Sivut

torstai 11. lokakuuta 2018

Jari Järvelä: Kosken kahta puolta


Jari Järvelä: Kosken kahta puolta
Tammi, 2018
200 sivua 


Kosken kahta puolta sijoittuu vuoteen 1977. Siinä seitsemänvuotias Jari viettää kesäpäivää kahdessa eri mummolassaan. Mummit asuvat samassa kaupungissa, Vammalassa ja heidän kotinsa erottaa vain koski. Heidän elämänsä erottaa kuitenkin muistot vuodesta 1918 ja se juopa on paljon isompi kuin yksi koski.

Kirjailija Järvelä kertoo tarinan yksityiskohdilla olevan todellisuuspohjaa. Hänen omat mumminsa olivat sisällissodassa eri puolilla, mutta itse romaani on silti fiktiivinen.

Mummi oli kapinan aikana vähän mua vanhempi. Sillä oli pikkusisko jonka lettiin pantiin kuulemma kulkunen ettei se katoa. Sisarukset katsoi käsi kädessä ikkunan takana kun kaksi naapuria vietiin kellarin seinää vasten ammuttavaksi. Pam pam pam pam pam pam. Joka laukauksella pikkusiskon kulkunen helähti. Mummi ei ollut silloin mummi vaan se oli pikku tyttö nimeltä Aino. Ruumiit jätettiin pakkaseen mustumaan kuin perunat.

Takaumien kautta molemmat mummitkin pääsevät kertomaan tarinansa, kaksi eri totuutta sisällissodasta. 

Muutaman päivän päästä tuli eri miehet. Niitä oli nyt neljä ja nekin vaati tietää kätketyistä aseista. Ne huusi äidille älä valehtele ennen kuin se kerkesi sanoa mitään. Miehille ei tällä kertaa riittänyt laatikoihin kurkistaminen, nyt ne tempoi vaatepinot lattialle ja puhkoi pistimillä tyynyt ja patjat. Ne vei äidin jauhosäkin ja leivotut limput ja isän saappaat. Vintiltä kuului räsähdyksiä, kun miehet penkoi paikkoja. Sofia ei ollut tiennyt että ylhäällä oli niin paljon tavaroita jotka sai rikki.

En oikein osaa sanoa mikä minua tässä kirjassa tökki, mutta sen lukeminen edistyi sivumäärään nähden hyvin hitaasti. Ei se sen raaempikaan ollut kuin vastaavat samaan aikakauteen sijoittuvat romaanit. Olisiko kuitenkin jonkinlainen kyllästys kapina-ajan kirjallisuudesta näin "juhlavuonna"? (Hyvin paksut lainausmerkit edelliseen.) Sekä punaisten että valkoisten osapuolten näkemys samojen kansien sisällä on plussaa.

lauantai 22. syyskuuta 2018

Veera Nieminen: Ei muisteta pahalla


Veera Nieminen: Ei muisteta pahalla
Tammi 2018
202 sivua

Veera Niemisen hienosta esikoisromaanista Avioliittosimulaattori on aikaa jo viisi vuotta. Uutta kirjaansa, Ei muisteta pahalla, hän työsti peräti kolmen vuoden ajan. 

Nieminen on kertonut haastattelussa sanoneensa nykyiselle miehelleen vain muutaman päivän seurustelun jälkeen, että jos jätät minut, räjäytän postilaatikkosi. Se oli hänen huumorintajullaan ilmaistu kiintymyksen osoitus siitä miten tärkeänä hän miestä piti. 

Ei muisteta pahalla alkaa erosta. Siitä on kaksi päivää kun Juri lähti. Puolen vuoden seurustelu on ollut myrskyinen ja erottukin on jo muutama kerta, mutta aiemmin on aina palattu yhteen. Nyt ero on lopullinen. Piipellä on moni asia hyvin, hyvä työpaikka, kiva vuokra-asunto, muutama hyvä ystävä, uusi maastopyörä ja melkein kahdensadan euron goretex-kengät, paksu tukka ja virheetön iho. Toisaalta hänellä on myös asunnossaan näkymätön kissa, jonkinlainen harha siis, sekä tyhjä olo, eikä hän pysty itkemään.

Kissa istuu tiskipöydän reunalla ja katselee minua. Jos minulla olisi tapana ruokkia läpikuultavia kissoja, se varmaan odottaisi sardiineja. Mutta nyt en tiedä mitä se odottaa, ehkä Jurin soittoa, sekin.
- Mene alas siitä, karvaat koko pöydän.
En pidä kissoista. En ikinä ottaisi elävää eläintä asumaan kotiini. Ne haisevat ja niistä lähtee karvaa ja kusta. En voi käsittää ihmisiä, jotka nukkuvat pienellä kerällä sänkynsä jalkopäässä jota niiden kuusi kultaista noutajaa mahtuu nukkumaan päät tyynyllä. Eläimet kuuluvat luontoon, talliin, navettaan, kanalaan. Ei ihmisasuntoon. En tiedä miksi minun pääni loi asuntooni keikistelemään juuri kissan. Olisi luonut jonkun kreikkalaisen adoniksen.

Tunteensa hän purkaa soittamalla ystävälleen Eetulle. Ei Eetu olkapäätä tarjoa, mutta hänellä on papatteja ja pian Jurin postilaatikko on räjähtänyt ilmaan. Piipe ei kuitenkaan pysty jättämään asiaa siihen vaan kiusanteko jatkuu ja Piipellä lähtee niin sanotusti mopo keulimaan. Mutta vaikka yksi jos toinenkin vihjaa, että Piipe voisi olla ammattilaisen avun tarpeessa, Piipe ei ole omasta mielestään seonnut. Hän vain haluaa Jurin takaisin.

Saastamoinen kyselee maanantaiaamuna että mites viikonloppu? "No hei, ei mitään ihmeempää. Eksä katkaisi talosta sähköt joten olin evakossa kaverin luona. Otettiin siinä vähän kaljaa ja saunottiin. Sitten mutsi soitti että eksä oli käynyt niiden ovella. Oli ollut ihan tiloissa, koska olen kuulemma tappanut sen kissan. Ajanut sen yli. Eksällä ei ole kissaa, mutta se haluaa kuulemma selityksen.
Mutsikin haluaa selityksen, koska märkä ja hysteerinen eksäni keskeytti niiden sofistikoituneen dinner partyn. Menin eilen kaverin luota kotiin ja ovikello on revitty seinästä irti. Olin helpottunut koska odotin isompia tuhoja. Mites sun viikonloppu?"

Pidin Avioliittosimulaattorista paljon. Kävimme myös katsomassa sen Pyynikin kesäteatterissa. Niinpä odotin uudestakin romaanista jotain samankaltaisuutta, varsinkin kun olin antanut itseni ymmärtää että tässäkin kirjassa on luvassa huumoria. Ei muisteta pahalla on kuitenkin hyvin erityyppinen kirja kuin Avioliittosimulaattori. Toki siitäkin voi mustanpuoleista huumoria löytää, kuten Piipen Jurin auton pakoputkeen tunkemat perunat tai miren Juri tuossa yllä olevassa lainauksessa kuvaisi työkaverille viikonloppuaan. Mutta Piipen kostonkierteen lukeminen aiheutti minulle sen tunteen, etten tiennyt pitäisikö itkeä vai nauraa, toisin sanoen nauraisinko Piipen älyttömille tempauksille vai koenko sittenkin enemmän tarvetta auttaa häntä, sillä Piipe menee liian pitkälle. Joka toinen kirjan lyhyistä luvuista on kirjoitettu Jurin näkökulmasta. Hyvä niin, sillä muuten en lukijana olisi ehkä ymmärtänyt, miten paljon Piipen kostotemput Jurin tasapainoa järkyttävät. Kirjasta jäi kaiken kaikkiaan vähän outo jälkimaku. Ja se loppuratkaisu sitten; eeeiiiihhhhh!


sunnuntai 9. syyskuuta 2018

Eeva Vuorenpää: Kaksi rantaa


Eeva Vuorenpää: Kaksi rantaa 
Minerva, 2018
352 sivua

Eeva Vuorenpään Kaksi rantaa kertoo suomalaisten siirtolaisuudesta Amerikkaan 1920-luvulla. Itseäni tuo aihe on aina kiinnostanut, erityisesti varmaankin siksi että se liippaa läheltä. Oma mummuni oli syntynyt vuonna 1913, jäänyt orvoksi ja oli oman isoäitinsä hoivissa. Hänen lähisukulaisiaan lähti siirtolaisiksi Amerikkaan tuolloin 20-luvulla ja he olisivat ottaneet mummuni mukaan, mutta hänen isoäitinsä ei päästänyt tyttöä lähtemään. Tätini perheineen kävi 1980-luvun lopulla Duluthissa, Minnesotassa tapaamassa vielä elossa olleita sukulaisiamme. He elivät melko köyhissä oloissa, joten Amerikka ei ollut osoittautunut kultakaivokseksi heidän kohdallaan. Silti minua on aina kiehtonut tuumailla millaista se oma elämä olisi ollut, jos olisikin syntynyt Amerikkaan. Muistan lapsuudesta 1970-luvun alusta, että mummulle tuli Amerikan paketteja. En muista niiden sisällöstä muuta kuin sen joka kerta mukana olleen dollarin setelin. Mummu keräsi niitä lipaston laatikkoon, ei niitä tietääkseni koskaan markoiksi vaihdettu. 

Myös Vuorenpään romaanissa on todellisuuspohjaa sillä kirjailija on saanut idean Kahteen rantaan oman tätinsä Amerikkaan muutosta. 

Kun Hannan äiti kuolee synnytykseen, häntä kaipaamaan jäävät mies ja yhdeksän lasta. Hautajaisten jälkeen isä tulee ajatelleeksi, että äidin veljellekin pitäisi ilmoittaa sinne Amerikkaan, "Nyjorkiin", jonne veli oli lähtenyt jo parikymmentä vuotta sitten. Hanna saa kirjeen kirjoittamisen tehtäväkseen. Kun vastaus Amerikasta hienoin postimerkein ja leimoin tulee, se sisältää kutsun. Eno kertoo että New Yorkin suuressa kaupungissa on nuorille naisille tarjolla monenlaista työtä ja palkatkin ovat monta kertaa suuremmat kuin Suomessa. Jos Hanna vain rohkenisi lähteä niin eno kyllä lähettäisi rahat matkalippuun ja Hanna voisi aluksi asuakin heillä Harlemissa ja pystyisi sitten lähettämään dollareita koti-Suomeen. Hanna on aivan ällikällä lyöty. Olihan omalla pitäjälläkin niitä lähtijöitä ollut ja suuri maailma oli vetänyt puoleensa niin nuoria kuin vanhempiakin paremman elämän toivossa. Mutta uskaltautuisiko Hanna pitkälle meritaipaleelle? Hän on kuitenkin vasta kuudentoista eikä osaa heti päättää. Äidin kuolemasta ehkä eniten järkyttynyt pikkuveli Lauri pelottelee Hannaa Titanicin kohtalolla, peläten että Hannakin otetaan häneltä pois. Niinpä menee vuosi ennen kuin Hanna ylittää valtameren.

Pian tulee New Yorkin loisto Hannalle tutuksi. Kieltäkin hän alkaa oppia nopeasti. Eno kierrättää Hannaa pitkin kaupunkia. Tutuksi tulee Manhattan, Vapaudenpatsas, Wall Streetin rahamaailman keskus. Times Squarella Hanna ihailee valtavia elokuvareklaameja joissa itse Rudolph Valentino komeilee. Central Parkin toisessa päässä on Tyyne-tädin työpaikka Plaza-hotelli, jonne myös Hanna pääsee töihin. Suomalaisia työntekijöitä arvostetaan.

Kun appelsiiniviipaleilla koristeltuja näykittyjä pihvejä taas oli lautasella rovioissa ja ne piti kaataa mun ruuanmoskan joukkoon tynnyriin, Hannan rinnasta purkautui tuskainen huokaus: Voi kun näitä ruokia voisi lähettää kotiin Peuranmäelle! Mieleen nousivat isän ja sisarusten kasvot lähes tyhjän tuvanpöydän ympärillä. Ajatuksissaan hän kauhoi heille amerikkalaista keittoa, ojensi perunapaistosta ja pihvejä, appelsiineja, banaaneja ja kirsikoita. Kun tyhjennettävänä oli kauniisti aseteltu vain vähän maisteltu murekeannos vihannesten ja hedelmien kera, Hanna purskahti itsekseen hiljaiseen itkuun. Valtava ero ruuan määrissä eri puolilla maailmaa ei voinut olla järkyttämättä hänen niukkuuteen tottunutta nuorta mieltään. Nopeasti hän pyyhkäisi kyyneleet pois kämmenselkäänsä, ryhdistäytyi ja jatkoi astioiden tyhjentämistä.

Hanna oppii kuitenkin pian ettei Amerikka ole kaikille Onnela. Hän kuulee myös työväenyhdistyksen toiminnasta, työläisten oikeuksista ja sosialismista ja näkee kodittomia ryysyläisiä nukkumassa ovenpielissä. Hannan omassa elämässä on paljon iloja, hän käy suomalaisten tapaamisissa, Haalilla tansseissa sekä kirkossa. Suomalaiset pitävät paljon yhtä, tyttöystävät ja poikaystävätkin löytyvät suomalaisten joukosta. Hannakin löytää pian poikaystävän, komean Martin jonka käsivarsilla on niin ihana liehua pitkin Haalin lattiaa. Hanna on rakastunut ja niin onnellinen. Hän ihailee sitä miten Martti liikkuu New Yorkissa kuin kala vedessä. He käyvät yhdessä Keskuspuistossa luistelemassa ja katselemassa kauppojen hienoja jouluikkunoita. Martti ei ole töissä pilvenraapijoilla kuten monet suomalaismiehet vaan kelloseppänä. Muutenkin Martti on Hannan mielestä niin erilainen kuin muut hänen Amerikassa tuntemansa suomalaismiehet. Mutta vaikka ystävät kihlautuvat ja perustavat perheet, Martti ei kosi.

Hanna kuulee, että erään tutun suomalaisen naisen työnantaja, upporikas Hoffmannin pariskunta, etsii sisäkköä loistokotiinsa Park Avenuella. Siellä saisi oman kauniin huoneenkin ja asunnon ja ruoan lisäksi 50 dollaria palkkaa kuukaudessa. Lapsettomalla herrasväellä ei olisi kuin kaksi passattavaa. Martin kehotuksesta Hanna vaihtaa työpaikkaa kaivosmiljonäärin perheeseen ja Hannalle aukeaa taas aivan uudenlainen maailma. Kotiväki Suomessa on kuitenkin Hannalla aina mielessä ja heti kun mahdollista, hän haluaakin lähteä Suomessa käymään. Sen jälkeen pitää päättää kumpi kahdesta rannasta vetää Hannaa enemmän puoleensa.

Olen aiemmin lukenut Vuorenpäältä hänen hämäläisestä kartanosta kertovan romaanitrilogiansa Kotkansilmä, Kotkansilmän perintö ja Kotkansilmän uusi loisto ja pidin tuosta trilogiasta paljon. Vuorenpäällä on mutkaton ja arkinen tapa kirjoittaa ja häntä voisi verrata hyvin esimerkiksi Enni Mustoseen. Loppuratkaisuun olisin vain kaivannut jonkin isomman twistin.




keskiviikko 8. elokuuta 2018

Toni Morrison: Luoja lasta auttakoon


Toni Morrison: Luoja lasta auttakoon
Tammi, Keltainen kirjasto, 2016
180 sivua


Sweetnessin synnyttämä vauva on niin musta että äitiä jo melkein pelottaa. Yönmusta, sudaninmusta, eikä Sweetness ymmärrä miksi, sillä hänellä on itsellään vaalea iho. Hän on sellainen mitä nimitetään keltaiseksi mustaksi ja niin on tytön isäkin. Mikä lie käenpoika siinä tissillä roikkuu, Sweetness mietti ja vaihtoi Lula Annin pulloruokintaan heti kun pääsi laitokselta kotiin. Eikä ollut mieskään vauvaan tyytyväinen ja siitä se riitely alkoi ja päätyi avioeroon. Oli vaikeaa saada mies vakuuttuneeksi siitä, ettei Sweetness ollut käynyt vieraissa.

Aikuisena äidin rakkautta ja kosketusta vaille jäänyt Lula Ann Bridewell vaihtaa nimensä Brideksi ja kääntää mustan ihonvärin edukseen. 

"Sinun pitää aina pukeutua valkoisiin, Bride. Pelkkään valkoiseen ja aina vain kokovalkoiseen." Näin vaati Jeri, stylisti joka muokkasi "kokonaispersoonallisuutta", niin kuin itse mainosti. Kävin kysymässä neuvoja silloin, kun halusin muuttaa tyyliäni ennen toista työhaastatteluani Sylvia Inc:ille.
"Ei pelkästään siksi, että Bride tarkoittaa morsianta", Jeri selitti, "vaan sen tähden miltä valkoinen näyttää sun lakritsinväristä ihoasi vasten", se sanoi. "Ja musta on uusi musta. Tajuat mitä tarkoitan? Tai hetkinen. Enemmän sä olet tumman suklaakastikkeen kuin lakritsin värinen. Ihmisille tulee mieleen kermavaahto ja suklaakakku kun ne näkee sut."
Minua nauratti. "Tai Oreo-keksit."
"Eikä. Jokin kallis. Konvehdit. Käsintehdyt."
Alkuun oli tylsää ostella pelkästään valkoisia vaatteita kunnes opin, miten monia valkoisen sävyjä onkaan: norsunluu, osteri, alabasteri, paperinvalkoinen, lumi, kerma, luonnonvalkoinen, samppanja, haamunvalkoinen, luunvalkoinen.

Bride saa hakemansa työpaikan ja etenee pian aluejohtajaksi. Sylvia Inc on pieni kosmetiikkayritys ja yksi sen kuudesta tuotemerkistä on Briden luoma YOU GIRL, jota ollaan juuri lanseeraamassa, kun Bridelle tapahtuu pari "yllätystä". Ensin poikaystävä Booker sanoo "Et ole se nainen jonka haluan" ja lähtee puoli vuotta kestäneestä suhteesta palaamatta edes seuraavana aamuna takaisin. Toinen yllätys liittyy vankilasta vapautuvaan naiseen. Bride on säästänyt tälle viisituhatta dollaria käteistä ja ostanut kolmentuhannen dollarin lentolahjakortin ja yrittää näin auttaa naista uuden elämän alkuun ja paikata sillä lapsena tekemäänsä virhettä. Hän pääsee tapaamaan naisen, mutta ehtii tuskin ojentaa lahjansa ja kertoa kuka on, kun nainen pieksee hänet lähes henkihieveriin. Kasvot ruhjottuna on haastavaa lanseerata uutta meikkimerkkiä, mutta hyvä ystävä samasta työpaikasta on hanakasti astumassa remmiin Briden tilalle. Toipumislomallaan Bride lähtee jäljittämään Bookeria.

Morrison on ollut jo yli 80-vuotias kirjoittaessaan tämän romaanin ja hänellä on takanaan yli 40 vuoden ura. Ihailen. Olen lukenut aiemmin häneltä yhden teoksen, Koti, ja jokin näissä kiehtoo joten haluan lukea enemmänkin. Morrisonin kirjoissa on rankkoja aiheita, mutta ne eivät ole toivottomia eivätkä ahdistavia, oikeastaan päinvastoin. 


maanantai 6. elokuuta 2018

Lukumaratonilla 4.8 lukemani kirjat


Osallistuin tänä kesänä kaikille kolmelle kesän lukumaratonille. Tälle viimeiselle olin parhaiten etukäteen valmistautunut ja olinkin lainannut kirjastosta ihan kelpo kasan novellikokoelmia. Loppujen lopuksi luin yhden pienoisromaanin, yhden kertomuskokoelman ja lopuksi ehdin lukea suurimman osan yhdestä novelliantologiasta.

Anna-Leena Härkönen: Ihan ystävänä sanon
Otava 2018
189 sivua

Aloitin luku-urakkani Anna-Leena Härkösen Ihan ystävänä sanon -kertomuskokoelmalla ihan siitä käytännön syystä että olin viikolla lainannut sen viikon vippilainaksi kirjastosta. Uuden kokoelman kirjoitukset ovat ilmestyneet Apu-lehdessä vuosina 2013-2017. Kuten olen ennenkin huomannut, minulla ja Härkösellä on paljon samankaltaisia ajatuksia, mutta tästä uudesta kokoelmasta löysin yhden merkittävän eron. Hän ei nimittäin ollenkaan pidä koirista ja minähän olen täyttänyt kotini niillä ja kasvatan pentuja :-D Aion tästä huolimatta jatkaa Härkösen lukemista ;-)

Aiheita kirjoituskokoelmassa on laidasta laitaan kuten arvata sopii. Se oli omiaan myös kasvattamaan matkakuumetta, vai miltä luulet kuulostavan sen että Härkönen kertoo käyneensä Pariisissa kymmenkunta kertaa ja Roomassa kuusi kertaa kun itse olen käynyt molemmissa vain kerran? Muutenkin monessa kirjoituksessa ollaan joko matkalla tai ainakin sivumennen mainitaan. 

Minulla on ikävä matkatoimistojen esitteitä. Vain harvat matkatoimistot julkaisevat enää katalogeja. Oli ihanaa selailla kiiltäviä vihkosia ja katsella kuvia eri kohteista. Palmuja, turkooseja uima-altaita, auringonlaskuja. Nyt toimistot esittelevät matkoja verkossa. Ei ole sama asia.

Ei ole minustakaan.

Sanna Karlström: Multaa sataa, Margareta
Otava 2017
157 sivua

Olin etukäteen ajatellut että Härkösen jälkeen tartun novellikokoelmaan, olihan niitä niin monta odottamassa. Aloin kuitenkin lukea  Sanna Karlströmin esikoisromaania Multaa sataa, Margareta. Karlström on aiemmin julkaissut runoja ja tämä näkyy myös hänen pienoisromaaninsa tekstistä. Kirjassa on kolme päähenkilöä, kolme kertojaa; Margareta, hänen äitinsä Linnea ja hänen tyttärensä Eloisa. Margareta on 45-vuotias, hänen tyttärensä on vielä lapsi ja Linnea on seitsemissäkymmenissä. Kirjassa ei suoraan kerrota mitä aikaa nyt eletään, mutta Margareta on syntynyt sodan jälkeen, käytössä on vielä lankapuhelin ja tytöllä on letit ja pompulat. Margaretan mies on kuollut puolitoista vuotta aikaisemmin auto-onnettomuudessa eikä Margareta meinaa päästä tästä vielä eteenpäin. Miehensä tavaroita vihdoin pois siivotessaan Margareta kohtaa kuitenkin myynti- ja ostoliikkeessä Erikin.

Siinä hän on! Margareta hätkähtää hereille, mies hänen vieressään hengittää, jokin kulkee sisuksissa ylös ja alas. Erik makaa siinä kuin kinos, hyvin lähellä, Margareta muistaa kuinka on lojunut leveässä sängyssä yksin kuin aavikolla, yksin kuin meren pohjassa, ketään tavoittamatta. Hänen suunsa on ollut vuoroin täynnä hiekkaa, vuoroin täynnä vettä. Nyt hänellä on Erik kätensä ulottuvilla, ja jos hän niin haluaa Erik avaa silmänsä, tekee, tulee, menee. 
Siinä Erik on, eikä ole yhtään kuollut, vaan koko ajan vähän rapiseva, liikuttava, eikä niin kuin tuo hiiren kokoinen paska, Alan, joka napittaa häntä valokuvasta yöpöydältä: se joka häipyi. 
Kuvan mies ei tee yhtään mitään, ei vanhene, happane, päästä irti, eikä sieltä kukaan katso vaikka silmät onkin, madonreiät, aina auki.

Mikä ihmeen uussuomalainen? -novelliantologia
Teos, ei julkaisuvuotta, 2008 tai 2009?
146 sivua

Kolmantena kirjana tartuin vihdoin novellikokoelmaan Mikä ihmeen uussuomalainen? Se on lähtöisin Kustannusosakeyhtiö Teoksen ja Euroopan kulttuurienvälisen vuoropuhelun teemavuoden 2008 kansallisen toimikunnan järjestämästä kilpailusta joka suunnattiin kirjoittajille jotka elävät monien kulttuurien vaikutuksessa. Aivan erityisesti etsittiin maahanmuuttajataustaisia kirjoittajia. Antologian 13 novellin kirjoittajat ovat lähtöisin esimerkiksi Venäjältä, Syyriasta,  Turkista ja Hollannista. Osa on kirjoittanut omasta elämästään, osa täysin fiktiivistä, osa pitkälti kokemuksiaan, osa pohdintojaan elämästä kuten Afganistanissa syntynyt, novellia kirjoittaessaan 16-vuotias ja kolme vuotta Suomessa asunut Aziza Hossaini:

Minusta elämä on pitkä silta. Me kaikki kuljemme sillan yli. Sillan alla on iso meri. Kun kuljemme sillan yli, kuvamme näkyy veden pinnalla. Ne ihmiset, joista jää hyvä kuva, ovat onnellisia, ja ne ihmiset joista jää huono kuva, ovat onnettomia. Meidän on pakko kulkea elämän sillan yli, jotkut ihmiset kulkevat tämän matkan autolla, jotkut pyörällä ja jotkut kävelevät. Ne jotka ovat autolla, eivät ymmärrä, miltä tuntuu heistä jotka kävelevät. Tässä maailmassa rikkaat ihmiset kulkevat autolla ja köyhät kävelemällä. Joskus rikkaat ihmiset kulkevat köyhien ihmisten päältä eikä kukaan huomaa, mitä köyhälle tapahtuu.

Yhden nimen kirjailijaluettelosta tunnistan, Alexandra Salmela on kirjoittanut myöhemmin myös romaaneja.

Kokoelma on aika sekava, enkä omaksi harmikseni päässyt siihen yhtä hyvin kiinni kuin aikaisemmin lukemaani tietokirjaan, jossa maahanmuuttajanaiset kertoivat kokemuksistaan. 

sunnuntai 5. elokuuta 2018

Lukumaraton!


Se on taas ihanaisen lukumaratonin aika, nimittäin kesän '18 kolmannen Blogistanian lukumaratonin ja olen -yllättäin- kolmatta kertaa mukana :-)

Olen tällä kertaa parhaiten etukäteen varustautunut ja kuten kuvasta näkyy, lähinnä novellikokoelmilla. 

14.30 Lauantai
Aloitin maratonurakkani klo 13, Anna-Leena Härkösen Ihan ystävänä sanon -kirjalla. Että se varmasti tulee luettuna, on nimittäin viikon vippilainana kirjastosta niin ikään maratonia varten mukaan napattu. Olen nyt sivulla 70. Yritän pysyä mahdollisimman paljon poissa somesta, mikä on helpommin sanottu kuin tehty, varsinkin kun mieheni on päivän reissussa Berliinissä hakemassa meille uutta koiranpentua, puss puss!

16.50
Ihan liian paljon someilua, etenkin Tegelillä paluulentoa odottavan miehen kanssa, mutta silti Härkösen kirja nyt luettu. Eli 189 sivua. Eikä mitään ajatusta mitä lukisin seuraavaksi, eli luvassa kirjapinkan selailua.
Ja liikaa someilua.

22.40
Luin seuraavaksi kuitenkin pienoisromaanin, vaikka novelleja oli paljon tarjolla. Multaa sataa, Margareta. Kyllä huomaa, että kirjailija on kirjoittanut aiemmin runoja!
Nyt olen lukenut novelleja kokoelmasta Mikä ihmeen uussuomalainen? Maahanmuuttajataustaisten kirjailijoiden novellit kiinnostavat lähtökohtaisesti paljon, mutta miksen nyt oikein syty tälle..?

14.30 sunnuntai
Lukuaikani päättyi yhdeltä enkä saanut enää tänään juuri mitään luettua. Novellikokoelma jäi kesken, ennätin sivulle 104.

Luetut kirjat:

Anna-Leena Härkönen: Ihan ystävänä sanon 189 sivua
Sanna Karlström: Multaa sataa, Margareta 157 sivua
Mikä ihmeen uussuomalainen? Novelliantologia 104 sivua (osittain luettu)

Yhteensä 450 sivua.

Alku sujui vauhdilla ja suunnitelmien mukaan, mutta sitten lössähti kun mies palasi kotiin pennun kanssa ja sunnuntaina lukeminen jäi vähiin.



tiistai 31. heinäkuuta 2018

Klassikkohaaste 7; Marja-Liisa Vartio: Kaikki naiset näkevät unia



Marja-Liisa Vartio: Kaikki naiset näkevät unia
Teos 2012, 259 sivua
1. painos vuodelta 1960


Eletään 1950-luvun Helsingissä. Rouva Pyy on kotirouva ja kolmen lapsen äiti. Perheeseen kuuluu myös rouva Pyyn anoppi. Perhe on juuri muuttanut reilun 80 neliön rivitaloasuntoon mutta Rouva Pyy ei ole uuteen kotiin ollenkaan tyytyväinen, vaan kutsuu sitä kanakopiksi. Eihän siellä ole huonetta edes apulaiselle. Hän haaveileekin omakotitalon rakentamisesta, vaikkei heillä oikeastaan ole siihen varaa.

Rouva Pyystä tuntuu että elämä valuu hukkaan. Hänestä tuntuu siltä kuin olisi kotona vain yleiskone, eikä hänen miehensä edes huomaa onko huoneessa pölynimuri vai hänen vaimonsa. 

Entä silloin kun olisin halunnut perustaa mattokutomon? Minulla on hyvä värisilmä, sen voi todistaa kuka tahansa, katso ympärillesi, ja jos minun vain olisi annettu yrittää... Ja entä silloin kun olisin halunnut mennä sanomalehtialalle? Mitä sinä teit? Sinä teit minut tahallasi raskaaksi, että minä vain pysyisin aina kotona. Ja tässä minä istun. Tätäkö minun elämäni on oltava, että on annettava kaiken mennä ohitse? Ja hyvä siinä on sitten vihjata toisten miesten vaimoista, jotka yrittävät ja ovat tarmokkaita, kun sinä ensin olet järjestelmällisesti leikannut minulta siivet.

Rouva Pyyllä on suunnaton tarve näyttää, hän on nousukas. Hän käy kadulla ihailemassa miltä uudet verhot näyttävät heidän ikkunoissaan. Hän kaipaa että ystävät ihailisivat hänen kauniisti pystyssä olevia kulissejaan. Rouva Pyy hankkii esimerkiksi kotiin uuden taulun josta kukaan ei osaa sanoa mitä se esittää. Rouva Pyy itse sanoo siinä olevan erilaiIisia väripintoja. Ei sitä voi paremmin selittää ja pääasiahan on, että ystävät ja naapurit kadehtivat häntä taulun ostamisesta. 

Kaiken keskellä rouva Pyy on kuitenkin onneton. Hän kokee ettei hänen olisi pitänyt mennä naimisiin niin nuorena kuin meni, eikä varsinkaan hankkia peräkanaa kolmea pientä lasta, eikä jäädä niiden kanssa kotiin vaan yrittää jotain muuta, niin ettei nyt olisi keski-ikäinen nainen jonka elämässä ei ole muuta sisältöä kuin lapset ja koti. Oma peilikuvakin näyttää vieraalta ja vanhalta, ei hänen omasta syystään vaan siksi että mies ja anoppi ovat pakottaneet hänet elämään sellaista elämää kuin he elävät ja se kaikki näkyy kasvoista.  Elämäänsä piristääkseen hän hankkii rakastajan mutta tämäkään ei ihaile häntä tarpeeksi, ei anna hänelle sitä huomiota jota hän kaipaa. 

Mutta niin tekevät kaikki naiset, näkevät unia niin kuin sinä, heidän sielunsa kulkee yöllä mustana kissana, hiipii kattoja pitkin, naukuu ikkunan alla ja tulee ikkunasta sisään, istuu vasemman rinnan päälle. Sinä olet niin kuin se nainen, joka näki unessa valkean lehmän tulevan ovesta, lehmä ammui haikeasti. Ja nainen syytti unessa ettei lehmää lypsetä vaikka sen utareita pakottaa maito. Olet kuin naiset ovat, näkevät unia, heräävät aamulla, katsovat tyhjin silmin ja ovat joko pettyneitä kun ei uni ollutkaan totta, tai kiittävät onneaan siitä että se oli unta mitä he unessa tekivät. 
Rouva Pyy väänsi pesukoneen katkaisijaa. Kasvot olivat tyhjät. Ja hän yritti muistaa mitä mies oli sanonut juuri vähän ennen kuin lapset lähtivät ulos, kun hän oli vastannut että puhutaan sitten kun lapset ovat ulkona. Mies oli halunnut puhua jostakin. Mutta sitten oli alettu puhua aivan muusta, lapsista. 
Hän järjesti hiuksensa peilin edessä, meni eteiseen ja eteisestä siihen huoneeseen, jossa mies luki lehteä. Ja mies oli siinä samassa asennossa, sama kuin äsken. Hän antoi miehen lukea, otti pöydältä kuvalehden ja katseli kuvia. Hän muisti lapset. Hän pani lehden pois ja katsoi suoraan eteensä, näki ikkunaverhot. 
Minä olen rouva Pyy. Istun tässä, hän ajatteli.

Tässä Vartion romaanissa on nähty samankaltaisuutta Gustave Flaubertin Rouva Bovaryyn jonka olen aiemmin lukenut bloggareiden klassikkohaasteeseen ja tuon samankaltaisuuden tavoitan itsekin. Molemmat ovat tyytymättömiä puolisoonsa ja elämäänsä, elävät haaveillen paremmasta tai edes jostain muusta ja sortuvat aviorikokseen. 

Juonivetoinen romaani ei ole, eikä nopeatempoinen muutenkaan. Ajankuvana se toimii mielestäni hyvin, joskin kirjan lukeminen tuntui minusta siltä kuin katsoisi jotain kuusikymmenluvun elokuvaa. Vielä kymmenen vuotta aiemmin, sodan jälkeen, rouva Pyykin olisi varmasti asettunut kohtaloonsa kotirouvana (ja tavallaan aviomiehensä jatkeena) sitä enemmän kritisoimatta, mutta nyt uuden, modernimman elämäntavan tullessa ihmisten tietoisuuteen hän kyseenalaistaa kaiken. Hän haluaa olla itsenäinen nainen, jonka ei tarvitse pyytää kaikkeen rahaa tai lupaa mieheltään, nainen jolla voisi olla oma ura, vaikkapa yritys vaikka pienikin, kunhan se antaisi hänelle omaa rahaa, itsenäisyyttä ja enemmän mahdollisuuksia kuin pelkkä kotirouvana eläminen. Nykypäivän Rouva Pyylle lääkäri varmaankin määräisi masennuslääkkeitä, viisikymmenluvun rouvalle lääkäri ehdotti ulkomaanmatkaa.


maanantai 23. heinäkuuta 2018

Ane Riel: Pihka



Ane Riel: Pihka
Aula & Co, 248 sivua
Alkuteos: Harpiks
Suomennos: Katriina Huttunen


Liv asuu isänsä ja äitinsä kanssa Päässä, joka on pieni saari ison saaren yläpuolella. Siellä asuu vain Livin perhe, joka viihtyy parhaiten omissa oloissaan. Livillä on vauvana kuollut kaksoisveli jonka vain hän näkee, mutta Liville Carl onkin jatkuvasti läsnä. Livin perhe elää erikoista elämää mutta Liville se on normaalia sillä muunlaista hän ei ole nähnyt. Livin äiti on niin lihava, ettei juurikaan pysty nousemaan sängystä. Livin isä hankkii perheelle elannon ja talon sekä varastot täpötäyteen kaikkea mahdollista rojua, aluksi myymällä joulukuusia, myöhemmin vain varastamalla ja tämän jalon taidon Jens opettaa tyttärelleenkin. Pian on yksin Livin vastuulla käydä hakemassa ruokaa ja kaikkea enemmän ja vähemmän turhaa tavaraa öisillä retkillä, muun muassa Krouvin varastosta.

Otin varastosta kaikkea mahdollista, yleensä säilyketölkkejä ja vessapaperia ja sen sellaista, mutta välillä myös ruokaa isosta pakastimesta. Jos siellä oli karkkia, otin aina niitä, sillä äitini rakasti karkkia. Yleensä etsin pusseja, joissa oli pieniä karkkeja, kuten lakritsipastilleja ja viinikuminalleja, sillä en uskonut että juuri ne lihottivat häntä. Olisin hyvin mielelläni ottanut myös pikkuleipiä, sillä oli aivan erityistä syödä pikkuleipiä vuoteessa äitini kanssa. Me mursimme ja ravistelimme niitä aina ennen kuin söimme ne. "Jotta kalorit putoaisivat ulos", äidillä oli tapana sanoa. Se nauratti meitä.

Liv ei käy koulua. Tyttö on lavastettu kuolleeksi, etteivät viranomaiset kysele hänen peräänsä, sillä Livin vanhemmat pelkäävät että tyttö viedään heiltä pois. Kukaan isolla saarellakaan ei tiedä hänen olevan elossa. Kaikki sujuu hyvin kunnes Livin isoäiti tulee yllättäen käymään. Kun hän näkee millaisen jäte- ja tavarapaljouden keskellä tyttö asuu, hän haluaa viedä Livin mukanaan kaupunkiin, että tämä pääsee kouluun ja tutustuu muihin lapsiin, alkaa elämään todellisempaa lapsuutta. Livin vanhemmille tämä ei kuitenkaan sovi joten isoäiti pääsee hengestään. Kirja alkaakin siitä, kun isä tukehduttaa oman äitinsä tyynyllä Livin katsoessa vierestä ja tytön osallistuessa isoäidin polttohautajaisiin omalla takapihalla. Elämä voi jatkua taas normaalina, kunnes joku kiinnittää Liviin huomiota.

Kaiken keskellä pihkalla on iso ja moninainen merkitys. 

Pihkassa oli jotakin yhtä aikaa parantavaa, tappavaa ja säilyttävää, ja se lumosi Jens Haardenin. 
Pihkatynnyrit olivat hänen verstaassaan ainoat esineet, jotka olivat järjestyksessä. Eräänlainen hirmumyrskyn silmä. Ne olivat vierekkäin kuin kolme jätesäiliötä, jotka kuitenkin sisälsivät kaikkein tärkeintä. Keskellä pahvilaatikoiden, säkkien, työkalujen, koneenosien, kangasrullien, johtojen, ruoantähteiden, sanomalehtien, muovipussien ja muiden sekalaisten tavaroiden sekamelskaa ne seisoivat muistutuksena siitä, että kerran kaikessa oli ollut kyse puusta. Puusta ja elämästä joka virtasi puun läpi. Ajan myötä myös tynnyrit hautautuivat tavaroiden alle, eikä niitä enää voinut erottaa roinan seasta. Jens löysi kuitenkin aina niiden luo, sillä hän suunnisti helposti tavaroidensa keskellä. Hänen järjestyksentajunsa oli erilainen kuin niillä harvoilla, jotka joskus avasivat verstaan oven ja kurkistivat sisään. Sittemmin sinne ei saanut mennä kukaan muu kuin Jens ja hänen tyttärensä. Tytön äiti olisi kyllä saanut tulla, jos vain olisi pystynyt.

Pihka on makaaberi jännitystarina jota ahmin sivu toisensa jälkeen. Olin juuri aloittanut toisen kirjan, kun lainasin Pihkan ja "vähän vain sitä selasin" vaan enpä voinut laskea käsistäni ensimmäisen kappaleen jälkeen. Pihka voitti parhaalle pohjoismaiselle rikosromaanille jaettavan Lasiavain-palkinnon vuonna 2016. Pihka ei kuitenkaan ole mikään perinteinen rikosromaani, siinä ei esimerkiksi kukaan poliisi tai etsivä ala selvittää rikosta vaikka isoäidin murha toki rikos onkin. Sanoisin Pihkaa ennemmin tiheätunnelmaiseksi ja jännittäväksi romaaniksi siitä miten käy kun elämänhallinta pettää ja asiat vain lähtevät luisumaan ihan väärään suuntaan. 



Tämä kirja-arvio on osa kirjabloggaajien Naistenviikko -tapahtumaa jota emännöi Tuijata. Kulttuuripohdintoja. -blogi. Linkin kaikista naistenviikon kirjajutuista löydät koosteesta: Klik!


perjantai 20. heinäkuuta 2018

Elin Willows: Sisämaa



Elin Willows: Sisämaa
Teos 2018
190 sivua


Nuori nainen muuttaa Etelä-Ruotsista kauas pohjoiseen, Napapiirin tuntumaan, poikaystävänsä luokse. Kaikki ihmettelevät tätä ratkaisua, niin tytön perhe ja ystävät siellä etelässä, kuin pienen pohjoisen paikkakunnan asukkaat. Miksi niin päin? Vielä enemmän sitä ihmetellään, kun leviää tieto, että ero poikaystävästä tuli jo muuttokuormaa pakatessa. Hän kuitenkin teki ratkaisunsa ja pakettiauto suuntasi pohjoiseen tyttö mukanaan. 

Tuhannen kilometrin matkasta ei tule sietämätön, tunnemme toisemme liian hyvin, mutta siitä tulee turha. 
En jaksa olla se joka ottaa ratkaisevan askeleen joten odotan, että hän tekee sen. Ehtii kulua viikko ja ja kahdesta huoneestani on ehtinyt tulla asuttavia ennen kuin hän haluaa puhua. Meidän ei tarvitse sanoa toisillemme paljon. Sanomaton on sanottu ja tiedämme kumpikin, ettei tämä muuta paljonkaan. Ja minä jään tänne asumaan olen tehnyt valintani.

Työpaikka löytyi helposti, taajaman ruokakaupasta. Taajamassa on liikkeitä vaatekaupasta elektroniikkamyymälään. On kioski josta hakea irtokarkkeja, on hotelli jossa nainen viettää useammankin lauantai-illan. On työkavereita ja pian hän tuntee kaikki asiakkaatkin, mutta oikeita ystäviä nainen ei löydä. Vielä vuodenkin kuluttua hän tuntee itsensä ulkopaikkakuntalaiseksi. Vielä vuodenkin kuluttua paikalliset ihmettelevät; miksi hän on edelleen täällä?


Fredrik syö lounaaksi grillatun broilerinpuolikkaan ja minä syön pussikeiton. Hän kääntyy puhumaan minulle paikaltaan tiskipöydän äärestä: Meinaakko sie jäädä tänne, olekko sie nyt oikein muuttanut tänne? 
Olen asunut täällä yli vuoden kun hän sanoo niin ja tajuan että se on vähin mitä vaaditaan. Että niin pitkän ajan kuluttua olen voinut oikeasti päättää jäädä. Etten ole vain kokeilemassa, haastamassa itseäni, vaan haluan ehkä tosiaan asua täällä. Hän tietää toki alkuperäiseen syyni muuttoon ja tietää sen hävinneen, mutta hän ei tiedä, kukaan ei tiedä, miksi jäin. En vastaa kysymykseen suoraan vaan sanon oikeastaan vain sen minkä me kumpikin tiedämme, että olen nyt asunut täällä yli vuoden. Katselen ulos ikkunasta parkkipaikalle, Fredrikin kalliin auton ympärillä pyryttää lunta. En ole tottunut siihen että kysytään, en ole tottunut miettimään vastausta.

Sisämaa on hyvin arkinen ja eleetön romaani. Se julkaistiin yhtä aikaa Suomessa ja Ruotsissa. Tapahtumia siinä on vähänlaisesti. Romaani perustuu lähinnä naisen omiin ajatuksiin, ei niinkään tekoihin tai tapahtumiin. Lukemista hankaloittaa kronologinen epäjärjestys. Luvut ovat monesti 1-3 sivun mittaisia ja yhdessä voidaan puhua jäiden lähtemisestä, seuraavassa on keskikesä ja sitä seuraavassa vaikkapa talvi. Samoin tapahtumat poukkoilevat. Eräs sivuhenkilö kuolee, mutta muutamaa lukua myöhemmin nainen kertoo tämän olevan hänen luonaan yötä. Tätä epäloogisuutta ei ole kuitenkaan ilmaistu mitenkään, esimerkiksi otsikolla "Aiemmin keväällä" tai "Myöhemmin samana syksynä." Tämä teki lukemisesta melko haastavaa. Kehityskertomustakaan en tässä varsinaisesti näe.

Useimmat täällä asuvat ovat syntyneet täällä, muut ovat saaneet selittää tulonsa. Ei tänne niin vain tulla eikä tänne niin vain sulauduta.
Täältä pois muuttamista ei tarvitse selittää.


Sisämaan arvio on osa Naistenviikko kirjablogeissa 2018 tapahtumaa, jota emännöi Tuijata. Kirjapohdintoja. -blogi. Koosteen kaikista naistenviikolla arvioiduista kirjoista löydät täältä: 
Klik!


keskiviikko 18. heinäkuuta 2018

Tarja Leinonen: Koti koivun alla


Heinäkuun naisnimipäivistä koostuvaa viikkoa on jo pitkään kutsuttu Naistenviikoksi ja useamman vuoden ajan sitä on vietetty myös kirjablogeissa. Naistenviikkoa emännöi tuttuun tapaan Tuijata. Kulttuuripohdintoja. Tuijatan postauksesta löydät sekä ohjeet naistenviikon postauksiin että listan viikon nimipäiväsankareista.

Viikko alkaa siis tänään ja ensimmäinen kirjajuttuni tulee tässä. Viikon aikana luvassa on muitakin, joten olehan kuulolla :-)


Tarja Leinonen: Koti koivun alla
Karisto 2018
244 sivua


Eletään 1980-luvun alkua maaseudulla jossain Kajaanin lähellä. Seija on kahdeksanhenkisen lestadiolaisperheen esikoistytär. Hän on vasta 17-vuotias, mutta pian alkaa näkyä päällepäin se mitä hän on saamassa aikaan valkoisella Chevroletilla pitkin kylänraitteja kaahailevan nuorukaisen kanssa. Seijan isä tietää kyllä Hannun riiaavan tytärtään, mutta raskaus on viisainta salata tiukasti uskovaiselta isältä. Etenkin kun Hannu soittelee milloin sattuu, kurvaa pihaan milloin sattuu ja kuskailee autonsa etupenkillä vuoroviikoin milloin mitäkin hempukkaa. 

Seija istuu keittiössä, juo kahvia ja laittaa ruisleivän päälle monta viipaletta meetvurstia vaikka siinä on suolaa ja se nostaa verenpainetta. Pitäis syyvä kahen eestä, äiti oli sanonut katsoessaan Seijan näykkimistä. Mutta ruoka ei maistu kun on koko ajan ikävä ja paha mieli, Seija oli ajatellut, mutta ei ollut tietenkään sanonut ääneen mitään. Seija kuljeksii tyhjässä talossa. Kahdeksan henkeä mahtuu hädin tuskin kahteen huoneeseen ja keittiöön ja isän vintille viimeksi nikkaroimaan pieneen huoneeseen jonne Seijakin joutuu syksyllä palaamaan. Olisi päästävä pois, mutta minne?

Perheen äiti on lempeämpi ja katselee läpi sormien miten lapset kuuntelevat kasetilta Frederikiä tai miten enot jättävät lomamatkalla poiketessaan isältä visusti piiloon laitettavan matkatelevision. Seijasta hän on huolissaan ja toivoo että uskon jo aiemmin jättänyt tytär löytäisi takaisin omiensa pariin ja kulkisi turvallisin mielin kohti taivasmatkaa.

Kun äiti palaa omalle puolelleen, Seija on melkein unessa, mutta kuulee vielä kun äiti sopottaa ääneen iltarukousta ja pyytää varjelusta kaikille ja varsinkin isälle siellä jossakin Kostamuksessa. Seija huomaa vasta silloin, että yksi iltatoimi on kadonnut viime viikkoina. Kun isä ei ole kotona, kenenkään ei tarvitse pyytää syntejään ääneen anteeksi.

Koti koivun alla on vanha asuntovaunu jossa Seija viettää kesää. Tykkään tuosta kirjan nimen sanaleikistä. Teksti on arkista, realistista ja sujuvaa lukea. Leinonen pääsee mielestäni hyvin kiinni nuoren tytön ajatusmaailmaan ja on saanut luotua päähenkilöstä ikäisekseen vahvan oloisen tytön jonka kasvua kohti äitiyttä on kiinnostavaa seurata.Sitä vain jäin miettimään, miten alaikäinen tyttö on voinut luopua uskosta lestadiolaisperheessä?