi.

Ranskan taideakatemiaan eivät naiset pääse opiskelemaan, mutta yksityisiin akatemioihin kyllä. Ja Pariisiin Helenekin pääsee, 18-vuotiaana.  

Ja sitten jotakin tapahtuu. Jokin syttyy, leimahtaa, tarttuu ensin yhteen meistä, sitten toiseen. Äkkiä työskentelemme kaikki muun maailman unohtaen niin kuin soittaisimme yhteisessä, äänettömässä orkesterissa. Leikittelen hetken rehevällä siveltimellä kuin Renoir, sitten on Degas'n vuoro näyttää virtuoosimainen viivansa.
Parasta ovat nämä hetket ateljeessa. Kun huoneen tärpätintuoksussa teemme työtä uupumatta, vieri vieressä, toverit eri maista, tunnin toisensa jälkeen. 

Pariisissa Helene kohtasi elämänsä suuren rakkauden joka ei tuntunut edes välittävän Helenen raajarikkoisuudesta. Helene kun oli pienenä pudonnut alas rappuset ja murtanut lantionsa eikä köyhillä vanhemmilla ollut rahaa hoitaa Heleneä kuntoon vaan lapsiparka luutui sellaiseksi kuin luutui ja kärsi tästä koko ikänsä. Sulhasen perhe ei kuitenkaan uskonut selitystä vaan luuli Helenen sairastaneen polion ja painosti sulhasen jättämään Helenen. Myöhemminkin Helene kohtasi monia haasteita elämässään. Olla nainen ja taidemaalari, siis haihattelija. Helene ei myöskään saanut tarpeeksi omaa rauhaa toteuttaa itseään, ikääntyvän äidin vaateilta ja kotitaloustöiltä, mikä tuntui ahdistavan häntä enemmän tai vähemmän koko aikuisikänsä. 

Kirjassa on kiehtova, viehättävä tunnelma. En malttanut laskea sitä käsistäni ja lyhyet luvut houkuttelivat lukemaan vielä ja vielä yhden. Tunnelma ei kuitenkaan ole lainkaan sellainen, että onpa hehkeää olla taiteilija ja olenpa jotain erityistä kun olen Pariisissa. Vaikka Helenen unelma olikin päästä Pariisiin JA unelman toteutuminen oli hänelle iso asia, ei elämä sielläkään aina ollut kuin satukirjan sivuilla. 

Olen lukenut Teräkseltä hänen aikuisten esikoisensa, Harmaat enkelit, josta pidin paljon, mutta Jäljissä Teräs on noussut vielä aivan uudelle tasolle. Uskon että Jäljet on vielä loppuvuodestakin mielessäni yhtenä vuoden parhaista lukukokemuksista.


perjantai 7. huhtikuuta 2017

Enni Mustonen: Ruokarouva


Enni Mustonen: Ruokarouva 
Otava 2016
470 sivua 

Ruokarouva on jatkoa Syrjästäkatsojien tarinoille, Mustosen uusimmalle kirjasarjalle. Päähenkilönä sarjassa on Ida, johon tutustutaan pikkupiikana Paimentyttö-romaanissa (2013). Sen jälkeen Ida on palvellut lapsenpiikana Sibeliusten perheessä (Lapsenpiika 2014) ja Albert Edelfeltin studion emännöitsijänä (Emännöitsijä, 2015). 

Ruokarouvassa Ida on aikuistunut ja saanut oman perheen, Kirsti-tyttären. Virallisesti Ida on kunniallinen leskirouva, todellisuudessa vähemmän kunniallinen avioliiton ulkopuolella lapsen synnyttänyt yh-äiti. Nykypäivänä au-lapset ovat arkea, 1900-luvun alussa suuri häpeä. Puhutaanko edes enää au-lapsista?

Ida on elänyt Kirstinsä kanssa kahdeksan vuotta Ruotsissa, professorin taloudenhoitajana, mutta muuttaa tältä saamansa pienen perinnön turvin takaisin Suomeen. Eletään vuotta 1914. Rahat Ida investoi pienen perheensä tulevaisuuteen ja ostaa Espoon Albergasta (Leppävaarasta) vanhan huvilan josta kunnostaa täysihoitolan apunaan kirvesmies Iisakki. Asukkaiksi tulee lehti-ilmoitukseen vastaten kaikenlaista, mutta toki kunniallista miestä ja naista, niin opiskelijoita kuin työssäkäyviä. 

Tuttuun tapaan Ida tutustuu moniin Suomen kulttuurielämän tunnettuihin nimiin. Täysihoitolan naapurina asuu kuvanveistäjä Ville Valgren (tunnetuin työ Havis Amanda) ja täysihoitolan asukkaana Leevi Madetoja. Istahtaapa pöytään välillä viihteellä oleva Eino Leinokin.

Täysihoitolan pitäminen on kovaa työtä ja kovemmaksi se käy kun sodan uhka leviää Suomeenkin. Siitä huolimatta että niin venäläiset kuin saksalaisetkin sotilaat näkyvät Albergassakin ja ruokatarvikkeista on pulaa, taikoo Ida vähintään puuroa vieraidensa illallispöytään. Idan "reirallisuus" näkyy Ruokarouvassakin, kun täysihoitolan emäntä hinnoittelee huoneensa sen mukaan mitä vuokralainen pystyy maksamaan, vaikka se onkin itseltä pois. Kansalaissodan vuodet ovat Idalle pärjäämistä ja yhteen hiileen puhaltamista. Ja vaikkei hän itse olekaan poliittisesti millään tavalla aktiivinen, samaa ei voi sanoa kaikista täysihoitolan asukkaista.

Idan kasvua pienestä paimentytöstä aikuiseksi ja itselliseksi naiseksi on ollut ilo seurata. Manninen saa Idan tuntumaan niin läheiseltä, yhtä oikealta henkilöltä kuin hänen kohtaamansa suurmiehet. Historiallisten tapahtumien puiminen jää Mustosen romaaneissa vähemmälle kuin monissa muissa historiallisissa romaaneissa. Sen sijaan keskitytään enemmän tavallisen, ei millään tavalla politiikassa mukana olevan arjen sankarin elämään. Seuraavassa osassa, Ruokarouvan tytär, Kirsti lienee saanut jo paljon ikää lisää. Tämä Mustos-fani jonottaa jo uutta osaa kirjastosta.

Kirjan olen jo palauttanut kirjastoon, joten kuva kustantajalta. 



torstai 6. huhtikuuta 2017

Helena Sinervo: Armonranta


Helena Sinervo: Armonranta 
Wsoy 2016
400 sivua

Loppuvuodesta 2006 Helena saa puhelun Pikonlinnan sairaalasta. Helenan isä on heikossa kunnossa, hänellä on todettu nopeasti etenevä keuhkosyöpä. Elinaikaa saattaa olla jäljellä muutama kuukausi tai muutama päivä, katsomaan kannattaa joka tapauksessa tulla mahdollisimman pian. Puoliso, Heta, lupaa lähteä mukaan, kuskiksi. Lapsuudenkotiin Helena ei voi mennä, siellä asuu veli, Tarmo, johon välit ovat liian tulehtuneet. Niinpä Helena etsii netistä koiraystävällistä majoitusta Tampereen itäpuolelta ja löytää Armonrannan, lomakodin Teiskossa, Näsijärven rantakallioilla. 

Syyllisyys vihloo matkaan lähtijää, isän luona on tullut käytyä viimeksi kesällä, onko siitä todella jo neljä kuukautta. Mukaan matkalle Helena on pakannut isän hänelle aiemmin luovuttaman salkun, jonka sisältöä hän on vain pintapuolisesti tutkinut. C-kasetteja, jotka natsihenkinen isä on nauhoittanut viisi vuotta aiemmin, kovakantinen muistikirja jossa oli sotkuisia muistiinpanoja ensimmäisen maailmansodan vuosilta, vanha ja haurastunut kirjekuori sisällään oikeuspöytäkirjoja vuodelta 1945. Isä saa Armonrantaan omat sivunsa, kun naiset kuuntelevat kasetteja ajomatkallaan.

Miksi siis sanoin isälle, että hän on ollut riittävän hyvä isä? Säälistäkö? Tilanteen liikuttamana? Vai siksikö, että kaikesta huolimatta rakastin häntä ja halusin hänelle hyvää? Että itsekin tein virheitä ja olin epätäydellinen. Että meitä kaikkia yhdistää juuri se: virheet, vajavaisuus, keskeneräisyys.
Halusin isukin suhtautuvan armollisesti itseensä viimeisinä päivinään, ja se helpotti oloani.

Salkun sisältöä läpi käydessään Helenalle ja Hetalle selviää suvun historia ja samalla he käyvät läpi myös omaa suhdettaan, jossa on yksi iso juopa, kun toinen kipeästi haluaa lasta ja toinen on helpottunut kun hedelmöityshoidot eivät ole tuottaneet tulosta. 

Armonrannassa säilyy kiinnostava jännite. Osansa luo se, että Sinervo on paljastanut romaanin olevan paitsi fiktiota, myös omaelämäkerrallinen. Armokin on kirjassa niin paljon enemmän kuin majapaikan nimi. Itselleenkin pitää osata antaa anteeksi. 

Kirjan olen jo vapauttanut seuraavalle lukijalle, joten kuva kustantajalta.

maanantai 3. huhtikuuta 2017

Mari Manninen: Yhden lapsen kansa


Mari Manninen: Yhden lapsen kansa 
Atena 2016
236 sivua


Kiinan salavauvat, pikkukeisarit ja hylätyt tyttäret. Niistä kertoo Mari Mannisen tietokirja Kiinan yhden lapsen politiikasta.

Kirja ei sovi herkille ihmisille, kuten ei tämä arviokaan.

Luulin tietäväni suht hyvin mistä yhden lapsen politiikassa on kyse ja mitä siitä on seurannut, mutta kirjan luettuani tajusin miten yksipuolisen kuvan olen mediasta saanut. Tiesin, että tyttösikiöitä abortoidaan. Tiesin, että kaksilapsisia perheitä on olemassa. Tiesin, että kiitos tyttösikiöiden abortoinnin naisten ja miesten määrälliset mittasuhteet ovat vinksallaan ja avioliittomarkkinoilla "heikompien" miesten on vaikea löytää vaimoa. Mutta oli niin paljon enemmän mistä en ollut tietoinen ja monet näistä uusista tiedoista järkyttivät. Vai miten itse suhtautuisit haastatteluihin, joissa kerrotaan esim lähes syntymään valmiin vauvan "abortoidun" piikillä vauvan päähän ja piikistä seuraavan sen, että äiti synnyttää seuraavana päivänä kuolleen vauvan? Eihän tämä voi enää millään mittarilla olla järkevää ja hallittua syntyvyyden säännöstelyä, tämä on brutaalia julmuutta. 

Paikallishallinnon osuus ja mielivaltaisuus on ollut suuressa roolissa siinä, miten rajuihin toimenpiteisiin lasten lukumäärän säännöstelyssä on ryhdytty. Kaikissa kylissä oli syntyvyydensääntelystä vastaava henkilö, jonka tehtävänä oli pitää kirjaa kylän naisten kuukautisista. Perhesuunnitteluvirastot ovat työllistäneet puoli miljoonaa ihmistä kerrallaan. Manninen kertoo, että vaikein haastateltava löytää oli tällainen kylävahti, kylän vihatuin ihminen. Maaseudulla oli yleensä mahdollista saada lupa toiseen lapseen vähintään neljän vuoden ikäerolla mikäli ensimmäinen lapsi oli ollut tyttö, mutta toisaalta 2000-luvulle saakka kylissä oli tiukat kiintiöt montako ylimääräistä vauvaa sai luvan syntyä. Lupa piti hakea ennen raskautta ja aikaa raskaaksi tulemiseen oli vuosi, tiukkaa peliä siis. Kuukautiset kirjattiin siis kylävahdin vihkoon ja vielä 90-luvulla monissa valtionyhtiöissä oli seinällä kuukautistaulut, joihin naisten piti merkitä kuukautiskiertonsa. BBC:n dokumentti viime vuodelta kertoi löytyvän alueen, jossa naisille tehdään neljästi vuodessa terveystarkastus, vain varmistaakseen etteivät naiset ole luvatta raskaana. Joku voi sanoa tätä kaikkea onnistuneeksi syntyvyydensääntelyksi, toinen nöyryyttämiseksi. Luvattomia raskauksia ei ole välttämättä tarvinnut keskeyttää, mikäli perheellä on ollut varaa maksaa kallis sakkomaksu. Luvattomasta lapsesta on kuitenkin saattanut saada potkut töistä eivätkä lapset ole välttämättä saaneet viranomaisilta papereita, eli heitä ei ole virallisesti edes olemassa. Ilman papereita ei voi saada koulutusta, töitä eikä puolisoa. 

Yhden lapsen politiikasta on seurannut jotain hyvääkin. Ehkäisy on kaikille ilmaista. Eniten ovat kuitenkin hyötyneet tytöt, he joiden on annettu syntyä. Perinteisesti kiinalaiset ovat arvostaneet vain poikia, sillä poika on se joka elättää iäkkäät vanhemmat, perii omaisuuden, jatkaa nimeä ja maatilaa, tuo arvostusta ja kunniaa ja voi uhrata suvun edesmenneiile jäsenille. Tytöistä on vain kuluja ja toisekseen, tytöthän naidaan pois, toiseen sukuun. Valtaosa tyttölapsen vanhemmista on kuitenkin tyytynyt kohtaloonsa ja pikkuhiljaa myös tyttöjä on lähetetty lukioihin ja yliopistoihin. Mannisen haastattelema ainokainen tytär opiskeli lakia ja journalismia ja jatkaa parhaillaan opintojaan Australiassa. Jos perhe olisi saanut anomansa luvan toiseen lapseen ja saanut toivomansa pojan, olisi tytär todennäköisesti päätynyt töihin kauppaan tai tietullikopille ja hänen palkkansa olisi käytetty veljen kouluttamiseen ja veljen asunnon hankintaan. Kiinassa kun vanhemmat perinteisesti ostavat asunnon pojalleen ja sen rahoittamiseen osallistuu koko lähisuku. Koskaan aiemmin ei Kiinassa ole panostettu tyttöihin niin paljon kuin nyt. Ainakin osittain tämä tarkoittaa sitä, että koulutettuihin tyttäriinkin luotetaan vastuunottajina. Ainokaisia kohtaavat suuret odotukset sukupuolesta riippumatta. Täytyy menestyä opinnoissa, hankkia hyvä ammatti ja löytää puoliso jonka kanssa hankkia se lapsi tai kaksi.

Kiinassa kasvaa nyt toisaalta paperittomia, toisaalta isovanhempien silmänteriä, keisarin tavoin palvottuja ja paapottuja ainokaisia. Toisaalta nuoria naisia joilla on valta valita avioliittomarkkinoilla, toisaalta miehiä joiden vanhempien pitää ostaa pojalleen morsian jostain toisesta Aasian maasta ja toivoa ettei tämä karkaa. Suuri huoli on myös heillä joiden ainokainen kuolee ja äidillä on jo liikaa ikää uuteen vauvaan. Aika näyttää, miten nykyinen kahden lapsen politiikka muuttaa tilannetta, vai muuttaako. Moni on nykyään tyytyväinen pieniin perheisiin, yksi riittääkin lapsiluvuksi.


perjantai 31. maaliskuuta 2017

Karoliina Timonen: Kesäinen illuusioni


Karoliina Timonen: Kesäinen illuusioni
WSOY 2015, 165 sivua 


Olen lukenut ja kirjoittanut kaiken alla olevan loppukesästä '15! Kävin kuvaamassa mielestäni hienoja kuvia Tesomajärvellä - ja hukkasin ne. Vasta nyt, maaliskuussa '17, löysin kuvan puuttumisen takia postaamatta jääneen arvion. Lainaan siis kuvan kustantajalta. Sitten sinne loppukesään 1,5 vuoden taa. Kirjan tunnelman muistan vieläkin, ja missä sitä ahnehdin.

----

Luin Karoliina Timosen Kesäisen illuusioni elokuun lopun helteiden aikaan ja voin todeta että siinä oli kirja paikallaan! Kirjassa eletään kuuman alkukesän aikaa, voi kunpa meilläkin olisi ollut sellainen ;-) Timosen esikoisromaanista (jota minä en ole lukenut) tuttu Klarissa on päätynyt asumuseroon ja vuokrannut kesänviettopaikakseen pienen saaren jonka ainokaisessa talossa hän asuu. Kesän mittainen tauko puolisosta ja saaren rauha ja kauneus on se mitä Klarissa juuri nyt kaipaa. Syksyllä kaupunkiin palatessaan hän olisi ehtinyt ajatella minne suuntaan jatkaa Teemun kanssa ja tekeillä oleva romaanikin olisi edennyt jo mukavasti. 

Naapurisaaren huipulla kohoavaan huvilaan on vihdoin tullut asukas. Kesä on helteinen, ilma seisoo paahtavana ja painostavana ja yhtä aikaa Klarissa tuntee itsensä sekä yksinäiseksi mutta myös jotenkin kiusaantuneeksi, kuin oma rauha ja yksityisyys olisi mennyttä. Hän kuulee miehen soittavan Nina Simonea ja tuntee miehen polttamien sikareiden tuoksun. Kun päiviä kuluu, eikä Klarissa ole vieläkään tavannut naapuriaan, hän päättää tehdä aloitteen ja soutaa Variskallioon. Tästä alkaa jännittävien tapahtumien ketju.

Aloin lukea kirjaa lukumaratonin päätteeksi, tilanteessa jossa olisi voinut kuvitella kaipaavansa hiukan huilia paljosta lukemisesta. Mutta tätä kirjaa ei niin vain laske käsistään. Kellon piipatessa lukuajan päättyneeksi painoin vain sivumäärän mieleen ja jatkoin samaa kyytiä vielä viitisenkymmentä sivua, niin koukuttunut olin Kesäisen illuusioni latautuneeseen tunnelmaan. Ja heti kun pystyin muilta häiriötekijöiltä jatkamaan, palasin taas Klarissan ja Olavin seuraan. Minähän en lue dekkareita, joten en ollut aikoihin lukenut mitään näin tiheätunnelmaista ja nautinkin kovasti tästä jännityksen tunteesta ja täydellisen kesälukemiston annista. Täydet viisi tähteä!


Kirsi Vainio-Korhonen & Anu Lahtinen: Lemmen ilot ja sydämen salat - Suomalaisen rakkauden historiaa


Kirsi Vainio-Korhonen & Anu Lahtinen: 
Lemmen ilot ja sydämen salat - Suomalaisen rakkauden historiaa 
Wsoy 2015
268 sivua


Lemmen ilot ja sydämen salat on katsaus suomalaiseen rakkauteen. Se lähtee liikkeelle keskiajalta, pohdiskellen puolison valintaa aikana jolloin maaseudulla arvostettiin työteliäisyyttä ja elinvoimaisuutta ja paremmissa piireissä syntyperää ja varallisuutta, ja päätyen naisten itsemääräämisoikeuteen ja 1970-luvun seksuaaliseen vallankumoukseen ehkäisypillereiden yleistyttyä Suomessakin. Tähän väliin mahtuu pohdintoja kuten keskiajan ritariromantiikan kaiut romanttisine balladeineen, esiaviollisten suhteiden kirjo, kaksinnaimisesta tai aviorikoksesta annetut kuolemantuomiot, kirjeenvaihdot ja avioliittoneuvottelut, miesten väliset tunteet sekä lapsenrakkaus "Kunnioitettua ja hellästi Rakastettua Äitiä" kohtaan. Kirjassa on sekä kuvitusta että runsaasti kirjallisia esimerkkejä muun muassa kirjeistä, päiväkirjoista ja oikeuden päätöksistä. 

Sydämeni rakas äidinäiti! Koska olette aina ollut minulle äidillisen hyväntahtoinen ja myötämielinen, turvaudun minä siksi teihin nyt täydellisesti sydämeni rakkaana isoäitinä, jotta edistäisitte puolestani tätä minun avioliittohankettani, minä puolestani tulen aina olemaan teitä, rakasta äidinäitiäni kohtaan nöyrä ja altis poika.

Näin pyysi Krister Klasinpoika Horn morsiamensa äidinäidiltä, tunnustaen näin muidenkin sukulaisten vaikutusvallan isien ja veljien naittajavallan rinnalla. 

Lemmen ilot ja sydämen salat on kiinnostava tietopaketti rakkauden ilosta ja tuskasta, säännöistä ja niiden rikkomisesta. Se osoittaa miten eri tavoin yhteiskunta on suhtautunut rakkauteen ja rakastavaisiin eri ajankohtina, yhtenä isona määräävänä tekijänä kristinusko.

torstai 23. maaliskuuta 2017

Julian Fellowes: Belgravia



Julian Fellowes: Belgravia 
Otava 2016, 477 sivua 
Alkuteos: Belgravia 2016
Suomennos: Markku Päkkilä


Kesällä 1815 brittiläinen Trenchardien perhe asuu Brysselissä. Herra Trenchard, tavallisen torikauppiaan poika, on päässyt Richmondin herttuan suosioon ja vastaa englantilaisten sotajoukkojen muonituksesta. James Trenchard on pyrkyri, joka oli onnistunut tekemään asemaansa paremman naimakaupan ja haaveilee nousevansa yhä ylemmäs sosioteetin tikkailla. Niinpä heidän Sophia-tyttärensä saama kutsu Richmondin herttuattaren kutsuille saa Jamesin riemastumaan. Kutsun Sophialle perheineen on järjestänyt herttuattaren sisarenpoika, varakreivi Bellasis. Nuoret ovat rakastuneita, mutta ajatus heidän liitostaan on mahdoton. Nuori aatelismies ei valitse itse puolisoaan, eikä Richmondin herttuatar edes tiedä Sophian olemassaoloa.

Juhlinnan ollessa parhaimmillaan kaupunkiin kiirii viesti. Napoleonin joukot, Pariisista liikkeelle lähteneet, lähestyvät uhkaavasti Brysseliä. Tanssisali tyhjenee miehistä, rintama kutsuu kiireellä. Niin monien muiden tavoin nuori Bellasis menehtyy Waterloon taistelussa. Sophia jää suremaan, mutta huomaa pian ettei ole yksin. 

Tähän Sophian hullu haave siis päättyisi: ei skandaaliin, taivaan kiitos, vaan suruun. Tyttö oli elänyt unelmissaan, ja James oli kannustanut häntä, mutta nyt pilvilinnojen kohtalo oli tulla maan tomuksi. He eivät koskaan saisi tietää, oliko Sophia ollut oikeassa ja olivatko Bellasisin aikeet olleet kunnialliset, vai oliko hän, Anne, osunut lähemmäs totuutta, ja Sophia oli ollut pelkkä suloinen nukke, jonka kanssa mies oli leikkinyt sillä aikaa kun hänen joukko-osastonsa viipyi Brysselissä. 

Belgravia tuotiin markkinoille kirjailija edellä, muistuttaen Downton Abbey -tvsarjan faneja siitä, kuka onkaan sarjan käsikirjoittaja. "Downton Abbeyn tekijältä" lukee etukannessa, "Lääkettä Downton Abbey -riippuvuuteen" takakannessa. Kun ensimmäiset bloggaukset ilmestyivät, kirjan lukeneet purnasivat: ei vedä vertoja Downton Abbeylle. Ajattelin että he ehkä odottivat liikoja, mutta nyt kun olen itse kirjan lukenut, en voi valitettavasti kuin todeta saman. Belgravia on ihan ok, viihdyttävä lukuromaani muttei tule jäämään mieleen eikä noussut viime vuonna ilmestyneistä lukuromaaneista kärkisijoille. Olihan siinä juonittelua, mutta kaikki oli liian itsestäänselvää eikä mitään herkullisia yllätyksiä ollut lukijalle tarjolla. 

keskiviikko 22. maaliskuuta 2017

Pirjo Tuominen: Hiljaiset huvimajat


Pirjo Tuominen: Hiljaiset huvimajat 
Tammi 2016
448 sivua


Päähenkilö Maria on lappeenrantalainen, mutta jäätyään orvoksi juuri aikuistumisensa kynnyksellä kesällä 1904 hän päätyy Viipurin ja pohjoissatakuntalaisen Portaan kylän kautta Tampereelle äitinsä serkun perheeseen auttamaan heidän kauppahuoneensa konttorissa. Tuohon aikaan 19-vuotias oli vielä alaikäinen ja vajaavaltaisena naisena tarvitsi edusmiehen. Taakseen Maria jättää paitsi tutun kaupungin, vanhempiensa kauppaliikkeet ja perimänsä liikehuoneistot, myös parhaan ystävänsä Jere Kauppilan. Perhesuhteet olivat alkaneet yhteisistä liiketoimista ja vahvistuneet ystävyydeksi, niin myös ainokaisen Marian ja oman perheensä kuopuksen, Jeren välillä. Uusiin ihmisiin tutustuessaan Maria jättää kertomatta varallisuudestaan onnenonkijoita pelätessään. Miehiä Marian ympärillä pörrää muutenkin, nuori tyttö vetää puoleensa niin tamperelaistehtaiden insinöörejä kuin ukkomiehiä. 

"Täytyykö sinun itse ansaita elantosi? Eivätkö vanhempasi jättäneet sinulle lainkaan perintöä?"
...
"Walter, oletko tullut ajatelleeksi, että myös nainen voisi haluta tehdä työtä?"
"Huvittava ajatus ", Walter myönsi mättäessään kiisseliä suuhunsa. "Kai sellaisiakin naisia on, mutta en oikein ymmärrä, miksi haluat rasittaa hentoa selkääsi kirjoituspulpetin ääressä."
"Kun voisin yhtä hyvin istua kahvipöydässä puhumassa tyhjänpäiväisyyksiä."
Walter katseli Mariaa mietteliäänä.
"Sinä olet kyllä kummallisin tyttö, jonka olen tavannut. Tuntuu kuin sinä ajattelisit koko ajan."
Maria purskahti nauruun.

Kirjan toinen päähenkilö Sofia on piikatyttö Marian Portaan kodin naapurissa. Sofiakin vetää puoleensa ukkomiehen ja joutuu siitä hyvästä vauhdilla ja ilman suosituksia pois palveluspaikastaan. Maria auttaa tytön Tampereelle jossa tällä on ystävä ja sitä myötä petipaikka ahtaassa ja vetoisassa huoneenkopperossa jonka jakaa luteiden ja monen muun tytön kanssa. Töitä Sofia saa heidän tapaansa Finlaysonilta ja niin hänestä tulee yksi niistä pumpulienkeleistä, joista teollistuva, naisvaltainen Tampere oli kuuluisa. 

Sofian tehtävänä olisi ottaa paaleja vastaan ja purkaa ne. Kun hän ensimmäisenä työpäivänänsä näki puuvillapaalin, hänen oli vaikea yhdistää valkoiseen pumpuliin likaisenväristä möykkyä joka oli täynnä kuoria ja siemeniä. Hän kuvitteli, miten tummat kädet olivat poimineet siemenkodista pursuavia valkoisia haahtuvatukkoja yksi toisensa jälkeen kuuman auringon alla. Kevyt pumpuli oli sitten puristettu noiksi ihmeen painaviksi ja tiukoiksi paaleiksi. 
Sofia seisoi sivussa ja seurasi, miten taitavasti työntekijät käsittelivät paaleja ja irrottivat niistä paloja riivittäviksi raastinkoneella. Tiukasti pakattu massa möyhennettiin ja puhdistettiin pelottavan laitteen avulla. Ilmassa alituisesti leijuva pöly ja pumpulikuidut tuntuivat tunkeutuvan sieraimiin ja suuhun, ja kova meteli särki korvia.

Pirjo Tuominen on kirjoittanut yli 40 romaania, sekä historiallisia että nykypäivään sijoittuvia. Olen lukenut näistä monia aikaan ennen blogia, lähestulkoon yksinomaan niitä historiallisia jotka ovat mielestäni hyvinkin laadukkaita. 1990-luvun lopulla ilmestynyt Kokemäki-sarja ja 2000-luvun alkuvuosina ilmestynyt Satakunta-sarja ovat jääneet mieleeni suosikkeinani. Viime aikoina Tuominen on kirjoittanut dekkareita joihin en ole tutustunut kun eivät oikein ole minun juttuni, joten olin mielissäni kun huomasin kirjakatalogista, että uusi Hiljaiset huvimajat aloittaa historiallisen trilogian. Syksyllä ilmestyy jo toinen osa.

Olen asunut Tampereella ja seutukunnissa nyt toistakymmentä vuotta ja tunnen seudun omakseni. Niinpä kirjan tapahtumien sijoittuminen pitkälti Tampereelle tuntui erityisen läheiselle. Historiallisten romaanien parasta antia on näkökulmien tarjoamisen lisäksi myös niiden opettavaisuus, ja tässäkin tapauksessa tuli paljon uutta tietoa. Esimerkkinä mm muutaman Tampereen kaupunginosan nimen alkuperä.

Kyttälänkin aika tuli, sen talonomistajat häädettiin uuden asemakaavan ja rakennuskannan alta. Häädetyt muuttivat Tammelan suunnalle ja osalle osoitettiin uusi tontti Soukanlahden kallioilla. He saivat viisi armonvuotta verotuksesta, ja niin Tampere sai Armonkallionsa.

Hiljaiset huvimajat päättyy vuoteen 1914, ja seuraava osa, Tulen väri punainen, sijoittuu kansalaissodan vuosiin. Sitä odotellessa! 

lauantai 11. maaliskuuta 2017

Kiinnostavimmat kevään 2017 uutuuskirjat!

Taas olisi tavoitteena poimia parisenkymmentä kevätkatalogien uutuuskirjaa. Seuraava tavoite onkin lukea mahdollisimman monta näistä 😉

Atena

Martina Haag: Olin niin varma meistä
15 yhteisen vuoden jälkeen Anders jättää Petran. Petra pakenee autiomökkiin ja kirjoittaa erosta kirjan.

Diane Ducret: Diktaattorien naiset
Tarinat mm Mussolinin, Maon, Leninin ja Stalinin naisten takana. Miksi naiset rakastuvat "renttuihin"? 

Aula & co.

Nelli Hietala: Kielillä puhumisen taito
Ärrävikaisen tytön kasvutarina.

Bazar

Lucinda Riley: Seitsemän sisarta
Keskiyön ruusu oli niin mahtava lukuromaani ettei tulisi mieleenkään jättää lukematta seuraavaa suomennosta joka lisäksi aloittaa kirjasarjan! Kirjan nimi kertookin mistä on kyse. 

Gummerus 

Anneli Kanto: Lahtarit
Loistavan Pyövelin jälkeen on ilo tarttua kansalaissodan aikaiseen romaaniin jossa valkooset ilmajokelaispojat sotivat tiensä Vaasasta Viipuriin.

Milja Kaunisto: Corpus
Luxuksen jatko-osassa Ranska on tasavalta, mutta juonittelu jatkuu.

Linda Olsson: Sisar talossani
Erilleen ajautuneet sisarukset tapaavat Costa Bravalla ja yrittävät tutustua toisiinsa. 

Like

Terhi Kuusisto: Hiekkamandala
Kirja miehestä, naisesta ja vielä syntymättömästä lapsesta. 

Lola Lafon: Pieni kommunisti joka ei koskaan hymyillyt
Nadia Comaneci, nuori romanialaisvoimistelija. Muistan hänet jotenkin. Kirja kertoo miten palvotusta pikkutytöstä tuli hyljeksitty loikkari.

Aija Kuparinen, Olga Poppius: Vanhojen tiet
Neljäntoista suomalaisen romanivanhuksen koskettavat elämäntarinat.

Otava 

Katja Kallio: Yön kantaja 
Todellisen henkilön elämään perustuva kirja irtolaistyttö Amandasta joka kokee kovia ja mielen järkkyessä joutuu loppuiäkseen Seilin saarelle.

Philip Teir: Tällä tavalla maailma päättyy
Hauskanhaikea romaani perheestä kesähuvilalla naapureina ekopessimistien yhteisö ja takana huonosti menneet yt-neuvottelut joista ei perheelle huvita puhua. 

Venla Hiidensalo: Sinun tähtesi
Verevä historiallinen romaani Albert Edelfeltistä ja siitä miten taide valjastettiin kansallisaatteen asialle. Wau!

Enni Mustonen: Ruokarouvan tytär 
Syrjästäkatsojan tarinat jatkuvat jälleen ja täällä odotetaan jo kirjaston varausjonossa.

Kia Walli: Avokadopastaa
Uusi chick-lit tuttavuus, pitänee tutustua. Tässä eronnut äiti-ihminen deittailee miehiä joka toinen viikonloppu kun lapset ovat isällään.

Yaa Gyasi: Matkalla kotiin 
Lupaavalta vaikuttava tarina sisarpuolista joista toinen päätyy vaimoksi ja toinen orjaksi 1700-luvun Afrikassa. 

Jessie Burton: Nukkekaappi
Ahmittava lukuromaani rakkaudesta ja petoksesta 1600-luvun lopun Amsterdamissa. 

Juhani Seppovaara: Muistojen markkinoilla 
Heteka ja Sisu-pastillit, Pommac ja Afrikan tähti -lautapeli. Suomalaistuotteiden historia kiinnostaa. 

Siltala 

Geir Gulliksen: Kertomus eräästä avioliitosta 
Mies kertoo, miten aviopuolisot päätyvät eroon. Näkökulma kiinnostaa. 

Tammi

Kristiina Vuori: Filippa
Yhtään Vuoren kirjaa en ole vielä lukenut, enkä osaa selittää miksi, koska olen kuitenkin historiallisten romaanien ystävä! Ehkä tänä vuonna.

Teos

Jenni Linturi: Jälleenrakennus
Jatkosota on päättynyt, mutta millainen on rintamalta palaavien veljesten tulevaisuus?

Jarkko Volanen: Hiekankantajat
Ensin on unelma, oma talo saaristossa on kuin satu. Ensimmäisen talven jälkeisenä keväänä saaristo ja sen asukkaat näyttävät toisenlaisen puolen.

Tiina Laitila Kälvemark: Seitsemäs kevät
Sanin äiti on vuokrannut kohtunsa synnyttääksen lapsen ruotsalaiselle Susannelle. Tv-meteorologi Peter toivoo voivansa vihdoin täyttää ihmisten toiveet kertomalla helleaallosta kuuden surkean kesän jälkeen. 

Sophie Kinsella: Kuka on pomo
Lontoon Citystä maatilamatkailuun isää auttamaan vie Katien tie. Kinsella jos joku taitaa chick-litin :-D

*****

Siinäpä 24 vaihtoehtoa kevään ja kesän lukemistoihin. Yhtään näistä en ole vielä lukenut, mutta muutaman varauksen olen jo kirjastoon laittanut. Eniten kiinnostavat vanhojen tuttujen Mustosen ja Kinsellan ohella esimerkiksi Volasen esikoisromaani. 

perjantai 3. maaliskuuta 2017

Tuula-Liina Varis: Huvila


Tuula-Liina Varis: Huvila 
Wsoy, 240 sivua

Vuonna 1929 Turku juhlii 700-vuotista historiaansa. Juhlallisuuksiin haluaisi osallistua myös juuri ylioppilaaksi valmistunut Raakel, mutta hänen kesänsä ohjelma on aiemmilta vuosilta tuttu tylsistyminen äidin seuralaisena täysihoitolassa, Tallbergan pensionaatissa. Raakel on aloittamassa opiskelut yliopistossa, suomen kieltä, sivuaineena kirjallisuutta, vähän historiaakin ja vanhemmat ovat niin tyytyväisiä. Tytär ei tule päätymäään opettajaksi pieneen kirkonkylään vaan häntä odottaa lehtorin virka Turusta. 

Raakelia kylmää tulevaisuus kuihtuneena ikäneitona, tytönkamarinsa iankaikkisena asukkaana. Eikö edes isä toivo ainokaiselleen itsenäistä uraa ja elämää? Vaikka ainokainen onkin tyttö. Toisaalta ne vihjailevat avioliitosta, puhuvat tietyistä hyvien perheitten pojista suopeaan sävyyn, niitä hymyilyttää, kun hän punastuu.

Jonnekin Raakelkin sentään saa osallistua, Juhani-serkku on Turun taidemuseon amanuenssi joka lähettää heille kutsuja näyttelyiden avajaisiin. Aksel Korkeakorpi ei kuuluisuudestaan huolimatta Raakelia kiinnosta, varmaankin vanha setämies kun jo niin kuuluisakin. Niinpä tyttö yllättyy.

Taiteilija seisoo mahtipontisten maalaustensa keskellä pitkänä ja hoikkana ja epäsuomalaisen mustatukkaisena, tyylikkäästi mustaan ja vitivalkoiseen pukeutuneena eikä ollenkaan tunnu kuuluvan teostensa kanssa samaan maailmaan.

Kohtaamisesta alkaa romanssi josta seuraa ajalle tyypillisesti avioituminen nopeassa aikataulussa. Niin hautautuvat haaveet urasta tai edes opintojen jatkumisesta, sillä yliopiston sijaan Raakel löytää itsensä Akselin syrjäisestä ateljeekodista. Mies liehuu maailmalla, markkinoimassa töitään uusien työtilausten toiveessa mutta viihtyy myös huvituksissa. Maailma huvilan ympärillä kuohuu, Akselissa herää natsiaate.

Varikselle tyypillisen sujuvan ja minulle erittäin mieleisen kirjoitustyylin lisäksi kirjan alussa on kiehtova koukku, välähdys jostain tulevaisuuden kohtauksesta Raakelin ja Aleksin välillä. Pariskunta on saunan lauteilla joilla lausutaan ääneen jokin kysymys, jonka vastauksen seurauksena Aleksi lähtee. Kohtaus tulee kirjassa ajallaan, mutta sinne saakka saa lukija miettiä, mistä voisi olla kyse. Lisää tällaista! 

Palautin kirjan kirjastoon ennen kuin olin kuvannut sen, joten kuva tällä kertaa kustantajalta. 

maanantai 27. helmikuuta 2017

Leila Tuure: Espanjalainen rouva


Leila Tuure: Espanjalainen rouva 
Sunkirja 2016
309 sivua 


Lundahlien pariskunta Amos ja Selma ovat tolaltaan ja suorastaan järkyttyneitä, kun saavat pojaltaan kirjeen. Ei olisi pitänyt päästää poikaa yksin maailmalle, Espanjaan saakka liikesuhteita kauppahuoneelle luomaan, sillä nyt poika kertoo kirjeessä menneensä siellä naimisiin. Selma Lundahl pohtii eniten sitä mitä ihmiset sanovat uutisen kuullessaan ja näkee jo yöllä painajaisen jossa koko Porin sosieteetti kääntää hänelle selkänsä ja lakkaa kutsumasta ompeluseuroihin ja kalaaseihin. 

Espanjalainen rouva sijoittuu aikaan Porin suuren tulipalon jälkeen. Vaikka joenvarteen onkin noussut uusia, hienoja, varakkaimpien sukujen kivitaloja, on kaupunki vielä täynnä mustia raunioita. Palon jälkeen monet ovat muuttaneet sukulaisten luo Turkuun ja Raumalle, osa on nyt palaillut takaisin kun uudet pytingit on saatu pystytettyä.

Lundahlit ovat olleet pojasta huolissaan, tämän piti viipyä matkallaan vain muutama kuukausi, nyt on mennyt toista vuotta. Pojan piti sitä paitsi hankkia uusia liikesopimuksia viinitilojen kanssa, ei sentään ulkomaalaista vaimoa.

"Paavinkirkossa!" Selma parkaisi. "Onko se lainkaan laillista... vai oletko... et kai sää poika, vaan ole kääntynyt paavinuskoon"?
Johan nosti torjuen kätensä ylös, kämmenpuolet mammaan päin. "Mitä mamma nyt semmoisia? En mää mihinkään ole kääntynyt, ja kyllä meidät vihittiin luteeruksenkin mukaan, Lontoossa, merimieskirkossa. Se on ihan laillista, mamma voi olla rauhassa. Suomalainen pappi vihki. Ja Bella on jo alkanut opetella Katekismusta."
Selma huokaisi helpotuksesta. Raskain taakka oli nyt nostettu hänen harteiltaan. Nyt hän voi hengittää vapaammin. Nyt hän voi huoleti esitellä seurapiireille espanjalaisen miniänsä, mutta sitä ennen hänen pitää saada vielä paljon selville poikansa odottamattomasta seikkailusta.

Mutta miksei Johan halua kertoa missä on morsiamensa tavannut? Missä ovat myötäjäiset ja miniän pöytätavat, missä kielitaito? Ei kukaan Porissa puhu espanjaa, ei edes Johan itse. Amos Lundahlin toteamus siitä miten nuoret eivät muuta kieltä tarvitse kuin ruumiinkieltä, ei auta seurapiirejä tuskastelevaa Selmaa. Mutta myötäjäisten puute on se suurin puute.

Jokaisessa avioliitossa myötäjäiset olivat tärkein momentti. Mitä kauneudesta, puhumattakaan rakkaudesta tai muusta turhanpäiväisestä! Kauppiasperheissä ja kuten kaikissa säätyläisperheissä oletettiin morsiamen tuovan tullessaan muhkeat myötäjäiset, joilla anopit voivat kehuskella rouvien kahviseuroissa. Ja muuallakin. Runsaatmyötäjäiset saivat pariskunnat sopeutumaan toisiinsa paremmin, pidempään ja kestävämmin kuin rakkaudesta sopertelu. Ei siis myötäjäisiä! Mitenkä Selma nyt ylistäisi espanjalaista miniäänsä? Ei rahaa, kauneutta kyllä. Ei tapoja, ei kunnon kielitaitoa. Viehätysvoimaa yllin kyllin. Johan saisi pitää vielä varansa.

Vaikeinta sopeutumisessa raunioiden kaupunkiin on kuitenkin eloisalla Mariabellalla. Pojannulikat irvailevat ja huutelevat rumia, jälkiruuaksi ei löydy makeita appelsiineja vaan kirpeitä puolukkabaakelseja. Kun Bella hakeutuu keittiön piikojen seuraan ja oppii ensimmäiset paikalliset sanat, ne ovat anopin kauhistukseksi suomea. 

Pidän edelleen Tuuren viihdyttävistä kirjoista paljon ja toivoisin että muutkin kotimaisten historiallisten romaanien ystävät, jotka lukevat esim Utriota, ne löytäisivät.

Unohdin kuvata kirjan ennen sen palauttamista, joten kuva lainattu tällä kertaa kustantajalta.

keskiviikko 15. helmikuuta 2017

Mitä luin ystävänpäivän maratonilla?


En ole tämän vuoden puolella monenakaan päivänä lukenut kuin 20-30 sivua nukkumaan mennessä, joten kaipasinkin jotain tällaista sysäystä kuin lukumaraton :-) En suunnitellut sivumäärällisesti suuria, 150 sivua olisi kelpo suoritus näistä lähtökohdista. 

Olin lainannut maratonista tietämättä hyvin teemaan sopivan tietokirjan Lemmen ilot ja sydämen salat - Suomalaisen rakkauden historiaa. Niinpä aloitin siitä ja luin tiistaina 163 sivua joka ylitti jo kokonaistavoitteen! Hyvä fiilishän siitä tuli! Nukkumaan käydessä jatkoin kesken olevaa romaania, joka on Tiina Lifländerin Kolme syytä elää ja luin siitä aika tyypillisen sivumäärän eli 33. Ensimmäisen päivän osalta saldo siis 196 luettua sivua. 

Tänään minulla oli lukuaikaa klo 17 saakka. Maratonista huolimatta koirien piti päästä jäälle näin kauniina keväisenä aurinkopäivänä ja sen jälkeen käytiin vielä kaupassa, joten lukeminen jäi aika vähiin. Jatkoin Lemmen iloja ja sivuja ja ehdin hyvin lukea sen loppuun. Kirjassa on sivuja yhteensä 268 + 33 romaanista, saldoksi sain siis 301 sivua ja yllätyksekseni tuplasin odotetun määrän! Jospa tämä toimisi nyt jonkinlaisena alkusysäyksenä lukea välillä päiväsaikaankin!

tiistai 14. helmikuuta 2017

Ystävänpäivän lukumaraton


Olen lukenut aika vähän vuodenvaihteen jälkeen. Päiväsaikaan en kovinkaan monena päivänä ja sängyssä ennen nukahtamista sen 20-30 sivua suunnilleen, joten kirjojen määrä ei ole ollut kaksinen. Siitä huolimatta olen paljon jäljessä bloggauksissa ja palauttanut monta kirjaa tekemättä arvioita ainakaan loppuun saakka enkä ole paljon kuvannut kansiakaan näköjään. Niinpä ajattelin osallistua ystävänpäivän lukumaratoniin ja vähän haistella ja maistella miten se lukeminen sujuu. Ja koska lähtökohdat on mitä on, ei kannata tavoitettakaan asettaa kovin korkealle. Olkoot siis 150 sivua.

Kirjapinonikin maratonia ajatellen on suht sama kuin novellimaratonilla. Sattumoisin lainasin kuitenkin erinomaisesti teemaan sopivan tietokirjan Lemmen ilot ja sydämen salat - Suomalaisen rakkauden historiaa. Ja yhden Mielensäpahoittajan. Eiköhän näillä päästä eteenpäin :-) Maratonini alkaa klo 17. (Katsomalla uutiset. Ja ehkä Viidakkoperheen. Voi ei.)

maanantai 2. tammikuuta 2017

Luetut 2016: tilastoja!

Lukuvuosi 2016 on tullut päätökseen, joten on aika tehdä pientä yhteenvetoa.



Tammikuu 
Laura Lindstedt: Oneiron ****+
Anton Tšehov: Kolme sisarta ***½
Yhteensä 549 sivua 

Helmikuu 
Heidi Köngäs: Hertta ****
Mikaela Strömberg: Sophie ***
Yhteensä 521 sivua 

Maaliskuu
Audrey Magee: Sopimus ****+
Päivi Kannisto: Elämäni nomadina ****-
Yhteensä 664 sivua 

Huhtikuu
Johanna Venho : Kaukana jossain onnenmaa ***½
Milena Busquets: Tämäkin menee ohi ***
Sari Pöyliö: Pölynimurikauppias ja muita äitien erehdyksiä ****
Yhteensä 689 sivua 

Toukokuu
Sophie Kinsella: Hääyöaie *****-
Raija Oranen: Hehku  ***½
Simona Ahrnstedt: Skandaalinkäryä ****
Yhteensä 1156 sivua 

Kesäkuu 
Milja Kaunisto: Luxus ****
Kirsi Alaniva: Villa Vietin linnut ****+
Leena Parkkinen: Säädyllinen ainesosa *****!
Yhteensä 1068 sivua 

Puolivuotiskatsaus 4647 sivua

Heinäkuu 
Maggie O'Farrell: Varoitus tukalasta helteestä ***
Antti Ritvanen: Miten muistat minut ****+
Yhteensä 749 sivua 

Elokuu
Seija Leivo: Kauluksessa kultainen hämähäkki ****+
Tiina Piilola: Taivaanmerkit ****
Milla Keränen: Kapteeni ****½
Katri Rauanjoki: Jonain keväänä herään ****
Leila Tuure: Espanjalainen rouva ****-
Hilja Valtonen: Salainen ase **-
Tommi Kinnunen: Lopotti ****½
Yhteensä 2149 sivua

Syyskuu
Lucinda Riley: Keskiyön ruusu *****
Minna Rytisalo: Lempi *****
Terhi Rannela: Frau ****
Yhteensä 1137 sivua 

Lokakuu
Slunga & Seppänen: Lapin Lolita ***½
Kate Atkinson: Hävityksen jumala ****-
Elina Loisa: Rajantakaiset ***+
Tuula-Liina Varis: Huvila ****+
Yhteensä 1313 sivua 

Marraskuu
Linn Ullmann: Rauhattomat ***
Maria Rusko: Äidit ***
Sarah Winman: Merenneidon vuosi *****
Peter Sandström: Valkea kuulas ***
Helena Sinervo: Armonranta ****
Anja Snellman: Lähestyminen **
Katja Kettu: Piippuhylly ***½
Maaria Päivinen: Kellari ****½
Yhteensä 2212 sivua

Joulukuu 
Enni Mustonen: Ruokarouva **** (osa jo marraskuun haasteessa huomioitu)
Marja Björk: Lainaa vain ***½
Pauliina Vanhatalo: Keskivaikea vuosi ***
Helmi Järventausta: Ja katsella hain hampaita ***½
Lisäksi novellihaasteessa eri kokoelmista 274 sivua 
Yhteensä 1055 sivua 

Toinen puolivuotisjakso 8615 sivua 

Vuosi 2016 yhteensä 13 262 sivua 

- - - - - - - - - - - - - - 

Kirjojen yhteislukumäärä on 43 kpl ja niistä vain yksi oli tietokirja. Shame on me. Kaunokirjallisuudesta kaksi oli näytelmiä ja kolme novellikokoelmia, minkä lisäksi noin 270 sivua on joulukuun novellimaratonilla lukemiani eri kokoelmien novelleja.

Kirjoista vain 10 oli käännöskirjallisuutta, eli 33 kotimaisia tuotoksia. Kotimaisten osuus on siis kasvanut entisestään. 

Vielä isompi on ero mies- & naiskirjailijoiden välillä, sillä vain 4 lukemistani kirjoista oli miehen kirjoittamia.

Alkuvuoden bloggausjumituksen myötä on näköjään kaikki 2015 tilastoinnitkin jääneet tekemättä. Pikaisesti vilaisten olin lukenut 23400 sivua eli reilut 10 000 sivua enemmän. Syy tämän vuoden huomattavasti pienempään sivumäärään oli turkasen lukujumi joka kesti vaivaiset 7 kuukautta, vasta elokuussa pääsin kunnolla vauhtiin. Joulukuussa sivuja on verottanut kutominen. Olin viimeksi ala-asteella kutonut sukat ja nyt yhtäkkiä innostuin opettelemaan ja kolme paria olen nyt joulukuussa väkrännyt. Kutomiseen käytetyt runsaat tunnit ovat koko lailla lukemisesta pois.

Verrattuna vuoteen 2014, olin silloin lukenut 42 käännöskirjaa ja 44 kotimaista, eli lähes tasan. Vuonna 2015 käännöskirjoja kertyi 22, kotimaisia 50, yhteensä siis 72. Jos lasketaan prosentteina, luin kotimaista kirjallisuutta vuonna 2014 51%, vuonna 2015 69% ja viime vuonna peräti 77%.

Tarkastellen samoja vuosia, 2014 luin miesten kirjoittamia kirjoja 22/86 eli 26%, vuonna 2015 enää 14/72, 19% ja nyt enää 4/43 eli 9% Vuonna '14 olin asettanut tavoitteekseni lukea enemmän miesten kirjoittamia kirjoja, mutta suunta on osoittautunut käytännössä aivan toiseksi. 

Sitten poimintoja vuoden kirjoista.

- Vuoden upeimmat lukukokemukset: Lucinda Rileyn tiiliskiviromaani Keskiyön ruusu ja ihanan esikoiskirjailijan Minna Rytisalon Lempi. 

- Vuoden pettymys mahtuu aina joukkoon, tänä vuonna se oli Peter Sandströmin Valkea kuulas. Odotin jotain hienoa mutta pitkästyin ja minä joka en järkyty juuri mistään, pidin kirjan eläinrääkkäyskohtausta etovana.

- Vuoden yllättäjä oli Sarah Winmanin Merenneidon vuosi. Katalogin perusteella odotinkin kiinnostavaa kirjaa, mutta ensimmäiset bloggaukset eivät olleet kovinkaan kehuvia joten odotukseni laskivat jonkin verran sen myötä. Minulle Merenneidon vuosi oli hieno kirja, joten pelätessäni pahinta koinkin iloisen yllätyksen!

- Tutustuin jälleen moneen itselleni uuteen kirjailijaan, sillä ennestään tuttuja olivat vain 15 kirjan kirjoittajat.

Vuosi 2017 käynnistyy Aino Kiven muun muassa sisarkateutta käsittelevällä Maailman kaunein tyttö -romaanilla, joka jää joulukuulta niin paljon kesken, että siirrän sen tammikuun kirjaksi.

Hyvää lukuvuotta 2017 ihan jokaiselle! 📚📚📚