Sivut

lauantai 6. toukokuuta 2017

Novellit kunniaan -haasteen koonti



Reader why did you marry me -blogissa julkaistiin viime marraskuussa loistava
Novellihaaste. Lähdin tähän mielelläni mukaan, koska oma suhteeni novelleihin on hyvin kahtiajakoinen. Vierastan niitä hieman edelleen, mutta olen opettelemalla opetellut niitä lukemaan ja jonkin verran tai oikeastaan ihan kivastikin oppinut niistä nauttimaan. Olen huomannut, että eniten saan irti niistä jotka käsittelevät rakkautta ja ihmissuhteita yleensäkin. Koen että niistä saa todennäköisimmin aikaan tarinoita joissa lyhyempäänkin sivumäärään saadaan alku ja loppu ja jonkinlainen kehitystarina jota kaipaan paitsi romaaneissa myös novelleissa.

Mitä sitten luin? 
Aloitin Katja Ketun Piippuhylly -kokoelmalla ja suorastaan nautin sen lukemisesta. Tarinat olivat aidosti kiinnostavia ja siinä missä minulla on monesti vaikeuksia lukea montaa varsinkin saman kirjailijan novellia peräkanaa, Piippuhylly eteni mukavasti. Kirjoitin Piippuhyllystä ja Ompun novellimaratonista yhteispostauksen. Piippuhyllyssä on 10 novellia. 

Novellimaraton! Mikä loistava idea! Joulunaluskiireistä huolimatta moni otti osaa, minä myös :-)
Maratonilla luin 24 novellia seuraavista kokoelmista:
Granta 7: Koti (4 kpl)
Sanasinfonia, novelleja Sibeliuksesta (4 kpl)
Novellit 2016, Martti Joenpolven novellikilpailu (4 kpl)
Helmi Järviluoma: Ja katsella hain hampaita (5 kpl)
Suvi Vaarla: Täydellisiä ihmisiä (7 kpl)
Näistä maratonilla lukemistani novelleista löytyy myös oma postaus.

Maratonähkyn jälkeen luin loppuun Järviluoman kokoelman koska se oli mieleisin. Siitä kertyi 6 lisää. Myös Vaarlan kokoelman luin loppuun joten siitä lisätään 10.
Sen sijaan Granta, Sanasinfonia ja Joenpolven novellikilpailukokoelma jäivät kesken. 

Näiden jälkeen -hups- unohdin haasteen muutamaksi kuukaudeksi, kunnes törmäsin siihen kirjablogissa ja aloin katsella luettavaa kirjaston sivuilta. Tällä kertaa teki mieli lukea vanhempia novelleja ja lainasin mm 1960-luvulla koottuja novelleja. 




Löysin Kustannusosakeyhtiö Lehmuksen vuonna 1965 julkaiseman kokoelman nimeltä Rakastaa ja luin kaikki sen 12 novellia. Mukana oli sekä tuttuja nimiä, ainakin Veijo Meri ja Timo K. Mukka, mutta suurin osa oli minulle ennestään tuntemattomia kirjailijoita. Osassa novelleista oli huumoria, osassa aika härskiäkin tekstiä. Monessa novellissa korostui selvästi seksuaalinen vapautuminen, nyt voitiin kirjoittaa kaikki mitä mieleen tuli. Esimerkiksi Pekka Kejosen novellissa Pikku Naisia; Kesän tuleminen tapahtui oudosti. Se valui kaupunkiin kuin sperma. Ihan oikeasti, eihän me edes nykyään (vai enää nykyään?) puhuta noin. 
Tavallaan pidin Kauko Aallon Se Oikea -novellista jossa kerrotaan henkilöistä A ja B.
A ja B tulevat ulos kirjastosta. Pakkasta on yli kaksikymmentä astetta, kujassa ovat koivut huurteessa. Koivukujassa A ottaa B:tä kädestä ja tekee jonkin kysymyksen, johon hän saa myöntävän vastauksen. A ja B menevät naisten asuntolaan, jonne meneminen on A:lta ankarasti kielletty. Sitä ei ole kuitenkaan niin ankarasti, etteikö A menisi sinne tässä tilanteessa. Päästyään huoneeseen he istuvat vuoteelle. Henkilö B kertoo nyt kaikki A:lle ja ja A kertoo kaikki henkilölle B. He kertovat kaiken toisillensa, niinkuin voidaan ilmaista lauseella "he kertoivat kaiken toisillensa".
Tauno Yliruusin novelli Herra ja Rouva V oli kokoelman suosikkini. Herra V on hautautunut pitkästyttävään työhönsä verotoimistossa, Rouva V on kotirouva. Kun Herra V tulee töistä kotiin, Rouva V muistuttaa että heille on tulossa myöhemmin illalla vieras. Nuori nainen, jonka Rouva V on tavannut kaupungilla. Pian lukijalle selviää että luvassa on ujostelevaa kimppakivaa! Herra V kuitenkin luulee, että Rouva V on keksinyt tällaisen roolileikin, kunnes ovikello soi...

Toinen 60-luvun löytö oli Tammen kustantama 27 pohjoismaista kertojaa vuodelta 1964. Tämän kokoelman kanssa otin loppukirin haasteeseen, sillä luin yhteensä 8 novellia eilen ja tänään automatkalla. Luin osan novelleista ääneen miehelleni, toimin siis äänikirjana. 
Luin yhden islantilaisen (niitä oli vain kaksi),  kolme tanskalaista, kolme norjalaista ja yhden ruotsalaisen kirjailijan novellit. 
Esimerkiksi norjalaisen Gunnar Bull Gundersenin Regretto kertoo naisenkipeästä merimiehestä, joka satamakaupungissa törmäsi jonkinlaiseen mielenosoituskulkueeseen. Käy ilmi, että naiset odottavat Regrettoa, illalla konsertoivaa kuuluisaa muusikkoa johon hameväki on hullaantunut. Merimies suuntaa samaan konserttiin ajatuksenaan, että jonkin näistä lemmenkipeistä naisista hän onnistuu kellistämään vuoteeseensa. Sen sijaan hän päätyy viettämään loppuiltaa mammanpoika Regretton kanssa, joka onkin enemmän kiinnostunut miehistä. 
Tanskalaisen Leif Panduron novellissa Kaikista paras maailma! seitsemänvuotias Henrik elää vanhempiensa kanssa onnellista elämää, tai eläisi ellei hänellä olisi riesana pikkusisko Sofieta. Tyttö saattaa hänet jatkuvasti vaikeuksiin joihin Henrik ei ole syyllistynyt ja Henrik toivookin, että sisko katoaisi. Niin tapahtuu, sisko haihtuu kuin ilmaan. Henrik tajuaa omaavansa yliluonnollisia kykyjä ja pyrkii käyttämään niitä säästeliäästi, mutta vahinkoja sattuu ja sitä nyt vain tulee haihdutettua ikäviä ihmisiä ja vahingossa läheisiäkin. 



Yhteenlaskun aika.
Olen lukenut yhteensä 70 novellia kahdeksasta eri kokoelmasta. Suurin osa niistä on ollut suomalaisia, nykyhetkestä sekä 1960-luvulta, sekä nuo kahdeksan 1960-luvulla kirjoitettua novellia muista pohjoismaista. En asettanut itselleni mitään määrällistä tavoitetta joten osaan olla tyytyväinen saldooni. 

Veikkasin Ompun haasteessa, että kaikki osallistujat yhdessä lukevat haasteeseen 717 novellia. Nyt tajuan veikkaukseni olevan aivan naurettavan pieni! Huomenna näemme todellisen saldon ja olen todella utelias! Kiitos Ompulle haasteesta ❤

keskiviikko 3. toukokuuta 2017

Luetut mutta bloggaamatta jääneet, osa I

Saadakseni kirjat kiertoon muillekin kirjaston asiakkaille, tarvitaan nyt järeitä keinoja!
(Osa on kirjoitettu muistiin jo viime vuoden puolella.)

Yksikään seuraavista kirjoista ei todellakaan ole jäänyt bloggaamatta siksi, ettei kirja olisi huomiota ansainnut. Päinvastoin, joukossa on helmiä. Mutta välillä kirjaan saattaa tulla varaus niin lähellä sen eräpäivää, etten ehdi siitä enää kirjoittaa lainauksineen kaikkineen, tai sitten olen saanut viikon vippilainan juuri ja juuri luettua, mutta siihen aika on loppunutkin. Niinpä ajattelin tehdä erittäin lukupäiväkirjamaisen yhteenvedon näistä teoksista.

Milana Busquets: Tämäkin menee ohi 
Nelikymppinen espanjatar matkustaa äitinsä hautajaisten jälkeen merenrantahuvilalle ja pohtii suhdetta äitiin ja elämänsä miehiin. Kirja oli hieman lian outoa tyyliltään minulle, espanjalaista nykykirjallisuutta oletan. Näin lyhyen kirjan lukee silti aika nopeasti. ***

Tommi Kinnunen: Lopotti 
Neljäntienristeyksestä tuttu sokea tytär jatkaa suvun tarinaa. Helena on vasta 9-vuotias, kun tulee lähetetyksi sokeainkouluun Helsinkiin. 50-luvulla tämä tuntui oikealta toimintatavalta; koulussa Helena oppii miten ollaan erottumatta toisista, näkevistä. Miten pitää oppia kävelemään ryhdikkäästi kuin näkisi minne kulkee, miten pitää opetella laskemaan askelten määrät tutuille välimatkoille. Vähitellen hän oppii kulkemaan Helsingissä, vähitellen hän tutustuu myös tulevaan mieheensä Kariin. Ensin ajattelin, ettei uusi kirja voi vetää vertoja Neljäntienristeykselle, mutta oli tämäkin vaan kova veto Kinnuselta. Muitakin kiinnostavia henkilöitä kirjassa on, mutta Helenan kohtaloa luin järkyttyneenä. En ollut osannut kuvitella millaista sokean lapsen ja nuoren elämä on tuohon aikaan (ja kuitenkin niin vähän aikaa sitten!) ollut joten koin kirjan olevan paitsi viihdyttävä myös opettavainen. ****1/2

Linn Ullmann: Rauhattomat 
En ollut lukenut aiemmin mitään Ullmannin kirjaa, vaikka Rauhattomat on hänen kuudes romaaninsa. Tähänkin tartuin lähes yksinomaan hänen kuuluisien vanhempiensa takia. Linn kun nauhoittaa isän kanssa käymiään keskusteluja ja siinä samassa muistelee millaista oli elää kuuluisan äidin kanssa. Yhdessähän he kaikki kolme eivät koskaan asuneet, mutta isällään Linn vietti lomat, osana tämän suurta lapsikatrasta. Kirja on ihan kiinnostava, muttei  juurikaan houkuttele lukemaan enempää. **1/2

Laura Honkasalo: Eropaperit 
Eletään 60-lukua. Mennään naimisiin, tehdään lapsi, sitten toinen, mies rakastuu toiseen, haluaa eron, haluaa lapset. Rumaahan siitä tulee. Eropaperit on kaukana viihteellisestä romaanista, sillä lapsia, etenkin vanhempaa tytärtä, käytetään julmasti hyväkseen prosessissa saada lapset pois äidiltään. ****+


Lukuseurani ei ollut erityisen levotonta 😉

keskiviikko 26. huhtikuuta 2017

Kirsti Ellilä: Arpapeliä



Kirsti Ellilä: Arpapeliä 
Karisto 2016
288 sivua


Entinen työväen asunto-osakeyhtiö oli purku-uhan alla mutta upealla paikalla joen partaalla, kaupungin keskustan katveessa. Isovanhempien perinnön turvin Mia ja miehensä Markku ostivat koko korttelin itselleen ja perustivat Villa Toivon. Lasten ollessa pieniä vuokraemännän rooli oli sopinut hyvin yhteen kotiäidin roolin kanssa ja lasten muutettua kotoa Mia ei vain tullut palanneeksi työelämään. 

Villa Toivossa asuu pitkäaikaisvuokralaisia laidasta laitaan. Molla ja Piupau, rastatukkaiset nuoret jotka odottavat esikoistaan ja elävät myymällä unisieppareita ja dyykkaamalla ruokansa roskiksista. Korpisen pariskunta joka purjehtii ympäriinsä ja tarvitsee paikan lähinnä tavaroilleen. Kitaristi Tolonen, Mian vanha ystävä joka oli opiskellut samaan aikaan konservatoriossa. Uusimpana Mian siipien suojaan on muuttanut Kolumbus. Lehti-ilmoituksessa oli etsitty koteja yksin Suomeen tulleille alaikäisille turvapaikanhakijoille ja Mia oli ottanut yhteyttä mielessään suurisilmäinen pikkutyttö. Kun heille tulikin 17-vuotias kamerunilaispoika, raamikas lähes aikuinen, Mia oli sopeutunut tilanteeseen nopeammin kuin Markku.

Kesken kaupunginosan vuotuisen pihakirppistapahtuman ja Kolumbuksen isännöimän kamerunilaisen ruokamyynnin Villa Toivosta loppuu veden tulo. Kun Mia yrittää selvittää saako pihakaivosta käyttökelpoista vettä, tupsahtaa kaivolle Ilmariksi esittäytyvä mies joka jää auttelemaan Miaa. Lähtiessään mies antaa vielä Mialle raaputusarvan, kertoen että hänellä on tällainen hassu tapa ilahduttaa kohtaamiaan ihmisiä arvoilla. 

Sitten pelataan arpapeliä.

Villa Toivo on aika kliseinen nimi kirjan kaltaiselle yhteisölle. Eipä Arpapeliä muutenkaan tarjoa isoja yllätyksiä. Se on viihteellisempi kuin odotin luettuani aiemmin yhden Ellilän romaanin, Tuntemattomat. Lähinnä käsitellään elämän valintoja etenkin rahatilanteen kannalta sekä yhteisöllisyyttä ja sivutaan luottamusta sekä turvapaikanhakijatilannetta. Kolumbus kun on saanut kielteisen päätöksen ja odottelee valituksen tulosta.


perjantai 21. huhtikuuta 2017

Maaria Päivinen: Kellari

Luottamus on jokaisen talon perusta, todetaan talomainoksessa.
Kellari-romaanissa Vilman mies on pettänyt
tämän luottamuksen kohtalokkain seurauksin.

Maaria Päivinen: Kellari 
Into 2016
294 sivua 


Vilma on yhdeksän vuotta sitten Islantiin muuttanut ja siellä perheen perustanut suomalaisnainen. Hänellä on mies ja kaksi tytärtä, alakoulua käyvä Silvia ja taaperoikäinen Stella. 

Kuulostaa idylliseltä perhe-elämältä, muttei enää ole sitä. Mies on rikkonut heidän avioliittonsa, ilmoittanut tylysti muuttavansa heidän yhteisestä talostaan Reykjavikiin, kerrostaloasuntoon Svanan, elämänsä uuden rakkauden kanssa. Ehkä Vilma olisi vielä jotenkin kestänyt tämän, mutta nyt, vuosi eron jälkeen, esikoistytär on alkanut jatkuvasti naukua isänsä perään. Päivästä toiseen Silvia hokee samaa mantraa; Äiti on tyhmä paskapää-äiti jonka takia isi on lähtenyt, Svala on niin kauniskin, Silvia haluaa muuttaa isin ja Svalan luo Reykjavikiin. Ilman Silvian jatkuvaa valitusta Vilma ei ehkä olisi teljennyt miestä kellariin.

Kun he olivat muuttaneet taloon, mies oli rakentanut kellariin äänieristetyn studiotilan jossa teki musiikkiaan. Siellä tämä viihtyi, kopissa omissa maailmoissaan. Nyt saa viihtyä siellä loppuikänsä tuumaa Vilma, kolkkaa miehensä tajuttomaksi ja raahaa kellariin. Miestä toki etsitään, poliisit, Svala, miehen vanhemmat, kaikki soittelevat, eikö Vilmalla ole mitään pientäkään aavistusta missä mies voisi olla? Vilma vastailee kauhistuneena, hän osaa pitää pokkansa, hän tietää että mies on kellarissa hänen jalkojensa alla ja sillä mennään. 

Kellaria hallitsi hämärä, ulkona viuhui puuskainen talvimyrsky. Vilma avasi luukun ja toisteli olevansa järjissään ja hereillä. Piti päivittäin varmistella ja uskotella itselleen, ettei ollut hullu, sillä mies sihisi tämän tästä hänen korviinsa mielisairaan määritelmiä ja räksytti kirosanoja. Milloin Vilma oli sekopää, milloin skitso ja psykopaatti, umpihullu, aivoton narttu, häiriytynyt lehmä, latvasta laho, saamaton noita-akka, pimeä ämmä, takakireä kontrollifriikki, kieroutunut tappaja. 
Joskus teki mieli soittaa siskolle, äidille tai Ninalle, kenelle tahansa, ja kysyä mitä mieltä he olivat Vilman mielen tasapainosta, mutta onneksi hän saattoi punnita sekä rikoksen laadun että järjellisyytensä itsekin. Hän vain oli, yksinkertaisesti, heikkona hetkenään tehnyt halpamaisen mutta kohtalokkaan tempun äidinvaistojensa ajamana, ja sen kanssa oli opittava elämään, niin hänen kuin miehenkin. 

Vilman naapurissa asuu 72-vuotias leskeksi jäänyt Ingiđur. Nainen tietää Vilman elämästä enemmän kuin Vilma arvaakaan, sillä Ingiđurilla on hyvät kiikarit. Nyt Ingiđurissa on herännyt erityinen huoli Vilmaa kohtaan, koska nainen on selvästi rauhaton. Ingiđurissa on herännyt suojelunhalu. Hän ei koskaan tullut äidiksi, mutta voisi nyt ryhtyä äidiksi Vilmalle. Nyt voisi olla juuri sopiva hetki tehdä se mitä Ingiđur on jo pitkään halunnut tehdä, mennä Vilman ovelle ja esitellä itsensä. 

"Eikö ole kaunis päivä", hän sanoi ja levitti kätensä, käänsi päätäkin, jotta aurinko varmasti pääsisi oikeuksiinsa.
Mutta Vilma ei innostunut auringon keltaamista hangista tai läikehtivästä valosta, vaan alkoi sulkea ja tiuskaisi:
"Minulla ei ole aikaa."
"Tiedäthän sinä minut? Minulle tuli yllättäen sellainen olo, että meidän pitäisi tutustua."
"Tutustua."

Vilma ei halua tutustua yhteenkään yksinäiseen ja liian uteliaaseen vanhukseen joka voi pahimmillaan pilata kaiken, löytää kellarin asukin. Mutta Ingiđur ei anna periksi.

Kellarin asetelma on herkullinen. Vilma toimii eikä vain meinaa. Kuka meistä ei joskus mielisi tehdä radikaaleja, laittomiakin ratkaisuja, mutta järki sanelee päätökset. Onko Vilma siis menettänyt järkensä vai meneekö kaikki pimahtamisen piikkiin? Kellaria piti ahmia, halusin tietää miten käy. Mietin pääseekö mies pakoon vai löytääkö Ingiđur hänet, telkeääköhän Vilma Ingiđurinkin kellariin? Samaan aikaan tuli miettineeksi mielen ailahduksia ja mihin kaikkeen mustasukkaisuus voi ajaa. Oliko Vilma mustasukkaisempi miehestään vai esikoistyttärensä rakkaudesta? 

Tykästyin Päivisen suorasukaiseen tyyliin. Te jotka olette lukeneet hänen aiempia kirjojaan, ovatko ne saman tyylisiä? 


lauantai 15. huhtikuuta 2017

Mila Teräs: Jäljet


Mila Teräs: Jäljet 
Karisto 2017
285 sivua 

Mila Teräs on tarttunut uusimmassa romaanissaan erittäin mielenkiintoiseen aiheeseen, yhteen kuuluisimmista ja arvostetuimmista (nais)taidemaalareistamme, Helene Schjerfbeckiin. 

Romaani rakentuu kahdelle aikatasolle. Syksyllä 1945 Helene on jo iäkäs, paljon nähnyt ja elämää kokenut nainen, joka asuu sotaa paossa Ruotsissa, Saltsjöbadenin kylpylähotellissa. Hän maalaa vielä yhtä, viimeiseksi jäävää omakuvaansa ja käy samalla mielessään keskusteluja maalari"sisarensa" Helena Westermarckin kanssa ja näin toisella aikatasolla muistelee lapsuuttaan ja sitä miten pääsi osalliseksi taideopintoihin.

- Katsokaa, neiti Ingman! Elin sanoo heti, kun opettaja on saapunut huoneeseen. - Katsokaa, mitä Elli on piirtänyt!
Elin esittelee malttamattomasti piirustuksiani Lina-tädille, tämä ja tämä ja tämä, tyttö hohkaa kuin uuni.
Kun Lina-täti katsoo kuviani, hänen kasvoilleen kierähtää valo, joka pehmentää katseen ja vapauttaa suun seudun: 
- Niin lystikkäitä, niin taidokkaasti piirrettyjä.
Hänen valossaan minä kasvan. 

Helenen taiteilijanuran alku oli takkuinen, eikä kotoa tullut kannustusta. Isä oli kuollut ja jättänyt jälkeensä vain pienen eläkkeen. Äiti haluaa Helenen tienaavan rahaa yhteiseen toimeentuloon ja pitää maalaamista koruompeluun verrattavissa olevana ajanvietteenä.

- Köyhien perheiden lapset joutuvat tekemään työtä aamuhämäristä iltaan asti, mutta sinä käyt vain taidekouluja! Von Beckerin yksityisakatemiaa! Se mies on pannut pääsi pyörälle, ei ole muuta kuin von Becker ja..., äiti sylkäisee sanan suustaan kuin kirouksen:
- Pariisi.

Ranskan taideakatemiaan eivät naiset pääse opiskelemaan, mutta yksityisiin akatemioihin kyllä. Ja Pariisiin Helenekin pääsee, 18-vuotiaana.  

Ja sitten jotakin tapahtuu. Jokin syttyy, leimahtaa, tarttuu ensin yhteen meistä, sitten toiseen. Äkkiä työskentelemme kaikki muun maailman unohtaen niin kuin soittaisimme yhteisessä, äänettömässä orkesterissa. Leikittelen hetken rehevällä siveltimellä kuin Renoir, sitten on Degas'n vuoro näyttää virtuoosimainen viivansa.
Parasta ovat nämä hetket ateljeessa. Kun huoneen tärpätintuoksussa teemme työtä uupumatta, vieri vieressä, toverit eri maista, tunnin toisensa jälkeen. 

Pariisissa Helene kohtasi elämänsä suuren rakkauden joka ei tuntunut edes välittävän Helenen raajarikkoisuudesta. Helene kun oli pienenä pudonnut alas rappuset ja murtanut lantionsa eikä köyhillä vanhemmilla ollut rahaa hoitaa Heleneä kuntoon vaan lapsiparka luutui sellaiseksi kuin luutui ja kärsi tästä koko ikänsä. Sulhasen perhe ei kuitenkaan uskonut selitystä vaan luuli Helenen sairastaneen polion ja painosti sulhasen jättämään Helenen. Myöhemminkin Helene kohtasi monia haasteita elämässään. Olla nainen ja taidemaalari, siis haihattelija. Helene ei myöskään saanut tarpeeksi omaa rauhaa toteuttaa itseään, ikääntyvän äidin vaateilta ja kotitaloustöiltä, mikä tuntui ahdistavan häntä enemmän tai vähemmän koko aikuisikänsä. 

Kirjassa on kiehtova, viehättävä tunnelma. En malttanut laskea sitä käsistäni ja lyhyet luvut houkuttelivat lukemaan vielä ja vielä yhden. Tunnelma ei kuitenkaan ole lainkaan sellainen, että onpa hehkeää olla taiteilija ja olenpa jotain erityistä kun olen Pariisissa. Vaikka Helenen unelma olikin päästä Pariisiin JA unelman toteutuminen oli hänelle iso asia, ei elämä sielläkään aina ollut kuin satukirjan sivuilla. 

Olen lukenut Teräkseltä hänen aikuisten esikoisensa, Harmaat enkelit, josta pidin paljon, mutta Jäljissä Teräs on noussut vielä aivan uudelle tasolle. Uskon että Jäljet on vielä loppuvuodestakin mielessäni yhtenä vuoden parhaista lukukokemuksista.


perjantai 7. huhtikuuta 2017

Enni Mustonen: Ruokarouva


Enni Mustonen: Ruokarouva 
Otava 2016
470 sivua 

Ruokarouva on jatkoa Syrjästäkatsojien tarinoille, Mustosen uusimmalle kirjasarjalle. Päähenkilönä sarjassa on Ida, johon tutustutaan pikkupiikana Paimentyttö-romaanissa (2013). Sen jälkeen Ida on palvellut lapsenpiikana Sibeliusten perheessä (Lapsenpiika 2014) ja Albert Edelfeltin studion emännöitsijänä (Emännöitsijä, 2015). 

Ruokarouvassa Ida on aikuistunut ja saanut oman perheen, Kirsti-tyttären. Virallisesti Ida on kunniallinen leskirouva, todellisuudessa vähemmän kunniallinen avioliiton ulkopuolella lapsen synnyttänyt yh-äiti. Nykypäivänä au-lapset ovat arkea, 1900-luvun alussa suuri häpeä. Puhutaanko edes enää au-lapsista?

Ida on elänyt Kirstinsä kanssa kahdeksan vuotta Ruotsissa, professorin taloudenhoitajana, mutta muuttaa tältä saamansa pienen perinnön turvin takaisin Suomeen. Eletään vuotta 1914. Rahat Ida investoi pienen perheensä tulevaisuuteen ja ostaa Espoon Albergasta (Leppävaarasta) vanhan huvilan josta kunnostaa täysihoitolan apunaan kirvesmies Iisakki. Asukkaiksi tulee lehti-ilmoitukseen vastaten kaikenlaista, mutta toki kunniallista miestä ja naista, niin opiskelijoita kuin työssäkäyviä. 

Tuttuun tapaan Ida tutustuu moniin Suomen kulttuurielämän tunnettuihin nimiin. Täysihoitolan naapurina asuu kuvanveistäjä Ville Valgren (tunnetuin työ Havis Amanda) ja täysihoitolan asukkaana Leevi Madetoja. Istahtaapa pöytään välillä viihteellä oleva Eino Leinokin.

Täysihoitolan pitäminen on kovaa työtä ja kovemmaksi se käy kun sodan uhka leviää Suomeenkin. Siitä huolimatta että niin venäläiset kuin saksalaisetkin sotilaat näkyvät Albergassakin ja ruokatarvikkeista on pulaa, taikoo Ida vähintään puuroa vieraidensa illallispöytään. Idan "reirallisuus" näkyy Ruokarouvassakin, kun täysihoitolan emäntä hinnoittelee huoneensa sen mukaan mitä vuokralainen pystyy maksamaan, vaikka se onkin itseltä pois. Kansalaissodan vuodet ovat Idalle pärjäämistä ja yhteen hiileen puhaltamista. Ja vaikkei hän itse olekaan poliittisesti millään tavalla aktiivinen, samaa ei voi sanoa kaikista täysihoitolan asukkaista.

Idan kasvua pienestä paimentytöstä aikuiseksi ja itselliseksi naiseksi on ollut ilo seurata. Manninen saa Idan tuntumaan niin läheiseltä, yhtä oikealta henkilöltä kuin hänen kohtaamansa suurmiehet. Historiallisten tapahtumien puiminen jää Mustosen romaaneissa vähemmälle kuin monissa muissa historiallisissa romaaneissa. Sen sijaan keskitytään enemmän tavallisen, ei millään tavalla politiikassa mukana olevan arjen sankarin elämään. Seuraavassa osassa, Ruokarouvan tytär, Kirsti lienee saanut jo paljon ikää lisää. Tämä Mustos-fani jonottaa jo uutta osaa kirjastosta.

Kirjan olen jo palauttanut kirjastoon, joten kuva kustantajalta. 



torstai 6. huhtikuuta 2017

Helena Sinervo: Armonranta


Helena Sinervo: Armonranta 
Wsoy 2016
400 sivua

Loppuvuodesta 2006 Helena saa puhelun Pikonlinnan sairaalasta. Helenan isä on heikossa kunnossa, hänellä on todettu nopeasti etenevä keuhkosyöpä. Elinaikaa saattaa olla jäljellä muutama kuukausi tai muutama päivä, katsomaan kannattaa joka tapauksessa tulla mahdollisimman pian. Puoliso, Heta, lupaa lähteä mukaan, kuskiksi. Lapsuudenkotiin Helena ei voi mennä, siellä asuu veli, Tarmo, johon välit ovat liian tulehtuneet. Niinpä Helena etsii netistä koiraystävällistä majoitusta Tampereen itäpuolelta ja löytää Armonrannan, lomakodin Teiskossa, Näsijärven rantakallioilla. 

Syyllisyys vihloo matkaan lähtijää, isän luona on tullut käytyä viimeksi kesällä, onko siitä todella jo neljä kuukautta. Mukaan matkalle Helena on pakannut isän hänelle aiemmin luovuttaman salkun, jonka sisältöä hän on vain pintapuolisesti tutkinut. C-kasetteja, jotka natsihenkinen isä on nauhoittanut viisi vuotta aiemmin, kovakantinen muistikirja jossa oli sotkuisia muistiinpanoja ensimmäisen maailmansodan vuosilta, vanha ja haurastunut kirjekuori sisällään oikeuspöytäkirjoja vuodelta 1945. Isä saa Armonrantaan omat sivunsa, kun naiset kuuntelevat kasetteja ajomatkallaan.

Miksi siis sanoin isälle, että hän on ollut riittävän hyvä isä? Säälistäkö? Tilanteen liikuttamana? Vai siksikö, että kaikesta huolimatta rakastin häntä ja halusin hänelle hyvää? Että itsekin tein virheitä ja olin epätäydellinen. Että meitä kaikkia yhdistää juuri se: virheet, vajavaisuus, keskeneräisyys.
Halusin isukin suhtautuvan armollisesti itseensä viimeisinä päivinään, ja se helpotti oloani.

Salkun sisältöä läpi käydessään Helenalle ja Hetalle selviää suvun historia ja samalla he käyvät läpi myös omaa suhdettaan, jossa on yksi iso juopa, kun toinen kipeästi haluaa lasta ja toinen on helpottunut kun hedelmöityshoidot eivät ole tuottaneet tulosta. 

Armonrannassa säilyy kiinnostava jännite. Osansa luo se, että Sinervo on paljastanut romaanin olevan paitsi fiktiota, myös omaelämäkerrallinen. Armokin on kirjassa niin paljon enemmän kuin majapaikan nimi. Itselleenkin pitää osata antaa anteeksi. 

Kirjan olen jo vapauttanut seuraavalle lukijalle, joten kuva kustantajalta.

maanantai 3. huhtikuuta 2017

Mari Manninen: Yhden lapsen kansa


Mari Manninen: Yhden lapsen kansa 
Atena 2016
236 sivua


Kiinan salavauvat, pikkukeisarit ja hylätyt tyttäret. Niistä kertoo Mari Mannisen tietokirja Kiinan yhden lapsen politiikasta.

Kirja ei sovi herkille ihmisille, kuten ei tämä arviokaan.

Luulin tietäväni suht hyvin mistä yhden lapsen politiikassa on kyse ja mitä siitä on seurannut, mutta kirjan luettuani tajusin miten yksipuolisen kuvan olen mediasta saanut. Tiesin, että tyttösikiöitä abortoidaan. Tiesin, että kaksilapsisia perheitä on olemassa. Tiesin, että kiitos tyttösikiöiden abortoinnin naisten ja miesten määrälliset mittasuhteet ovat vinksallaan ja avioliittomarkkinoilla "heikompien" miesten on vaikea löytää vaimoa. Mutta oli niin paljon enemmän mistä en ollut tietoinen ja monet näistä uusista tiedoista järkyttivät. Vai miten itse suhtautuisit haastatteluihin, joissa kerrotaan esim lähes syntymään valmiin vauvan "abortoidun" piikillä vauvan päähän ja piikistä seuraavan sen, että äiti synnyttää seuraavana päivänä kuolleen vauvan? Eihän tämä voi enää millään mittarilla olla järkevää ja hallittua syntyvyyden säännöstelyä, tämä on brutaalia julmuutta. 

Paikallishallinnon osuus ja mielivaltaisuus on ollut suuressa roolissa siinä, miten rajuihin toimenpiteisiin lasten lukumäärän säännöstelyssä on ryhdytty. Kaikissa kylissä oli syntyvyydensääntelystä vastaava henkilö, jonka tehtävänä oli pitää kirjaa kylän naisten kuukautisista. Perhesuunnitteluvirastot ovat työllistäneet puoli miljoonaa ihmistä kerrallaan. Manninen kertoo, että vaikein haastateltava löytää oli tällainen kylävahti, kylän vihatuin ihminen. Maaseudulla oli yleensä mahdollista saada lupa toiseen lapseen vähintään neljän vuoden ikäerolla mikäli ensimmäinen lapsi oli ollut tyttö, mutta toisaalta 2000-luvulle saakka kylissä oli tiukat kiintiöt montako ylimääräistä vauvaa sai luvan syntyä. Lupa piti hakea ennen raskautta ja aikaa raskaaksi tulemiseen oli vuosi, tiukkaa peliä siis. Kuukautiset kirjattiin siis kylävahdin vihkoon ja vielä 90-luvulla monissa valtionyhtiöissä oli seinällä kuukautistaulut, joihin naisten piti merkitä kuukautiskiertonsa. BBC:n dokumentti viime vuodelta kertoi löytyvän alueen, jossa naisille tehdään neljästi vuodessa terveystarkastus, vain varmistaakseen etteivät naiset ole luvatta raskaana. Joku voi sanoa tätä kaikkea onnistuneeksi syntyvyydensääntelyksi, toinen nöyryyttämiseksi. Luvattomia raskauksia ei ole välttämättä tarvinnut keskeyttää, mikäli perheellä on ollut varaa maksaa kallis sakkomaksu. Luvattomasta lapsesta on kuitenkin saattanut saada potkut töistä eivätkä lapset ole välttämättä saaneet viranomaisilta papereita, eli heitä ei ole virallisesti edes olemassa. Ilman papereita ei voi saada koulutusta, töitä eikä puolisoa. 

Yhden lapsen politiikasta on seurannut jotain hyvääkin. Ehkäisy on kaikille ilmaista. Eniten ovat kuitenkin hyötyneet tytöt, he joiden on annettu syntyä. Perinteisesti kiinalaiset ovat arvostaneet vain poikia, sillä poika on se joka elättää iäkkäät vanhemmat, perii omaisuuden, jatkaa nimeä ja maatilaa, tuo arvostusta ja kunniaa ja voi uhrata suvun edesmenneiile jäsenille. Tytöistä on vain kuluja ja toisekseen, tytöthän naidaan pois, toiseen sukuun. Valtaosa tyttölapsen vanhemmista on kuitenkin tyytynyt kohtaloonsa ja pikkuhiljaa myös tyttöjä on lähetetty lukioihin ja yliopistoihin. Mannisen haastattelema ainokainen tytär opiskeli lakia ja journalismia ja jatkaa parhaillaan opintojaan Australiassa. Jos perhe olisi saanut anomansa luvan toiseen lapseen ja saanut toivomansa pojan, olisi tytär todennäköisesti päätynyt töihin kauppaan tai tietullikopille ja hänen palkkansa olisi käytetty veljen kouluttamiseen ja veljen asunnon hankintaan. Kiinassa kun vanhemmat perinteisesti ostavat asunnon pojalleen ja sen rahoittamiseen osallistuu koko lähisuku. Koskaan aiemmin ei Kiinassa ole panostettu tyttöihin niin paljon kuin nyt. Ainakin osittain tämä tarkoittaa sitä, että koulutettuihin tyttäriinkin luotetaan vastuunottajina. Ainokaisia kohtaavat suuret odotukset sukupuolesta riippumatta. Täytyy menestyä opinnoissa, hankkia hyvä ammatti ja löytää puoliso jonka kanssa hankkia se lapsi tai kaksi.

Kiinassa kasvaa nyt toisaalta paperittomia, toisaalta isovanhempien silmänteriä, keisarin tavoin palvottuja ja paapottuja ainokaisia. Toisaalta nuoria naisia joilla on valta valita avioliittomarkkinoilla, toisaalta miehiä joiden vanhempien pitää ostaa pojalleen morsian jostain toisesta Aasian maasta ja toivoa ettei tämä karkaa. Suuri huoli on myös heillä joiden ainokainen kuolee ja äidillä on jo liikaa ikää uuteen vauvaan. Aika näyttää, miten nykyinen kahden lapsen politiikka muuttaa tilannetta, vai muuttaako. Moni on nykyään tyytyväinen pieniin perheisiin, yksi riittääkin lapsiluvuksi.


perjantai 31. maaliskuuta 2017

Karoliina Timonen: Kesäinen illuusioni


Karoliina Timonen: Kesäinen illuusioni
WSOY 2015, 165 sivua 


Olen lukenut ja kirjoittanut kaiken alla olevan loppukesästä '15! Kävin kuvaamassa mielestäni hienoja kuvia Tesomajärvellä - ja hukkasin ne. Vasta nyt, maaliskuussa '17, löysin kuvan puuttumisen takia postaamatta jääneen arvion. Lainaan siis kuvan kustantajalta. Sitten sinne loppukesään 1,5 vuoden taa. Kirjan tunnelman muistan vieläkin, ja missä sitä ahnehdin.

----

Luin Karoliina Timosen Kesäisen illuusioni elokuun lopun helteiden aikaan ja voin todeta että siinä oli kirja paikallaan! Kirjassa eletään kuuman alkukesän aikaa, voi kunpa meilläkin olisi ollut sellainen ;-) Timosen esikoisromaanista (jota minä en ole lukenut) tuttu Klarissa on päätynyt asumuseroon ja vuokrannut kesänviettopaikakseen pienen saaren jonka ainokaisessa talossa hän asuu. Kesän mittainen tauko puolisosta ja saaren rauha ja kauneus on se mitä Klarissa juuri nyt kaipaa. Syksyllä kaupunkiin palatessaan hän olisi ehtinyt ajatella minne suuntaan jatkaa Teemun kanssa ja tekeillä oleva romaanikin olisi edennyt jo mukavasti. 

Naapurisaaren huipulla kohoavaan huvilaan on vihdoin tullut asukas. Kesä on helteinen, ilma seisoo paahtavana ja painostavana ja yhtä aikaa Klarissa tuntee itsensä sekä yksinäiseksi mutta myös jotenkin kiusaantuneeksi, kuin oma rauha ja yksityisyys olisi mennyttä. Hän kuulee miehen soittavan Nina Simonea ja tuntee miehen polttamien sikareiden tuoksun. Kun päiviä kuluu, eikä Klarissa ole vieläkään tavannut naapuriaan, hän päättää tehdä aloitteen ja soutaa Variskallioon. Tästä alkaa jännittävien tapahtumien ketju.

Aloin lukea kirjaa lukumaratonin päätteeksi, tilanteessa jossa olisi voinut kuvitella kaipaavansa hiukan huilia paljosta lukemisesta. Mutta tätä kirjaa ei niin vain laske käsistään. Kellon piipatessa lukuajan päättyneeksi painoin vain sivumäärän mieleen ja jatkoin samaa kyytiä vielä viitisenkymmentä sivua, niin koukuttunut olin Kesäisen illuusioni latautuneeseen tunnelmaan. Ja heti kun pystyin muilta häiriötekijöiltä jatkamaan, palasin taas Klarissan ja Olavin seuraan. Minähän en lue dekkareita, joten en ollut aikoihin lukenut mitään näin tiheätunnelmaista ja nautinkin kovasti tästä jännityksen tunteesta ja täydellisen kesälukemiston annista. Täydet viisi tähteä!


Kirsi Vainio-Korhonen & Anu Lahtinen: Lemmen ilot ja sydämen salat - Suomalaisen rakkauden historiaa


Kirsi Vainio-Korhonen & Anu Lahtinen: 
Lemmen ilot ja sydämen salat - Suomalaisen rakkauden historiaa 
Wsoy 2015
268 sivua


Lemmen ilot ja sydämen salat on katsaus suomalaiseen rakkauteen. Se lähtee liikkeelle keskiajalta, pohdiskellen puolison valintaa aikana jolloin maaseudulla arvostettiin työteliäisyyttä ja elinvoimaisuutta ja paremmissa piireissä syntyperää ja varallisuutta, ja päätyen naisten itsemääräämisoikeuteen ja 1970-luvun seksuaaliseen vallankumoukseen ehkäisypillereiden yleistyttyä Suomessakin. Tähän väliin mahtuu pohdintoja kuten keskiajan ritariromantiikan kaiut romanttisine balladeineen, esiaviollisten suhteiden kirjo, kaksinnaimisesta tai aviorikoksesta annetut kuolemantuomiot, kirjeenvaihdot ja avioliittoneuvottelut, miesten väliset tunteet sekä lapsenrakkaus "Kunnioitettua ja hellästi Rakastettua Äitiä" kohtaan. Kirjassa on sekä kuvitusta että runsaasti kirjallisia esimerkkejä muun muassa kirjeistä, päiväkirjoista ja oikeuden päätöksistä. 

Sydämeni rakas äidinäiti! Koska olette aina ollut minulle äidillisen hyväntahtoinen ja myötämielinen, turvaudun minä siksi teihin nyt täydellisesti sydämeni rakkaana isoäitinä, jotta edistäisitte puolestani tätä minun avioliittohankettani, minä puolestani tulen aina olemaan teitä, rakasta äidinäitiäni kohtaan nöyrä ja altis poika.

Näin pyysi Krister Klasinpoika Horn morsiamensa äidinäidiltä, tunnustaen näin muidenkin sukulaisten vaikutusvallan isien ja veljien naittajavallan rinnalla. 

Lemmen ilot ja sydämen salat on kiinnostava tietopaketti rakkauden ilosta ja tuskasta, säännöistä ja niiden rikkomisesta. Se osoittaa miten eri tavoin yhteiskunta on suhtautunut rakkauteen ja rakastavaisiin eri ajankohtina, yhtenä isona määräävänä tekijänä kristinusko.