Sivut

torstai 30. tammikuuta 2014

Irja Sinivaara: Sinisiin ilmoihin

 
Irja Sinivaara: Sinisiin ilmoihin
Julkaisija: Tammi 2009, 254 sivua
 
Lainasin kirjastoreissulla Sinivaaran Kevään hämärän ajatuksena lukea se Ihminen sodassa -haasteeseen mutta vasta kotona huomasin että se onkin jatko-osa aiempaan Sinivaaran kirjaan. Onneksi löysin Sinisiin ilmoihin jo seuraavalla viikolla ja pääsin aloittamaan Idan ja Sannin tarinan.

Suursaari on vain 11 kilometrin mittainen saari Suomenlahdessa. Korkeaa kalliota, luolia ja soita, vain vähän sopivaa tilaa ihmisten asumuksille, eläinten niityille ja pienille pelloille ja kasvimaille. Tänne Ida päätyi 1920-luvun alussa Sannin ollessa sylivauva. Vielä 16 saarella vietetyn vuoden jälkeen hän on tietyllä tapaa ulkopuolinen, saarella syntyneeksi kun ei voi jälkikäteen muuttua. Idan menneisyydessä on jotain salaista. Sannin isää ei saaressa tiedetä, eikä sitäkään miten Ida onnistui saamaan kodikseen saarelta pois muuttaneen Andersin perimän talon. Monen muun saarelaisen tavoin Ida pitää talossaan täysihoitolaa, saari on suosittu kesänviettopaikka.

Kirjassa eletään vuotta 1939, lomasesonkia kesäkuun alusta lokakuun alkuun. Kelirikkoaika saarella on pitkä, Suursaari-laiva on päässyt aloittamaan liikennöintinsä huhtikuussa. Silloin saapuivat jo Idan ensimmäiset kesävieraat, poikkeuksellisen aikaisin normaaliin verrattuna. He ovat taiteilijapariskunta Kalle Ahma vaimonsa Rouva Muusan kanssa. Rouva Muusan oikeaa nimeä ei kerrota, mystinen täyshoitolan pitäjä saa siis mystisen kesävieraan. Idan miesasiat ovat sekavia nekin. Erik Granfors käy Idan petiä lämmittämässä, se saarella tiedetään, muttei sitten muuta. Granforskin on muualta tullut, viettää välillä pitkiä aikoja mantereella. Vain Ida tietää miksi lääkäri Granfors ei toimi lääkärinä vaan haihattelee sähköyhtiön perustamisesta ja Suursaaren sähköistämisestä kyläläisten innostumatta hankkeesta. Ida tietää, sillä Ida on tuntenut miehen jo aiemmin.

16-vuotias Sanni alkaa olla Idan silmissä hankala. Tytär halajaa pois saarelta, kaupunkiin töihin tai edes opiskelemaan, eikä Idalla ole pienintäkään aikomusta laskea tätä silmistään. Edes Kasinoon Sanni ei saa mennä töihin, vaikka Sannin ystävä on ollut siellä jo kahtena kesänä. Ida on suunnitellut Sannin elämän jo valmiiksi. Sanni kasvaa vielä vuoden pari ja menee sitten naimisiin kyläkaupan Vilin kanssa. Vili alkaa kesällä rakentaa omaa taloa, kun se valmistuu sinne on Sannin hyvä muuttaa Vilin nuorikkona. Vili on vesikammoinen, Vili ei tule koskaan viemään Sannia pois saarelta. Sanni vain on vaikea saada taipumaan enää mihinkään mitä Ida haluaa.

Mistä olet kuullut sellaisen sanan, Ida kysyi kun Sanni sanoi tahtovansa koulun kevätjuhlaan singlatut hiukset. Kuulin vaan, Sanni sanoi. Ida löi häntä poskelle ja käski kammariin. Hän ei suuttunut niinkään huonosta käytöksestä, kuin siitä ettei Sanni kertonut kenen kanssa oli puhellut hiusten nykymuodista.
Seuraavana päivänä Ida leppyi. Kotiliedessä oli muotikuvia uusista tukkamalleista. Tules tänne, hän sanoi ja näytti saksia. Tehdään sinusta jatsityttö.
Miten jatsia tanssitaan? Sanni kysyi.
Ida työnsi matot syrjään ja alkoi hyppiä charlestonia.
Miten lambeth walkia tanssitaan?
Muistiko Sanni Andersin viimekesäiset puheet, että Saksa marssii Eurooppaa matalaksi, mutta Lontoossa vaan hetkutellaan lambeth walkin tahtiin?
Anders puhuu mitä puhuu, Ida sanoi äänellä, josta Sanni ymmärsi lystinpidon loppuneen.

Romaani etenee kuin sipulia kuorisi, kerros kerrokselta. Heti alussa vihjataan, että Idalla on isoja salaisuuksia ja menneisyys joka ei kestä päivänvaloa. Eikä Ida ole ainoa, kaikilla on menneisyytensä, mutta osalla henkilöistä päivänvaloa ei kestäisi edes tämä hetki. Alku on hyvin verkkainen, ensimmäisten 80 sivun aikana ei tarina avaudu juuri ollenkaan, vaan viipyilee, antaa odottaa itseään. Vaikka sota on aivan nurkan takana, se ei juuri näy kirjassa eikä Euroopan kuohunnasta ja veli venäläisen pelosta moneenkaan otteeseen puhuta. Ellen tietäisi mitä aikaa eletään, veikkaisin tunnelman puolesta ennemmin 1930-luvun alku- kuin loppupuolta. Pikkuhiljaa henkilöiden menneisyys ja yhteydet toisiinsa alkavat paljastua, mutta paljon kysymyksiä jää silti ilmaan kirjan päätyttyä. Toinen osa on siis pakkokin lukea kohta perään. Sinisiin ilmoihin on ilmestynyt 2009, jatko-osa Kevään hämärä vasta kaksi vuotta myöhemmin. Epäilen että mikäli olisin lukenut ensimmäisen osan jo ilmestyessään, tokko olisin muistanut mihin kirja jäi enää kahden vuoden kuluttua. Olisin toivonut että Sinisiin ilmoihin olisi antanut vastauksia sen verran enemmän, ettei juoni olisi jäänyt kesken kuin tv-sarjoissa joissa halutaankin jättää koukku seuraavan viikon jaksoon. Kirjoja ajatellen itsenäisemmissä jatko-osissa on puolensa, viikko on aivan eri asia kuin kaksi vuotta.

maanantai 27. tammikuuta 2014

Blogistanian Finlandia 2013 ehdokkaani



Laahaan jälkijunassa. Olen lukenut kovin vähän vuonna 2013 julkaistuja kirjoja. En kuitenkaan antaisi pistettäkään kirjalle josta en olisi isosti pitänyt, joten seison valintojeni takana hamaan loppuun saakka.

1. Kjell Westö: Kangastus 38 (3 pistettä)

2. Karo Hämäläinen: Ilta on julma (2 pistettä)

3. Jari Tervo: Esikoinen (1 piste)

sunnuntai 26. tammikuuta 2014

Jari Tervo: Esikoinen

 
Jari Tervo: Esikoinen
Julkaisija: WSOY 2013, 351 sivua
 
 
Vuosi on juuri vaihtunut numeroihin 1972. Rovaniemeläinen 12-vuotias poika, perheensä esikoinen ja nimeltään Jari, alkaa pitää päiväkirjaa. Muistiin laitettavaa kertyykin paljon, sukua ja sukupolvia riittää. Enimmäkseen he ovat kommunisteja ja politiikan seuraaminen ja siitä puhuminen onkin olennainen osa vapaa-aikaa. Äiti on töissä vaateliikkeessä ja isällä on oma pieni maalausalan yritys. Sen tähden Jarikaan ei saa huudella kylillä, että uskotaan aatteeseen eikä Jumalaa ole olemassa. Perheessä on isän ja äidin lisäksi 9-vuotias pikkusisko Maija ja 6-vuotias veli, Unto Abraham, jonka vakava sairastuminen huolestuttaa myös esikoista jopa niin paljon, ettei tule katkeraksi vaikka pikkuveli saa isomman lettupinon kuin hän. Jarikaan ei usko Jumalaan, mutta varmuuden vuoksi kannattaa rukoilla, että Jumala säästää pikkuveljen.

Vuoden alkajaisiksi haetaan Aune-täti Kolpeneelta, mielisairaalasta, koeajalle omaan kotiinsa. Aune-täti luulee elävänsä keskiajalla ja väittää olevansa noita, mikä on pojan mielestä erittäin kiinnostava tarina. Pojan isomummu Esmeralda, tuttavallisemmin Esme, on avustanut joulupukkia tuomaan pojalle Cassette Recorderin koska hänellä on oma lehmä ojassa. Esme haluaa pojan tallentavan hänen pitkän elämänsä vaiheet c-kaseteille niin kauan kuin vielä itse muistaa ne. Äiti kirjoittaa omia ajatuksiaan leivontaohjeiden taakse, niitä ei sieltä kukaan löydä. Paitsi poika, joka näkee myös äitinsä menevän huoltoasemalta vieraan miehen autoon. Poika itse on kasvamassa lapsesta teiniksi. Ensirakkautta, Ireneä, voi alkaa kunnolla kosiskelemaan kunhan kivekset vain laskeutuisivat. Alapään karvoituksen kappalemäärästä kannattaa myös pitää kirjaa.

Sievistön Lasse ja Ulla yllyttivät isän ja äidin tansseihin. Nyt he pyörähtelevät Lapinmaalla.
Sain Maijan ja Unto Abrahamin lähtemään ulos meidän parvekkeen alapuolelle odottamaan saippuakuplia.
Kun he olivat paiskanneet oven kiinni, plarailin hätäisin käsin puhelinluettelosta vuokra-autoilija Olli Virtasen numeron ja soitin. Irene vastasi hengästyneenä. Kerroin rakastavani häntä. Rakastelisimme kanervikossa, hiekkarannalla, lainehtivassa viljassa ja Lapinaukean pukukopissa.
Löin luurin haarukkaan.
Pelottaa.

Päiväkirjamerkintöihin tallentuu myös monenlaista ajankuvaa. Kaikilla on jokin poliittinen mielipide. Silloin ei oltu vielä omaksuttu nykyään niin yleistä "ei mua politiikka kiinnosta" -asennetta. Lottotyttö vierailee Rovaniemellä, siinä pienenpienessä hamosessaan, ja sitähän pitää lähteä pällistelemään. Viren juoksee kultaa olympialaisissa ja sekös Jaria harmittaa kun itse säntää Virenin kaaduttua ulos ja koko kultajuoksun huipennus jää ikiajoiksi näkemättä. Poika tajuaa heti että nyt jäi näkemättä sellainen suuri kansallinen hetki josta kuulee puhuttavan loppuikänsä. Yrittäjäisä suunnittelee rivitalon rakentamista ja sen tähden perhe tekee kesälomamatkan Kangasalan asuntomessuille.

Olohuone oli eristetty narulla. Se oli rikospaikka.
Toden tullen naru ei olisi estänyt ketään. Sen ylittäisi jalkaa nostamalla ja lapset ryömisivät sen ali.
"Tämä on jo myyty, nämä on asukkaitten huonekaluja", isä kuiskasi.
Ihmiset isän edessä katsoivat isää ja sitten olohuonetta. Ne hymyilivät. Ne olivat päässeet salaa toisen kotiin ja nyt ne löysivät naljailtavaa sisustuksesta. Pieni tämä oli lapsiperheelle. Ikkunasta lainehti meren sijaan pelto. Ne ovat ihan eri asioita. Missä on kaupat ja postit ja lastentarhat. Tähän ei muutettaisi vaikka maksettaisiin.
Kesti puoli tuntia valua talon läpi. Myös vessanpönttö oli eristetty narulla ettei siihen kukaan livahtanut rytkäisemään. Isä innostui matalasta betoniperustuksesta, ulkoseinien tiiliverhoilusta ja tasakaton huopakatteesta. Se kiipesi rivitalon päädystä tikkaita katolle, vaikka se pahvikyltissä kiellettiin. Me huolestuttiin, kun se pomppi tasajalkaa testatakseen katteen kimmoisuutta.
Äiti katseli isää hymyillen mutta motkotus pääsemäisillään.
Kun isä laskeutui katolta, siihen empiytyi kangasalaisen näköinen mies mainostamaan hihansa järjestysmies-nauhaa ja kyselemään mitä väkeä sitä ollaan.
"Kommunisteja", Unto Abraham sanoi.

Alussa koin melko sekavaksi sen, että päiväkirjamerkinnät pomppivat keskiajan, Venäjän vallankumouksen ajan ja vuoden 1972 välillä. Kirjaan piti todella paneutua. En kuitenkaan missään vaiheessa kuvitellutkaan jättäväni sitä kesken sen tähden, sillä se myös koukutti lukemaan hyvää tahtia eteenpäin. Purnasin sekavuutta heti alkumetreillä miehelleni joka on enemmänkin Tervoa lukenut ja kuulin että se on hänelle tyypillinen tapa kirjoittaa. Totesin että jossain vaiheessahan Tervon on pakko sitoa langanpäät yhteen ja kunhan se tapahtuu, odotettavissa on varmasti Jotain. Näin myös kävi. "Ahaa!" taisi päästä ihan ääneenkin tältä lukijalta loppumetrien huipennuksessa. Kaiken kaikkiaan kirja on hyvinkin hauska ja lämminhenkinen kertomus nuorukaisesta joka kasvukivuistaan huolimatta saa varttua rakastavassa ja turvallisessa ympäristössä. Kunhan lupaa, ettei enää kiipeä katolle.

lauantai 25. tammikuuta 2014

Paula Havaste: Yhden toivon tie

Paula Havaste: Yhden toivon tie
Julkaisija: Gummerus 2012, 446 sivua

Havasteen Kaksi rakkautta ei ollut aivan toivomani kaltainen lukukokemus, mutta olin blogikommenteista ymmärtänyt, että kakkososa on monien mielestä ykköstä parempi, joten päätin jatkaa sarjan lukemista. Hyvä niin.

Yhden toivon tiestä tutun Annan elämänvaiheita seurataan myös tässä kirjassa. Annan rinnalla kulkee myös Annan pikkusiskon, Oilin tarina. Eletään edelleen jatkosodan aikaa ja Oili työskentelee saksalaisten silmäsairaalassa Kemissä. Oili nauttii työstään ja sen tuomista eduista, kuten hyvistä kengistä, riittävästä ruuasta ja viikottaisesta suklaalevystä, mutta suurin syy Oilin viihtymiseen Kemissä on saksalainen upseeri Horst. Oili ja Horst ovat olleet salakihloissa jo puoli vuotta, sen julkisempaan Horst ei ole vielä suostunut ja kyllähän Oilikin tietää miten suomalaisnaisten ja saksalaissotilaiden suhteisiin Saksassa suhtaudutaan. Oilin työtovereiden saksalaissulhaset ovat kuitenkin saaneet vihkilupia itseltään Führeriltä ja Horstkin on luvannut hakea vihkilupaa tulevana syksynä. Oili suunnittelee luottavaisena tulevaisuuttaan ja on miettinyt kaiken valmiiksi. Mielikuvissaan Oili kirjoittaa jo Saksasta Suomeen saaneensa pojan joka on komea kuin isänsä, pitkä ja vaalea.

Kyllä hän oli onnellinen, kun oli Horstin saanut. Ja nyt, kun he olivat kahden, Oili kaivoi käsilaukkunsa vetoketjutaskusta suurimman aarteensa ja pujotti sen vasempaan nimettömäänsä. Salakihlat, ja aina kun oltiin kahden, Oili sai pitää sormustaan.
-Sehen du, Horst?
Miehen kasvoilla kävi jännittynyt ilme, sitten tämä hymyili ja lähti kolistelemaan saunaan tulia ja vettä.

Omalla tahollaan Anna kantaa huolta pikkusiskostaan ja odottaa kovasti tämän kirjeitä. Anna tuntuu vaistoavan, ettei suhde saksalaissotilaan kanssa ole yksinomaan mutkaton ja enteitä yhteistyön päättymiselle aseveljen kanssa on jo ilmassa. Annan oma elämä on Tuji-suhteen jälkeen ajautunut rauhallisiin uomiinsa. Helppoa tosin ei Annankaan elämä ole, mainittavaa aineellista pulaa pieni perhe ei vuosia kestäneestä sota-ajasta huolimatta tunnu kokevan, mutta henkisellä tasolla Annaa koetellaan. Pieni Armas-vauva on joka päivä muistuttamassa Voiton harha-askeleesta ja Annan oma raskaus on jo pitkällä. Tyttäret, Raija ja Liinu, ovat onneksi jo isoksi avuksi.

Tytöt istuivat keittiönpöydän ääreen vakavina.
- Kuule äiti. Isä sanoi, että jos me katsomme Armasta arkisin joka aamupäivä kahdeksasta yhteentoista koko kesän, niin hän ostaa meille polkupyörän. Sitten meidän on helpompi käydä lottatyttöjen talkoissa, kun päästään polkupyörällä.
Anna katseli tyttöjään. Näillä oli aivan erilainen lapsuus kuin hänellä itsellään oli ollut. Anna oli saanut olla lapsi pitkään, ei hänellä olut muita velvollisuuksia kuin tiskit tiskata ja pihapolku haravoida, ja polkupyörä oli ollut valmiiksi pihavajassa. Ennen sotia oli ollut aikaa leikeille ja haaveille, ja vanhassa pappilassa oli ollut tilaa seikkailla. Oli sääli, että Raijassa ja Liinussa näkyi niin harvoin sitä lapsuutta, jota Anna muisteli kaiholla. Liian nopeasti liian paljon velvollisuuksia. Nyt hän oli sälyttämässä tytöilleen vielä yhden lisää. Kas siinähän oli jälleen yksi teema kirjoitustyöhön, sota-ajan lasten velvollisuudentuntoisuus.

Trilogian toinen osa on huomattavasti ensimmäistä enemmän mieleeni. Tästä puuttuu ensimmäisen turhan kepeä viihteellisyys jonka sijaan kirjailija on tarttunut vahvalla otteella kipeisiin asioihin kuten Lapin sotaan ja siihen miten hyljeksitty ja arvoton saksalaissotilaan entinen heila on saksalaisten lähdettyä. Oili kulkee kirjassa rankan tien, niin henkisesti kuin fyysisesti, ja toipuminen vie aikaa. Miten nopeasti kaikki voikaan muuttua ja miten vähän voit itse tapahtumien kulkuun vaikuttaa, kun olet vain pieni hiekan murunen kivenjärkäleiden maailmassa. Vastapainona Oilin kärsimyksille hyppäävät tarinassa silmille Tujin kevyet mistään mitään ymmärtämättömät kommentit, tilanteeseen nähden välinpitämättömyydessään jo ilkeät. Oilin toipuminen on kirjan päättyessä vielä aluillaan, mutta toivonpilkettä paitsi mielen myös Oilin sydämen toipumisesta on jo nähtävissä. Kolmanteen osaan siirryn odottavaisin mielin, siinä näyttää olevan taas aivan eri teemoja käsittelyssä.

Tämä oli neljäs kirjani haasteeseen Ihminen sodassa.

tiistai 21. tammikuuta 2014

Helen Fielding: Bridget Jones -Mad About The Boy

 
Helen Fielding: Bridget Jones : Mad About The Boy
Julkaisija: Otava 2013, 441 sivua
Alkuteos: Bridget Jones: Mad About The Boy, 2013
Suomennos: Annika Eräpuro
 
Bridget Jones-kirjat ja elokuvat olivat ilmestyessään iso juttu, siitähän se chick lit -kirjallisuus (jota en tokikaan sillä nimellä silloin tiennyt kutsua) alkoi. Niinpä olin tohkeissani kun näin netissä tarinan saaneen jatkoa ja varsinkin kun kirja oli jo suomennettu. Kansi vaikutti niin alkuperäiskieliseltä että oletin välittömästi ettei sitä ole vielä käännetty. Ei kun varaus kirjastoon.
 
Fielding on antanut Bridgetin vanhentua, reippaastikin. Bridget on nyt 51-vuotias ja kahden niin pienen lapsen äiti että aloin jo laskeskella kuinka kauan he Markin kanssa oikein ovat lasten tekoa venyttäneet? Bridget on myös leski. Ihana Darcy on menehtynyt onnettomuudessa ja Bridget elää yh-äidin seksitöntä arkea. Ystävät herättävät Bridgetin uudelleen eloon, nyt on jo aika tuulettaa päälleen laskeutuneet pölyt ja alkaa deittailemaan.
 
"Katso tuota miestä", sanoi Tom. "Hän katselee sinua! Hän katselee sinua!"
"Tom, turpa kiinni", suhautin suupielestäni, ristin kädet rinnalleni ja yritin kiskoa tunikaani reisisaappaiden reunoille.
"Kokoa itsesi. TEE JOTAKIN."
Pakottauduin katsomaan miestä mukaraukein silmin. Söpö tyyppi oli kuitenkin jo iskeskelemässä trendikästä misua, jolla oli mikrosortsit ja toiselta olalta roikkuva pusero.
"Voi luoja, onpa ällöttävää, tyttöhän on vasta sikiö" tuumasi Jude.
"Sanokaa vain vanhanaikaiseksi, mutta luin Glamourista, että sortsien pitäisi aina olla häpyhuulia pidemmät", mutisi Talitha.
Masennuimme koko porukka, itseluottamuksemme romahti korttitalon lailla. "Voi luoja. Näytämmekö me vain laumalta vanhoja transuja?" sanoi Tom.
 
Niinpä Bridget astuu nykyaikaan. On ilmoitus deittipalstalla, mutta sieltä saa vastaukseksi vain yhteydenottoja jotka saavat Bridgetin parahtamaan apua. 
 
Klikkasin juuri kuvaa. Kuvassa on pullea, runsaasti tatuoitu mies, jolla on lyhyt musta kumimekko ja vaalea peruukki.
Mark kiltti, auta. Mark.
 
Bridget ei kuitenkaan lannistu ja pian hänellä on Twitter-tili ja vaihteleva määrä seuraajia, mukaan lukien 29-vuotias Roxter jonka kanssa Bridget flirttailee ja päätyy rohkeasti treffeille. Roarrr! Bridget on siis aito puuma, vaikkei Roxter siitä nimityksestä pidäkään.
 
Keskiviikkona 30. tammikuuta 2013
Hyviä puolia sänkyynmenossa Roxterin kanssa 12, huonoja puolia sänkyynmenossa Roxterin kanssa 3, sen ajan prosentuaalinen suhde joka on mennyt miettiessä pitäisikö mennä sänkyyn Roxterin kanssa vai ei, valmistautuessa henkisesti siihen mahdollisuuteen että menisin sänkyyn Roxterin kanssa ja kuvitellessa millaista Roxterin kanssa olisi sängyssä verrattuna siihen aikaan, jonka luultavasti Roxterin kanssa oikeasti sängyssä viettäisin 585 %
 
Olin vilkaissut arvioita sen verran, että odotin alkupuolen kirjaa olevan silkkaa nyyhkimistä Darcyn perään ja loppupuolen jotain mieletöntä seksirietastelua joka oli kohauttanut maailmaa. Nyt kirjan luettuani ihmettelen olenko saanut käsiini jonkun siistityn version? Kun näin spoilerina sen kohdan, että Darcy on menehtynyt, ajattelin ensin että voi ei, miksi sen niin kirjoitit. Mutta siinä missä himoshoppaaja jatkoi toilailujaan samaan tahtiin niin vaimona kuin äitinä, ehkä Bridgetin bridgetmäisyys ei olisi yhtä sujuvaa aviovaimona. Annoin siis Fieldingille anteeksi. Eihän hän sentään yrittänyt myydä meille tarinaa jossa Bridget ja Mark olisivat päätyneet eroamaan. Kirjassa on pieni takaumajakso mutta vain edellisvuoden päiväkirjamerkinnöistä ajalta ennen Roxteria. Itse olisin toivonut että Bridget olisi kertonut elämästään Markin kanssa, päivittänyt edes hiukan sitä mitä näiden vuosien mittaan oli tapahtunut. Ja miksi 51-vuotiaalla Bridgetillä on tarhaikäinen pikkutyttö joka ei osaa vielä s-kirjaintakaan sanoa? Bridgetin arkea lasten kanssa on kyllä hauska lukea, yhtä toilailua sekin toki on. Tosin Bridget on aikuistunut myös toilailujensa suhteen, ne ovat ehkä hieman aikuisempia nekin.
 
Oli hassua lukea kirjaa kun näki niin monessa kohdassa omassa mielessään miten hyvin tämäkin kohtaus istuisi elokuvaan. Miksei kirjan lopussa mainita Zellwegeriä, kun Hugh Grant ja Colin Firth saavat kiitoksensa? Pahaenteistä tulevaa elokuvaa ajatellen, kuka muu nyt Bridgetiä voisi edes esittää.

keskiviikko 15. tammikuuta 2014

Karo Hämäläinen: Ilta on julma

Karo Hämäläinen: Ilta on julma
Julkaisija: WSOY 2013, 345 sivua

Jospa aloitetaan siitä, etten lue dekkareita. En ole lukenut niitä pariinkymmeneen vuoteen. Nuorena ahmin Agatha Christietä ja muutamia satunnaisia jännäreitä yhden silloin toisen tällöin, mutta silloinkin luin jo pääasiassa historiallisia romaaneja.

Sen sijaan olen isännän kanssa katsonut viimeisen 10+ vuoden aikana hyvät määrät Hercule Poirot'n ja viime aikoina Miss Marplenkin rikoksenratkontaa tv:stä ja kenties sen innoittamana tartuin tuohon Karo Hämäläisen kirjaan jonka kannen särjetty lautanen mollotti siinä kuin kuu. Vilaisin pikaisesti paria blogiarvostelua siitä ja niinpä Ilta on julma päätyi keikkumaan lainastokassiin.

En ollut viettänyt kolmea tuntia matkustamohelvetissä siksi, että olisin halunnut tappaa lapsuudenystäväni. En halunnut. Minun oli pakko, sillä vaihtoehto olisi ollut elämänmittainen katumus. Sitä en kykenisi kestämään. Siksi minun oli pakko tappaa Robert.

Kirjan tapahtumissa on neljä henkilöä. Robert ja Elise, lontoolaistunut pariskunta kutsuu vieraikseen toisen pariskunnan, Mikon ja Veeran. Mikko ja Robert ovat olleet ystäviä lapsuudesta saakka, mutta viime vuosina he ovat törmänneet toisiinsa vain lehtien sivuilla, havainnoiden kuka on edennyt urallaan ja miten. Heti ensisivuilla selviää, ettei miesten ystävyys ainakaan vankempaan suuntaan ole menossa, sillä Mikko aikoo illan aikana tappaa Robertin. Yhtä nopeasti selviää, että neljästä henkilöstä vain yksi on illan päätyttyä hengissä, joten illan kulku ei mene aivan Mikon käsikirjoituksen mukaan. Tuo neljäs, ainoa eloonjäänyt, tekee kursiivilla kirjoitettua pakomatkaansa pitkin kirjaa. Lento, junamatka, hävitettyjä todisteita, sievoinen summa käteistä.

Minun on vaikea käsittää, kuinka ihmiset jaksavat Agatha Christietä. Kirjat ovat loputonta teenjuontia, ja tapahtumien tarkoituksena on vain luoda epäilyksiä eri henkilöitä kohtaan. Salapoliisi tietää sivulla seitsemän, kuka on kieroillut ja miten, mutta hän panttaa tietoa, kunnes kirjailija on saanut kaksisataa sivua täyteen ja päästää munapäänsä demonstroimaan dramaattisesti, mitä on tapahtunut.

Minä jaksan Agatha Christietä. Jaksan oikein nauttien. Jaksoin hyvin myös Karo Hämäläistä, sillä en meinannut malttaa laskea kirjaa kädestäni ja pienenkin tilaisuuden tullen tartuin siihen taas. Robert on rikastunut nopeasti ja häikäilemättömästi, Mikko taas on tunnontarkka toimittaja. Ja kyllä nuo kaksi jaksavat toisiaan nokitella! Daamit ovat hyvin erityyppiset, Mikon Veera on karskinpuoleinen, Elise kuin nukkevaimo, pokaali hyllyssä. Ilta vietetään Robertin ja Elisen rahantuoksuisessa lukaalissa The Shardissa, lasista ja teräksestä rakennetussa luksuspilvenpiirtäjässä. Iltaan kuuluu ruokaa, juomaa, saunomista, shampanjamiekka, tuliaisruisleipä, strykniiniä, syanidikapseleita kolmin kappalein, haarniska, vanhojen suhteiden lämmittelyä, seksiä ja sitä myrkkyä, mutta kenen lasissa?

Olen antanut itseni ymmärtää, että Hämäläisen aiempia trillereitä lukeneet eivät ole pitäneet tätä niiden veroisena. Itselleni jännäri lukukirjana oli tosiaan vaihtelua normaalista, siksikö se piti minut niin otteessaan kun en yleensä lue tällaisia? Vai saattoiko se oikeasti olla kelpo jännitystä?

lauantai 11. tammikuuta 2014

Evakkolapset; toimittaneet Anne Kuorsalo ja Iris Saloranta


Toimittaneet Anne Kuorsalo ja Iris Saloranta: Evakkolapset
Julkaisija: Gummerus 2005, 223 sivua
 
Sotakirjallisuudessa minua ei ole juurikaan kiehdo rintamakuvaukset, mutta lotista, kotioloista ja kotinsa jättämään joutuneista sekä etenkin naisten arjesta miesten ollessa sodassa olen kyllä kiinnostunut. Luin tämän kirjan osana Ihminen sodassa -haastetta.

Toisen maailmansodan seurauksena 11,6 % Suomen väestöstä joutui jättämään kotiseutunsa ja sijoittumaan muualle maahan. Luovutetun Karjalan väestömäärä joulukuun viimeisenä 1940 oli 406 807 henkilöä.

Karjalaisten lisäksi vuonna 1944 kotoaan lähtivät myös Neuvostoliitolle 50 vuodeksi vuokratun Porkkalan 5800 asukasta sekä lähes 11000 ihmistä Petsamon, Sallan ja Kuusamon luovutetulta alueelta.

Siirtokarjalaisesta identiteetistä väitöskirjansakin tehnyt filosofian tohtori Pirkko Sallinen-Gimpl avaa ensin taustoja. Mistä muutettiin ensimmäisen evakuoinnin aikana, miten osa palasi välillä takaisin Karjalaan joutuakseen lähtemään jo toisen kerran. Minne muutettiin, millainen oli vastaanotto, miten evakoiden tapoja oudoksuttiin ja pidettiin huonompina. Miten lapset joutuivat ottamaan varhain vastuuta, milloin tavaroista, eläimistä, milloin pikkusisaruksistaan ja miten tämä kaikki lapsiin vaikutti.

Tämän jälkeen siirrytään evakkolasten omiin tarinoihin joissa he kertovat omia henkilökohtaisia kokemuksiaan. Monilla muistikuvat ovat hieman hämäriä, osittain nuoresta iästään johtuen. Niillä jotka lähtivät evakkoon kahdesti, muistikuvat toisesta kerrasta ovat luonnollisesti selkeämpiä.

Päivällä kirjoitettiin osoitelappuja vähäisiin nyytteihin. Muistiin oli jäänyt Vatnuorin evakuointipäällikön ilmoittama osoite, Kisko, Koski. Kun asemapäällikkö näki vaunun osoitelapun, hän ei hyväksynyt sitä. Anton Köri rupesi puolustautumaan. "Täytyyhän sen aseman olla Kisko, kun se on meille ilmoitettukin." "Osoite kirjoitetaan Kisko, Koski as., koska Kiskossa ei ole asemaa", valisti asemapäällikkö. "No miten myö sit Kiskoo päässää?" kyseli Anton. Siihen asemapäällikkö vastasi: "Sitä minä en tiedä."

Tarinoissa kerrotaan miten hevosten vetämät kärryt, liekaan sidotut lehmät, kärryjen päällä matkaavat pikkulapset, kärryjen rinnalla kulkevat isommat lapset, äidit sylivauvojaan kantaen ja isät hevosta taluttaen taivaltavat pitkiä matkoja. Miten määränpäänä olleelta asemalta ei enää lähdekään junia vaan pitää jaksaa kävellä vielä kauemmas. Miten vastaan tuli armeijan autokolonnia ja päiden yli lensi vihollisen pommikoneita. Junanvaunut olivat ahtaita, junat kulkivat hitaasti; höyryveturin perässä saattoi olla 40 vaunua, jolloin veturinkin jaksaminen oli tiukoilla. Asemilla saatiin lotilta ruokaa. Antreasta, Lappeenrannan takaa, junamatka Saloon kesti kolme vuorokautta.

Äiti kertoi, että hän piti kunnia-asianaan, etteivät lapset itke ja näin häiritse opettajaa, jonka peräkammarissa vietimme seuraavan talven. Me opimme läksymme: ei itketä. Äitikin itki vain lehmiä lypsäessään.
Seuraavana kesänä muutimme uusiin maisemiin: parakkiin metsän keskelle. Mies nimeltä isä saapui ja sota jatkui kotona. Oli viinaa, pyssyjä ja luodin jälkiä seinässä.

Kirjan loppupuolella näkökulma muuttuu kun kirjoittajina ovat ihmiset jotka ovat syntyneet vasta sotavuosien jälkeen. Nämä kertojat muistavat toisaalta vanhempien masennuksen, toisaalta uhon palata koti-Karjalaan vielä jonain päivänä. Lapsuutta väritti vanhempien jatkuva ikävöinti ja muistelot paikasta jossa kertojat itse eivät koskaan olleet käyneet ja jonka he tunsivat vain sukulaisten tarinoiden perusteella. Osa tunsi itsensä juurettomiksi, osa häpesi karjalaisia taustojaan, moni tuli kiusatuksi, ryssä oli yleinen haukkumasana. Toisaalta osa koki siirtokarjalaisen taustansa voimavarana. Vanhempansa he näkivät ahkerina ihmisinä jotka puursivat saadakseen elannon perheelleen.

Kun yhteiskunta tunnustaa osuutensa sodan kokeneen sukupolven haavoittuneisuuteen, on sillä kauaskantoisia seurauksia. Evakkolapsen ei tarvitse paeta omaa totuuttaan eikä torjua toisen totuutta. Hän näkee paremmin myös lähimmäisensä kärsimyksen. Mieliin palautettujen ahdistavienkin muistojen myötä me eheydymme. Lohkomattomat tunteet, rehelliset ja totuudenmukaiset muistikuvat ovat osa elämämme merkitystä ja perustaa. Identiteetin vahvistuessa ja selkiytyessä kasvamme sodan uhreista oman elämämme subjekteiksi ja jopa yhteiskunnallisiksi vaikuttajiksi.

tiistai 7. tammikuuta 2014

Riikka Ala-Harja: Reikä


Riikka Ala-Harja: Reikä
Julkaisija: Like 2013, 154 sivua

Otin kirjan käteeni kirjastossa koska sen kansi pisti silmään. Luin kaksi ensimmäistä lausetta, hymähdin ja lainasin sen.

Jos vielä syyskuussa olen Asserin kanssa, tapan itseni.
Asser kyllä panee minua paremmin kuin kukaan, mutta mistäs sitä tietää - joku voi panna vielä paremmin.

Novelleissa on erilaisia reikiä, aukkoja. Hauta, hakkuuaukea, avanto. Niissä on myös läsnä tietynlainen alakulo, mikä ei silti tee niistä mitenkään raskaita lukea, päinvastoin, sillä niissä on tuiki tavallista arkea. Nauroin jopa ääneen parissa kohdassa.

Olen mies, joka luuli vielä viisitoistavuotiaana että unisex tarkoittaa yöllisiä siemensyöksyjä. Kun luin Anttilan katalogia, otsalle kohosi hiki kun katalogiin oli painettu: Nyt koko perheelle miellyttävän pehmeät unisex-yöasut.

66-sivuinen Tarmo on novelleista pisin ja päähenkilöön, jopa sivuhenkilöihin ehtii päästä kunnolla sisälle. Tarmo on juuri täyttämässä 50 vuotta eikä kukaan huomaa. Eivät työkaverit, ei edes farmaseutti. Ei siltikään, vaikka työkaveri otti vapaapäivän. Eikö se tarkoitakaan että hänelle on suunnitteilla yllätysjuhlat?

Selkäni takana joku rapistelee e-pilleripakettia.
Tässä apteekissa kaikilla muilla paitsi minulla on kourat täynnä ehkäisyvälineitä.
Aivan sama.
Maksakaa ja käyttäkää, tuhlatkaa! Perkeleen nuoriso, minulla on enemmän rahaa kuin teillä!

3 sivua on vähän jopa novelliksi, mutta ihme kyllä Satakerta ehtii siinäkin sanojen määrässä maalata kuvan maatilan pojan elämäntilanteesta. Jotkut novellit jäävät aukeamatta, vaatisivat kai enemmän omaa tajunnanvirtaa aiheesta kuin mitä minulta sillä hetkellä irtosi. Nopea lukukokemus, joka tuli ja meni eikä pitänyt sen enempää meteliä itsestään.

Kjell Westö: Kangastus 38

 
Kjell Westö: Kangastus 38
Julkaisija: Otava 2013, 230 sivua
Alkuteos: Hägring 38
Suomennos: Liisa Ryömä

Helsinki vuonna 1938. Olympiastadion on juuri valmistunut ja Helsingin odotetaan isännöivän olympialaisia kahden vuoden kuluttua. Kaupunki kasvaa ja maailman kuohunta alkaa näkyä jo meilläkin.

Tarinassa on kaksi päähenkilöä. Asianajaja Claes "Klabben" Thune on leppoisa, hyväntahtoinen mies jolla on oma yhden miehen asianajotoimisto. Rouva Milja Matilda Wiik on omista asioistaan vaitonainen konttoristi joka on kirjan alkaessa juuri vaihtanut työpaikkaa Thunen toimistoon. He tulevat hyvin erilaisista taustoista, ruotsinkielinen porvarismies ja kansalaissodan kauhut kokenut työläistaustainen nainen. Molemmat ovat yksin, Wiikin mies on vuosia sitten mitään selittämättä pakannut laukkunsa, poistunut yhteisestä kodista ja kadonnut, Thunen vaimo Gabi on pettänyt ja jättänyt tämän toisen miehen vuoksi. Eikä kenen tahansa miehen, vaan Thunen hyvän ystävän, Robi Lindemarkin. Kaiken lisäksi nämä kaksi yhdessä neljän muun miehen kanssa muodostavat Keskiviikkokerhon joka kokoontuu miesten vuorotellen isännöidessä, päämääränä nauttia virvokkeita ja puhua sopuisasti politiikasta ja muista ajankohtaisista asioista.

Politiikassahan puhumista riittääkin vuonna '38. Äärioikeiston nousu, rotuoppi. Niin Thune kuin Wiik omilla tahoillaan ovat todistamassa Stadionilla miten juoksukilpailun voittanut juutalainen jätetään lopputuloksissa neljänneksi.

Te liberaalit ette näe että taistelu on jo alkanut. Te seisotte kuin aasit ei-kenenkään-maalla ja yritätte katsoa yhtä aikaa joka suuntaan, ja katseenne lepattaa niin että näette vain hiukan eri kokoisia ja erisävyisiä heinätuppoja. Hiukan enemmän pahuutta tuolla, hiukan enemmän hyvyyttä täällä, mutta kaiken kaikkiaan kaikki kissat ovat harmaita.

On Thunen vuoro isännöidä Keskiviikkokerhoa. Thunen taloudenhoitaja on sairastunut ja Thune päättää kerhon kokoontuvan toimistolla, rouva Wiik voi hankkia ruuat ja juomat. Matildan palatessa kauppahallista ja pitkäripaisesta osa miehistä on jo tullut paikalle ja Matilda kuulee heidän äänensä. Yksi äänistä on tuttu, se on vainonnut Matildaa jo kahdenkymmenen vuoden ajan. Matilda jähmettyy, kaikki miehen aiheuttama paha palaa mieleen.

Westö kirjoittaa niin taitavasti että lukija pysyy otteessa alkumetreiltä loppuun saakka. Koukku heitetään nopeasti ja rönsyilevä kerronta viivyttää ratkaisun hetkeä aivan viimeisille sivuille. Paikoitellen kirjan loppupuolella ja Matildan menneisyyden pikkuhiljaa raottuessa tuli jopa tunne, että ei, älä nyt siitäkin Thunen pikkujutusta ala kertoa, palataan jo Matildaan! Vaikka Thunen osuus oli sivumäärällisesti isommassa osassa, jäi lakimies väkisinkin Matildan tarinan varjoon. Siitä huolimatta takakannen sulkeuduttua jää tunne mahtavasta kokonaisuudesta. Teksti tuntuu hyvin aidolta, kirjan sivuilla väreilee 1930-luku kuin Westö olisi itse elänyt sen.

Kirja on toinen lukemani haasteeseen Ihminen sodassa.

Kangastus.
Kangastuksia maailma täynnä.
Koko aamu ja koko hänen elämänsä tuntuivat hauraalta kangastukselta.
Mikään ei ollut aivan todellista, kaikki mihin hän ryhtyi jäi viimeistelemättä.
Eikä maailmassa ollut kylliksi happea jotta hän jaksaisi hengittää.

maanantai 6. tammikuuta 2014

Markku Turunen: Vaeltaja

Markku Turunen: Vaeltaja
Julkaisija: Gummerus 2012, 394 sivua

Minulta kysyttiin halua kirjoittaa tänne blogiin oma arvosteluni lukemastani kirjasta. Kun vaimo kerran mahdollisuuden antoi niin tässä sitä nyt sit tulee:

Tykkään lukea näitä ns. historiallisia "seikkailutarinoita", kuten Wilbur Smithin Afrikkaan sijoittuvat tarinat. Hienoa oli löytää kotimaistakin seikkailua kirjastosta.

Kirja alkaa hieman sekavasti kun kuljetaan kahdessa eri ajassa, päähenkilön kuitenkin pysyen samana vaikka tapahtumien välillä oli useampi sata vuotta. Itselläni meni tovi tajuta mistä tässä oli kyse. Ensimmäinen seikkailu alkaa Olavinlinnasta, jossa kirjan päähenkilö Antti on linnan voudin Pietari Kylliäisen apuri. Sinne saapuu Knut Posse, jonka matkaan Antti lähtee Viipuria puolustamaan venäläisiä vastaan, jättäen vaimonsa Kertun odottamaan heidän esikoistansa. Viipurissa Antti on mukana johtamassa Viipurin puolustusta, ollen mukana myös pamauksessa. Pamauksessa Antti saa päällensä "vahingossa" venäläisten suojeluspyhimyksen Pyhän Andreaksen kirouksen, joka määrää Antin vaeltajaksi ja vain pyyteetön rakkaus saattaisi vapauttaa Antin kirouksesta. Vaeltaja elää joukossamme kuolemattomana kunnes kirouksen langettaja katsoo purun ehdot täyttyneen ja purkaa kirouksen. Antti käy aina tilaisuuden tullen kotona ja eräällä kertaa onkin poika ja vaimo kadonneet. Antti päättää käydä sodan loppuun ja sitten etsiä perheensä. Siitä seikkailu alkaa.

Seuraavaksi siirrytään ajassa harppaus eteenpäin vuoteen 1518 ja Antti, eli tässä seikkailussa Antonio, on Fernão de Magalhaesin mukana historian ensimmäisellä tunnetulla maailmanympäripurjehduksella. Tämäkin seikkailu tempaisee lukijan mukaansa tapahtumiin. Harmittavasti kirouksen ansiosta Antin nimeä ei kuitenkaan  Sanlúcar de Barramedan torin laidalta maailmanympäripurjehduksestaselvinneiden nimilaatasta löydy, sillä kirouksen mukaan häntä ei kukaan jälkeenpäin muista. Tarina on mukaansatempaavan jännittävää luettavaa, vaikkakin välillä selostetaan faktoja tarkasti, mutta ei se menoa haittaa. Tarinassa esiintyy paljolti oikeasti purjehduksella mukana olleita henkilöitä, joten kirjailija on tehnyt hyvää pohjatyötä. Tosin tarina on pitkä, liki puolet kirjasta eikä tämän liki kolmen vuoden purjehduksen aikana itse pääjuoni juuri etene. Antilla on edelleen tehtävä kesken, vaimo ja poika pitäisi löytää. Juonellisesti en ymmärrä miksi vaimoaan etsivä mies lähtee seikkailulle Maustesaarille, mutta annetaan kirjailijallekin vapauksia. Tarina on kuitenkin se pääasia.

Antti palaa kotikonnuilleen vähän yli satavuotiaana, löytääkseen jotain ennen uutta seikkailua. Seuraava seikkailu tapahtuu 1700-luvun viimeisinä vuosina pyhiinvaellusmatkalla Jerusalemiin, jonne myös Napoleon joukkoineen on matkalla. Tämä seikkailu ei enää ollut niin mukaansatempaava, mutta juonen kehittymisen kannalta merkittävä, sillä Antti tapaa paljon muita kohtalotovereitaan eli vaeltajia. Mukana tietysti Ahasverus eli vaeltava juutalainen. Tämä kaveri seikkailee jo raamatussakin. Tarina ei ollut enää niin mukaansatempaavaa vaikka matkalla selviteltiin Graalin maljan kohtaloa.

Sitten ollaankin Saksan Dresdenissä vuodessa 1843 ja seikkailuun ilmaantuu omalaatuinen säveltäjänero Wagner, joka viimeistelee oopperaansa Lentävä hollantilainen. Lentävän hollantilaisen kapteeni Hendrick Decken taitaa olla yksi tunnetuimmista vaeltajista. Tämä seikkailu loppuu jo ennen kuin se alkaakaan ja siirrytään taas eteenpäin.

Manuel Santos on Antin nimi kun ollaan Espanjan Las Palmasissa. Täällä hän tapaa mm. runoilija Horatiuksen joka oman vaelluksensa aikana lausuu viiniä juoden runojaan yleisölle. Antti joutuu sattumalta avustajaksi kun Lentävän hollantilaisen kapteeni Decken rantautuu maihin päästäkseen omasta kirouksestaan. Tämä tarina ei jaksanut kamalasti kiinnostaa, alkoi olla vaikeuksia keskittyä tarinaan ja oli vältettävä kiusausta harppoa sivujen ohi. Täällä selviää Kertun ja pojan kohtalokin.

Olavinlinnaan Antti palaa satojen vuosien jälkeen katsomaan Wagnerin Lentävää Hollantilaista. Esityksen jälkeen hän huomaa tutun hahmon eli itse Wagnerin joka kuuluu myöskin vaeltajiin. Hänet on kirottu kuuntelemaan omia oopperoitaan.

Viimeiseksi kirjan tarinaksi jää Viipuri seikkailu. Alkaa olemaan jo aika puuduttavaa luettavaa ja sivujen käydessä vähiin alkaa loppuratkaisun odotus. Sehän sieltä viimein tulee, varmistan saman tien et oliks tää ny muka tässä. Jos joku niin loppuratkaisu töksähti.

Kaiken kaikkiaan kirjan alku oli kiinnostava ja vielä maailmanympäripurjehduskin oli mukaansatempaavaa luettavaa. Loppu alkoikin olla enemmän pakkopullaa, sillä en jätä kirjaa kesken ihan helpolla. En tiedä miksei kirjailija tehnyt seikkailuista omia kirjojaan vaan kaikki pakerrettiin samojen kansien väliin. Itse mietin etteikö Antille muuta tapahtunut liki 500 vuoden aikana. Kaksi ensimmäistä seikkailua olisivat toimineet ihan omana kirjanaankin. Loppua kohti alkoi seikkailujen kuvaus lyhentyä ja ihmetytti maailmanympäryspurjehtimisen osuus koko kirjasta, sillä juonellisesti siinä tapahtui vähiten. Ensimmäistä kertaa googletin lukiessani, tarkistaessani ovatko kirjan tapahtumat todella tapahtuneet. Kovan pohjatyön on Turunen tehnyt, sen huomaa kun katsoo lähdeluetteloa. Naisille tämä kirja tuskin sopii, on sotaa ja taisteluita eikä rahtuakaan romantiikkaa. Paljon opin historiasta ihan faktaa tätä kirjaa lukiessa, kannatti lukea kaiken kaikkiaan.

-Mika-

perjantai 3. tammikuuta 2014

Joel Haahtela: Tähtikirkas, lumivalkea

 
Joel Haahtela: Tähtikirkas, lumivalkea
Julkaisija: Otava 2013, 268 sivua

Koska Joel Haahtelaa on niin monessa blogissa kehuttu enkä ollut hänen kirjojaan aiemmin lukenut, totesin että nyt on suorastaan pakko kun kirjaston uutuushyllyssä oli tarjolla Tähtikirkas, lumivalkea. Nimikin on jo niin kaunis ja kiehtova ja tapahtumat alkavat vuonna 1889 Pariisista, mikä sen parempaa!

Päähenkilö, nuori mies jonka nimestä ei ole mitään tietoa, on hiljattain tullut Suomesta Pariisiin. Kotimaahan on jäänyt rakastettu Klaara josta hän on joutunut eroamaan ilmeisen vastentahtoisesti. Tälle rakastetulleen hän kirjoittaa kirjeitä joita ei kuitenkaan postita, joten kirja on käytännössä päiväkirja.

(Pariisi 1889) Viikonloppuna ajattelin käydä Louvressa tai Goupilin galleriassa. Haluaisin nähdä kerran elämässä Vermeerin maalauksen, niistä olen kuullut paljon hyvää. En voi linnoittautua ullakolle ja räpistellä kuin perhonen lasipurkissa. Kuusi askelta ja käännös, siinä tämän kopperon mitta. Aurinko porottaa ikkunapuihin ja välillä kaikki näkyy liian selvästi. Lehmuksen oksaan on puhjennut lehti, mutta miten kauan se jaksaa maljakossa? On vaihdettava vesi. On pakko hengittää kaupungin mukana, sillä on kevät. Ja tämä on sentään Pariisi!

Eiffel-torni on juuri valmistunut ja maailmannäyttelyn avaamista odotellaan. Päähenkilö saa töitä sukulaiseltaan ja päivät kuluvat morsettaen lennätintoimistossa. Vapaa-aikanaan hän kirjoittaa, maalaa ja kiertelee Pariisin lukuisissa puistoissa. Nuorukainen etenee urallaan ja lehtimiehen työ vie hänet Berliiniin ja vielä kauemmas, aina Kauko-Itään saakka. Päiväkirjamerkinnät käyvät harvemmiksi, väliä on monia vuosia ja Klaarakin unohtuu, palatakseen miehen mieleen taas vuosien päästä. Lopulta hän kuitenkin päätyy takaisin Saksaan, mielisairaalaan, ja sinne miehen tie päättyykin toisen maailmansodan alkuvaiheissa. "Keuhkokuume" kirjataan kuolinsyyksi, mutta totuutta siinä ei ole nimeksikään. Sen oikean totuuden selvittää vasta miehen sukulainen Helsingissä vuonna 2012, omista ongelmistaan huolimatta tai ehkäpä juuri niiden takia.

(Berliini 1913) Sinulle minä kirjoitan, sen tiedän. Mutta kun kirjoitan "sinä", sanan ympärillä on yhä useammin tyhjää. Ennen siinä kohtaa hehkui valo, pimeimpinäkin hetkinä, mutta nyt tähtien väliin on kertynyt liikaa matkaa. Kirjoitan sinulle koska ketään muuta ei ole. Ja miksi ylipäätään kirjoittaa kun sana on aina pelkkä yritys, likiarvo, ei koskaan ihan kohdallaan.

Kirja on mielenkiintoista ajankuvaa, mutta heti alusta mukana seurannut ja koko ajan paheneva alakulo alkaa jo loppua kohden käydä minulle turhan ahdistavaksi. Pariinkin otteeseen harkitsin jättäväni sen kesken mutta sinnittelin kuitenkin loppuun, varoen lukemasta kirjaa viimeisenä sängyssä ennen valojen sammuttamista. Uniini en Haahtelan päähenkilön ahdistusta halua siirtää, vaikken ole aikoihin uniani muistanutkaan.

(Bernburg 1936) Muistan kuinka olin talvella pitkän masennuksen jälkeen vajonnut olotilaan, jossa makasin hiljaa, en liikahtanut enää. B. sanoi, että olin ollut tajuttomuuden kaltaisessa tilassa melkein viikon ja vasta insuliinihoitojen aloittaminen oli saanut minuun eloa. Mutta nyt tiesin, että olin silloin ollut hyvin lähellä Klaaraa, ihan hänen vieressään. Hiljaa ja lempeästi olin laskeutunut siihen. Eikä ympärillä ollut enää mitään. Ja siinä, maailmasta jo irronneena, en tuntenut enää ahdistusta ja pelkoa. Ei ollut päivämäärää eikä paikkaa, ei enää milloin tai missä; ympärillä vain tähtikirkas, lumivalkea.

En tiedä miten nuo sanoilla tehdyt kuviot ja perhoset pitäisi tulkita. Ne eivät avaudu minulle.

Viisaimmalta vedolta tämän jälkeen olisi tuntunut tarttua juuri kirjastosta hakemaani Bridget Jones -Mad about the boy -kirjaan ja nollata ajatukset sillä, mutta tulin napanneeksi mukaan pikalainan, Kjell Westön Kangastus 38, joten Bridget saa vielä odottaa.

torstai 2. tammikuuta 2014

Paula Havaste: Kaksi Rakkautta

 
Paula Havaste: Kaksi rakkautta
Julkaisija: Gummerus 2012 2. painos, 372 sivua
 
Anna on nuori nainen jolla on takana rankka vuosi yliopistolla. Kotipappilassa kesälomaillessaan Annan elämä saa vauhdilla uuden sisällön. Parinkymmenen ensimmäisen sivun aikana Anna on rakastunut hänen kotiinsa vierailulle tulleeseen salskeaan nuoreen mieheen, saanut tämän pauloihinsa, mennyt vihille, perustanut ensimmäisen yhteisen pesän vuokrahuoneeseen, jatkanut opintojaan yliopistolla ja saanut ensimmäisen lapsensa. Niinpä arki astuu kuvioon jo ensimetreillä.
 
Ne olivat parhaita päiviä, jolloin Anna jaksoi olla harmistumatta siitäkään, kun Voitto tuli töistä väsyneenä, taas söi puhumatta, pesi kyllä pyytämättä astiat kuten aina mutta istui sitten nojatuolissa radiota kuunnellen, sanomalehteä selaillen ja harvoin mitään jutellen. Anna päätti olla kunnollinen perheenäiti ja tyytyväinen siitä, että Voitto kuitenkin kantoi joka lauantai matot ulos ja tamppasi ne niin että koko piha paukkui. Anna yritti osaltaan täyttää kaikki ne pienet hankalat aikaa vievät asiat, joista perheenäidin ajateltiin selviytyvän kuin itsestään.
 
Voitto rakentaa heille oman talon ja Anna synnyttää toisen lapsen joka Voiton harmiksi on jälleen tyttö. Sitten mullistuu kaikkien suomalaisten maailma, kun Neuvostoliitto hyökkää Suomeen ja presidentti julistaa sotatilan. Pian on Voittokin rintamalla. Anna pärjää kyllä arjessa, varsinkin kun Oili-sisko tulee auttamaan lasten hoidossa ja pian solmitaankin jo rauha. Anna on kovasti odottanut Voittoa kotiin, mutta rintamalta palaa vieras mies. Voitto on entistä vakavampi ja hiljaisempi ja kuopuskin vierastaa isäänsä. Ja juuri kun Anna ja Voitto löytävät jälleen toisensa ja arki alkaa soljua, vieraisille tullut Voiton serkku kääntää uuden lehden Annan elämässä. Anna rakastuu. Tuji-serkku on filmitähti, eläväinen ja puhelias, tottunut hurmaamaan. Tujin katseet ja Tujin käsi Annan vyötäröllä -ja Anna on jälleen rakastunut. Jatkosota syttyy, Voitto palaa rintamalle ja Anna yrittää jatkaa edelleen kesken olevia yliopisto-opintojaan. Helsingissä Anna törmää sattumalta Tujiin ja saa suudelman. Sen jälkeen Anna elää Tujin tapaamisesta seuraavaan.

(Helsinkiä on pommitettu.) Unkarilaiset halkaistut herneet olivat Osuuskaupastakin loppu eikä voita tietenkään saanut, mutta se ei haitannut, Tuji oli kunnossa. Hän onnistui saamaan uudella ostokortillaan koko annoksen sokeria, pikkuisen sinivalkoisen paketin makeuttamistabletteja ja neljänneskilon korvikepakkauksen, eikä Tujilla ollut mitään hätää. Reppuun mahtui vielä sianlihan pala ja jopa paketti pesupulveria. Apteekista sai China-pillereitä vilustumiseen, ja Tuji oli selvinnyt pommituksesta aivan vammoitta.
 
Kirjan puolivälissä Tuji tulee paremmin esitellyksi lukijalle ja siinä kohtaa tuleekin hämmästys. Selasin kirjaa taaksepäin, etsin ensimmäisen kohtaamisen, seuraavia, mitä minulta oli jäänyt huomaamatta..?! Myönnän että olin ollut jo aivan kyllästynyt Annaan. Tuji-sitä-Tuji-tätä, oi tätä kiihkoa ja paloa, luenko sittenkin Harlekiinia? Nyt kiitinkin mielessäni kirjailijaa siitä, että tarinaan tuli eloa. Silti odotin lisää sisältöä, muutakin tapahtuvaksi kuin Tujin tapaamisesta haaveilua.

Olisi ollut viisaampaa painaa kiihko upoksiin arjen leveän tyynen pinnan alle. Se väljähtyisi ja jäähtyisi kyllä, kunhan sen kieltäisi ja asettuisi sinnikkäästi vain arkeensa. Silloin ei olisi unettomia öitä, ei punehtuneita poskia, ei kyynelten turvottamia silmiä. Arkinen työ ja velvollisuudet riittäisivät hyvin täyttämään yhden ihmiselämän. Mutta mitä tulevista murheista! Tarvittiin vain pieni, hauska kirje, jossa Tuji ilmoitti odottavansa tapaamista, ja kaikki oli taas kuumaa ja kiihkeää. Anna sulki silmänsä ja antoi ajatuksilleen luvan ottaa tulta. He tapaisivat, hän haistaisi Tujin tuoksun ja tuntisi tämän lämmön, hipaisisi ensin kuin vahingossa Tujin käsivartta, käyttäisi pikaisesti kättä tämän vyötäröllä, koskettaisi posken sivua ja painaisi ahnaasti mieleensä tämän jokaisen sanan ja hymyn.

En ollut ollenkaan varma välitänkö lukea jatkoa Annan tarinalle. Mutta kirjan lopussa on pirullinen koukku, mielenkiintoinen käänne joka antaa vihjeen siitä miten seuraava kirja tulee alkamaan. Vaikkei Kaksi rakkautta minua vakuuttanutkaan, taisin nielaista tuon koukun.

Tämä on ensimmäinen kirjani Ihminen Sodassa -haasteeseen.