Kaarina Griffiths: Murha tunturissa 5-24

 

Kaarina Griffiths: Murha tunturissa

Joulukalenterikirja, osat 5-24

Lindo, 2021

Lukija: Anssi Niemi

Kesto: Aloitus ja lopetus reilu tunti, osat 2-23 ~20-35 min

Ailun noitarumpukurssi oli houkutellut hyvin väkeä Koillis-Lapin Ämmänkuruun, jonne hän yhdessä Valkeapään sisarusten ja heidän isänsä kanssa oli perustanut Saamelaisen Kurssikeskuksen. Kurssi oli ollut menestys, mutta sen päätyttyä Ämmanrannan avannosta löytynyt ruumis ei välttämättä ollut hyvää mainosta. 

Alun tapahtumista voit lukea pidemmin aloituspostauksestani. 

Rikoskomisario Heikki Tuunanen oli otettu siitä, että etelässä rikospoliisina työskentelevä Saana Valkeapää oli pyytänyt häntä työkeikalle Inarin poliisiin, auttamaan kurssikeskuksessa tapahtuneen kuolemantapauksen selvittämisessä. Saana itse oli jäävi osallistumaan poliisitutkintaan ainakin toistaiseksi, sillä hän oli ainakin teoriassa epäilyksen alainen, siinä missä kaikki muutkin Ämmänkurun työntekijät ja noitarumpukurssille osallistujat.

Saana halusi kuitenkin luottomiehen lähelleen, että voisi seurata jutun selvittämistä taka-alalla. Paikallinen poliisi oli ylikuormitettu ja otti kuulemma mielellään väliaikaista apua vastaan. Tuunanen mietti, miten paljon Saana oli käyttänyt suhteita hyväkseen, että sai hänet juttuun mukaan. Nainen halusi epäilemättä keissin selvitettyä pian, koska hän oli tuntenut uhrin ja koska rikos oli tapahtunut hänen kotipesässään. Ja sehän ei ollut kovin hyvää mainosta perheen uudelle kurssikeskukselle. 

Tuunanen oli viisissäkymmenissä, raamikas, kalju, perinteinen äijätyyppi. Heillä oli Saanan kanssa takana jo vuosia yhteistä työhistoriaa, vaikka nainen olikin nykyään lainassa KRP:llä, onneksi vain määräaikaisessa projektissa. Saana oli reilu pomo ja vaarallisen kaunis nainen, eikä Tuunanen sitä kieltänyt, etteikö olisi Saanasta kiinnostunut. Välillä tuntui että nainen jopa flirttaili hänen kanssaan, mutta samaan aikaan hän oli varautuneen oloinen. Jospa hän nyt onnistuisi tekemään Saanaan vaikutuksen, ehkä kuuluisa Lapin taika edesauttaisi heidän lähentymistään.

Tuunasta kutkutti päästä pitkästä aikaa mukaan oikeaan murhatutkimukseen. Ei heillä Räisälässä oikeilla murhilla "herkuteltu", pari vuotta sitten hän oli ollut mukana kun vanhainkodista oli löytynyt ruumis ja oli ollut hienoa päästä kunnolla käyttämään älynystyröitään. 

Kurssikeskuksessa Saana vei hänet ensimmäiseksi jääbaariin ja se olikin Tuunasen mielestä hieno paikka. Kaikki oli tehty jäästä, baaritiski, pöydät, penkit, jopa snapsilasit. Tilan keskelle oli rakennettu upea, yli metrin mittaisista jääpuikoista koottu kotamainen lyhty jossa loistivat kynttilät. Niitä ei ollut helppo irrottaa läheisestä kalliosta ja Saana harmittelikin, että yksi oli kateissa. Varmaan joku humalainen asiakas oli sen tempaissut mukaansa.

Annoin sarjan osille kolmesta viiteen tähteä. Mielenkiinto pysyi kyllä hyvin yllä ja yllätyksiä tuli vastaan riittävissä määrin. Joulukalenterimalli oli hauska ja keskimäärin vajaan puolen tunnin mittaiset osat sopivia kerralla kuunneltaviksi. Itselleni muodostui tapa kuunnella kirjaa aina sängyssä nukkumaan mennessä ja siitä tulikin oikein kiva tapa päättää kulunut päivä. Nyt kun kirjoitan tätä 25.12, voi olla että tunnen vieroitusoireita tästä iltarutiinistani. 

Kirjan sijoittuminen Lappiin oli ainut oikea vaihtoehto. Lapin eksotiikka noitarumpuineen, Stallu-petoineen ym loi sille täydelliset puitteet. Minulla ei ollut mitään järkevää, perusteltua ajatusta siitä kuka murhaaja voisi olla. Ainoa kritiikkini kirjasta onkin se, että murhaajan henkilöllisyys ja motiivi aukenivat lukijalle lopussa kertarytinällä, eikä niitä olisi voinut mistään matkan varrella oikein päätelläkään. 

Kirjassa on mukana tuttuja henkilöitä Griffithsin kahdesta aiemmasta dekkarista. Olen lukenut niistä Trennan sokkelon jonka päähenkilö Antti osallistui rumpukurssille. Punainen piru ja musta enkeli -kirjasta tuttuja ovat Saana ja tämän silloinen työpari Tuunanen, jonka kanssa he selvittivät vanhainkodissa tapahtunutta murhaa. Tämä oli mielestäni erittäin ovela tapa jatkaa aiemmin kirjoitettujen, toisistaan irrallisten dekkareiden päähenkilöiden elämää. Lisäksi tuntuu siltä, että jos Griffiths tämän jälkeen jatkaa Saanan ja Heikin parissa, olen tämän kirjan myötä tutustunut heihin niin hyvin, että voisin jatkaa suoraan seuraavaan osaan. Olisikin kiva tietää, oliko kirjailijalla jo Trennan sokkeloa kirjoittaessaan ajatus kirjoittaa kirja, jossa kahden aiemman kirjan henkilöt tuodaan yhteen? 

Sarah Morgan: The Christmas Escape

 

Sarah Morgan: The Christmas Escape

Harlequin Audio, 2021

Lukija: Rose Robinson

Kesto: 10 h 56 min

Robyn ja hänen ruotsalainen miehensä Erik pyörittivät kylpylää (snow spa) mökkeineen Ruotsin Lapissa. Erik toimi lisäksi oppaana ja Robyn valokuvaajana. He olivat aina eläneet kaksin, sillä Robyn ei ole kaivannut muuta perhettä. Erik, heidän koiransa, yrityksensä, metsä, taivas, tämä heitä ympäröivä villi luonto oli kaikki mitä hän osasi elämäänsä kaivata.

Hänen sisarensa Elizabeth oli pari vuotta sitten menehtynyt onnettomuudessa, mikä tarkoitti sitä lopullista totuutta, että toisistaan vieraantuneet siskokset eivät voisi koskaan tehdä sovintoa. Mutta nyt Elizabethin kolmekymppinen tytär Christy, jonka Robyn oli nähnyt viimeksi tämän ollessa lapsi, oli ottanut yhteyttä ja halusi tulla perheineen jouluksi Lappiin heitä tapaamaan. Robyn otti heidät avosylin vastaan, mutta mitähän Elizabeth olisi siitä ollut mieltä?

Graafinen suunnittelija Christy oli odottanut perhe-elämältä jotain enemmän. Kunhan he, miehensä Sebin ja tyttärensä Hollyn kanssa, olisivat hankkineet suloisen country cottagen, pienen talon maaseudulta, heidän elämänsäkin olisi ollut kuin suoraan lehden sivuilta. Mutta todellisuus country cottagessa oli jotain ihan muuta, se oli jatkuvaa yllättävää rahanmenoa, yksinäisyyttä, pitkästymistä - ja ainaista vesisadetta. Hän todella kaipasi Lontoon vilskettä ja meteliä, kahviloita ja kauppoja, vakituista työtään ja siitä saamaansa palkkaa joka nyt olisi kovasti tarpeen.

Luminen joulu kaukana kotoa oli jotain mikä piristäisi Christyä juuri nyt ja minkä hän uskoi tekevän heidän pienelle perheelleen hyvää. Niinpä hän tyhjensi sukanvartensa, otti yhteyttä ainoaan elävään sukulaiseensa, Robyn-tätiin ja varasi heille lennot unelmien joulumaisemaan. Hän ei ollut koskaan saanut äitiä kertomaan mistä siskosten riidassa oli kyse ja hetken hän mietti oliko yhteydenotto Robyniin epälojaalia äitiä kohtaan. Mutta toisaalta, tämä oli hänen elämänsä ja hän jos joku tiesi miten vaikeaa kenenkään oli ollut elää hänen äitinsä vaatimusten mukaisesti. 

Christy ja hänen paras ystävänsä, Hollyn tädiksi kutsuma Alix, olivat halunneet elämältään aivan päinvastaisia asioita. Christy oli saanut miehen, perheen ja maalaismökkinsä, Alix uran joka vei häntä maailmalle monta kertaa kuukaudessa, viime aikoina lähinnä New Yorkiin. Alixin vanhemmat olivat olleet hyvin urakeskeisiä ja vasta tutustuttuaan Christyyn ja tämän perheeseen Alix oli oppinut millainen oli rakastava perhe, jossa kaikki välittivät toisistaan. Christyä hän oli yrittänyt puhua avioitumasta Sebin kanssa kun Holly oli lyhyen seurustelun jälkeen ilmoittanut tulostaan, sillä Alix piti miestä pleijerinä. Ja nyt heillä oli ongelmia avioliitossaan.

Kun Christy soitti ja pyysi Alixilta isoa palvelusta, tätä hän ei ollut odottanut. Hän oli varma että heidän kaikkien yhteisestä lomasta Lapissa tulisi unohtumaton kokemus, mutta nyt Christy kertoi että hän tulisi Sebin kanssa Lappiin vähän myöhemmin. Alixin pitäisi siis ottaa Holly mukaansa. Alix suunnitteli työkseen leluja, mutta olla vastuussa ihkaelävästä, oikeasta lapsesta oli isoa ja pelottavaa. Mitä jos Holly itkisi ja kaipaisi vanhempiaan, hän oli kuitenkin vasta neljän. Mitä jos Alix taitamattomuuttaan tekisi jotain niin väärin, ettei sitä enää voisi korjata ja heidän välinsä katkeaisivat aivan kuten Christyn äidin ja tädin? 

Kaiken jännityksen huipennukseksi Christy ilmoitti, että Sebin paras ystävä Zac lähtisi heidän mukaansa, niin että he saisivat jakaa hoitovastuun Hollysta. Alixia tämä ei miellyttänyt, sillä heidän historiassaan oli lyhyt ja kiihkeä mutta nopeasti päättynyt kohtaaminen. Heidän päästyään Lappiin Alixille oli luvassa lisää järkytyksiä, kun Robyn oli majoittanut heidät samaan mökkiin pitäen heitä parina. Muita vapaita huoneita ei ollut ja Zac kehtasi vain virnuilla väärinkäsitykselle sen sijaan että olisi oikaissut tämän. Tästä joulusta tulisi iso katastrofi.

The Christmas Escape oli juuri se mitä kaipasin, hyvin jouluinen ja lämminhenkinen kirja täynnä Lapin taikaa. Siinä oli Morganille tyypillisiä mutkikkaita ja solmuun menneitä ihmissuhteita ja kommunikaation puutetta. On jotenkin niin joulun hyvään tahtoon ja tunnelmaan sopivaa selvittää niitä väärinkäsityksiä ja antaa menneet anteeksi. Ihana joulun tunnelma, suosittelen!

Laura Malmivaara: Vaiti

Laura Malmivaara: Vaiti

Otava, 2021

Lukijat: Laura Malmivaara, Maria Packalen

Kesto: 6 h 48 min

Se on iso voima, viha.

Olet hiljaa vaan.

Nainen sai puhelun ystävältään. Atesta on tulossa iso juttu, Katriina halusi varoittaa. Ei siis mitään positiivista. 

Yhtäkkiä nainen oli vedettynä mukaan keskelle mediakohua, kun hänen ex-mieheensä Atteen, joka oli Suomen kuuluisimpia elokuvaohjaajia, kohdistui vakavia syytöksiä. Elettiin kevättä 2018 ja maailmalla oli alkanut levitä #metoo -kampanja, mutta Atteen kohdistuneet syytökset eivät koskeneet seksuaalista hyväksikäyttöä, niissä oli kyse miehen metodeista ohjata näyttelijöitä, niin aikuisia kuin myös lapsia. Mukana oli lukuisia Suomen kärkikastin nuoria naisnäyttelijöitä, mukaan lukien ystävä, joka oli hänelle soittanut. 

Media halusi kovasti saada kommentteja ja haastatteluja myös naiselta, mutta hän pysyi vaiti. Hän pakkasi vähän tavaraa, otti heidän koiransa Sumun mukaansa ja ajoi heidän mökkisaareensa, jossa naisen vanhemmat viettivät eläkepäiviään. Heidän kaksi kouluikäistä tytärtään hän jätti isänsä hoiviin. Tällä olisi ainakin muuta tekemistä ja ajattelemista, kun tytöt olisivat hänellä ja hän itse saisi tukea vanhemmiltaan.

Pian vanhempi tytöistä vaati saada vaihtaa sukunimensä. Kaikki googlehaut hänen nimellään veivät siihen, mistä isää syytettiin. 

Kaksi kuukautta hän oli miettinyt, mitä he puhuisivat ystävättären, Katriinan kanssa, kun he joskus tapaisivat, mikä oli varmasti väistämätöntä Suomen pienissä piireissä. Mielessään hän oli kirjoittanut tälle kirjeen, kertonut siitä mihin tämä kaikki oli hänet ja hänen perheensä heittänyt, keskelle myrskyä ja kuohuntaa. Kun he kohtasivat, he olivat juhlissa. Hän ei halunnut riidellä, hän oli humalassa, hän pyysi että he voisivat olla edelleen ystäviä, mutta Katriina ei puhunut hänelle, ei edes katsonut silmiin. 

"Nainen on heikoilla ilman toisia naisia", äiti jatkoi, näin se on.

"Mikä sun mielestä on se naisten vahvuus?", kysyn äidiltä ihan vilpittömästi. 

"Ymmärrys. Jollain tasolla me ymmärretään enemmän kuin miehet."

"Mä olen hetkellisesti kadottanut sen, luottamuksen naisiin", myönnän muille. Se tuntuu pahalta. Miten voin katsoa Ellaa silmiin ja sanoa niin. 

Malmivaaran on kirja on jotenkin eleetön, melkein tunteeton vaikka päähenkilö tunteekin jatkuvasti halua tai vähintään sisäistä tarvetta puolustaa ex-miestään, ellei muuten niin lastensa isänä. Odotin tästä erilaista, ehkä kiihkeämpää kokemusta sitten kun hän vihdoin avautuu. Odotin, että hän edes kerran menisi nyrkit pystyssä takomaan miehen rintaa, että miten minun lasteni isä voi olla tuollainen, mutta ei, ei mitään tunteenpurkauksia, ei kritiikkiä miehen suuntaan, vain "niiden naisten". Kaiken kaikkiaan aika vastenmielinen kirja.

Anni Lötjönen: Loppuunpalamaton

Anni Lötjönen: Loppuunpalamaton

Johnny Kniga, 2021

Lukija: Armi Toivanen

Kesto: 6 h 25 min

Huomenna hän aloittaa tämän vuoden ihan alusta. Ensi viikolla hän alkaa tehdä vatsalihasliikkeitä, monta sataa päivässä ja ihan joka päivä, vaihtaa viinin mehuun, jättää ruokavaliostaan sokerit ja jauhot, alkaa pilateksen ja meditoida, irtautuu Pekasta joka ei jostain käsittämättömästä syystä osaa rakastua häneen ja ylipäätään ryhtyy naiseksi jonka onni tulee sisältäpäin eikä riipu yhdestäkään miehestä.

Sinirinne on iso koulu, yli 60 opettajaa ja kahdeksan avustajaa. Hänen luokkansa opettaja Karita on "kävelevä ruoska". Heillä on luokassa myös henkilökohtainen avustaja Matilda. Ellei hän pitäisi oppilaistaan niin paljon, hän olisi jo sanonut itsensä irti omasta koulunkäyntiavustajan työstään. 

Vähintään joka viidennen lapsen vanhempi kärsii mielenterveysongelmista. Kuinka moni vanhempi sen lisäksi sairastaa köyhyyttä, sosiaalisten taitojen puutetta tai rasismia? 

Kun tulin alalle töihin, kaikki oli perheiden vika. Samalla tavalla kuin anorektikon tulisi vain syödä tai masentuneen piristyä, olisi perheiden pitänyt vain osata kasvattaa paremmin. 

Hän on nähnyt työssään niin monia lapsia, joita on pahoinpidelty vaikkei koskaan lyöty, näen verbaaliset mustelmat, huomiotta jättämisestä jääneet naarmut, tuhahdukset, ylikävelyt, kaikki epävarmuuden variaatiot. Näen lapsia, joista vanhemmat eivät halua päästää irti, tai päästävät liian aikaisin. 

Hän näkee niin paljon kaikkea mihin koulunkäyntiavustaja ei pysty puuttumaan ja mihin tarvittaisiin niin paljon eri ammattilaisia, että ehtii kulua loputon määrä maanantain ja perjantain välisiä viikkoja ennen kuin mitään oikeasti tapahtuu ja mitä hän tekee sen aikaa? Hän hymyilee, koittaa olla viimeiseen asti hermostumatta, luovuttamatta, vaikka "nopeammin Mars asutetaan". 

Perheneuvolan keksin, sellaisen joka jatkuisi läpi koko elämän, ei pelkästään kolmevuotiaaksi asti. Jatkuva neuvola pitäisi huolta, ettei kukaan kasvaisi kaltoinkohdeltuna.

Neuvolassa käsiteltäisiin perheen dynamiikkaa, neuvottaisiin ravintoon ja talouteen liittyvissä asioissa, ohjattaisiin kuinka tulla toimeen puolison sukulaisten kanssa ja kerrottaisiin miten tämän kaiken voi tehdä niin, että avioliitto tai oma pää ei hajoa. 

Hänellä on onneksi muutama hyvä ystävä, joiden kanssa voi puhua kaikesta, vaikka toisten työasiat harvoin kiinnostavatkaan.

Anni laulaa Huora-nimisessä yhtyeessä. Ei se ollut mikään oikea laulaja, mutta lauloi silti. Se oli myös aikoinaan ollut koulunkäyntiavustajana erityiskouluissa. Pystyin puhumaan sille töistä ja se ymmärsi täysin mistä puhun. Niitä ihmisiä on vähän.

Ihan ensin haluan todeta, että Armi Toivanen oli hyvä valinta lukijaksi. Toiseksi, etten muista aiemmin lukeneeni kirjaa, jossa kirjailija itse kuuluu päähenkilön ystäväpiiriin. Ei siis autofiktiota punkbändi Huoran laulajalta, Anni Lötjöseltä, niinkö?

Kirjan kolmessa osassa oli selkeästi eri teemat. Ensimmäisessä nimetön päähenkilö oli töissä koulunkäyntiavustajana, toisessa kesätöissä raksalla ja ystävän kanssa lomalla Barcelonassa. Kolmannessa hän masentuu, käy terapiassa ja jättäytyy työttömäksi. Välillä hän vaihtaa miestä, välillä aikoo muuttaa asumaan Barcelonaan, välillä on niin masentunut ettei saa mitään aikaiseksi vaikka luulee, että työttömänä on aikaa ja tarmoa kaikkeen siihen mihin työpäivien jälkeen ei. 

Omat mielipiteeni kirjasta vaihtelivat harvinaisen paljon sitä kuunnellessani. Välillä, etenkin alussa, olin hyvinkin kiinnostunut ja pidin tekstiä etenkin esikoiskirjaksi fiksusti ja näpsäkästi kirjoitettuna. Osiota, jossa päähenkilö juoksee terapiassa ja toistaa siellä käytyä dialogia, olisi tehnyt mieli pikakelata koska se oli enemmän self helpiä kuin feelgoodit joissa vielä kestän sen kunhan juoni on muuten kiinnostava. Kaiken kaikkiaan loppufiilis on ähky ja kirja tuntui pidemmältä kuin 6,5 tuntia. Ehkä olen liian vanha tähän kirjaan, ehkä oman sukupolveni kasvatti ei kerta kaikkiaan pysy perässä kolmekymppisen maailmassa jossa tykitetään vauhdilla joka suunnasta ja yhtä aikaa? Minulle jäi väkisinkin fiilis, että päähenkilö suoritti ihan liikaa ja tekisi mieli sanoa, että tuollaisella itsensä kuormittamisella päätyy väkisinkin terapiaan. Olisin halunnut huutaa hänelle niin monta kertaa, että jarruta jo ennen kuin menet mutkassa nurin, istu, paina pää polviin ja vedä henkeä! Onneksi hänen lääkärinsä suostui kirjoittamaan terapiaa niiden ainaisten pilleripurkkien sijaan. Mieleeni tuli esimerkiksi Saara Turusen kaksi ensimmäistä kirjaa (eli ne mitkä olen lukenut, jatko ei enää ole tuttua), ne potenssiin tositosimonta, niin pääsee ehkä tämän vauhtiin kiinni. 

Vaikka kritisoinkin, Lötjönen kirjoitti osuvasti monesta nyky-yhteiskunnan varjopuolesta, yhden poimiakseni esimerkiksi älypuhelimista, siitä miten lapset katoavat niiden maailmaan niin että opettajien ja avustajien on vaikea murtautua heidän tajuntaansa. Miten kännykät entisestään lisäävät keskittymisongelmia, heikentävät motorisia taitoja ja lisäävät kiusaamista. Keskustelua on jo aiemmin herännyt siitä, miten nykykoululaisten suomen kielen taito, sanasto ja kirjallisen tekstin tuottaminen ovat kurimuksessa, kun kaiken voi korvata emojilla. Facebookissa näkee välillä kuin vitseinä kuvakaappauksia vanhempien ja lasten välisestä viestinnästä jossa mihin vaan saa vastauksena emojin, mutta jos sitä jää yhtään miettimään, ei siinä mitään järin hauskaa ole. Silti klikkaan postaukseen nauruhymiön. Rutiinillako?

Maria Adolfsson: Juokse tai kuole

 Maria Adolfsson: Juokse tai kuole

Doggerland #4

Tammi, 2021

Suomennos: Terhi Vartia

Lukija: Karoliina Kudjoi

Kesto: 11 h 4 min

Syyspäivän tasaus on perinteinen juhlapäivä Doggerlandissa monestakin syystä. Metsästyskausi on alkamassa keskiyöllä, mutta jo sitä ennen kokoonnutaan yhteen juhlimaan. Satama-aukio on täynnä iloista väkeä ja poliittisia puhujia ja tänä vuonna nähdään lisäksi pian liikkeelle lähtevä saarivaltion ensimmäinen Pride-kulkue. 

Karen Eiken Hornby on jo jäänyt varhaiselle äitiyslomalle, sillä vauvan on tarkoitus syntyä lähiviikkoina. Hänkin istuu ystäviensä kanssa satama-aukion terassilla, kun alkaa tapahtua.

Kuuluu kolinaa ja tuolinjalkojen rahinaa hiekalla, kun ihmiset alkavat nousta pöydistä. Samalla hetkellä terävä laukauksen ääni saa Karenin jähmettymään vaistomaisesti paikalleen. 

Ei kai tuo vain ollut...

Ajatus keskeytyy huutoon joka kuuluu jostain satama-aukion toiselta laidalta. 

Niiden epätodellisen pitkittyneiden sekuntien aikana, joita ehtii kuulua ennen seuraavaa laukausta, adrenaliinia suihkuaa hänen suoniinsa , veri kohisee päässä ja hän yrittää kömpelösti nousta tuolista. 

Eikä ehdi. Hänen onnistuu vain huutaa tuolista varoitus ennen kuin seuraava laukaus kajahtaa. 

"Helvetti, äkkiä maahan, joku ampuu meitä!"

Karenin paikallaolon ansiosta ampuja oli paikallistettu nopeasti viereiseen Strand-hotelliin. 52-vuotias Per Haders oli epätavallisen oloinen massamurhaaja, kalastusviraston osastopäällikkö. Hän löytyi kuolleena, ei kuitenkaan itseään viimeisenä tekonaan ampuneena, vaan yliannostukseen menehtyneenä. Miehen kontolle jäi kuusi kuollutta, Haders itse seitsemäntenä, sekä lukuisia haavoittuneita. Oliko kyseessä viharikos?

Yksi haavoittuneista on Eirik, eräs Karenin vanhimmista ystävistä. Karen muuttaa mielensä äitiyslomalle jäämisestä, hän oli jo mukana tapahtumissa ja halusi selvittää tapauksen. 

Pidin tässä osassa siitä, miten hienosti rikosta ja motiivia alettiin keriä auki kahdesta suunnasta, tämä ratkaisu piti hyvin mielenkiinnon yllä. Juonessa oli hyvä twisti jota en nähnyt tulevaksi ja loppu oli erittäin hyvä ja päädyinkin antamaan tälle dekkarille täydet viisi tähteä!

Mistä en pitänyt, oli puhekielisten repliikkien ilmestyminen tähän osaan. Sun, mun, sulle, mulle sopii paremmin nuorten kieleen. Jos niitä oli vilissyt jo aiemmissa osissa, en ole niihin silloin kiinnittänyt huomiota. Suomentaja on näköjään vaihtunut kahden ensimmäisen osan jälkeen, mutta ollut edellisosassa jo sama.

Kirjabloggaajien joulukalenteri: Luukku 14

Kirjabloggaajat ovat jo useamman vuoden ajan julkaisseet kirja-aiheisia postauksia omassa joulukalenterissaan. Tällä kertaa ajattelin esitellä omaa, vielä hyvin uutta joulunalusperinnettäni.

Löysin tieni äänikirjojen pariin joulukuussa 2019. Olin sekä kiinnostunut, että skeptinen. Tuntuisiko kirja kuunneltuna samanlaiselta kirjalta kuin luettuna? Muutaman kokeilun jälkeen olin kuitenkin vakuuttunut, äänikirjat ovat kätevä lisä lukemistoon.

Kesällä 2020 näin kirjaston uutuuspöydällä kauniskantisen kirjan, Graham Swiftin Here We Are. Tulin ottaneeksi sen käteeni, selanneeksi, muistan ajatelleeni miksikäs ei. En ollut lukenut kirjaa englanniksi kahteenkymmeneen vuoteen. Aloitin sen heti kotiin päästyäni ja mieleni oli hyvä kahdesta syystä. Pidin kirjasta ja olin ylittänyt suotta itselleni luoman kynnyksen. Seuraavaksi kokeilin englanniksi luettua äänikirjaa ja pian minulla alkoi olla kesken neljä kirjaa, lukukirjat sekä äänikirjat suomeksi ja englanniksi.

Olin vuosia harmitellut Goodreads-sivustolla, joka on eräänlainen lukutoukkien kansainvälinen mekka, miten vähän kirjoja suomennetaan. Tunsin että minulle aukenikin nyt ihan uusi maailma!

Joulun alla 2020 käyttämäni äänikirjapalvelun englanninkielisiin uutuuksiin alkoi ilmestyä jouluaiheisia kirjoja. Valitsin kuunneltavakseni Laurien Berensonin kirjan Wagging Through the Snow (linkit arvioihini löytyvät kirjojen nimiä klikkaamalla), sillä sen kannessa oli suloinen joulunvalkoinen pikkukoira ja itsehän olen paitsi eläinrakas myös kahden rodun kasvattaja, joista toinen on juurikin pieniä seurakoiria. Kirjan pituus oli 4,5 tuntia ja tapahtumat omaan makuuni harmillisen köykäisiä, mutta toisaalta kirja teki tehtävänsä, olin aivan joulufiiliksissä!

Kuuntelin vielä kolme muuta jouluista kirjaa englanniksi ja yhden suomeksikin. Jenny Baylissin The Twelve Dates of Christmas oli niistä aivan ehdoton suosikkini ja olikin kiva huomata, että tämä romanttinen ja hyvin brittiläisen joulun oloinen kirja ilmestyi tänä syksynä suomeksi nimellä Jouludeitti x 12. Toivottavasti suomennoksen nimi ei karkoita lukijoita, se ei oikeasti ole niin höttöinen kuin miltä suomeksi kuulostaa.

Skotlantiin sijoittuva feelgood jossa toisistaan vieraantunut amerikkalaisperhe setvii väärinkäsityksiään, eli Sarah Morganin One More for Christmas, herätti valtavan halun hankkia saman tien lentoliput romanttiselle getawaylle Skotlantiin, sillä jossain täytyy odottaa samanlainen luminen kylä jossa majatalon emäntä leipoo kakkujaan! 

Rebecca Raisinin chick lit -tyylisempi A Gingerbread Cafe Christmas pitää sisällään kolme noin vuoden sisällä tapahtuvaa ja yhteensä 10,5 tunnin pituista kirjaa, joista keskimmäinen sijoittuu pääsiäiseen, mutta ainakaan minua se ei mitenkään haitannut. Luvassa on rakkautta ja kahvilanpitoa connecticutilaiseen tyyliin.

Tänä vuonna lähestyin joulua normaalista poikkeavasta suunnasta. Olimme kierrelleet Etelä-Eurooppaa parin kuukauden ajan ja palasimme Suomeen marraskuun puolivälissä. Vain viikkoa aiemmin meitä oli hellinyt Aurinkorannikon helle. Suomeen paluu ahdisti, täällä oli kylmää ja huomattavasti huonompi koronatilanne. Silloin tietoisesti päätin, että nyt ei eletä yhtään päivää märkää syksyä, nyt alkaa joulu ja sillä hyvä. Kaivoin esiin joulukorttitarvikkeeni, laitoin luurit päähän ja valitsin hauskimman joulukirjan mitä löysin. 

Kiley Dunbarin Christmas at Frozen Falls on brittikirjailijan näkemys suomalaisesta joulunvietosta. Sankaritar löytää tiensä Saariselälle, jossa häntä odottaa menneisyydestä tuttu mies, suomalainen Stellan Virtanen. Ei yhtään niin paha kombo kuin voisi ajatella, kunhan pääsee yli siitä, että Stellan puhuu englantia hyvin vahvasti murtaen, kuulostaen lähinnä hengästyneeltä italialaiselta! 

Saariselältä siirryin hieman länteen, sillä Karen Swanin The Christmas Lights vie nuoren lifestylebloggaajaparin Pohjois-Norjaan. Kirjassa ei muuten ollut mitään vikaa ja bloggariaihe oli kiinnostava, mutta itse joulu oli kirjassa harmillisen vähän esillä.

Tätä kirjoittaessani olen kuuntelemassa tämän joulun seudun kolmatta joulukirjaa, joka on Sarah Morganin The Christmas Escape. Nyt on tunnelma niin kohdillaan ja kuten edellisjouluna kuuntelemassani Morganin joulukirjassa matkalaisia odottaa kaunis luminen kylä, tällä kertaa Ruotsin Lapissa. Olen muutenkin tykästynyt Sarah Morganin tyyliin, kuuntelin häneltä kesällä The Summer Seekersin, joka oli todella hieno feelgood. 

Jokin näissä englanniksi luetuissa kirjoissa herättää oman joulufiilikseni aivan eri tavalla kuin suomeksi luetuissa. Ehkä se on lukijan eläytyminen? Englanniksi luetaan aivan eri tyylillä kuin suomeksi, mikä itselleni on ihastus, siinä melkein kuulee kulkustenkin helkkyvän. Vain yhden ainoan kerran lukija on vetänyt osan henkilöistä niin överiksi, että sarjan kuuntelu jäi sen tähden sen ensimmäiseen osaan. Monia näytellyt repliikit ja ylipäätään eläytyminen kuten supattelu kun henkilöiden kirjoitetaan supattelevan jne varmasti ärsyttää, jolloin englanniksi ei kannata kirjaa aloittaa, sillä eläytyminen kuuluu kaikkiin, ei ainoastaan joulukirjoihin. Mutta muutakaan syytä en keksi sille, miksi suomalaiset lukijat pyrkivät pitäytymään niin neutraaleina.

Yksi huomio jonka olen tehnyt joulukirjoista, jos kirjan elinkaari on normaalisti ehkä vuoden ennen kuin uutuudet työntävät sen syrjään, joulukirjat ovat mielestäni iättömämpiä sen suhteen. Tunnelma säilyy vuosia.

Edellisen, Lucian päivän luukun löydät Kirjarouvan elämää -blogista ja viidennentoista luukun puolestaan Kartanon kruunaamattoman lukijan blogista. 

Hyvää joulua kaikille joulukalenteria seuraaville ❤️

Niklas Ahnberg: Isät jäävät merelle

 Niklas Ahnberg: Isät jäävät merelle

Wsoy, 2021

Lukijat: Paavo Kerosuo, Sanna Majuri

Kesto: 8 h 24 min

Moottori yski, toivottavasti paatti edes kestäisi perille. Kajuutan lattialla kolisivat tyhjät säilykepurkit ja pullot. Pienellä hyllyllä odotti musta uurna.  Kannelle palatessa moottori haisi palaneelta. Benjamin katsoi horisontin rikkovaa Kökarin saarta ja mietti miksi isä halusi että hän tulisi tänne.

Hänen kotinsa, vaimonsa ja 9-vuotias poikansa Isak olivat Espoossa. Hänen yrityksensä ja bisneskumppaninsa, hänen koko elämänsä olivat siellä. Mutta avioliitto oli karilla ja bisneskumppanilla oli siinä osuutensa, Isak ei puhunut enää sanaakaan, ja Benjamin itse oli Kökarissa.

Benjamin oli viettänyt suurimman osan lapsuuden kesistään isän purjeveneessä, tiiviisti sen kajuutassa, lukien kaikkea mikä vain vei hänen ajatuksensa pois purjehtimisesta. Isä ei ollut ymmärtänyt että purjehdukset olivat hänelle silkkaa ahdistusta, tunkkaisuutta ja oman tilan puutetta. Hän ei ollut edes tiennyt, että purjevene oli vieläkin isällä, sillä tämä väitti myyneensä sen, eikä hän todellakaan ymmärtänyt miksi isä oli testamentannut sen juuri hänelle. Ehkä isä halusi kertoa hänelle jotain saattamalla hänet uudestaan Kökariin, sillä kävi ilmi että isällä oli ollut siellä jonkinlainen toinen elämä. 

Ahvenanmaalla, Kökarin pohjoispuolella, niemen keskellä, oli Erikan lapsuudenkoti. Taloon ei päässyt autolla, vain veneellä. Muutettuaan takaisin saarelle Erika oli yrittänyt houkutella naapuriaan Noaa tien rakentamiseen, mutta vanha mies oli itsepäinen. Erikalla oli kaksi lasta, Milla oli varhaisteini, poika Elias on nuorempi. Heidän isänsä Pekka ei ollut enää kuvioissa, ei sen jälkeen kun tämä oli viety raudoissa pois ja ollut kuukausien ajan saaren suurin puheenaihe. Eräänlaisena perheen ulkojäsenenä hyörii Pekan aikuinen tytär Elin. 

Erika piti punamultaisessa talossa kyläkauppaa ja oli niin veloissaan, että kurssin oli käännyttävä jo tänä tulevana kesänä tai kauppa ei olisi enää pelastettavissa. Se oli ollut välillä kymmenen vuotta tyhjillään kunnes Erika oli toteuttanut lapsuudenaikaisen haaveensa ikiomasta saaristolaiskaupasta. Kahdensadan asukkaan Kökar oli talvella hiljainen, mutta kesällä tulivat turistit ja heistä Erika oli riippuvainen.  

Erika oli kihloissa saaren ainoan hotellin omistavan Rikun kanssa, jota Noa jostain syystä vihasi. Lapset eivät miestä kunnolla tunteneet, sillä Erika oli halunnut pitää Rikun vain itsellään nämä kaksi vuotta. Erikan ja Benjaminin välillä on jännitettä heti alkumetreiltä ja ajettuaan ensin miehen kiukuspäissään ihan kirjaimellisesti myrskyn silmään hän pyytää tämän heidän kotiinsa asumaan. Suurperheeseen liittyy vielä Isak, joka saa Eliaksesta ystävän. Ennen kuin syksy saapuu ja osan väestä on palattava mantereelle, ehtii tapahtua paljon. 

Olin kuunnellut putkeen todella monta dekkaria ja yhtäkkiä kaipasin kipeästi jotain aivan muuta, kunnon ihmissuhdedraamaa ilman murhia ja Isät jäävät merelle tuli siihen kaipuuseen täsmäiskuna. Muutenkin pidän yleensä saaristoon sijoittuvista kirjoista, mitä en osaa selittää sillä minulla ei ole minkäänlaista kytkyä meren äärelle eikä saaristoon ja tietyllä tapaa pidän meren aavuutta jopa vähän pelottavana. 

Pidin kovasti tästä Kökarin saaren yhteisöstä ja kirjan henkilöistä, jopa niistä yrmyimmistä. Harmittelin suorastaan kun kirja loppui. Toivottavasti käyttämäni sana ihmissuhdedraama ei anna liian kevyttä kuvaa kirjasta, sillä henkilöissä oli kyllä syvyyttä ja kesän tapahtumissa muutakin sisältöä kuin rakkaussotkuja. 

Camilla Läckberg: Jääprinsessa

Camilla Läckberg: Jääprinsessa

Otava, 2021 (lukukirjana 2003)

Alkuteos: Isprincessen

Suomennos: Outi Menna

Lukija: Karoliina Kudjoi

Kesto: 15 h 30 min

Ejlet oli raatanut perheensä eteen kalastajana ja nyt jo vanhoina heidän täytyi tulla toimeen laihoilla eläkkeillään. Hän laskeskeli, että hänellä oli jäljellä ehkä kymmenkunta tervettä vuotta, mutta kotona päsmäröivän eukon kanssa hän ei niitä viettäisi. Ei, hän oli keksinyt tienestin ja säästi tuhatlappusiaan lähteäkseen Espanjan lämpöön. Vuosi sitten hän oli tutustunut nuoreen naiseen ja Alexandra oli kysynyt voisiko hän pistäytyä tämän talossa aina perjantaisin, lämmittämään talon kun tämä tulisi viikonlopun viettoon ja muutenkin pitää silmänsä auki varkaiden varalta. Miksi ovi oli nyt raollaan, oliko Alexandra tullut normaalia aiemmin?

Seuraavassa hetkessä hän juoksi ulko-ovea kohti niin nopeasti kuin ikävuodet suinkin antoivat myöten. Viime hetkellä hän muisti, että portaat olivat liukkaat ja tarrasu kiinni kaiteesta välttyen nipin napin syöksymästä pää edellä portaat alas. Hän kahlasi lumista pihatietä pitkin ja kirosi, kun portti harasi taas vastaan. Jalkakäytävälle päästyään hän seisahti neuvottomana paikalleen. 

Hän erotti hieman alempana mäessä rivakkaa tahtia kävellen lähestyvän hahmon, jonka hän tunnisti pian Toren tyttäreksi Ericaksi. Hän huusi Ericaa pysähtymään. 

Erica Falck oli päässyt hädin tuskin uuden kirjan alkuun, kun kustantamo painoi jo päälle. Tulevan kirjan oli tarkoitus kertoa Selma Lagerlöfistä, viides ja paras tähän mennessä hänen ruotsalaisista naiskirjailijoista kertovista elämäkerroistaan. Kirjoittaminen kuitenkin takkusi, osittain siksi että hänen vanhempiensa kuolemasta oli kulunut vain kuukausi. Hän oli antanut Tukholman kotinsa vuokralle ja tullut kirjoittamaan vanhempiensa taloon Fjällbackassa, hiljaiseen ja rauhalliseen paikkaan jossa neljä vuodenaikaa loivat ailati vaihtuvia taideteoksia. Kesäisin turisteja tosin oli liikaa hänen makuunsa, entisen kalastajakylän saatua pittoreskin maineen. 

Kylpyhuoneen hyinen valkoisuus vain korosti veren määrää, mutta siitä huolimatta Erica tunnisti sinisen, kohmeisen ruumiin välittömästi. Tämä oli hänen lapsuuden aikainen ystävänsä, Alexandra Wijkner. Naisen auki viilletyt ranteet ja partakoneenterä ammeen reunalla kertoivat mitä siellä oli tapahtunut, mutta Erican oli vaikea hyväksyä itsemurhaa todeksi. Alexilla oli naimisissa komean, menestyvän miehen kanssa ja hänellä oli oma taidegalleria Göteborgissa. Oliko hänen elämänsä ollut kaikesta huolimatta niin lohdutonta, että hän oli päättänyt sen tuolla tavalla?

Harjaantumaton silmä ei olisi kyennyt näkemään kankaalla muuta kuin punaista, keltaista ja oranssia maalia isoina, epämääräisinä laikkuina. Taiteilijan mielestä taulu esitti nöyryytystä ja alistumista intohimon värein kuvattuna. Hän maalasi aina samoilla väreillä. Menneisyys huusi hänelle kankaalta ilkkuvasti ja hän jatkoi maalaamistaan aina suuremman kiihtymyksen vallassa. 

Värit huusivat Anders Nilssonille muistuttaen, että hän oli omistanut hyvän osan elämästään unohtamiselle. Miksi nainen ei voinut antaa asioiden vain olla? Hän huusi takaisin ja paiskasi oluttölkkinsä päin taulua. Ennen sammumistaan hän katseli hetken tyytyväisenä, miten olut valuessaan sekoitti väreistä uusia sävyjä.

Vera Nilsson tuli täyttämään poikansa jääkaappia. Siitä, kun hän oli jaksanut uskoa että tämä saisi vielä otteen elämästään, oli jo vuosia. Kontatessaan lattialla Andersin oksennusta pesten hänestä tuntui kuin pesisi omaa syyllisyyden tunnettaan. Näiden 25 vuoden aikana ei ollut kulunut päivääkään niin ettei hän olisi miettinyt, miten eri tavalla asiat voisivat olla nyt, jos hän olisi tehnyt toisenlaisen ratkaisun.   

Komisario Bertil Mellberg oli lähetetty pienen poliisiaseman pomoksi, huhujen mukaan hän oli tyrinyt pahasti Göteborgissa ja hänen esimiehensä olivat saaneet tarpeekseen. Mellberg kuvitteli myös olevansa Jumalan lahja naisille ja sen taas oikeuttavan nipistelyihin ja limaisiin, seksistisiin heittoihin. 

Kun oikeuslääkäri ilmoitti ettei Alexandra Wijkner ollut millään voinut riistää omaa henkeään, Mellberg kutsui naisen omaiset koolle ja nämä pyysivät Erican mukaan. Mellberg oli kutsunut avukseen konstaapeli Patrik Hedströmin, jonka Erica tunsi ennestään. Heidän äitinsä olivat olleet parhaat ystävät ja he olivat lapsina leikkineet yhdessä. 

Erican sisko Anna oli naimisissa lontoolaisen pörssimeklari Lucasin kanssa. Heidän äitinsä Elsi oli ollut kova ja leppymätön, hartaan uskonnollinen nainen jota palkinto odottaisi vasta taivaassa. Erica ei ymmärtänyt mitä heidän lempeä isänsä oli tässä nähnyt. Kun Anna oli syntynyt Erican ollessa viiden, Erica oli päättänyt pitää pikkusiskosta huolta niin ettei tämän koskaan tarvitsisi kärsiä heidän äitinsä kylmyydestä ja piittaamattomuudesta. Annasta kasvoi villi, huoleton ja itsekeskeinen murrosikäinen. Lucakselle Anna oli ollut helppo saalis ja tämän turhamaisuutta hyväksi käyttäen mies oli nujertanut hänen itsetuntonsa ja elämänilonsa. Nyt Anna istui kuin vankina heidän hienostokodissaan, eikä hänellä ollut voimia myöntää tehneensä kalliin virheen. Erica toivoi, että jonain päivänä Anna pyytäisi hänen apuaan. Ei sillä, että 35-vuotias Erica olisi ollut onnekkaampi ihmissuhteissaan, niitä hänellä oli takanaan rikkinäinen ketju. Vaikka hän kaipasi kestävää suhdetta ja omaa perhettä, paniikki sai hänet pakkaamaan tavaransa ja lähtemään.

Nyt Anna kertoi haluavansa myydä heidän vanhempiensa kotitalon Fjällbackassa, selvästikin miehensä aloitteesta, mutta Erica ei ollut siihen valmis.

Minulla on kuuntelematta monia tunnettuja ja suosittuja dekkarisarjoja ja vaihtoehtoja katsellessani Fjällbacka vei voiton. Jääprinsessa on ilmestynyt suomeksi jo kauan ennen äänikirjasovelluksia, mutta on tänä vuonna ilmestynyt myös äänikirjana, mikä on hienoa. Ensimmäisen osan myötä se menee myös jatkoon sillä tämä oli hyvinkin minun tyyppiseni, paljon ihmissuhteita ja vähän raakuutta sisältävä dekkari ja siinähän meneekin tovi, että olen kaikki ilmestyneet osat kuunnellut. Lukija vaihtuu jossain kohtaa, mikä on tietysti harmi.

Meri Valkama: Sinun, Margot

 

Meri Valkama: Sinun, Margot

Wsoy, 2021

Lukija: Krista Kosonen

Kesto: 15 h 37 min

 

2011

Pimeys hätisteli jo hämärää, kun Vilja antoi silmiensä juosta kirjaimilla, ohuilla ja ilmavilla. Hetkessä ajatukset olivat Helsingissä, hautajaisissa, isän kaksiossa pakattujen laatikoiden keskellä, työpöydän laatikostossa, litteässä peltirasiassa ja sen pohjalta löytyneessä kirjenipussa, siinä iltapäivässä, jona hän oli vetäytynyt vaivihkaa keittosyvennykseen, valinnut nipusta päällimmäisen kuoren. Siihen merkitty osoite oli hänelle tuntematon osoite, postimerkki Itä-Saksasta, leima vuodelta 1989. Hän oli lukenut kirjeen kerran, toisen, kolmannen, lopulta palannut äidin luo.

"Kuka on Margot?"

Isän kuoltua Vilja oli löytänyt nipun kirjeitä. Äiti oli puistanut hitaasti päätään, pyytänyt sitten hävittämään ne. Huokaissut pitkään, kun kirjeet vieläkin olivat tallessa. Kyllä, hän tiesi että oli olemassa joku Margot, nainen joka kutsui Viljan isää Erichiksi. Muuta hän ei tiennyt, eikä halunnut tietää nytkään. Jos vain antaisit asian olla ja silppuaisit nuo kirjeet.

Margot kirjoitti kirjeissään tytöstä jota kutsui Kastanjaksi. Äiti vahvisti, että se tarkoitti Viljaa itseään. Margot kirjoitti Patruunasta, joka lähetti kirjeet heidän välillään, Erichin ja Margotin. Kun äiti sulki lopullisesti suunsa, Vilja päätti lähteä Berliiniin ottamaan selkoa isän tästä elämän osasta. Oli selvää, että Viljallakin oli ollut jonkinlainen side Margotiin, joten hänellä oli oikeus tietää koko tarina.

Berliinissä Vilja sai vuokrattua asunnon tutusta talosta. Jätekuilun imelä haju oli vieläkin sama, mutta käytävä oli kapeampi kuin Vilja muisti. Talossa oli kaksikymmentä kerrosta, kaksisataa asuntoa. Täällä hän oli asunut lapsena isän, äidin ja veljensä Matiaksen kanssa, mutta perhe oli palannut Suomeen ja hajonnut syistä joita Vilja ei tiennyt ja Vilja oli jo kauan sitten unohtanut Itä-Saksan vuotensa. Nyt kun isä oli kuollut ja äiti vaikeni, Viljalla oli palava tarve muistaa, halu löytää puuttuvat palaset joiden avulla voisi rakentaa menneisyytensä uudestaan.

Berliinissä hän sai apua Utelta, vanhempiensa ystävältä, joka oli näiden erottua käynyt tapaamassa äitiä vielä Suomessakin, kunnes äiti oli riitaantunut hänen kanssaan. Utella oli valtavirrasta poikkeava näkemys Saksojen yhdistymisestä, siitä yleisestä ajatuksesta miten länsi on vain pumpannut rahaa itään, eivätkä houkkamaiset itäsaksalaiset osanneet edes olla kiitollisia. Vielä kaksikymmentä vuotta tapahtumien jälkeen Ute oli sitä mieltä, että DDR oli pakkoliitetty Länsi-Saksaan ja länsi oli se, joka oli hyötynyt itäsaksalaisten kärsiessä. 

1983, Berliini 

Kansan Voiman Berliinin kirjeenvaihtajaksi nimitetty ja DDR:ään ideologiana vahvasti uskova Markus Siltanen oli juuri perheineen muuttanut uuteen kotikaupunkiinsa. Poika Matias on neljän ja tytär Vilja vasta kaksivuotias.

Kunhan lapset aloittaisivat päiväkodissa, Rosa alkaisi taas kirjoittaa toista romaaniaan joka oli keskeytynyt lasten syntymään. Hän tarvitsi oman elämänsä Rosa Siltasena, ruuanlaitto ja lasten nenien niistäminen ei riittänyt hänelle. Tässä maassa oman työelämän rakentaminen oli naisille onneksi paitsi oikeus, myös velvollisuus. Rosasta se tuntui ihmeelliseltä. Että oli olemassa valtio, jossa ei katsottu paheksuen äitejä jotka veivät lapsensa päivähoitoon, vaan suorastaan kannustettiin siihen tarjoamalla kaikille ilmainen päivähoitopaikka, ja Rosa sai nyt olla sen maan asukas.

Päiväkodissa Vilja aloittaa pienten ryhmässä, jossa hänen opettajakseen tulee ystävällinen Luise. Matias sairastelee paljon, hyvin mahdollisesti läheisen hiilivoimalan takia, ja uupunut Rosa joutuu hoitamaan häntä kotona vuorokaudet ympäri. Onneksi Markus huolehtii Viljan päiväkodista, vaikka joutuukin tekemään alati venyviä päiviä töissä. Kun Markus kirjoittaa Schwarze Pumpesta, DDR:n suurimmasta ruskohiilivoimalasta joka työllistää 16000 ihmistä ja on maan suurimpia ylpeydenaiheita, hän tekee sen arvostuksella. Lopulta Rosa lähtee Matiaksen kanssa kaksin Suomeen, sillä vain Schwarze Pumpen läheisyydestä poistuminen voi auttaa poikaa tervehtymään. Kun he palaavat Berliiniin, Rosa huomaa, että jokin on muuttunut.

Rosa rutisti Viljaa, haroi sormillaan tämän hiuksia, pellavaisia ja pehmeitä, nuuhki ihoa, sen nukkaista ja nihkeää pintaa. Vain viikoissa lapsi oli kasvanut silmissä, eikä Rosa saanut mielipahaa irti itsestään: miksei lapsi ilahtunut hänen näkemisestään?

Kiinnostuin Valkaman kirjasta koska se tapahtuu Itä-Saksan aikaisessa ja puoleisessa Berliinissä, jossa on jotain kiehtovaa, jotain aivan eri tavalla kiinnostavaa kuin vaikkapa Neuvostoliitossa. Ehkä se on muuri ja se miten se yhdessä yössä jakoi kaupungin kahtia ja erotti sukulaiset ja ystävät toisistaan. Ehkä se on mielikuva joka tällaisella muurin sortumisen aikaan parikymppisellä nuorella tapahtumista oli, mukaan lukien yllätys siitä, että muuri todellakin hävitettiin eikä sen tähden edes sodittu. 

Kirja herätti paljon ajatuksia. Merkittävämpänä ehkä se, että tiedostan ajatelleeni hyvin yksioikoisesti, että Saksan jälleenyhdistyminen oli Itä-Saksalle pelkästään hyvä asia ja Länsi-Saksalle valtava menoerä josta itä saa olla kiitollinen, vastaavasti kuin joskus kuulee puhuttavan siitä, miten kalliiksi Suomelle tulisikaan jos Karjala nykykunnossaan liitettäisiin Suomeen. Tiedostan kyllä pettymyksen siitä, ettei lännen elintaso levinnyt itään yhdessä yössä, samoin kuin sen, että osa itäsaksalaisista aidosti uskoi sosialismiin eikä edes halunnut mitään yhdistymistä. Ehkä kokonaan uuden, kolmannen valtion luominen yhdessä olisi auttanut osaa kansalaisista uuden edessä.

Täysin absurdia oli kuitenkin ymmärtää se kirjan kohtaus, jossa Rosa lähti Länsi-Berliiniin vahingossa autoon unohtuneiden, käytettyjen itäsaksalaisten lastenvaatteiden kanssa, jotka sitten takavarikoitiin rajalla ettei Rosa myisi niitä lännessä. Kuka niitä olisi lännessä huolinut edes ilmaiseksi, kun heillä oli henkkamaukat ja KaDeWe täynnä ylellisyystavaraa?

Sitten pari irrallista asiaa. Ensinnäkin, kirjassa kuolee melko raa'asti kissa. Vaikka eläinten kokemat julmuudet ovat itselleni se herkin paikka kirjoissa ja olen jättänyt kesken esimerkiksi kirjan jonka alussa hukutettiin kissanpentuja, tämä tapahtuma painui melko pian taka-alalle. Toisekseen, kun Vilja tutustuu tulevaan tyttöystäväänsä Saagaan, hän menee tekemään haastattelua toista viikkoa flunssaa poteneen ihmisen kotiin. Alert, alert!

Kaarina Griffiths: Murha tunturissa, osat 1-4

Kaarina Griffiths: Murha tunturissa

Joulukalenterin luukut 1-4/24

Lind & co, 2021

Lukija: Anssi Niemi

Ailun noitarumpukurssi oli houkutellut hyvin väkeä Koillis-Lapin Ämmänkuruun ja se tuntui lupaavalta, sillä hänellä oli tavoitteena saada kursseista tulonlähde. Ensimmäisen kurssin osallistujat olivat lähinnä paikallisia yrittäjiä ja henkilöitä joilla oli kiinnostusta kansanperinteisiin ja jotka olivat kuulleet kurssista viidakkorummun kautta. Ailu piti kielikuvaa erittäin sopivana. 

Pieni pyöreä Hilla Romppainen oli Rovaniemellä asuva freelancetoimittaja joka veti radiossa Lapin homot ja muut möröt -nimistä makasiiniohjelmaa. Hän kertoi saavansa paljon vihapostia suorasukaisuudestaan. .  

Harmaalettinen Reetta Uimonen oli kansanmusiikin opettaja Sibelius-Akatemiasta. Bigga Sarre oli ivalolainen kirjastonhoitaja, shamaanisukua, kuuluisan Erik Ilveksen tytär. Isä ei hyväksynyt naista seuraajakseen eikä moni muukaan voinut nähdä naista lapinnoitana, siitä muistutti myös kurssikeskuksen keittäjän, Laina Ahvenkarin vihamielinen suhtautuminen Biggaan.  Inka Raatikka oli omissa oloissaan viihtyvä huskyvaljakkoyrittäjä, Meeret Magga taas joogaopettaja.

Muutama mieskin oli kurssille päätynyt. Antti Honkanen on Englannin ja Suomen väliä kulkeva kriminaalipsykologi jolla on myös osuus brittiläisessä kartanohotellissa.  Hän oli tutustunut Saana Valkeapäähän Lontoossa jolloin Saana oli kertonut hänelle noitarumpukurssista, sillä Antti oli kolttasaamelaisten sukua. Antille taas sopisi hyvin viettää Saanan kanssa enemmänkin aikaa, sillä tämä on kaunein hänen näkemänsä nainen. Ämmänkurussa Antti oli ystävystynyt myös Saed Semekon kanssa, joka oli kansanperinteentutkija Keniasta. Kylpylähotelliyrittäjä Jaakko Mutka osoittautui hieman rasvaisen oloiseksi vitsiniekaksi.

Kurssi oli yhteistyöprojekti tutun poroisännän Niila Valkeapään ja tämän lasten, edellämainitun Saanan sekä Sampsan kanssa. He olivat hankkineet vanhan, tyhjäksi jääneen koulurakennuksen ja kunnostaneet siitä Saamelaisen Kurssikeskuksen jossa toimi myös jääbaari. Heillä kaikilla oli omat roolinsa. Niila oli rahoittanut hankkeen ja Ailu vastasi kurssitarjonnasta, markkinointia he hoitivat yhdessä etelään keskusrikospoliisin tutkijaksi  lähteneen Saanan kanssa ja Sampsa toimi jokapaikanhöylänä. 

Noitarumpukurssiin kuului oheisohjelmaa, kuten workshop muinaisuskosta ja siihen liittyvä riitti jota tuli pitämään paikallinen noita (ja ensihoitaja) Uddi Köngäs. Lämmintä päälle, lumikengät jalkaan ja ryhmä koolle kotaan, mikäs sen hauskempaa?

- Mutta mitä kaikkea se Uddi höpötti transsissa? En saanut siitä oikein selvää, Antti sanoi. - Taisi puhua ainakin osittain saamea. Tuntui että se oli jotakin merkittävää, kun tunnelma muuttui loppua kohden. Sinä Bigga osaat saamea, mitä se oli?

Bigga ei näyttänyt kovin halukkaalta vastaamaan. 

- Uddi puhui Ylisestä ja Alisesta, sen verran minäkin ymmärsin vaikken paljon saamea puhukaan, Meeret sanoi.

- Se sanoi, että joku läsnäolijoista joutuu pian Aliseen, Bigga sanoi. - Ja sen jälkeen kutsui karhua meitä suojelemaan. 

- Mitä? Että joku meistä kuolee, niinkö? Inka näytti pelästyneeltä. 

- Hyi, älä viitsi Bigga. Minulla menee kylmät väreet selkäpiissä, Hilla parahti. 

Uddi osoittautuu olevan valitettavan oikeassa. Kun Saed kurssin lähestyessä loppuaan vihdoin päättää uskaltautua kastautumaan avannossa, neliasteinen vesi ei ole pelottavinta mitä avannosta löytyy. Edellisillan jälkeen pintaan oli muodostunut ohut jääkerros, jonka läpi näkyi naisen kasvot ja veden levittämät hiukset. 

Rikoskomisario Kuura Jänkälä, Saanan entinen koulukaveri, oli Tunturi-Lapin poliisissa ja tuli tutkimaan tapausta apunaan nuorempi konstaapeli Kalevi Sieppi. Saana olisi halunnut päästä mukaan tiimiin, mutta oli harmillisesti väärällä puolella, epäiltyjen joukossa. Niinpä he Antin kanssa löivät päänsä yhteen ja pohtivat tapahtunutta.

Hillaa varoitettiin julkaisemasta mitään murhasta, ettei vahingoita poliisin työskentelyä paljastamalla tekijälle, mitä poliisi oli saanut selville. Muttei aikaakaan, kun Lapin Kansan verkkosivuilla kirkui jo raflaava otsikko Saedin tekemästä löydöstä.

Kirjasta ilmestyy yksi osa jokaisena perinteisenä joulukalenteripäivänä, eli yhteensä 24 osaa. Mietin miten tästä kirjoittaisin ja päätin tehdä eräänlaisen esittelyjutun muutaman osan jälkeen, niin että jos kuulit tästä vasta nyt, ehdit vielä hyvin mukaan. Ensimmäinen osa kesti reilun tunnin, seuraavat 20-30 minuutin verran. 

Olen lukenut yhden Kaarina Griffithsin kirjoittamista dekkareista, nimeltään Trennan sokkelo josta juttua linkissä. Siinä oli vilisemällä käänteitä ja pidin siitä todella paljon, joten otin mieluusti kuunteluun myös tämän 'joulukalenterikirjan'. Mikä on kiinnostavaa, murhaa tutkimaan päätyy Griffithsin Punainen piru ja musta enkeli -kirjasta tuttu Saana ja Trennan sokkelon päähenkilö Antti. Saa nähdä saako heidän yhteistyönsä jatkoa tulevaisuudessa.

En erityisemmin pidä Anssi Niemen äänestä tai lukutyylistä, mutta siitä huolimatta odotan kyllä innolla että saan avata seuraavan luukun!