Tuula-Liina Varis: Sattunut syntymään

Tuula-Liina Varis: Sattunut syntymään

Wsoy, 2020

358 sivua

Kirja on lainattu Ylöjärven kaupunginkirjastosta.

Vuonna 1942 ei syntynyt paljoa lapsia kun miehet olivat rintamalla, mutta Essi ja Assi tulivat maailmaan, syntyivät Annin pikkusiskoiksi. Odottavat äidit saivat kyllä ylimääräisiä korttiannoksia, mutta aliravitun äidin kaksoset syntyivät pieninä ja heikkoina, eikä heidän alkuun kuviteltu pysyvän pitkääm hengissäkään. Muutenkin oli ollut järkytys kun terveyssisaren olettamat jälkeiset osoittautuivatkin toiseksi vauvaksi eikä isä siitäkään huolimatta saanut toivomaansa poikaa. Isosisko Anni oli syntynyt juuri ennen Mainilan laukauksia ja lapsiluku jäi näihin kolmeen.

Assi tunsi heti pienestä pitäen olevansa ylimääräinen, "sattunut syntymään". Esikoinen oli äidin tyttö, kiltti pikku apulainen joka juorusi äidille kaikki Assin tekemiset, ja 20 minuuttia nuoremmalla Essillä oli kuopuksen asema. Assi kaipasi äidin hyväksyntää, mutta läheisemmäksi hänelle tuli Purhosen täti, heitä usein äidin töissä ollessa hoitanut Karjalan evakko joka liekutti tyttöjä sylissään ja oli aidosti lapsirakas. Kun Assi yritti lähestyä äitiä, tällä oli tapana tokaista että mees nyt siitä kiehnäämästä. Assi itkikin pitkät itkut kun perhe muutti pikkukylästä kauppalaan Loimaalle ja Purhosen täti tuli enää kerran käymään. 

"Aina saa hävetä" on lausahdus joka toistuu usein. Mitä jos joku talossa saa tietää, että iso tyttö nukkuu häkkisängyssä? Kaikki nauravat hänelle. Aina saa hävetä. Tai silloin kun tarhassa leikkitäti käskee vaihtamaan värikynän oikeaan käteen ja piirustuksesta tulee kamala, tai Essi juoruaa Assin poranneen kun pojat kiusasivat koulussa.

Kiusaa takas, äiti naurahtaa. Ei Essi tommonen porukolli ole, äiti sanoo myöhemmin isälle, Assi kuulee sen ja taas on hävettävä, hän on hankala lapsi, tekee kaiken väärin, ja kädetkin on väärinpäin, hän on kokonaan väärä, ykspäinen porukolli. Hän ei ymmärrä, miten voisi muuttua ihan tavalliseksi. Että äiti olisi tyytyväinen ja tykkäisi.

Kaksoset ovat kolmetoistavuotiaita,  kun äiti kertoo vakavan uutisen. Hän joutuu sairaalaan leikkaukseen, koska hänellä on "kasvi vatsassa". Isä vie tytöt sairaalaan vieraisille, pyhävaatteissa ja puhtaissa kengissä. Assi ei muista, että kotona he olisivat koskaan olleet yhtä lähekkäin ja yhtä kilttejä toisilleen kuin siinä sairaalasängyn vieressä. Isä pitää äidin kättä kädessään, silittää sitä, onko sellaista nähty koskaan kotona? Ei ole. 

Vihdoin päästään rakentamaan omaa taloa, mutta se viekin sitten kaikki rahat. Äiti on tyytyväinen kun Anni menee kauppaopistoon, kaksosten lukionkäynti on taas turha menoerä. Koulu menee mitenkuten, ehdotkin tulee algebrasta. Ylioppilastutkintoon Assi kuitenkin pänttää, saa jopa äidinkielestä laudaturin. Poikaystävä Jarmo hakee Turun yliopistoon opiskelemaan suomen kieltä ja kirjallisuutta, joten sinne Assikin hakee ja molemmat saavat opiskelupaikan. On mahtavaa,  kun ei enää ole laiska, vastahankainen, nyrpeä ja opettajan kysymyksiä pelkäävä koululainen, joka tuijottaa tunnilla ikkunasta ulos, eikä uskalla viitata, vaikka tietäisikin oikean vastauksen. Ja äkkiä onkin aikuinen ihminen, jolle puhutaan kuin täyspäiselle aikuiselle ja jonka pitää itsenäisesti hoitaa opintonsa, olla läsnä luennoilla ja lukea tenrreihin niin, että pääsee niistä läpi. Jarmon kanssa Assi muuttaa Helsinkiin, vastahakoisesti tosin. Siellä hän tapaa Runoilijan, jonka kanssa liitto kestää pidempään kuin Jarmon, ja liitosta syntyy myös tytär. Runoilija rakastuu kuitenkin toiseen naiseen ja muuttaa Ruotsiin. Runoilija kirjoittaa Assille: "Ajattelen sinua hellyydellä nyt, kun emme enää ole toistemme tiellä." 

Assin "pelastaa" Miska, jonka kanssa muutetaan kohta Itä-Suomeen, kun mies saa sieltä nimismiehen viran. Assi on tehnyt uraa vapaana toimittajana ja muutonkin jälkeen kirjoittaa kolumneja. Vähitellen häntä pyydetään kirjoittamaan muutamaan muuhunkin lehteen, ja lopulta tulee se päivä, jona hän pystyy maksamaan osuuskauppaan koko kuukauden ruokalaskun omilla tuloillaan. 

Kirjan ehdottomasti parasta antia oli sen luoma ajankuva, kuten Variksen romaaneissa yleensäkin. Muutamaan otteeseen ajankuvaa elävöitettiin "lehtileikkeillä" sen hetkiseltä vuosikymmeneltä.

Kansanhuollon joululahjat 
Näin paljon enemmän nautintoja verrattuna tähänastisiin määriin on kansanhuolto lehtemme painoon mennessä luvannut henkeä kohti joulukuussa.
Kolme askia pillitupakkaa
puoli pakettia Sirkku-palasokeria
paketti kahviketta
15 karamellia
paketti jauhoja
purkki sakariinia
SK 1942

Jotenkin hienoa näin omakohtaisessa romaanissa on nähdä se, ettei Varis ole katkera menneille, vaikka on joutunut kokemaan niin paljon, niin lapsuudenperheensä kuin esimerkiksi Runoilijan taholta. Liitto oli myrskyisä, mutta välit säilyivät ja Runoilija kävi myöhemmin heillä monet kerrat kylässäkin. Lapsuusajoista voitaisiin nykypäivänä todeta, että kylmäkiskoisen äidin tarjoama kiintymyssuhde oli turvaton. Kaksosethan usein tukeutuvat toisiinsa ja olisi luullut noissa oloissa juuri niin käyvän, mutta Assi ja Essi tuntuivat jäävän kummallisen vieraiksi toisilleen ja Anni heille molemmille. 

Variksen teokset ovat mieleeni, mistä kertoo sekin, että tämä on jo neljäs lukemani. Lukulistalle pitää ehdottomasti lisätä vuonna 1994 ilmestynyt Kilpikonna ja olkimarsalkka, joka kertoo Variksen ja Runoilijan, eli Pentti Saarikosken liitosta. Myös '99 ilmestynyt Maan päällä paikka yksi on olisi kiinnostava, sillä sekin kertoo Variksen lapsuusvuosista. 

Aiemmin lukemani ja bloggaamani Variksen kirjat ovat:

Että tuntisin eläväni (novellikokoelma)
Naisen paras ystävä 
Huvila

Eppu Nuotio: Anopinhammas (Ellen Lähteen tutkimuksia 2)

Eppu Nuotio: Anopinhammas (Ellen Lähteen tutkimuksia 2)

Otava, 2018

Lukija: Tuija Kosonen

Kesto: 7 h 14 min

Ellen on lähtenyt puutarhamatkalle Andalusiaan, matkalle jolla on osanottajia ympäri Eurooppaa. Ryhmää on vetänyt kuusikymppinen Carlos, joka on flirttaillut Ellenille koko viikon ja ollut tarjoamassa käsivarttaan, vaikka tie olisi ollut viivasuora. Kiertomatka on nyt päättymässä upeaan valkoiseen hotelliin ja sen puutarhaan, joka on kuin värien ilotulitus ja jonka pihalla huutelevat riikinkukot.

Hotellissa vietetään illalla hääjuhlaa ja valmistelut ovat täydessä käynnissä. Hääparin näkeminen tietää onnea, Ellen ajattelee, ja on yllättynyt kun hotellissa on myös suomalaisia vieraita, mutta se johtuu siitä, että hääparin sulhanen Mikael on turkulainen ja morsian Carmen on andalusialainen. Carmen taas pitää hyvänä enteenä sitä, että Ellen on kotoisin Turusta kuten sulhokin, ja kutsuu siksi Ellenin hääjuhlaan, Ellen puolestaan Carloksen avecikseen.

Carmenin perheelle nuorten rakkaus on tärkeintä, vaikka onkin surullista päästää tytär kauas Suomeen saakka. Mikaelin äiti Sirkka taas ei ole mielissään oikein mistään, hääpaikan kuumuudesta tai poikansa valinnoista ylipäätään.

Huuto herättää Ellenin keskiyöstä, kesken sikeimmän unen. Kirkuna halkoo pimeyden, sydän pyrkii rinnasta ulos. Ellen kompuroi ylös vuoteesta, vetää lakanaa ympärilleen, näkee parvekkeen avoimen oven, kuulee meren kohinan, mutta ei siltikään hetkeen tiedä missä on. Ei hetkeen käsitä, kuka karvainen ja hyvin alaston mies hänen sängyssään makaa. 

Riikinkukot ne vain huutavat, Carlos lohduttaa. Ellenin tulee miestä vielä ikävä.
Mutta aamulla kun Ellen herää ja on lähtemässä aamu-uinnille, hotellin edessä on ambulanssi ja tiedetään kertoa jonkun kuolleen sydänkohtaukseen. Carmen itkee lohduttomasti, hänen perheensä ja iso sukunsa lohduttavat häntä kun ambulanssi vie Mikaelin äidin mukanaan. Elleniä ei Turussa odota mikään kiireellinen, joten hän päättää jäädä vielä Andaluciaan auttamaan äkillisen menetyksen kokenutta suomalaisperhettä. Miten huono alku uudelle avioliitolle. Carmenia pelottaa miten anopin kuolema tulee vaikuttamaan heihin ja miten hän tulee pärjäämään yli Suomen pimeän talven, kun tuoreen aviomiehen suku tuntuu syyttävän häntä anopin kuolemasta.

Takaumissa siirrytään välillä menneille vuosikymmenille, maatilalle Mynämäellä, kun Mikaelin äiti on siellä miniänä. Mikaelin piti aloittaa häiden jälkeen uudessa työpaikassa Turussa, mutta kaikki muuttui, kun isä tarvitsi nyt poikaansa auttamaan samaisen maatilan töissä ja nuorenparin uusi vuokra-asunto Turun keskustassa piti sekin unohtaa. Mynämäellä Carmen palelee ihan konkreettisesti, eivätkä miniän ja appiukon välit ole sen lämpimämmät.

Myös ensimmäisestä osasta tutut Samuel ja tämän tyttöystävä Sindi sekä Silja (Innan kaverin Pilken äiti) ovat mukana. Nuoret ovat nyt 19-vuotiaita ja seurustelleet kohta vuoden, muuttaneet yhteen, tehneet graffiteja, matkustelleet. Samuel suorittaa siviilipalvelustaan ravintolassa ja Sindi on töissä kahvilassa, jossa häntä stalkkaa ei-toivottu, iljettäviä kuiskutteleva ihailija. Silja puolestaan on etsinyt seuraa Tinderistä ja turhautunut tarjontaan, kunnes tapaa Pekan ja rakastuu. Pekka voittaa nopeasti puolelleen myös Pilken.

Voiko tämä olla tottakaan, Silja ajattelee kun Pekka laskee tarjottimen pöydälle heidän väliinsä.Teetä juova mies, samassa kaupungissa asuva vapaa töissä käyvä mies. Mies joka saisi kenet tahansa, joka voisi olla kiinnostunut kenestä tahansa, mutta on kiinnostunut minusta.

Ellenin käy Carmenia sääliksi, kun naisesta tuntuu, että häntä yritetään savustaa pois maatilalta. Mikaelin täti Irmakin puuttuu joka asiaan ja yrittää ajaa hänet kumoon pimeällä kylätiellä. Ehkä yhteinen tekeminen auttaisi naista kotiutumaan, Ellen ajattelee ja istuttaa Carmenin kanssa sipulikukkia.

Ellen ja Carmen tekevät vielä viimeistä ryhmää, tiivistä tulppaanirykelmää, josta riittäisi Carmenille iloa huhtikuusta kesäkuulle saakka. Carmen asettelee sipuleita Ellenin ohjeiden mukaan kaivamaansa kuoppaan ja hänen silmänsä osuu johonkin valkeaan mustan mullan seassa. 
Hän kaivaa innoissaan, nostaa pieniä valkeita helmiä esiin mullan seasta ja esittelee niitä Ellenille kuin aarteita. 
- Helmet tietävät hyvää, Carmen sanoo. - Vihdoinkin hyvä enne. 
Ellen kääntelee Carmenin löytöjä käsissään. Helmiä ne eivät ole. Hampaita, hän ajattelee, muttei sano mitään, ei tahdo pelästyttää Carmenia, ei pilata hänen iloaan.

Näppärästi kulki juoni tässä toisessakin Ellen Lähteen osassa. On piristävää kun päähenkilö on rehevästi aikuinen nainen, kuusikymppinen. Veri ei roisku, poliiseja ei vilise, sen sijaan ratkotaan sukusalaisuuksia. Todellakin cozy crimea ja ihanan kesäistä, Andalucian lämmön oikein tuntee hyväilevän ihoa.

Elly Griffiths: Risteyskohdat (Ruth Galloway 1)

Elly Griffiths: Risteyskohdat (Ruth Galloway 1)

Tammi, 2019 (paperikirja 2017)

Alkuteos: The Crossing Place, 2009

Suomennos: Anna Kangasmaa

Lukija: Krista Putkonen-Örn

Kesto: 9 h 34 min

Mustat housut, musta muodoton yläosa. Hän ei juuri vaivaa silmiään vaatteita valitessaan. Hän pitää väreistä ja erilaisista kankaista, itse asiassa hän on varsin heikkona strasseihin ja putkihelmi- ja timanttikirjailuihin. Sitä ei tosin saisi selville tutkimalla hänen vaatekaappiaan. Siellä roikkuu tumma rivi housuja ja väljiä tummia jakkuja. Mäntypuinen lipasto on täynnä tummia puseroita, pitkiä villatakkeja ja mattapintaisia sukkahousuja. Ennen hän käytti farkkuja, mutta saavutettuaan koon 44 hän valitsee mieluummin sammarit, tietenkin mustat.

Ruth on arkeologi, joka on kohta täyttämässä neljäkymmentä. Hän painaa 80 kiloa ja pitää itseään läskinä. Hänellä on syrjäinen, pieni, yhden makuuhuoneen asunto, jossa hän asuu kahden kissansa Flintin ja Sparkyn kanssa ja jonka etupihalla kasvaa pelkkää ruohoa ja sen takana kilometreittäin aavemaisen kaunista, märkää marskimaata. Hänet toi kymmenen vuotta sitten marskimaalle tutkimustyö, mutta nykyään hän opettaa arkeologiaa yliopistossa määrätietoisille maisteriopiskelijoille, hänen erikoisosaamistaan ovat luut. 

Rikoskomisario Harry Nelson tarvitsi Ruthin apua, sillä suolamarskilta on löytynyt luita, ja niistä pitää selvittää miltä ajalta ne ovat. Nelson lähti itse ajamaan Ruthia luiden löytöpaikalle jolloin naiseen iski taas kehopaniikki. Ruth nousee kyytiin tuntien itsensä lihavaksi, niin kuin aina auton sisällä. Hän pelkää sairaalloisesti, ettei turvavyö ylety kiinni tai että jokin näkymätön painoanturi laukaisee kimeän hälytyssignaalin.

Koiranulkoiluttaja oli löytänyt luut mudan seasta, selvästi ne olivat ihmisen luita. Ruth työskentelee kuin transsissa, hän merkitsee löydön karttaan ja panee merkille mihin suuntaan se osoittaa. Sitten hän ottaa valokuvan ja jatkaa taas kaivamista. Hän löytää rautakautisen kaularenkaan, josta innostuu, kenties ruumis on uhrattu jumalille, mutta komisario Nelson on selvästi pettynyt. Hän oli toivonut, että löytö olisi ollut kymmenen vuotta aiemmin kadonnut pikkutyttö, Lucy Downey. Lucyn tapaus oli jäänyt kummittelemaan, sillä Harry sai kirjeitä. Et edelleenkään etsi oikeista paikoista, pyhistä paikoista, toisista paikoista. Etsit vain sieltä missä puut kukkivat ja lähteet uhkuvat. Etsi uudestaan Harry, Lucy on syvällä maan alla, mutta hän nousee taas. Lupaan sinulle. Rauhaa.

Nelson oli karskinkomea, vähän jäyhänoloinen poliisimies, kotoisin Blackpoolista ja liittynyt poliisivoimiin jo kuusitoistavuotiaana kadettina. Tunne, että teki jotain tarpeellista oli palkitsevaa. Elämänsä hän oli järjestänyt hyvin raiteilleen, pubi-ilta perjantaisin, launtaina matsi, sunnuntaina golfia, mutta ellei vaimo olisi tahtonut toisin, he asuisivat kaupungissa edelleen. Mutta sitten, juuri ennen vuodenvaihdetta, katosi toinen pikkutyttö, Scarlett Johansson. Joko murhaaja on sama kuin Lucyn, tai ainakin haluaa saada sen kuulostamaan samalta, sillä Harry alkaa taas saada kirjeitä.

Ruthin löytämä kaulakoru kiinnostaa hänen vanhoja tutkijakumppaneitaan, Peteriä sekä norjalaista Erikiä, jotka kymmenen vuotta aiemmin tutkivat Ruthin kanssa marskimaan paalukehää. Ruth oli silloin seurustellut Peterin kanssa, mutta päättänyt suhteen viisi vuotta sitten koska oli tajunnut, ettei enää rakastanut miestä. Molemmat ilmoittivat nyt yllättäin saamastaan virkavapaasta ja palasivat Norfolkiin tutkimaan jälleen marskia ja siihen paalutettua polkua, Peter kirjaansa varten.

- Eli tämä voi olla suomaan poikki vievä polku. 
- Niin, ylityspaikka tai risteyskohta. Tärkeä raja-alue, jolla saattoi kulkea pyhän maaperän läpi. Yksi askel väärään suuntaan, niin on kuoleman oma, ja päätyy suoraan helvettiin. Jos pysyy polulla, pääsee taivaaseen. 
Erik hymyilee, mutta Ruthia puistattaa. Hän muistaa kirjeet. "Katso taivaalta, tähdistä ja risteyskohdista. Katso mitä taivasta vasten heijastuu. Löydät hänet sieltä, missä maa ja taivas kohtaavat" 
Tiesikö kirjeiden kirjoittaja polusta? 

Jopas oli painostaan numeroa tekevä päähenkilö tässä dekkariavauksessa. Ehkä chick-litmäisellä itseinholla haettiin naisen hahmolle sympatiaa, mutta voin luvata, että mieheni ei ikimaailmassa alkaisi lukea tällaista dekkaria, eli kohderyhmä lienee tarkoituksella suunnattu naisiin. Onneksi Ruthin painoahdistus jäi taka-alalle kirjan edetessä. Noin muuten tässä oli sopivassa suhteessa rikostutkimusta ja päähenkilöiden oman elämän käänteitä ja tuleekin olemaan mielenkiintoista seurata millaisiksi Ruthin ja Harryn välit tulevissa osissa muotoutuvat. Syyllisen arvasin oikein ennen paljastusta, mutta se ei haitannut yhtään, loppu oli todella jännittävä!

Elly Griffiths on brittikirjailija Domenica de Rosan alter ego. Syksyllä ilmestyy suomeksi jo kahdeksas Ruth Galloway-kirja, Siniviittainen nainen.

Alan Bradley: Hopeisen hummerihaarukan tapaus (Flavia de Luce 3)

Alan Bradley: Hopeisen hummerihaarukan tapaus (Flavia de Luce, osa 3)

Bazar, 2015

Alkuteos: A red herring without mustard, 2011

Suomennos: Maija Heikinheimo

Lukija: Krista Putkonen-Örn

Kesto: 11 h 37 min

- Sinä pelotat minua, mustalaisnainen sanoi. - Ikinä ennen kristallipallossani ei ole näkynyt tällaista pimeyttä. 

Hän peitti pallon käsillään ikään kuin estääkseen minua näkemästä sen pimeistä syvyyksistä nousevat hirveydet. Kun hänen sormensa koskettivat lasia, olin tuntevani jääveden valuvan nieluani pitkin. Pöydän laidalla lepattavan kynttilän kelmeä valo välkähteli mustalaisen messinkisissä korvarenkaissa ja katosi sitten jonnekin teltan varjoihin. Musta tukka, mustat silmät, musta mekko, punaiseksi maalatut posket, punainen suu ja ääni, jollaisen saattoi saada vain polttamalla puoli miljoonaa savuketta. 

Flavia pelästyi markkinoilla ennustaneen mustalaisnaisen, Fenellan, puheita ja tuli vahingossa kaataneeksi kynttilän joka poltti poroksi koko kojun ennen kuin kukaan ehti tehdä mitään. Mustalaisnainen oli nähnyt kristallipallossan vuorella olevan naisen, jonka Flavia uskoi olevan tämän kymmenen vuotta sitten vuorikiipeillessä menehtynyt äiti, Harriet. Äiti oli aikoinaan antanut mustalaisten leiriytyä Buckshaw'n mailla, niinpä Flavia kutsui Fenellan vankkureineen yöpymään kartanon tiluksille, ohi mustalaisia inhoavan Bullin perheen tilan, vaikka tiesi ettei isäkään pitäisi ideasta. Isä oli ajanut mustalaiset pois Buckshaw'sta ja Bulleilta taas oli kadonnut vauva ja he syyttivät Fenellaa vauvan sieppaamisesta.

Palings oli minulle kuin kadotetun paratiisin unohdettu kolkka. Buckshaw'n tilusten kaakkoiskulmassa, vihreiden ja lehtevien oksien muodostamassa tunnelissa joki kaartui loivasti länteen ikään kuin se kihartuisi syrjäisemmillä seuduilla ja niin syntyi rauhallinen aukio, melkein kuin saari. Tässä kohtaa joen rantapenger oli itäpuolella korkeampi, länsipuolella taas kosteampi. Jos tiesi mistä kohtaa puiden joukosta etsiä, saattoi erottaa pienen kivisillan sievät kaaret. Silta oli yhtä vanha kuin jo tuhoutunut Buckshaw'n alkuperäinen rakennus, kuningatar Elisabethin valtakaudella rakennettu kartano, joka oli sytytetty tulee 1600-luvulla, kun raivostuneet kyläläiset olivat tehneet virheellisiä päätelmiä sukumme uskonnonharjoittamisesta.

Flavia yritti olla avuksi, teki nuotion ja keitti naiselle teetä. Mutta kun Fenella tajusi Flavian käyttäneen nuotioon seljankukkapensaan oksia, tämä alkoi kauhuissaan huutaa "Hilda Muir!" ja käski Flaviaa lähtemään heti. Asia jäi vaivaamaan Flaviaa ja kun hän ei saanut yöllä unta, hän päätti mennä katsomaan miten nainen voi. Mutta kun Flavia palasi vankkureille, häntä odotti karmaiseva näky.

Verta. Joka puolella oli verta. Sitä oli roiskunut liedelle ja ikkunaverhoille. Verta oli lampunvarjostimella - ja minun käsissäni. 

Veren lisäksi vankkureissa haisi kala, jälkiä tulenteosta ei kuitenkaan näkynyt. Flavia tunsi Fenellan ranteessa heikon pulssin ja päätteli, että ratsastamalla vankkureita vetävällä hevosella hän pääsisi nopeiten tohtori Derbyn vastaanotolle. Flavian neuvokkuus pelasti mustalaisnaisen hengen, mutta tilalta löytyi ruumis, kun Flavia ja Lontoosta tavoitettu Fenellan lapsenlapsi Porcelain löysivät Brookie Harewoodin, yhden kyläläisistä, roikkumasta hengettömänä Poseidonin suihkulähteen atraimesta.

Varsinainen murhatapaus ei tällä kertaa kiinnostanut minua yhtä paljon kuin kahdessa aiemmassa osassa. Toinen osa, jossa kylään jumittunut nukkemestari murhattiin, on näistä kolmesta ensimmäisestä osasta ehdoton suosikkini. Tässä osassa oli enemmän siskosten välistä kiusantekoa ja loppufiiliksenä jäi oikeastaan se, että kirjassa oli suhteessa vähemmän rikoksen ratkomiseen liittyviä ja enemmän muuta tapahtumia 

Tiina Tuppurainen: Kuvittelen sinut vierelleni

Tiina Tuppurainen: Kuvittelen sinut vierelleni

Karisto, 2020

309 sivua

Kaikki ihmiset eivät toivu eroista. Ero jää heidän sisälleen, se on vaurio joka ei parane heissä. Se ei parane koskaan. He kasvattavat vaurion päälle kerroksia, he käyvät töissä ja syövät ja nukkuvat taas normaalisti, he alkavat seurustella ja ostavat asuntoja ja vaatteita ja lähtevät matkoille. He käyvät tapahtumissa ja näkevät ystäviään ja nauravat kuin olisivat kunnossa. 
Mutta kaiken aikaa, vielä vuosia eron jälkeen, vaurio on heissä yhä. Se tulee esiin, kun kukaan muu ei ole paikalla, kun kukaan ei puhu, kun mitään ei tapahdu. He palauttavat mieleensä yhden muiston, hetken kukkulalla, jolla tuulee ja josta näkee kerralla koko kaupungin, meren ja vastarannan, ja he putoavat takaisin tuon ihmisen sisälle. He putoavat takaisin hänen sisälleen kuin eivät olisi koskaan olleetkaan poissa. 

14-vuotiaana Anni oli ihastunut tyttöön ja tuntenut siitä pakokauhua, kunnes kuuli terveystiedon tunnilla, että sellaiset tuntemukset ovat yleensä ohimeneviä. Lukio sujui hyvin, mutta hän ei halunnut aikuistua ja sairastui syömishäiriöön. Yliopistolla naistutkimusta esittelevät tytöt olivat Annin mielestä ihanan rohkeita. En ole koskaan ennen tuntenut lesboja. Kaikki heissä houkuttaa minua. Gradunsa hän tekee L-koodista, tietenkin. 

Dtm on lesbojen kantapaikka, sieltä Annikin löytää seuraa. Tytön huulet ovat pehmeät, niin sanotaan jokaisessa harlekiiniromaanissa, mutta nyt se on totta. Suudelmassa on kiihottavaa hellyyttä ja hitautta, se on jotain muuta kuin kosteat ja aggressiiviset suudelmat, joihin olen tottunut miesten kanssa. Tähän asti Anni oli luullut, ettei hän oikein pidä seksistä. Ensimmäisille treffeilleen hän pukeutuu hameeseen ja korkkareihin vaikkei tunne oloaan luontevaksi, mutta 22 vuotta heteroiden maailmassa on opettanut niin. Tyttö ei kuitenkaan halua tavata häntä toistamiseen, ja Anni oppii kantapään kautta, että lesbot pitävät maskuliinisemmista tyypeistä. Annikin leikkauttaa hiuksensa lyhyiksi, laihtuu, pukeutuu väljiin vaatteisiin tai paitaan ja krakaan.

Sitten hän tapaa Lukan, Lauran joka ei pidä oikeasta nimestään, koska se tuo mieleen Laura Voutilaisen ja tekopirteät heteronaiset, jotka harrastavat spinningiä. Luka ei ole mies mutta ei nainenkaan. Hän on laiha ja hänen rintansa ovat lähes olemattomat, hän pukeutuu miesten vaatteisiin. Hän voisi olla rocktähti tai narkomaani, en tiedä, onko näillä kategorioilla kovin paljon eroa. Hän seurustelee Sanden kanssa, mutta heillä on avoin suhde. Kun Anni ja Luka muuttavat yhteen, heidän suhteensa on vakavampi. Joka viikonloppu käydään silti baareissa, vaikka illat päättyvät aina siihen, että vaadin Lukaa lupaamaan, ettei hän ikinä pettäisi minua. Lukan mielestä loppuelämää ei voi tietää, minkä Anni tulkitsee niin, että Luka pettäisi häntä heti kun on mahdollisuus ja kotimatkat ovat usein riitelyä. Menee vielä vuosia ennen kuin tajuan, ettei hän ikinä pettäisi minua. Silti kiihotun eniten siitä ajatuksesta, että hän tekisi niin. He rekisteröivät parisuhteensa. 

Kaverireissulla Tukholmaan Anni tapaa yökerhossa Elinin. Kaveri paheksuu numeroiden vaihtamista ja Facebook-kaveriksi lisäämistä. Vähättelen tekoani. Mitä sitten? En luultavasti näe häntä enää koskaan. Kahdeksan vuotta Annia nuorempi, liian nuori, mutta skypettää ja viestitellä pitää koko ajan niin että Lukaa ahdistaa, ja lähteä Tukholman Prideenkin ilman Lukaa, Anni haluaa tietysti tavata Elinin. Kaikesta tästä seuraa tilanne, joka kuvataan jo kirjan takakannessa, pari kuukautta eteenpäin eikä Annilla ole enää Lukaa muttei Eliniäkään.

Kirja on tyypiltään pitkälti hyvin rehellistä oman elämän kuvaamista kronologisessa järjestyksessä. Miten Anni löysi seksuaalisuutensa, tutustui helsinkiläisiin lesboihin ja pääsi piireihin sisälle, miten suuteli ensimmäisen kerran toista tyttöä, seurusteli seurustellakseen, rakastui, rekisteröi parisuhteen, osti asunnon, hankki kaksi koiraa, harkitsi lapsia, juhli ja käytti paljon alkoholia, miten he Lukan kanssa päätyivät eroon. Sosiaalinen elämä tapahtui pitkälti baareissa, juhlia piti joka ikinen viikonloppu ja juoda, aina piti juoda liikaa vaikka jälkikäteen kadutti monet kerrat.

Kirja antaa kuvan, että lesbosuhteita varjosti epävarmuus siitä, että oma tyttöystävä löytää jonkun toisen, paremman, nuoremman, ylipäätään itselle mieleisemmän. Anni tiedosti olevansa epävarma ja mustasukkainen, mutta samat piirteet toistuivat ystäväpiirissä. Ehkä jatkuva juhliminen ja runsas alkoholinkäyttö olivat osasyy siihen, mutta kuten Annikin pian oppi, lesbopiireissä oli yleistä jättää vakisuhde vasta kun uusi tyttöystävä oli jo löytynyt. Kukaan ei halunnut jäädä yksin. 

Kirjassa korostettiin paljon sitä, miten lesbot olivat ja elivät täysin omissa piireissään. Eikä sekään, että ystävät olivat vain "omaa väkeä", vaan telkkarista katsottiin vain lesbosarjoja, vuokrattiin lesboelokuvia ja luettiin lesbokirjoja. Koko elämä pyöri sen ympärillä, että ollaan ei-heteroita. Minun on vaikea ymmärtää, miksi kukaan koskaan haluaisi olla hetero. Toisaalta jako ei ole mustavalkoisesti homot vs. heterot, vaan pienet alaryhmät eivät näyttäneet hyväksyvän toisiaan. Moni asia on muuttunut, Mikael sanoo, mutta transsukupuoliset, polyamoriset, sadomasokistit, queerit, aseksuaalit, nahkahomot ja ei-valkoiset eivät mahdu vieläkään kunnolla sateenkaaripolitiikan sisälle, vaikka MSC Finland osallistuukin Prideen. (MSC on nahkahomojen fetissijärjestö.) Anni tajusi elävänsä Lukan kanssa vaniljasuhteessa. Ei mitään pervoa, ei sadomasokismia, ei polyamoriaa, ei nahkaa, ei piikkejä. Vain seksiä vakituisen kumppanin kanssa omistusasunnon makuuhuoneessa.  

Yllätyin vähän siitä, miten negatiivisessa valossa kaikki heterot kirjassa näyttäytyivät. Ei pelkästään Laura Voutilainen tai Olli Lindholm, joka edusti Annille aivan erityisen ällöttävää heteromiestä, eivät pelkästään ne jotka soittivat suurta suutaan tai puhuivat nyrkeillään. En ole aiemmin ajatellut asiaa ihan näin mustavalkoisesti ja kun tiedän vielä kirjan olevan autofiktiivinen, tuli muutamaan otteeseen tunne, että tirkistelen jotain, mitä minun ei umpiheterona edes kuuluisi lukea tai ainakaan en ole oikeutettu antamaan siitä mitään heterouteni muokkaamaa mielipidettä. Kuitenkin luin tätä kirjaa pitkälti samaan tapaan kuin mitä tahansa tarinaa pitkästä parisuhteesta, mustasukkaisuudesta, pettämisestä, erosta, siitä ylipääsemisestä, uuden elämän rakentamisesta jne. Kyllä minäkin olen ihminen, nainen, tuntenut samoja tunteita, vaikkakin heterosuhteissa. Enkä ole ylipirteä.

Osallistun kirjalla keäkuun Pride-lukuhaasteeseen.

Reetta Aalto: Vadim

Reetta Aalto: Vadim

Kustantamo S&S, 2020

Lukija: Usva Kärnä

Kesto: 7 h 10 min

He tapasivat taidenäyttelyssä, Pietarissa, vuosituhannen vaihteessa. Nuori suomalaisnainen, joka on ennenkin asunut Pietarissa ja oli nyt tullut opiskelemaan Venäjän kieltä ja kirjallisuutta sekä Vadim, nahkatakkinen nuori mies. Nainen olisi halunnut opiskella elokuva-alaa, muttei ollut päässyt alan kouluun Suomessa, joten oli palannut Pietariin kun Suomen Pietarin Instituuttiin oli haettu työharjoittelijaa. 

Harjoitteluun myönnettävä apuraha oli huomattavasti suurempi kuin opintotuki, ja olin laskenut, että jos eläisin Pietarissa vaatimattomasti, voisin ostaa videokameran ja kuvata sillä jonkinlaisen omakustanne-elokuvan. En tarvitse mitään kouluja, ajattelin, Pietari olisi minun elokuvakouluni.

Kun he kohtasivat uudestaan, he päätyivät sänkyyn ja pian ensimmäisen yön jälkeen Vadim jäi käytännössä asumaan naisen luo, kimppakämppään jossa asui myös naisen suomalainen ystävä Antti. Vadim puhui omista asioistaan vältellen eikä tällä ainakaan työpaikkaa tai rahaa ollut, tokko kunnon kotiakaan ja nainen maksoi kiltisti kaiken, mikä ei näyttänyt häiritsevän Vadimia ollenkaan. Kun Vadim katosi muutamaksi päiväksi, nainen luuli tämän suuttuneen jostain. Hänet oli pidätetty, miliisit eivät kuulemma pitäneet hänestä.

"Mä en ehkä halua olla sun kanssa", sanoin kun olin saanut teeni. "Me ollaan liian erilaisista maailmoista." 
Vadim.istui pöydän reunassa ja joi teetä ohutreunaisesta kupista nopein hörppäyksin. Hän oli niin pitkään hiljaa, että ehdin jo epäillä, ettei hän ollut kuullut minua. Sitten hän sanoi, "Mä olen oikeasti hyvä taiteilija. Osaan kirjoittaa, korjata kaikenlaista ja kasvattaa porkkanoita."
Minua hymyilytti. Sanoiko hän todella "kasvattaa porkkanoita".

Nainen yllättyi siitä millaisissa piireissä Vadim liikkuu ja keitä hänen entisiin tyttöystäviinsä kuului; yksi Pietarin kiinnostavimmista käsitetaiteilijoista ja suositun liberaalin sanomalehden taidekriitikko. Nainen järjesti Vadimille satunnaisia töitä instituutilta, mutta mies varasti silti häneltä rahaa. Suhde jatkui on ja off, elokuvaprojekti seksistä ja vallasta edistyi myös pikkuhiljaa.

Vadimista tuli ikään kuin naisen muusa, mutta toisaalta häiriötekijä, suhde olisi pitänyt päättää aikaa sitten, mutta oli vaikeaa, mahdotonta päästää tai päästä irti. Olisin ehkä odottanut muutakin sisältöä tarinaan kuin seksiä ja tätä rimpuilua. 

Leena Paasio: Menetetty tyttö

Leena Paasio: Menetetty tyttö

Kosmos, 2020 (paperikirja 2017)

Lukija: Satu Paavola

Kesto: 8 h 37 min

Savimajan löyhkään oli tottunut kahdessa vuodessa. Sen pystyi erittelemään ja pilkkomaan eri värisiksi hiukkasiksi, jotka pystyi nielemään kun hengitti suun kautta. Virtsa haisi siniseltä, uloste punaiselta, pinttynyt hiki ruskealta, eläinten raadot keltaiselta ja jätteet majan takana oranssilta. Verellä ei ollut väriä. 

Liki kolmekymppinen Johanna on palannut Suomeen kahden Keniassa viettämänsä vuoden jälkeen ja asuu vanhempiensa luona kunnes saisi töitä ja oman asunnon. Samalla voisi työstää gradun valmiiksi. Työpaikka järjestyykin helposti, samalta Marjakankaan yläasteelta jota Johanna itse oli käynyt viisitoista vuotta sitten. Nyt hän aloittaisi kuvataiteen tuntiopettajana ja 9 A-luokan luokanvalvojana. Pesti ei tulisi olemaan sieltä helpoimmasta päästä, siitä pitivät puolen Roni ja Hene ja toisaalta Janina, joka on vastuussa liian usein myös 2-vuotiaasta pikkuveljestään Jimistä. Koulun rehtori Anu on Johannan vanhempien perhetuttuja, vararehtori Lauri taas suhtautuu Johannaan avoimen ilkeästi ja ylimielisesti.

Uudessa opintosuunnitelmassa oli osana ilmiötyöryhmä, joka syksyllä toteutettaisiin oppilaiden kanssa teemanaan Aasia, keväällä Afrikka. Uutena oli myös monialaisia oppimiskokonaisuuksia ja Johannan luokka oli valittu tekemään kuviksen, äikän, enkun ja musiikin opettajien yhteistyönä rocklyriikkaa käsittelevät digikirjat, joihin oppilaat saisivat tehdä myös omia biisejään. 

Keniassa Johanna oli tehnyt töitä pienessä kyläkoulussa, aluksi vuoden pestillä United Teachersin vapaaehtoisohjelmassa ja päättänyt sitten jäädä toiseksikin vuodeksi. Taakse on jäänyt myös rakkaus kenialaiseen safarioppaaseen, jonka sisar oli ollut Johannan oppilaita.

Mietin ensimmäistä viikkoa, kohtaamiani ihmisiä, värejä, orpokotia ja slummia. 
Valkoihoisella ei ollut mitään asiaa Obungan slummiin ilman opasta. Aaltopeltihökkelit, roskakasat, jätösjoet, perässä juoksevat lapsilaumat, humalaiset ja luutehtaan yököttävä lemu pilkkasivat meitä ulkopuolisia, koska emme ymmärtäneet miksi ihmiset olivat niin onnellisia ja tyytyväisiä.

Menetetty tyttö oli koskettava ja koukuttava lukukokemus. Nykypäivän koulunkäynti on minulle aivan vierasta, joten oli mielenkiintoista seurata Marjakankaan koulun erilaisia projekteja ja opettajainhuoneen arkea. Pidin myös siitä miten kirjassa hyödynnettiin värejä ja valokuvausta tekniikoineen. 

Johannan rankkojen Afrikka-kokemusten ja Suomeen paluun vaikeuden, sekä kenialais- ja suomalaisnuorten elämänkohtalot oli kirjan kiinnostavinta antia. Mukaan oli otettu vakavia teemoja kuten tyttöjen ympärileikkaukset, joita edelleen suoritetaan Keniassa, etenkin maaseudulla, vaikka toimenpide onkin laissa kielletty. Mietittävää antaa miten länsimaalainen opettaja voi kohdata Afrikan maiden vuosituhantiset perinteet, siinä missä suomalaislähiöiden lapsiperheiden ongelmat. Kokonaisuus oli vetävä ja Satu Paavolan äänenkäyttö ja eläytyminen sopi kirjaan hyvin, nautin kovasti kirjan kuuntelusta.

Lori Nelson Spielman: Toscanan tytöt

Lori Nelson Spielman: Toscanan tytöt

Otava, 2020

472 sivua

Alkuteos: The star-crossed sisters of Tuscany

Suomennos: Karoliina Timonen

Rakkaus, missä tahansa muodossa, muuttaa maailman harmaasta lyijykynäluonnoksesta upeaksi öljymaalaukseksi.

Kirja on lainattu Ylöjärven kaupunginkirjastosta.

Brooklynin etelälaidalla, aiemmin Little Italyna tunnetulla alueella, asuva Emilia on 29-vuotias ja töissä isänsä ja tämän anopin johtaman perinteisen italialaisleipomon myymälässä. Nonna Rosa, Emilian äidinäiti, on tiukka matroona, joka vahtii jokaista askelta ja määrää aivan kaikesta. Yksi määräys on koskenut nonnan siskoa, Poppya, jonka kanssa Emilia yritti lapsena käydä kirjeenvaihtoa. Kun se selvisi nonnalle, tämä vihastui ja palautti kirjeet avaamattomina lähettäjälleen ja sen jälkeen Emilia ei ole saanut olla missään yhteydessä isotätiinsä. Mutta nyt, lähes 20 vuotta myöhemmin, Emilian postien seassa on kirje Poppylta. Eikä siinä ole mikä tahansa tervehdys, vaan Poppy kertoo matkustavansa Italiaan juhlimaan 80-vuotissyntymäpäiväänsä ja haluaa mukaan Emilian, koska uskoo tämän elämän olevan kohtalaisen tylsää. Emilia lähtisi mielellään mukaan ja tutustuisi paremmin Poppyyn, mutta onko tämän kanssa ystävystyminen petturuutta nonna Rosaa kohtaan? Tämähän on kasvattanut Emilian ja tämän Daria-siskon heidän äitinsä kuoltua. 

Suuttuuhan nonna, mutta Emilian paras ystävä Matteo kannustaa Emiliaa lähtemään matkaan, ja lopullisen sysäyksen antaa Poppy-täti itse lupaamalla kertoa Emilialle tämän äidistä. Kolmanneksi mukaan saatiin houkuteltua Emilian serkku, Lucy. Heitä kaikkiä kolmea yhdistää yksi asia, he ovat perheidensä nuorempia sisaria, ja se tarkoittaa, että he ovat kirottuja. 

Kauan sitten Italian Trespianossa Filomena Fontana langetti sukunsa nuorempien tyttärien päälle kirouksen ja tuomitsi heidät elämään ilman rakkautta. Hän oli ollut arkisen näköinen tyttö, jonka mielitietty ihastui tämän kauniiseen pikkusiskoon Mariaan. Sulhanen varasti Marialta suudelman ja Filomena näki tämän, luullen siskonsa viekoitelleen miestä. Hän heitti siskoaan kivellä, jolloin tämä sokeutui ja roikkuva silmäluomi esti Mariaa koskaan pääsemästä naimisiin. Jotkut sanovat kaiken olevan sattumaa, toiset ovat varmoja siitä että ennustus toteuttaa itseään. Kukaan ei kuitenkaan voi kiistää tosiasioita. Siitä päivästä lähtien, kun Filomena yli kaksisataa vuotta sitten langetti kirouksensa, yksikään Fontanan suvun nuoremmista tyttäristä ei ole löytänyt elämäänsä pysyvää rakkautta. Poppy lupaa poistaa tytöiltä tämän kirouksen, sillä hänen ikuinen rakkautensa Rico on kauan sitten luvannut, että kun Poppy täyttää kahdeksankymmentä, mies on odottamassa tätä Ravellon katedraalin portailla.

Halusin lukea kirjan jo sen nimen perusteella, rakastan Italiaa. Olen käynyt kaikissa kirjan kohteissa vähintään kerran, Venetsiassa, Toscanassa, Amalfin rannikolla, olen kävellyt niitä samaisia Ravellon katedraalin rappusia joita Poppy, Emilia ja Lucy kapusivat ja yllätyin siitä, että muistan täsmälleen miltä ne ja katedraali näyttävät, vaikka omasta käynnistäni Ravellossa on lähes 30 vuotta aikaa. Kaikki tämä tuttuus teki lukukokemuksestani ihanan ja romanttisen.

Ollakseen kahdessa aikatasossa liikkuva romaani, 1960-luvun tapahtumia käsiteltiin suhteessa harmillisen vähän, sillä kuten niin usein, ne olivat osuuksista kiinnostavimmat. Sain kyllä kiinni kirjan nykyhetken teemoista esimerkiksi lapsuudenperheestä  itsenäistymisen, oman sydämensä kuuntelemisen ja romanttisen rakkauden kuolemattomuuden merkityksen osalta, mutta näistä huolimatta (tai ehkä juuri näiden takia?) Toscanan tytöt oli minulle hiukan liian viihteellinen. Mutta, näille kirjoille on aikansa ja paikkansa, ota Toscanan tytöt mukaan vaikkapa rannalle tai laiturin nokkaan hellelukemistoksi.

Johanna Vuoksenmaa: Pimeät tunnit

Johanna Vuoksenmaa: Pimeät tunnit

Otava, 2020

320 sivua

Kirja on lainattu Pirkanmaan kirjastoista.

Maaliskuussa 1977 Suomessa alkoi sähkölakko. 

Se olisi voinut olla tavallinen koulu- ja työpäivä, mutta aamukahdeksalta, kun Pauliina valmistautui kouluun lähtöön, valot sammuivat ja jääkaappi lakkasi hurisemasta. Eri puolilla Suomea lakko vaikutti hieman eri tavoin. Hämeenlinna oli jaettu kahteen vyöhykkeeseen jotka saivat sähköä vuorotellen, säännöllisen epäsäännöllisesti, niin ettei voinut ennakoida. Sillä tavoin lakko oli tehokkain.

Pauliina on kahdentoista ja koululainen, isoveli Marko suorittaa parhaillaan ylioppilaskokeita. Eeva-äiti on hammaslääkäri, joten karkit ja muutkin makeat herkut ovat pannassa. Mutta Pauliinan isä on töissä pääkallopaikalla, siellä, mistä lakkosähköä jaetaan.

Tuntuikohan Jumalasta tältä, kun se loi päivän ja yön? "Tulkoon valkeus ja valkeus tuli" on pyörinyt päässäni työvuoron alusta asti. 
Kun minuuttiviisari nytkähtää kahteentoista, alan kytkeä moottoritien länsipuolisia alueita pois sähkönjakeluverkosta. 

Pauliinaa pelottaa, kun katuvalot sammuvat kesken kotimatkan. Hän pelkää myös nailonsukkakuristajia ja Volvo Markkasta, se on kotoisin heiltäpäin. Takaa lähestyvän auton ääni pelottaa myös, mutta kun se pysähtyy kohdalle, sitä ajaakin Jyrki, Markon kaveri. Markon kavereista se on ainoa, joka puhuu hänelle, kuin ihmiselle, ei lapselle. Se tarjoaa hänelle kyydin. Se ei ole sattumaa. 

- Älä vielä avaa, Jyrki sanoo, ja minä tottelen. 
Irrotan käteni ovenkahvasta. 
Jyrki kääntyy kurkistamaan taakseen ja vilkaisee samalla minua. Sitten se laskee kätensä kevyesti ja luontevasti istuimeni selkänojalle ja alkaa peruuttaa autoaan meidän pihaan. 
Jähmetyn.
Olisin jo noussut, mutta Jyrki haluaa pitkittää tätä hetkeä ja ajaa minut kotiovelle asti. Se pitää kättään selkänojallani, ihan lähellä, melkein olkapäilläni, omistavasti. Se on kiinnostunut minusta. 

Pauliina etsii merkkejä pojan ihastuksesta, käsi hänen selkänojallaan tämän peruuttaessa autoa, salainen viesti Jyrkin hänelle äänittämän kasetin biisien nimissä. Pauliinan mielestä he ovat nyt yhdessä, pariskunta. 

Liisa on uusi tyttö heidän luokallaan. Pauliina on niitä harvoja, jotka saavat kutsun hänen 12-vuotissyntymäpäivilleen. Liisan äitiä ei näy missään, mutta isä juhlii prinsessamekkoista tytärtään kantamalla tämän pöytään ja tekemällä taikatemppuja. Liisan sisko Tarja on jo 17. En ole kateellinen, mutta olen häikäistynyt. On kuin olisin elokuvassa tai unessa, tai haavemaailmassa missä kaikki on mahdollista. 

Eevalla on alkanut olla iltamenoja, teatterikäyntejä, viikonloppukoulutuksia, tyttöjen iltoja joihin Esa ei ole tervetullut mukaan. Tai kuten Eeva muotoilee, voit toki tulla, mutta tuskin viihtyisit porukan ainoana miehenä. Kirjaa kertoo myös kursivoiduin osioin ulkopuolinen tarkkailija, milloin missäkin muodossa, joku joka näkee senkin missä Eeva todellisuudessa käy. Se ottaa välillä lumihiutaleen tai puun lehden muodon, tai käy tuulenpuuskana. 

Jos tuulella olisi silmät, se näkisi naisen kulkevan avopäin pitkin Tammerkosken rantaa, ja jos se katsoisi tarkemmin, se huomaisi, että nainen ei ole yksin. Vierellä kulkee pitkä ja harteikas hahmo, pienen matkan päässä, mutta selvästi yhteen kuuluvana. 

Tässä kirjassa oli paljon sellaista mistä pidin. Pauliinalla oli isoin rooli ja yleisesti ottaen pidän lapsinäkökulmasta, niin tälläkin kertaa. Pauliinan ihastus veljensä kaveriin, mihin se ihastus johtaa ja mitä kaikkea seuraa, oli hyvin rakennettu enkä arvannut kuviota. Vuoksenmaan esikoisesta saisi myös kelpo elokuvan.

Janne Saarakkala: Sen pituinen se

Janne Saarakkala: Sen pituinen se (la belle epoque finnoise)
Like, 2020
Lukija: Karlo Haapiainen
Kesto: 14 h 17 min

Saarakkalan esikoisromaani on ison tuntuinen kirja. Aiheita heteroseksuaalisuuden ulkopuolelta käydään läpi laajalti ja aikatasollisesti liikutaan pitkin poikin 1970-luvun ja 2010-luvun välillä.

Liikkeelle lähdetään Unioninkadun kommuunista vuonna 2001, syyskuussa, kun lentokoneet ovat juuri edellispäivänä törmänneet WTC:n torneihin. Viisivuotias Nero juoksee innoissaan vastaan, kun ovesta tulee Tom. Kaikista kandidaateista Tom on kyllä paras. Parempi kuin Ndee, Neron oikea isä ja oikeastaan parempi kuin kukaan, kenen kanssa Erika on jotain viritellyt. Nyt vastassa on kuitenkin rujo näky, mies on ottanut kunnolla osumaa, silmätkin ovat lähes muurautuneet kiinni. Siinä nyt ei mitään uutta ollut, että mies oli ollut teillä tietymättömillä kaksi viikkoa, mutta yleensä mies edes soittaa välillä ja nyt Erika oli ollut huolissaan. Kai Tom on kuitenkin kuullut, mitä eilen oli tapahtunut?

Helpotusta se kai pohjimmiltaan oli, että vihdoinkin se alkaa, vihdoinkin jotain todellista tapahtuu. Keittiössä talouspaperiteline kolahtaa lattialle. 
Mutta se ei alkanut, kolmannen maailmansodan mahdollisuus vain välähti ja tuhansia ihmisiä kuoli. Kädet vapisevat vieläkin. 
Nero tuo talouspaperia. Pitkä valkoinen kaistale, joka ulottuu keittiöön saakka. Erika repäisee palan ja ojentaa sen Tomille. 
"Niistä nenäsi, räkänokka." Hän silittää Tomin tukkaa ja huomaa että päässäkin on haava. 

Vuosi sitten avatusta Herkuleksesta, homojen yökerhosta, oli tullut Tomin kantapaikka. Siellä hän oli tavannut Iljan, viisikymppisen pietarilaisliikemiehen, joka oli tullut huvittelemaan homoystävälliseen Helsinkiin. Yhteisen yön jälkeen Ilja oli kutsunut hänet kakkosasuntoonsa Viipuriin, Pietarin kotiinsa miehiä ei voinut viedä. Mutta Iljaa ei hakattu, hänet pakotettiin katsomaan vierestä kun Tom mukiloitiin.

Kun Erika oli tavannut Ndeen Tansaniassa, yhteisöteatteriprojektissa 1995, miehestä huokuva african pride, ylpeys ja omanarvontunto olivat vetäneet häntä puoleensa, samoin miehen missio, miten afrikkalaisten kansojen tuli löytää uudelleen juurensa. Ndee itse oli aloittanut työuransa kaivoksessa nelivuotiaana, mutta onnistunut pääsemään stipendin turvin kouluun ja musiikin ja tanssin laitokseen yliopistoon asti. Liitto Ndeen kanssa jäi kuitenkin lyhyeksi. Heillä oli niin erilaiset käsitykset esimerkiksi seksistä, aina samaa lähetyssaarnaajaa, miehen mielestä Erika oli pervo. Tansanialaiset naiset eivät käyttäydy sängyssä himokkaasti kuin miehet.

Erika ja Tom(i) olivat tunteneet peruskouluajoista, heidän takaumissaan käydään siellä täällä kasiluokasta lähtien, kun tuolloinen opettaja julistaa faktana, ettei 13-vuotias voi tietää olevansa homoseksuaali. 90-luvun alussa Erika taas oli parikymppinen teatteritaiteen opiskelija, kommunistinuori joka seurasi politiikkaa ja yhteiskunnan muutoksia. Erikalla oli tuolloin poikaystävä Valtteri, Tomi (silloin vielä i:llä) nauroi heidän teinirakkaudelleen, etkö tajua, että Valtteri on sitä paitsi homokin. Erika ja Valtteri hakivat yhdessä teatterikorkeakouluun ohjaajantyönlaitokselle, mutta kun Erika laittoi välit poikki juuri ennen kuin opiskelemaan päässeiden nimilista julkaistiin, Valtteri vaikutti helpottuneelta vaikka muuta esittikin. Poikaparka, Erika ajatteli, tulee pian pettymään, ei mitään ansioita, liian nuorikin, innokas kyllä, mutta tuuliviiri ilman mitään punaista lankaa. Maailma luhistui hetkeksi, kun Kulttuuritalon ovessa oli Valtterin nimi, muttei Erikaa.

Ilman sitä torjutuksi tulemisen kokemusta Erika ei olisi ikinä löytänyt yhteisöteatteria, tai oivaltanut miten kertakaikkisen mätä instituutio perinteinen taideteatteri on. Suurimmalta osin pelkkää piehtarointia porvarillisen parisuhteen ongelmissa. 

Kirjan toinen osa keskittyy enemmän Valtteriin ja kolmas osa Tomiin. Toinen osa alkaa vuodesta 2005 mistä edetään lähemmäs nykyhetkeä. Valtterilla on monta rautaa tulessa, Hesari on kutsunut häntä eturivin avantgardistiksi, hän on poikkitaiteellisen Lemuria-ryhmän perustajajäseniä. Seksuaalisuutensa suhteen hän onkin enemmän hukassa kuin taiteensa. Tom on ollut tien päällä viimeiset kolme vuotta ja on nyt päätynyt lomalle Istanbuliin uuden tuttavuuden, amerikkalaisen Davidin kanssa. Samaan paikkaan on päätynyt myös Valtteri.

Naisten niin sanottu peniskateus, josta Freud kirjoittaa, mitä jos miehiä vaivaa päinvastainen. Valtteri on valmis tunnustamaan sen heti, ja purkaakseen ajattelun painetta hän ryhtyy kuivaamaan tukkaansa kiihkein liikkein. Vaginakateus ei ole Valtterille vain jotain henkistä vapauden kaipuuta, jollaisena heteromiehet sen ehkä kokisivat. Se ei ole myöskään vain emansipaatiota, sukupuoliroolien kriittistä tarkastelua ja uudelleen tulkintaa, jota Valtteri ehdottomasti kannattaa, vaan fyysistä kateutta. Valtteri uneksii, että hänen peräreikänsä olisi pieni, kaiken nielevä vagina.
 
Kirjan edetessä Nerosta kasvaa täysi-ikäinen, Tom kaipaa monet kerrat tukea eikä koskaan asetu aloilleen.

Shooting stars never stop
Even when they reach the top

Tämä oli todella kiinnostavaa ja koukuttavaa, ja ihailtavan rohkeaa. Jos tämä on teatteriohjaaja Saarakkalan esikoinen, mitähän voikaan odottaa jatkossa! Näkee, että kirjaa on työstetty ajan kanssa. 

Pidin Erikasta vahvoine mielipiteineen ja tunsin osin samaistuvani tiedostavaan, kouluikäiseen Erikaan. Kirjassa on mukana loppua kohden enenevissä määrin hyvin suorasukaista seksiä, sekä aktien kuvailua että seksistä keskustelua ja omia päänsisäisiä ajatuksia. En ole koskaan lukenut mitään vastaavaa, mutta ainakin itse koin tekstin kokonaisuudessaan melko luontevaksi ja mukaansa vetäväksi. Varoitan kuitenkin, ettei seksin määrä ja homoseksin yksityiskohtainen kuvailu sovi jokaiselle lukijalle. Tiivistää olisin kirjaa hieman voinut.

Osallistun kirjalla koko kesäkuun kestävään Pride-lukuhaasteeseen johon tämä kirja on juuri omiaan. Vinkkinä kaikille, jotka etsivät vielä luettavaa.