Elina Annola: Kunnes kukkivat puut

 

Elina Annola: Kunnes kukkivat puut

Bazar, 2022

Lukija: Sari Haapamäki

Kesto: 11h 54min

Tuomaksen kanssa nuori Emilia oli kulkenut pitkin kaupunkia, humaltunut elämästä ja juopunut nuoruudesta. Tuli viikkoja, kuukausia, kesiä, vuosia, loputtomia mahdollisuuksia. Tuomas oli rauhallinen, läpikotaisin tuttu, tilintarkastaja ammatiltaan ja hän rakasti Emiliaa. Mutta kymmenen haaleaa vuotta myöhemmin Emilia ei enää rakastanut Tuomasta. 

Mä en saa enää henkeä, Emilia oli sanonut silloin jo monta kertaa, monta kertaa huutanut, että heidän oli erottava. Mutta lempein silmin Tuomas katsoi Emiliaa, monta kertaa antoi anteeksi ennen kuin ymmärsi. Monta kertaa Emilia antoi olla, uuden viikon, vielä toisenkin viikon, vaikka kevätyössä soi mustarastas ja poppeleiden alla sydän tempoi Jeren sydäntä vasten uuteen.

Ja nyt hänellä oli Jere. Puuseppä, joka oli perinyt kauniin, mutta remonttia vaativan kodin Alppilassa mummoltaan, joka oli tiennyt että juuri Jere laittaisi sen uuteen uskoon katosta lattiaan. Emilia ei pitänyt remontin kaaoksesta, mutta hän tiesi, että tässä uudessa elämässä hänen pitäisi heittäytyä, kurkottaa. Sillä Jereä hän rakasti. 

Jere kietoi kätensä Emilian ympärille. Suudelma oli sinetti, korkeat huoneet kuin holvikaaret, kesäkuinen aurinko heidän tahtonsa todistaja. Valonsäteet kasvoillaan he lupasivat palan tulevaisuutta toisilleen. Lattialankuissa, askelissa, menneissä ja tulevissa, vaaleanvihreässä tapetissa valonsäteet, tulevaisuuteen kurkottavat.

Viran kärkkyminen Helsingissä oli kestänyt seitsemän vuotta ja lehtoraatin järjestyminen oli ollutkin kuin lottovoitto. Tästä kesästä tulisi ihana, Emilian elämän kesä, ja sen jälkeen alkaisi syksy ja epäsäännöllisten verbien kuulustelu. 

Toisessa aikatasossa 1970-luvun alussa Emilian äidin sisar Auri kipuilee toteutumattomissa haaveissaan. Valkolakki jää saavuttamatta, yliopisto-opinnot sitä myötä haaveeksi, ja pieni tyttö jonka uintiretkeä hänen piti vahtia hukkui. Aurin piti jäädä kotitilalle ja hänen nuori mielensä järkkyi. Ainoana tukena tuntui olevan Lauri Viita, mies jonka runoja Auri luki.

Kaikki lähtevät. Ne muuttavat kaupunkiin ja hankkivat uuden elämän. Ostavat maksitakit ja kiiltonahkakengät, joissa on kanttinen kärki, sellainen katkaistu. Tuula ostaa viininpunaiset, samanlaiset, joista olen sille puhunut ja näyttänyt Anttilan kuvastosta. Niillä kengillä Tuula kävelee kahvilaan, juo kahvia ihan itsekseen, valitsee vitriinistä leivoksen, jonka päällä on sitruunankeltainen kiille ja välissä valkoista vaahtoa. Illalla se menee elokuviin. Se tapaa jonkun ja ne juovat viiniä Tuulan kotona, Tuula on laittanut itselleen kristalliset viinilasit. 

Kaikki, jotka lähtevät, juovat viiniä ja polttavat tupakkia, naiset hankkivat imukkeet. Ne istuvat ja puhuvat elämästä pitkälle yöhön jonkun kotona tai puistoissa, joissa kasvaa kummallisia puita, hevoskastanjoita ja lehm6ksia, eikä kukaan kysele mitään. Kukaan ei sano, että se on syntiä. Naiset leikkauttavat hiuksiinsa pixien tai pitkän otsatukan, eikä niiden tarvitse kuunnella päivittelyä, miksi leikkasit. Kukaan ei sano, että ei olisi kannattanut ja että pitkät hiukset ovat kauniimmat. Ne lakkaavat kyntensä vaaleanpunaisiksi, eikä niille pyöritellä silmiä, kohta komenneta perunapeltoa kuopimaan. Saavat lukea rauhassa mallilehtiä, joissa kerrotaan, miten eletään vielä kauempana, Tukholmassa ja Pariisissa.

Ne ovat vapaita.

Ne lähtevät. Elävät elämää, joka kuuluisi minulle. Joka on minun.

Minna oli Emilian paras ystävä, niin ikään opettaja, samassa koulussa. Minna oli sairastanut rintasyövän ja ryhtynyt kokemusasiantuntijaksi, valistamaan kanssasisaria syövän vaaroista ja kehonsa jatkuvan tarkkailun tarpeesta sekä testaamisesta. Kunnallinen hoito ei Minnan mielestä riittänyt alkuunkaan, vain yksityiseltä sai, kalliilla rahalla tietenkin, ostettua lukuisat testit ja otatettua koepalat joihin lääkärit eivät nähneet syytä kirjoittaa lähetettä. Mutta Minna tiesi paremmin.

Kirja on niin kauniisti kirjoitettu kuin olla vain voi, lainaukset sille hyvin tyypillisiä. Mutta siinä on synkempikin puoli, josta alla lisää varoituksen jälkeen.

VAROITUS. JOS SUUNNITTELET LUKEVASI KIRJAN, ETKÄ HALUA TIETÄÄ MISTÄ KIRJASSA TODELLA ON KYSE, ÄLÄ LUE PIDEMMÄLLE. OMASTA MIELESTÄNI KYSEESSÄ EI EDES OLE JUONIPALJASTUS, MUTTA KUSTANTAMO ON PÄÄTTÄNYT PITÄÄ NS. TAKAKANSITEKSTIN HATTARANKEVYENÄ. 

Ennen luulosairaina pidettiin vanhoja mummeleita, jotka selasivat lääkärikirjaa ja löysivät itseltään tauteja toisen perään. Nykypäivään siirrettynä meillä on tässä kolmekymppinen Emilia, joka viettää ihan liikaa aikaa netin keskustelupalstoilla ja kuvittelee sairastavansa kaikkea mahdollista. Jos sille tielle lähtee, löytääkin itsestään helposti liudan sairauksia, sen verran ylimalkaisia oirekuvaukset usein ovat. 

Meri välkkyi ja läikytti valoaan. Tähän asti hän oli pärjäillyt, rimpuillut sairaudesta toiseen, tähän asti selvinnyt. Tähän hän jäisi, odottamaan, että työt alkaisivat ja säästötilille kertyisi muutama kymppi kuussa, joitakin satoja vuodessa. Hän jäisi odottamaan, että pääsisi työterveyden tai terveyskeskuksen kautta kuvauksiin, olisiko silloin jo myöhäistä. Hän kuolisi köyhyyteen, hän kuolisi, koska oli köyhä.

Tähän Emilia jäisi, välitilaan odottamaan sairautta tai kuolemaa, oliko sillä merkitystä. Kesä lipui ohi, katosi. Kaikki Emilian kesät lipuisivat ohi ja katoaisivat. Syksyt, talvet ja keväät, ohi. Emilia katoaisi. 

Olen ihmetellyt miksi kirjan kuvauksessa ei kerrota tästä neuroottisuudesta mitään. Olin jo ehtinyt kuunnella kirjaa nopeutettuna lähes pari tuntia ja todella kiinnostua Emilian ja Jeren tuoreen suhteen kehittymisestä, asunnon remontoinnista ja muista heidän arkensa pikku asioista, kun jatkuva sairausspekulointi alkoi ahdistaa ja mietin heitänkö kesken. Silloin ymmärsin myös, miksi käyttämässäni äänikirjapalvelussa kirjaa oli kommentoitu niin, että montakohan lääkärikäyntiä ja tutkimusta lukijat varaavat kirjaa kuunnellessaan. Onneksi tuttu bloggari oli juuri kuunnellut kirjan joten kyselin häneltä suoranaisia juonipaljastuksia, joista ei tässä sen enempää. Kuuntelin kirjaa ennenpitkää niin, että kun Emilia taas eksyi keskustelupalstalle, kelasin 30 sekuntia kerrallaan eteenpäin, vieläkö Emilia lukee yksityiskohtaisia sairauskuvauskommentteja ja skippasin suurimman osan niistä, pysyen kuitenkin hyvin kartalla siitä missä milloinkin mentiin ja mikä tärkeimpänä, miten Emilia itse voi. Vielä helpommin silmäilemällä tämä olisi toki onnistunut fyysisessä kirjassa. En todellakaan ymmärrä, miksi kirjan kuvauksessa ei kerrota mitään näin oleellisesta osasta päähenkilön elämässä. Ennen kaikkea ihmettelen, miksei kerrottu etukäteen, että kirja on täynnä hyvinkin mustia ajatuksia, sillä ainakin itse olisin halunnut tietää ennen kirjan valintaa, jos se kulkee näin syvissä vesissä.

Mia Ahl: Siniset silmät ja mustaa magiaa

 

Mia Ahl: Siniset silmät ja mustaa magiaa

Norra Liden #1

Word Audio Publishing, 2021

Lukija: Anna Saksman

Kesto: 8h 7min

Annelie oli ollut Bertil Lundin tavatessaan vasta 19-vuotias boråsilainen opiskelijatyttö, joka asui alivuokralaisena yhdessä ystävänsä Vanjan ja tämän serkun Denisen kanssa. Vanjan perässä hän oli päätynyt lukemaan taloustiedettä, vaikka sisustaminen olisi alana kiinnostanut häntä enemmän. Hän avioitui Bertilin kanssa, Alva syntyi viisi vuotta myöhemmin ja Anton kolme vuotta sisarensa jälkeen. Nyt nämä olivat jo varhaisteinejä ja Bertil eli ilmeisesti uutta nuoruuttaan, sillä hän oli löytänyt uuden naisen vaimonsa tilalle.

Annelie ei ollut niitä jätettyjä naisia joka riutuivat olemattomiin ja kuihtuivat siinä samalla unelmamittoihinsa. Annelien pitäisi varmaankin hankkia rakastaja tai aloittaa uusi harrastus, ainakaan hänen ei pitäisi lojua sohvalla ja katsella elokuvia herkutellen jäätelöllä ja sipseillä joka toinen viikko, kun lapset olivat isällään. Eräästä näkemästään elokuvasta hän sai villin idean woodoonukeista.

Elokuvan naisella oli ollut valokuvia, mutta Annelie päätti käyttää nukkeja. Eihän hän edes uskonut tähän, hän vain... halusi tehdä jotain. Hän veisti kynttilöistä Bertilin, Maritan ja Lindan hahmot. Linda oli se nainen jonka takia Bertil oli hänet jättänyt.

Annelie seisoi paikoillaan kädet leikkuulaudan yllä, jolla rivi samankokoisia lihapullia odotti kiirastulta.

"Jonkun toisen?" Siinä kaikki, mitä Annelie onnistui sanomaan.

Bertil alkoi taas selittää.

Hän oli tavannut sielunsa toisen puolikkaan. Naisen, joka ymmärsi häntä oikeasti.

"Voimme puhua mistä vain", hän sanoi ja kuulosti niin onnelliselta, että Annelie tunsi heti vihaa sitä naista kohtaan, joka sai Bertilin tuntemaan niin.

Hän on niin kypsä. Ja nähnyt ja kokenut niin paljon. Katso nyt itseäsi", Bertil purskahti vihaisesti.

Pyörittelet vain lihapullia sen sijaan, että lukisit tai ajattelisit."

Kypsä ja kokenut? Lindahan oli kahdenkymmenenkolmen!

Marita-nuken hän oli veistänyt koska tämä oli noin vain kutsunut illanistujaisiin Bertilin ja Lindan, pariskuntana, vaikka Maritan piti olla hänen ystävänsä. Hän päätti aloittaa miehestään ja aiheuttaa Bertil-nuken kautta miehelleen vatsanväänteitä. Kun lapset sitten kertoivat isän olleen koko viikon kipeänä, Annelie piti sitä vain yhteensattumana ja unohti koko asian.

Annelie oli autellut Bertiliä tämän yrityksen kirjanpidossa, mutta tarvitsi nyt uuden työpaikan. Onneksi Vanjan firmassa oltiin kirjanpitäjää vailla ja hänet otettiin työhön. Työkaveri Siv otti hänet hyvin vastaan, mutta Sivin pyytäessä häntä jatkuvasti auttamaan vaateliikkeen ja kynsistudion kirjanpidossa Annelie alkoi epäillä toimiko Siv aina oikein. Siitä huolimatta, että Siv jatkuvasti valitti miten hänellä ei ollut aikaa käydä edes lounaalla saati ostoksilla, tämä palasi asiakaskäynneiltään kynnet hoidettuina ja vaateliikkeen kassit käsissään.

Valitsin tämän kirjan pitkälti siksi, että halusin kuunnella jotain Anna Saksmanin lukemana. Hänellä on ihanan persoonallinen ääni ja rytmi joka hiukan nopeutettuna (1,2) on minulle oikein mieleinen. Olen todella mielissäni että valitsin Ahlin kirjan, sillä tämä oli todella hyvä viihderomaani! Sisältöä oli paljon, erityyppisiä tapahtumia, kieli oli sujuvaa ja verrattuna edelliseen kuuntelemaani viihdekirjaan, joka oli melko suoraviivaista tapahtumien selostusta, tässä oli vivahteikkuutta. 

Kirjan nimi ei tee sille ollenkaan oikeutta. Woodoo on pienen pieni sivujuonne, eikä Annelie ole mikään vinksahtanut eukko, vaan fiksu, miehensä hylkäämäksi joutuva nainen, joka kokee kirjan sivuilla melkoisen kasvutarinan. 

Lee Strauss: Murder on the SS Rosa

 

Lee Strauss: Murder on the SS Rosa

La Plume Press, 2017

Lukija: Elizabeth Klett

Kesto: 3h 35min

Jätettyään Euroopan taakseen vuonna 1918, Ginger Gold oli vannonut ettei koskaan palaisi. Nyt, viisi vuotta myöhemmin, hän oli SS Rosalla, jälleen ylittämässä Atlanttia. Hänen isänsä, George Hartigan, oli kuollut ja Ginger oli matkalla selvittämään pesän asioita. Hänen seurassaan matkusti hänen ystävänsä Hayley Higgins, joka oli ollut myös Gingerin isän yksityinen sairaanhoitaja tämän sairastuttua. Hayley on aloittamassa lääketieteelliset opinnot Lontoossa.

Ennen lähtöään Atlantin yli Ginger oli hylännyt Mr Wellingtonin kosinnan. Tämä halusi lapsia, mitä Ginger ei voinut miehelle luvata. Ginger oli jo ollut kertaalleen naimisissa mutta jäänyt leskeksi; Daniel ja hänen vanhempansa olivat kuolleet auto-onnettomuudessa. Danielilla ei ollut ollut rahaa, mutta hänellä oli aatelisnimi mikä oli saanut Gingerin isän puoltamaan liittoa. Ginger olikin itse asiassa Lady Gold, mutta halusi itse mieluummin olla käyttämättä ladyn arvonimeä. 

Laivalla eräs komisario Basil Reed tanssitti Gingeriä ja kun yhtäkkiä tapahtui outo kuolemantapaus joka osoittautui murhaksi, Ginger ja Basil tutustuivat toisiinsa lähemmin. Basil oli laivalla matkustajana muiden joukossa, mutta joutui töihin, ja kun Ginger sai kuulla olevansa epäiltyjen listalla, halusi hän saada oikean syyllisen kiikkiin ennen kuin laiva saapuisi Lontooseen. Veikkaanpa että kolmikko jatkaa tutkimuksiaan myös Englannin maaperällä. 

Näin lyhyt kirja antaa aina aihetta pieneen epäilyyn, ehtiikö siinä tapahtua riittävästi. Murha SS Rosalla oli sen suhteen iloinen yllätys, sillä käänteitä oli mahdutettu mukaan ihan kiitettävästi ja jos ensi alkuun olin pitänyt Gingeriä kiinnostuneena lähinnä designerasuistaan oli mukavaa huomata että hänestä löytyi syvemminkin ajatteleva puoli. Lisäksi paljastui, että Ginger on ollut sodan aikana hallituksen tehtävissä, joten tämäkin avautunee tarkemmin tulevissa osissa. 1920-luku näkyi kirjassa hyvin, onneksi, sillä tapahtumien ajankohta oli ollut merkittävässä roolissa kirjan valinnassa. 

Johanna Marttila: Hannin majatalo

 

Johanna Marttila: Hannin majatalo

Karisto, 2022

(lukukirja 2003)

Lukija: Anna Korolainen Cravier

Kesto: 11h 12min

Helsinkiläinen Hanni Pirinen oli tarjoilijana pienessä ruokaravintolassa. Hänen kymmenen kuukauden ikäinen tyttärensä Anni kävi päiväkotia ja oli iltavuorojen ajan naapurilla hoidossa.Tytön isä Tuomo oli häipynyt maisemista raskaudesta kuultuaan, joten Hanni oli ollut yksinhuoltaja alusta saakka. Tosin Hanni oli ollut siitä vain helpottunut, sillä ero olisi ollut edessä ennemmin tai myöhemmin, niin hyvin hapan oli avomiehelle maistunut. Vuosisadan rakkaustarinasta ei ollut kyse alunperinkään, kunhan vain kaksi yksinäistä oli päätynyt yksiin. 

Kaiken kiireen ja väsymyksen keskellä Hanni sai yllätyspostia lakiasiaintoimistosta. Hänen isänsä veli oli kuollut ilman rintaperillistä ja jättänyt omaisuutensa Hannille. Hän oli kyllä käynyt tapaamassa miestä sairaalassa pari kertaa, muttei muuten tuntenut tätä, erakkona elellyttä sukulaispappaa. Ehkä maatila olisi edes muutaman roposen arvoinen, mikä olisi iloinen yllätys. Kun lakimies antoi hänelle sedältä jääneen pankkikirjan, hän jäi tuijottamaan lukua. 350000 markkaa! 

Maatila sijaitsi pienen matkaa Hämeenlinnasta Tampereen suuntaan. Hanni oli käynyt siellä lapsena muutaman kerran, eikä tiennyt mitä odottaa. Emil ei ollut peruskorjannut paikkaa joten edessä olisi vaativa remontti, mutta Hanni päätti heti maatilalla käytyään, että muuttaisi sinne Annin kanssa. Hän sanoi itsensä irti ja alkoi suunnitella asioita. Remonttimies löytyi omalta kylältä ja olikin aika komea ilmestys!

Olipa hauskaa kuunnella kirjaa, jossa eletään 1990-lukua, aikaa ennen nettiä ja kännyköitä. Kirjoitettiin vielä kirjeitä ja Hannin ensimmäisiä hankintoja uuteen kotiin oli lankapuhelin. 

Koko kirja oli kuin satu aikuisille, eihän tällaista tapahdu kuin kuin päiväunissa. Miksi valitsin tämän kirjan? Kaunis, äänikirjaksi luennan yhteydessä uudistettu kansi houkutteli lukemaan juonesta. Maaseudulle muutto ja oman yrityksen perustaminen perittyyn taloon löivät lukkoon valinnan, vaikka kansikuva olikin luvannut suurta kartanoa, ei maatilan vanhaa rakennusta. Meillä oli mieheni kanssa vuosikaudet haaveena juurikin vaihto tuollaisen isoon taloon jossa voisi pyörittää majoitus- ja kahvila / ravintolabisnestä, mutta eihän se koskaan toteutunut. Samasta syystä innostuin vuosia sitten Villa Venlan majatalo -sarjasta. Tähän verrattuna Amanda Vaaran (eli Niina Hakalahden) kirjasarja on hauska, nokkela ja tapahtumiltaan vivahteikas. Hannin majatalo on vanhanaikaisempi viihderomaani, toki kirjoitettukin jo 20 vuotta sitten ja luonnollisesti ikä näkyy. Kirjaan on jatko-osa Hannin majatalo, jonka saatan laittaa luureihin jossain vaiheessa, eli ei tämä niin huono ollut jos tuntuu että tylytin. 

Olisin kuitenkin muuttanut joitakin asioita kirjassa. Hanni usein kyseli vauvaltaan mitä tämä ajatteli, piti jostain uudesta jne ja olisi ollut kiva, jos Anni olisi ollut sen verran isompi, että olisi myös vastannut äidilleen. Toisena, olisin vaihtanut osan arjen tekemisten selostuksesta tunnelman luomiseen, ehkä kuvailevampaan kieleen. Tällaisenaan kirja oli vähän turhan yksiviivaista tapahtumien selostusta. 

Johanna Marttila oli minulle nimenä tuttu ja kun katsoin mitä hän ylipäätään on kirjoittanut, tunnistin Helkala-sarjan jota en kuitenkaan ole lukenut, ehkä siksi että niiden kansissa on hevosia enkä ole koskaan perustanut heppatyttökirjoista. Henkilötietoja tai haastatteluja hänestä ei löytynyt juuri mitään, ei edes Wikipedia-sivun vertaa. 

Katie Lowe: Graham Cattonin murha

 

Katie Lowe: Graham Cattonin murha

Gummerus, 2022

Lukija: Krista Putkonen-Örn

Kesto: 13h 14min

Kymmenen vuotta aiemmin Hannah heräsi lattialla maaten siihen, kun kuuli miehensä veren tippuvan lattiaan. Tip, tip, tip. Hänen ensimmäinen ajatuksensa oli Evie. Tytärtä täytyy varjella kaikelta, hän on vielä niin pieni. 

2018, Derbyshire

Nelikymppinen Hannah on töissä psykiatrina syömishäiriöisten klinikalla ja ollut yhdessä Danin kanssa jo seitsemän vuotta. Viisitoistavuotias Evie, joka on kohta lähdössä opiskelemaan, rakastaa Dania kuin omaa isää, eihän hän juurikaan muista muusta.

Tuomio oli podcast, joka jakaa oikeuden uusiksi. Edellisellä kaudella tuotanto ja kuulijat olivat yhdessä onnistuneet keräämään todisteet joilla saatiin vapautettua 20 vuotta syyttömänä vankilassa istunut mies. Sillä he olivat onnistuneet kohoamaan lukuisten true crimejen joukosta maailmanluokan ilmiöksi. Uuden kauden traileri järkyttää Hannahia.  Seuraavaksi kohteeksi he olivat valinneet kirjallisuuden professori Graham Cattonin, Hannahin edesmenneen puolison.

Ensimmäinen jakso käsittelee murhasta tuomittua Mikea, mutta jo toinen jakso alkaa etsiä oikeaa murhaajaa ja kuka onkaan tarjottimella ellei Hannah. Kaikki kymmenen vuoden takainen kaivetaan esiin, tuotanto lähestyy kaikkia millään tapaa asiaan liittyneitä. Hannah katsoo podcastit yhdessä Danin kanssa, välillä Evienkin, tarkkaillen huolestuneena miten nämä reagoivat uusiin paljastuksiin, kumpaa he uskovat. Koko ajan lukija tietää Hannahilla olevan miehensä kuolemaan liittyviä salaisuuksia, sillä Hannah tuskailee miten kauan menee ennen kuin kaikki paljastuu. Ihmisten tuijotus, kun he tunnistavat hänet, tai kauniisti "perhevapaaksi" naamioitu kehotus olla enää ilmestymättä työpaikalle, eivät ole ollenkaan pahinta mitä hän tulee löytämään edestään. 

Ensimmäinen jakso on ollut julki vasta yhden päivän.

Ja minä kudon jo valheen verkkoa. 

Samaan aikaan tapahtumiin liittyy Hawkwoodin kartano, jota ympäröivästä kylästä Hannah oli ostanut kuin suoraan satukirjasta olevan mökin saatuaan Grahamin vakuutusrahat. Kukaan ei tiennyt todellista syytä hänen muuttoonsa juuri tuon raunioituneen, pitkään hylättynä olleen, vielä 1950-luvulla sairaalana toimineen kartanon maille. Ja nyt kuin onnen kaupalla tuttava menneisyydestä ostaa kartanon remontoidakseen sen ja Hannahille aukeaa mahdollisuus päästä tutkimaan kartanoa. Samalla Hannahista alkaa tuntua, että tapahtumat hänen ympärillään elävät omaa elämäänsä, eivätkä ihmiset enää usko häntä. 

Mitä pidemmälle etenemme kartanossa, sitä musertavammalta sen tuho näyttää. Se on lannistavaa: vanhan musiikkihuoneen katto on täysin romahtanut, yläkerran olemattoman lattian läpi kasvaa puu. Potilashuoneiden käytävään lankeaa valo lattian kannatinpalkkien lomasta, eivätkä palkit pitele pystyssä yhtään mitään. Huoneet sulautuvat toisiinsa seinien murentuessa. Valtavan kylpyhuoneen lattia, seinät ja katto ovat kauttaaltaan sammalen peitossa, yksinäinen halkeillut kylpyamme nököttää vääräsäärisenä huoneen keskellä. 

Koko hanke on mahdottomuus ellei siihen sijoita valtaisaa määrää aikaa ja rahaa, ja silloinkin epäilen, että se saattaa olla pelkkää unelmaa. 

Olet vain kateellinen, Graham kuiskaa. 

Kuiskaus on muisto, olen varma siitä. 

Olipahan melkoinen psykologinen trilleri! Tämä oli kirja joka minun olisi pitänyt kuunnella yhdessä mieheni kanssa jollain pidemmällä automatkalla, sillä olisin niin halunnut spekuloida hänen kanssaan ihan kaikkea. 

Hawkwoodin kartano oli hyvä lisä kirjaan ja nautin todella siitä kummitusmaisesta tunnelmasta joka vallitsi sekä kartanossa että Hannahin pään sisällä hänen siellä oleillessaan. Kirjan loppupuoli oli todella yllätyksiä täynnä, enkä nähnyt mitä oli luvassa. Loppuratkaisu se vasta erikoinen olikin.

Osallistun tällä kirjalla myös Dekkariviikko kirjablogeissa -tapahtumaan, jota emännöi tänä vuonna Kirsin kirjanurkka. 

Rosa Liksom: Väylä

 

Rosa Liksom: Väylä

Like, 2021

Lukija: Anna Saksman

Kesto: 7 h 22 min

Jokaisesta tienhaarasta tuli mukaan lisää karjaa, useimpia ajoivat nuoret tytöt kuten nimetön kertoja yhdessä toisella kymmenellään olevan Katrin kanssa, joistain olivat vastuussa vielä pienemmät lapsetkin. Yhdeksänvuotias poikakin saattoi olla jo kelpo työmies.

Nautoja oli letkassa toistasataa, lisäksi vasikoita, hiehoja ja pienempää sonnikarjaa. Pärekoreista kuului kaakatusta, puulaatikoista possujen vinguntaa. Veriklimppejä yskivät vanhukset lotat ottivat eri jonoon, sanoivat että sairaat pääsevät väylän länsipuolelle, kulkutautisairaalaan. 

Postipolkua lähesty muutama vanhempi saksalainen sotilas. Net liityit ensin meän kolonnan perhään, mutta jo kohta ohitit meät. Mie seurasin ko net pyöritit vintilällä joka toisseen sähkötolppaan reiän, tungit reikhään panoksen ja sanoit räjhäyttävänsä sitte ko olemma menheet menojamma. Joka toisen tolpan net sahasit puolivälistä poikki.

Kun he pääsivät väylän rantaan, kävi ilmi, että äiti ja setä olivat jo menneet länteen, vaikka alunperin oli sovittu että nämä odottavat heitä tyttöjä ja karjaa. 

Kotona tytön äiti oli tuijottanut ikkunasta ulos ja sanonut, että jos olisi tiennyt millaista oli elämä maalaistalossa, ei olisi koskaan tullut. Äiti olikin melko kiinnostava hahmo tässä tarinassa, kykenemätön tarjoamaan tyttärelleen turvaa jota tämä olisi nuorella iällään ja vieläpä sotatilanteessa kipeästi tarvinnut, mutta ilmeisesti hän oli niin rikki, ettei kyennyt parempaan. 

Evakot ja pakolaiset ovat viime vuosina termeinä hämärtyneet, jopa lähentyneetkin, vuonna 2015 käynnistyneiden tapahtumien jälkeen. Itselläni ei ole sukua rajantakaisessa Karjalassa, oman isäni vanhemmat olivat ruotsia äidinkielenään puhuvia suomenruotsalaisia jotka kuitenkin antoivat lapsilleen suomalaiset nimet. Mieheni taas on molemmin puolin karjalaista evakkosukua. Hän on koko ikänsä, yli 50 vuotta, asunut tällä samalla kylällä jonne hänen isovanhemmilleen, kuten muillekin samalta kylältä lähtöisin oleville evakoille, osoitettiin talonpaikat. Vuorotellen nämä rakensivat toisilleen talkoilla rintamamiestalot. Mieheni mummon talossa asui kolme perhettä: mummo ja pappa sekä heidän kaksi tytärtään perheineen. Kun lähestyttiin 80-luvun puoltaväliä ja mieheni oli lukiossa, molemmat siskokset raivasivat mummon ja papan maille omat tontit ja rakensivat talonsa viekukkain. Siihen asti mieheni asui ja eli mummon ja papan kanssa, eikä koskaan kuullut heidän puhuvan itsestään tai menneisyydestään pakolaisina, vaan aina evakkoina. 

Mieheni mummo oli paikallisen Karjala-seuran pääorganisaattori, kirjoittaen mm näytelmiä joita he kiersivät esittämässä valtakunnallisilla kesäjuhlilla. Mieheni ei aina ollut yhtä innoissaan pakollisista osallistumisista kaikkeen toimintaan, etenkin vastahakoiset hiihtokilpailut ovat porautuneet mieleen, mutta on toisaalta hyvin tietoinen juuristaan ja on tehnyt valtavan työn vuosien mittaan virtuaalista sukupuuta rakentaessaan. Joka kerta kun hän kuulee jonkun rinnastavan Karjalan evakot ja pakolaiset, reaktio on sama. Hän vinkkaa heille, jotka eivät erota termejä toisistaan: Pakolaiset lähtevät pois sodan jaloista. Osa lähtee, valtaosa jää, jokainen perhe tekee oman päätöksensä. Evakot, oman maan kansalaiset, määrättiin valtion toimesta lähtemään kodeistaan.

Kirjassa puhutaan moneen otteeseen pakolaisista ja vaikka Lappiinkin annettiin evakuointimääräys, oli siinä eroa Karjalan vastaavaan. Lapin ja lähiseutujen siviiliväestöstä evakuoitiin noin 75% ja valtaosan evakkotaival jäi melko lyhyeksi. Jälkeenpäin onkin kauhisteltu sitä, miten tiheästi miinoitettuun maahan annettiin lupa palata niin pian. 

Äänikirjan lukijaa on paljon kehuttu suorituksestaan. Saksman kuuluu yleensä suosikkeihini, nyt minulla kesti tovin tottua murteen ääntämiseen, mutta kyllä se ennen pitkää lakkasi häiritsemästä. 

Antti Rönkä: Nocturno 21:07

 

Antti Rönkä Nocturno: 21:07

Gummerus, 2021

Lukija: Ville-Veikko Niemelä

Kesto: 4h 38min

Antin ollessa kolmentoista, kuudennen luokan kevätjuhlan iltana tarkalleen kello 21:07, se tapahtui. Katsottuaan Shakiran videota Hips Don't Lie hän ei ollut enää lapsi. 

Hän makasi ja odotti että hengitys tasaantuisi ja että kaikki palaisi ennalleen, vaikka odotuksen alla kyti hirvittävä totuus, ja vaikka kihelmöivä, turruttava veri kohosi hänen kaulassaan ja ohuissa käsivarsissaan, ja vaikka kellon numerot tuijottivat yöpöydältä viiltävän tarkkoina, ja vaikka niiden välissä kaksoispiste vilkkui tyynen armottomana ja julisti samaa kytevää totuutta: mitään paluuta ei ollut. 

Tavarat olivat huoneessa tutuilla paikoillaan, mutta Antista tuntui, että nekin tuijottivat häntä paheksuen. Maisema ikkunasta oli ennallaan, mutta Antti ei enää kuulunut siihen maailmaan. Vain tuntia aiemmin hän oli ollut puhdas ja onnellinen, ja nyt hän oli pilannut sen kaiken. Miten tällainen ihminen voisi enää istua samassa ruokapöydässä isän, äidin ja pikkusiskon kanssa?

He asuivat pienellä paikkakunnalla, keskusta tarkoitti yhtä katua jonka varrella oli 80-luvulla rakennettuja liiketaloja. Antti ei istunut kylän perinteiseen muottiin jossa poikien piti olla urheilullisia, hän soitti koskettimia. Toisaalta hän oli oppinut, että hänen sukupolvensa saattoi ryhtyä mihin tahansa ja koota tulevaisuutensa kuin irtokarkkipussin kunhan vain uskoi siihen mitä halusi, joten hän oli päättänyt ryhtyä rocktähdeksi. Hän aikoi tienata miljoonia, ostaa autoja ja huviveneitä, muttei koskaan huumeita tai edes alkoholia.  

Kun Antti kuuli mökillä vanhempien supattavan, että ovat hänen käyttäytymisestään huolissaan, hän rohkaistui kertomaan näille. Onko se vaarallista? Kun isä huokaisee helpotuksesta, että he olivat pelänneet jo vaikka ja mitä, Antti ei oikein ymmärrä. Ei kai sellainen oikein voi olla?

Toisessa aikatasossa aikuistunut Antti asuu Helsingissä. Hänen oli ollut pakko päästä pakoon Anttia. Hän oli alkanut myös tapailla tyttöä johon oli tutustunut lukiossa. 

- Mitäs sä meinaat opiskella? Lumin äiti kysyi. 

Äiti leikkasi lohkon brietä suolakeksin päälle ja otti ison kulauksen viiniä. Miksi hän otti niin ison kulauksen? Ja tärisikö äidin käsi vähän?

- No siis... kirjallisuutta ja kasvatustieteitä. 

Eihän sellaista kukaan voinut opiskella, varsinkaan jos oli mies ja pitkä niin kuin Antti oli, pitkän miehen pitäisi tehdä jotain järkevää, pelastaa maailma. 

Toisaalta piti olla oma itsensä. Muut tykkäävät sinusta jos olet vain oma itsesi. Ole nyt saatana oma itsesi. 

- Okei, Lumin äiti sanoi. - Eli äikänopettajaksi?

Lumin isä katsoi Anttia muuttumattomalla, huolestuneella ilmeellään, ja kynttilän tulinen valo lepatti hänen kasvoillaan. Kivestä veistetty Beelzebub. 

Mutta Helsingissäkin Antti vainoaa häntä edelleen, katsoo vähän väliä peilistä itkuisena poikana, anelee, onko se oikein? Antti on tuhonnut kaikki hänen ihmissuhteensa, juonut ja sekoillut, hyppinyt tytöstä toiseen, mutta nyt hänellä olisi Meri, ihana Meri jota hän on tapaillut jo pidempään ja joka haluaisi hänen kanssaan lapsen, mutta se on toisaalta vihoviimeinen mitä Antti haluaa. Ei hänen kaltaistensa kuulu lisääntyä, ei, hän haluaa "tappaa Antin". 

Tämä oli kyllä aikamoinen kirja. Olen lukenut Rongältä hänen esikoisensa, Jalat ilmassa, joka kertoi alakoulussa kiusatusta pojasta. Nyt on siirrytty ajassa yläkoulun puolelle ja teemaksi nousee koko nuoruutta ja opiskeluvuosia sävyttävä häpeä oman seksuaalisuuden heräämisestä. Tällaisia kirjoja todella tarvitaan. Näitä tarvitsevat nuoret tytöt ja pojat, mutta ei tätä lue tällainen viisikymppinen nainenkaan niin etteikö matkan varrella tulisi mieleen milloin mikäkin itseä aikoinaan hävettänyt asia. Seksuaalinen herääminen ei ole kivutonta vaikka välissä on vuosikymmeniä, eikä toisaalta koskaan ole liian myöhäistä käsitellä omaa nuoruuttaan. 

Antti kysyi läpi kirjan yhtä ja samaa saamatta koskaan kunnon vastausta. Minullakin olisi yksi kysymys. Antin tyttöystävät ovat Lumi ja Meri. Onko nimissä jotain tarkoituksellista symboliikkaa?

Kuuntelin kirjan täsmävalintana Helmet lukuhaasteen kohtaan 47-48, Kaksi kirjaa joiden kirjoittajat kuuluvat samaan perheeseen tai sukuun. Toiseksi kirjailijaksi olen siis valinnut Röngän isän, Petri Tammisen. Kirja on ehkä Musta vyö, mutta saa nähdä mikä lopulta päätyy luureihin. 

Piia Heikkinen: Ekotrippi

 

Piia Heikkinen: Ekotrippi

Basam Books 2022

(paperikirja '21)

Lukija: Piia Heikkinen

Kesto: 8h 22min

Minna on kolmen lapsen yh-äiti, jolla lapset ovat vuoroviikoin. Kuopus Jesse on vasta kolmevuotias ja keskimmäinen Joona on tokaluokkalainen. Esikoinen Siiri on 12-vuotias ilmastotietoinen esiteini, jota hävettää moni asia heidän perheessään, kuten se ettei heidän autonsa ei ole hybridi. Perheeseen kuuluu myös koiravanhus Rambo. 

Minna päättää ottaa itseään niskasta kiinni ja kantaa osaltaan vastuunsa ekoteoista, niin että Siirikin saisi olla vielä ylpeä äidistään! 

Jääkaapin oveen Minna kiinnittää kymmenen uutta käskyään. Tästä lähtien hän lajittelee biojätteet, välttää muovia ja roskaruokaa, jättää lihansyönnin (vaikka ajatus menetetystä joulukinkusta meinaakin pillauttaa itkuun) ja löytää uudestaan luonnon ja äiti Maan. Telttaretkelle? Geokätköilemään vai sienestämään? Joonan voisi ainakin ilmoittaa partioon ja ryhtyä Siirin kanssa roskaplokkariksi. 

Eli yhdistän roskien keräämisen lenkkeilyyn. Siitä hyötyy keho, mieli ja ympäristö. 

Röyhistän vaistomaisesti rintaani. Tämä oli kenties mainioin ideani. En malta odottaa että Siiri kuulee uudesta harrastuksestamme! Emme tyydy muovipakkausten keräilyyn kotona, vaan haravoimme lenkkipolkujen reunat tupakannatsoista ja karkkipapereista puhtaiksi. 

...

Näin sieluni silmin Siirin sohaisevan nätin sormensa likaiseen neulaan kuin Ruusunen värttinään, mutta ikiunen sijaan se vajoaisi hepatiitin aiheuttamaan kuumekoomaan. Värähdän ajatuksesta.

Siiriä äidin elämänmuutos aluksi epäilyttää, äiti kun saa aina päähänpistoja jotka myös unohtuvat nopeasti. Isän nykyinen, Karita, on jo pitkään pitänyt blogiakin samoista asioista ja lapsille on tuttua, ettei isäviikoilla syödä lihaa tai maitotuotteita. Joona parkaisee kun näkee äidinkin jääkaapissa kaurajugurtit. 

Muutaman mutkan kautta Minnasta tulee somehitti ja lasten koulun ja Jessen päiväkodin esikuva, niin että koulusta ryhdytään ajamaan Suomen ensimmäistä hiilineutraalia opinahjoa. Siirikin on äidistä niin ylpeä että jopa halaa tätä kavereiden nähden! Äidin vanavedessä Siiristä tulee koulussa suositumpi kuin koskaan, joskin aina löytyy kettuilijoita, enimmäkseen kutosluokan poikia - ja näiden vanhempia. Omissa kavereissa joskus ärsyttää se miten ne ohjailevat häntä, jos hän erehtyy esimerkiksi puhumaan rinnakkaisluokan söpön pojan kanssa broilerien tehotuotannosta, ovat he heti huomauttamassa etteivät broilerit ketään kiinnosta. Eivätkö kaverit ymmärrä, että kaikki nämä asiat liittyvät yhteen, että ihmisten tekemät valinnat ovat kokonaisuus?

Minnan tiedot aiheesta kertyvät päivittäin. Nyt täytyy kaupassakin olla erityisen skarppina, ettei vain mitään vahingollista päädy roolimallin ostoskärryyn. Joonan ja Jessen aiheutettua kiukunpuuskia lukuisilla hyllyväleillä kassajonoon selviytyminen onkin urotyö. Onko liika kuitenkin liikaa?

- Hetkinen... Tartun Siirin linjastolle laskemaan roll-on deodoranttiin. - Tossa on alumiinia, vaikka se onkin Cruelty Free -tuote. Tuo hiussuihke on silkkaa myrkkyä, ja hei, mikäs tää on, joku teinarilehti? Et kai sä kulta halua törsätä viikkorahojas tollaseen hömppään? Liekö edes printattu joutsenmerkkipaperille?

Jotenkin luulisi, että Siiri olisi mielissään kuluttajaäitinsä tarkkaavaisuudesta, mutta sen ilmeestä ei taaskaan saa selvää. Se kohauttaa harteitaan ja lähtee viemään ostoksia takaisin hitain askelin.

Ekotrippi on toki parodia överiksi menevästä ilmastoahdistuksesta,

mutta tällainen keski-ikäinen, joitain, mutta vain joitain asioita tiedostava oppii siitä samalla paljon. Tiedän, että avokadot tarvitsevat paljon vettä kasvaakseen, enkä osta niitä, mutta toisaalta, yhteen kahvikupilliseen käytetyt pavut tarvitsevat 140 litraa vettä. Juon tänäänkin kolme kupillista. Ei, vaan mukillista. En tiedä minkä kokoisesta kupista tuossa puhutaan, kun ne tassilliset "mummokupit" ovat jääneet kai kaikilla arkikäytöstä perintöastioiksi. En kuitenkaan tiedosta kahvinjuontia muuten kuin kauppalaskussa, sen verran paljon paketin hinta on viime aikoina plompsahtanut. Opin juomaan kahvia vasta kolmekymppisenä. Sitä ennen kahvista kieltäytyminen oli vanhempien ihmisten luona kyläillessä jopa noloa, siitä tehtiin aina niin iso numero. Voi voi, mitä tuolle nyt voi tarjota, taisi raksuttaa monen päässä siinä kohtaa. Juovatkohan nykynuoret enää kahvia, onko asia kääntynyt toisinpäin ja kahvin juomisesta alkaa tulla noloa. 

Parikymppisenä tein tietoisen valinnan olla enää ostamatta uutta talvitakkia, jonka hupussa on aito karvareunus. Ne olivat siihen aikaan todella yleisiä, "kaikilla" kavereillani oli samantyyppisiä pohkeisiin, lähes nilkkoihin ulottuvia karvahuputettuja toppatakkeja. Tein vuosia vapaaehtoistyötä HESY:llä puhelinpalvelussa ja sitten kissahoitopaikkana ja otin omakseni kaksi löytökissaa. Aikaan ennen pariutumista lihansyöjämieheni kanssa, pitkälti juuri HESY:llä omaksuttujen asioiden myötä, kulutin hyvin maltillisesti lihatuotteita, mutta olen aikaa sitten lipsunut takaisin pihviosastolle. 

Muutenkin tuntuu siltä, että se mitä on tehnyt ja päättänyt 30 vuotta sitten, ei enää ole kummoista, nykyään on itsestäänselvyys ettei toppatakissa ole karvareunusta enkä ole sellaisia nähnyt ikiaikoihin myynnissäkään. Nykypäivän parikymppinen pitäisi ostotottumuksiani yhtä vanhanaikaisina kuin itsekin samanikäisenä näin keski-ikäisten valinnat. Ehkä tämä jatkuu sukupolvesta toiseen, onko se mahdollista kun kyse on maapallosta? Joka tapauksessa kirja herätti paljon ajatuksia ja se on ollut kirjailijan tarkoituskin. Huumori on hyvä keino tavoittaa monenlaisia lukijakuntia ja tässä kirjassa huumori toimii mielestäni oikein hyvin, sekä viihdyttävästi että osuvasti. 

Oli muuten loistava valinta että kirjailija luki Ekotripin itse! Hän voisi mielestäni lukea muidenkin kirjoittamia kirjoja, sillä oli kiva pitkästä aikaa kuunnella tällaista eläytymistä suomalaiselta lukijalta. 

Kirsi Pehkonen: Juuret Jylhäsalmella

 

Kirsi Pehkonen: Juuret Jylhäsalmella

Jylhäsalmi #3

Karisto, 2020

Lukija: Elina Keinonen

Kesto: 7h 23min

Ella-Maria Sulkanen, kavereille Emppu, omasi juuret Jylhäsalmella. Hän oli muuttanut jo nuorena kaupunkiin ja metallialalle töihin, mutta työnantaja oli joutunut nyt lomauttamaan hänet, eikä Emppu tiennyt jatkuisivatko hänen työnsä ylipäätään. Jos nykyinen yritys ei jatkossa tarjoaisi hänelle toimeentuloa, hän saattaisi joutua muuttamaan ihan toiselle puolelle Suomea, joten hän halusi katsoa tilannetta rauhassa.

Niittylahden tilan kuopus, vain pariviikkoinen vielä nimetön tyttövauva sen sijaan piti äitinsä Helin kiireisenä Jylhäsalmella. Niinpä Emppu oli tullut auttelemaan ystäväänsä, joka piti lisäksi pitopalvelua ja toimitti leipiä ja piirakoita lossikahvilaan. 

Emppu ja Heli olivat olleet samalla luokalla koulussa, kuten oli ollut myös Sampo, johon Emppu törmäsi heti ensimmäisellä työkeikalla hautajaisissa. Sampo ei ollut koskaan lähtenyt Jylhäsalmelta, vaan asui edelleen kotitalossa Kantinkulmalla. Heli kutsui hänetkin vanhoja muistelemaan ja Empun oli helppo tulla tämän kanssa juttuun.

Notkon Pauli oli toinen mies jonka kanssa Emppu monesti törmäsi. Mies oli jäänyt leskeksi ja pienten tytärten yksinhuoltajaksi kun hänen vaimonsa oli yllättäen menehtynyt. 

Mutta mitä mitä, eikö Jylhäsalmella olekaan ikuinen kesä? Menin lankaan tämän kirjan kanssa, kun oletin automaattisesti sen sijoittuvan kesään ja kansikuvakin puhui sen puolesta, mutta alussa elettiinkin ensimmäisen ja toisen osan jälkeistä kevättä. Päähenkilö kävi vielä järven jäällä hiihtelemässä ja lossikahvilan avajaisia suunniteltiin vappua edeltävälle viikonlopulle. Toisaalta kirja ei ollut paljolti jäljessä kuunteluhetkestä, kun se oli luureissani toukokuun alkupuolella, joten siinä mielessä ajoitus oli kohdillaan.

Lukijat ovat sarjassa vaihtuneet, mutta ensinnäkään se ei tässä niin haittaa kun päähenkilötkin ovat joka kerta uudet, toisekseen he ovat kuulostaneet hyvinkin samanlaisilta, heleä-äänisiltä nuorilta naisilta jollaisiksi ajattelen myös kirjojen sankarittaret. Osat neljä ja viisi lukeekin sitten tämä samainen Elina Keinonen. Yksi missä äänikirja häviää painetulle, on kirjassa käytetty murre, kun vanhemmat paikalliset sitä puhuvat. Kukaan kolmesta lukijasta kun ei ole lainkaan edes yrittänyt kuulostaa ihmiseltä joka ko. murretta luonnostaan puhuisi vaan lukee sanat paperilta kuin yleisen puhekielen ja se on tuskaisaa kuultavaa. Siinä mielessä on onni, että vain vähemmän kirjoissa esiintyvä vanhempi väki murretta puhuu, vaikka muuten olisin tällaisesta lisästä mielissäni. 

Anna Fredriksson: Elokuinen retki

 

Anna Fredriksson: Elokuinen retki

Storyside, 2019

Alkuteos: Augustiresan, 2013

Lukija: Outi Vuoriranta

Kesto: 10 h 3 min

Jenny ja Johan olivat tavanneet kahdeksan vuotta sitten, rakastuneet ja menneet naimisiin. Johanilla oli edellisestä liitostaan kaksi poikaa, nyt varhaisteinejä. Jenny on aina tiennyt, ettei halua omia lapsia.

Jenny oli ollut samassa työpaikassa jo yhdeksän vuotta, mutta edellissyksynä hänen työnkuvansa oli muuttunut, kun hän oli saanut ylennyksen henkilöstöpäälliköksi. Silloin hänen oli pitänyt vakuuttaa työntekijät siitä, ettei irtisanomisia huhuista huolimatta olisi luvassa ja varautua ottamaan vastaan iskut vuotta myöhemmin, kun irtisanomiset kuitenkin toteutettaisiin. 

On elokuu, ilmassa on jo hiven syksyn tuntua mikä tuntuu yhtä aikaa haikealta kuten syksyt aina, mutta myös helpottavalta kuuman kesän jälkeen. Neljä ystävystä, Jenny, Anja, Petra ja Martina, olivat viiden päivän irtiotolla Ystadiin. Jenny oli tehnyt suunnitelmat; etsinyt kivoja nähtävyyksiä ja hyviä ruokapaikkoja, suunnitellut reitin ja hoitanut etukäteen kaikki hotellivaraukset. Oli vain hyvä, kun oli ollut muutakin mietittävää kuin petolliseksi osoittautuva mies. 

Anjan hän on tuntenut pisimpään, jo koulusta saakka. Martinaan hän oli tutustunut kielikurssilla Englannissa ja muutamaa vuotta myöhemmin hän oli saanut työkaverikseen Petran. Jennyn kautta heistä kaikista oli tullut ystäviä. 

Kirja liikkuu kahdessa lähekkäisessä aikatasossa, ystävysten Skånen reissussa ja sitä edeltävissä tapahtumissa Jennyn työpaikalla. Töissä kaikki muuttui kun Jenny sai ylennyksen ja tilanne kärjistyi sellaisen mittaluokan työpaikkakiusaamiseksi, että minun oli paha mieli hänen puolestaan, olkoon miten fiktiivinen hahmo tahansa. Sitten kun kierrokset vain kovenivat joka taholta, minua alkoi jo ahdistaa, myös se, että Jenny sieti kaiken pyytämättä apua ja kaikki vain jatkui ja jatkui. Aloin jo miettiä onko tässä joku sellainen twisti, ettei asiat olekaan todellisuudessa menneet niin kuin Jenny tässä kertoo, koska Jennynhän olisi pitänyt olla jo burnoutissa ja sairauslomalla. Työpaikkakiusaamista oli tässä käsitelty uudesta näkökulmasta, kun kiusaaja ei ollutkaan korkeammassa asemassa oleva. Lopulta sitä twistiäkin ilmeni, mutten spoilaa siitä enempää. 

Anna Fredrikssonilta on ilmestynyt kolme äänikirjaa vuonna 2019, mutta ainakin Nextoryssa niitä on kuunneltu hyvin vähän. Suomennettuina painettuina kirjoina näitä ei ole ilmeisesti ilmestynyt ollenkaan, eikä äänikirjapalvelussakaan ole vaihtoehtona lukea e-kirjaa. Harmi, sillä kiusaamisahdistuksesta huolimatta pidin tästä kirjasta paljon. Luulin sitä kevyemmäksi, huolettomammaksi, jotenkin nimensä veroiseksi pikku retkeksi, mutta siitä rakentuikin moniulotteinen matka.