Anne Cathrine Bomann: Agathe

Anne Cathrine Bomann: Agathe

Gummerus, 2020

Alkuteos: Agathe, 2020

 Suomennos: Sanna Manninen

Lukija: Jukka Pitkänen

Kesto: 2 h 44 min

71-vuotias psykiatri laskee päiviä ja asiakasistuntojen määriä koko ajan pienenevään suuntaan. Kun ne saavuttavat nollan, hän jää eläkkeelle oltuaan työssään lähes puolen vuosikymmentä. Ei hänellä mitään suuria suunnitelmia ole eläkepäiviä ajatellen, hän nautti vain teen juomisesta ja klassisen musiikin kuuntelusta, eikä hänellä ole ystäviä. 

Hän ei ollut järin empaattinen ammattikuntansa edustajana. Kun potilas puhkesi itkuun ja kertoi menettäneensä läheisensä, hänen olisi tehnyt mieli kutsua paikalle sihteerinsä, sillä tämä olisi ehkä paremmin tiennyt miten toimia sellaisessa tilanteessa. 

Miten usein olinkaan kuunnellut potilaitteni marinoita ja ollut onnellinen siitä, etten elänyt heidän elämäänsä. Miten monesti olinkaan nyrpistänyt nenääni heidän rutiineilleen, tai naureskellut salaa heidän typerille murheilleen. Tajusin olleeni siinä käsityksessä, että oikea elämä, palkinto kaikesta raatamisesta, odottaisi minua eläkepäivinä. Nyt en pystynyt kuolemaksenikaan ymmärtämään mitä sellaista se elämä voisi pitää sisällään, mistä kannattaisi iloita. Eikö ollutkin niin, että täysin varmasti luvassa oli vain pelkoa ja yksinäisyyttä. Kuinka säälittävää. 

Vastoin hänen antamiaan ohjeita hänen sihteerinsä Madame Surrugue oli antanut ajan vielä uudelle asiakkaalle, saksalaiselle rouvalle. 

Agathe halusi tulla kutsutuksi etunimellään eikä rouva Zimmermanina. Hän oli naimisissa ja oli työskennellyt kirjanpitotoimistossa muttei ollut enää pystynyt käymään töissä. Aluksi psykiatri suhtautui naiseen kuin uuteen, täysin turhaan asiakkaaseen, eihän hän ehtisi hoitaa tätä kuin puolisen vuotta eikä se riittäisi mihinkään, mutta jo muutaman käyntikerran jälkeen hän tunsi alkaneensa nauttia heidän keskusteluistaan ja jätti jopa huoneen tuulettamatta naisen lähdettyä, että tämän omenainen tuoksu viipyisi huoneessa pidempään. 

Madame Zurrugue oli ollut hänellä tunnollisesti töissä 35 vuotta ja ollut kaikkina näinä vuosina sairauslomalla vain kahdesti. Nyt sihteeri oli jättänyt kirjeen, että olisi henkilökohtaisista syistä poissa kaksi viikkoa, ehkä pidempäänkin. He eivät olleet tutustuneet saati ystävystyneet kaikkien noiden vuosien aikana, psykiatrin mielestä madame Zurrugue kuului toimistoon siinä missä leposohvakin. Yhtäkkiä psykiatrin oli vaikea kuunnella potilaidensa suruja, hän sai sanotuksi näille vain päivää ja näkemiin. Ja sitten madame Zurrugue pyysi häntä tapaamaan kuolemaa tekevää miestään.

Minulla oli todella paljon väärinkäsityksiä tästä kirjasta. Luulin, että se tapahtuu nykyhetkessä, mutta elettiinkin vuotta 1948. Luulin, että kirja tapahtuu Tanskassa, mutta siinä ollaankin Ranskassa ja Agathe on saksalainen. Olin myös ymmärtänyt, että kirja olisi juonivetoisempi. Lisäksi siinä oli mukana syöpäsairas henkilö, ja minä kierrän yleensä kaukaa sellaiset kirjat, joissa juonen kannalta oleellisesti tehdään kuolemaa. Ehkä kaikki nämä väärät odotukset vaikuttivat siihen, etten oikein päässyt tarinaan sisälle. Tällä kertaa totean, että onneksi kirja ei ollut pidempi ja onneksi kirjan lukee ihana, ihana Jukka Pitkänen.

Vuosi 2020 paketissa!

 

Vuosi 2020 oli minulle aivan mielettömän hieno ja runsas lukuvuosi! Kuten monella muulla, minulla koronapandemia ei kuitenkaan vaikuttanut lukemisen määrään millään tavalla, vaan se, että löysin äänikirjojen maailman joulukuussa 2019.

Luin viime vuonna 153 kirjaa. Tässä niistä vähän tilastoja ja loppuun pikkasen triviaa.

Aloitin blogin pitämisen joulukuussa 2013, eli takana on nyt seitsemän vuotta. 

Mikään näistä vuosista, eikä aikana ennen blogiakaan ole päässyt tällaisiin määriin. Esimerkiksi 2018 luin 40 ja 2019 48 kirjaa ja kuuntelin 4, mitkä vielä viime vuonna jätin laskematta luettuihin kirjoihin. En vielä tammikuussa osannut sanoa mitä äänikirjat voisivat olla. Nyt se on selvää, ne ovat kirjoja siinä missä muutkin. 2020 jaoteltuna luettuihin ja kuunneltuihin on 69 vs. 84, olen siis lukenut paperikirjojakin huomattavasti enemmän kuin aiempina vuosina. 

Mikä on siis hyvä, äänikirjojen kuuntelu on pitänyt yllä myös paperikirjojen lukemista. Aiemmin vuoden alku on aina ollut hiljainen, olen lukenut vain makkarissa nukkumaan mennessä, kesällä on ollut lukuspurtti ja pitkin syksyä into on taas hiipunut niin, että on päästy siihen kahteen-kolmeen kirjaan kuukaudessa. Tammikuussa '20 luin 5 kirjaa (joista yksi oli sarjakuva) ja kuuntelin 7. Sivuja kertyi 1338, tunteja 69,5. Sivumäärät ovat joulukuuta lukuunottamatta olleet vähintään tuon yli 1300 ja yli 2000 sivun kuukausia oli viime vuonna 3, huhti-, touko- ja elokuu ja neljäs eli heinäkuu jäi vain hiukan vaille (1928). Toukokuun saldo 2747 kestää vertailun aiempiin vuosiin, jolloin kesän parhaat kuukaudet ovat jääneet tästä useamman sata sivua. Ja tähänhän lisätään ne äänikirjat.

Ensimmäisellä vuosipuoliskolla luin 11 027 sivua ja kuuntelin tunneista päiviksi laskettuna lähes 16 vuorokautta. Jälkimmäisellä puoliskolla sivumäärä hieman laski (9055), johtuen huhti-toukokuun vastapainoksi suorastaan häpeällisestä joulukuusta, jolloin luin vain kaksi kirjaa, sivumäärältään vajaat 600. Vuoden yhteissaldo on 20 082 ja äänikirjojen tunnit ~760 eli vuorokausina lähes 32. Käytin siis himpun yli kuukauden vuodestani kirjoja kuunnellen ja lukukirjojen parissa toisen mokoman, en ole mikään järin nopea lukija. Äänikirjana selätän saman kirjan huomattavasti nopeammin. 

Mitä sitten luin? No romaaneja, kuten aina. Niiden ohella vuoteen mahtui vain kuusi sarjakuvakirjaa, kaksi näytelmää ja kaksi novellikokoelmaa. Suurin mullistus kirjojen suhteen tapahtui kesällä, kun yks kaks itsenikin yllättäen lainasin kirjastosta esittelypöydällä olleen Graham Swiftin englanninkielisen uutuuden Here We Are, ajatellen että juoni kuulosti kivalta ja sivuja oli alle 200, mikä jottei? En ollut lukenut kirjoja englanniksi noin 20 vuoteen. Ei vain ole tullut luettua. Heinäkuussa päätin kokeilla äänikirjojakin englanniksi ja loppuvuoden mittaan luin englanniksi 2 ja kuuntelin 11 äänikirjaa. Joulukuussa kuuntelin monta jouluun sijoittuvaa englanninkielistä kirjaa, niissä tuntuu olevan loputtomat valikoimat!

Tässä on linkki kaikkiin 2020 lukemiini kirjoihin.

1980-luvulta vuoteen 2013 luin hyvin pitkälti käännöskirjallisuutta. Kotimaisia edustivat lähinnä Kaari Utrion ja Enni Mustosen historialliset romaanit. Laajemmin kotimainen kirjallisuus tuli mukaan lähinnä blogien myötä, kun tutustuin niiden kautta esimerkiksi sellaisiin kirjailijoihin kuin Laura Lähteenmäki, Marja Björk, Tommi Kinnunen ja Kjell Westö joilta olen sittemmin lukenut useamman kirjan. Ulkomaisten kirjojen osuus vuonna 2014 oli vielä 50,6%, mutta 2019 enää 22.4%. 2020 kirjoista ulkomaisia on taas 39%, osuutta on toki nostanut nuo englanninkielisetkin kirjat. Suhteessa suomeksi lukemiini / kuuntelemiini niiden osuus on vielä pieni, 9%. Tällä hetkellä tuntuu siltä, että 2021 niiden osuus voisi olla jo isompi ainakin äänikirjoista. Lukukirjoissa englanninkielisten kirjojen valikoima kirjastossa on harmillisen suppea.

Yksi henkilökohtaisen haasteen aihe minulla on ollut lukea enemmän mieskirjailijoita. Heidän osuutensa bloggausvuosina on vaihdellut 8-26,5 prosentissa, keskimäärin 18,7%. Entä 2020? Olen lukenut niin paljon, että olen tarttunut aina vain siihen sillä hetkellä kiinnostavimpaan kirjaan ajattelematta ollenkaan kuka kirjan on kirjoittanut. 153 kirjasta mieskirjailijoiden teoksia on 31 mikä tekee prosentteina 20, eli pitkän ajan keskiarvossa pysyttiin nytkin. Toisaalta tutkimukset osoittavat, että miehet eivät lue juuri ollenkaan naisten kirjoittamaa kirjallisuutta (tämä pätee myös omaan mieheeni) joten onhan se hyvä että edes naiset lukevat!

Olen tullut kirjoissani koko ajan lähemmäs nykypäivää. Rajan vetäminen historialliseen romaaniin on häilyvä, joten olen blogin aikana vetänyt rajan itseeni. Jos kirja tapahtuu ennen minun syntymääni 1960-luvulla, se on tilastoissani historiallinen ja näitä kirjoja oli viime vuonna enää 24%. 

Maailmanvalloitushaaste on edennyt pienesti ja passiivisesti, toisin sanoen en ole täsmälukenut siihen mitään. Kylkiäisinä saan päivittää sinne Beninin (Raakel Lignellin kirja), Kenian (Leena Paasio), Palestiinalaisalueet (Etaf Rum) ja Singaporen (Lauren Ho). 

Yli 500-sivuisia tiiliskiviä olen lukenut 4. Niistä kolme kuuluu Lucinda Rileyn Seitsemän sisarta -sarjaan ja neljäs on Esmeralda Santiagon historiallinen lukuromaani Sokeriplantaasin valtiatar. Alle 100 sivun kirjat ovat sarjakuvia ja niitä on kolme. Vastaavasti pisin äänikirja oli John Irvingin Kaikki isäni hotellit, 20 h 8 min, ja lyhin (ellei lasketa erikseen neljässä osassa adventteina julkaistuja Jouluisia ongelmia Snowdoniassa -kirjan osia jotka olivat kestoltaan ~1,5 h jokainen) oli Anne Cathrine Bomannin Agathe, joka oli vain 2 h 44 min mittainen. 

Olin asettanut itselleni haasteita vuodelle 2020. Hups, tätä en vuoden mittaan muistanutkaan!

Halusin palata enemmän jo tuttuihin kirjailijoihin, joilta olen siis lukenut vähintään yhden kirjan. Vuonna '18 tällaisia kirjoja oli 35% ja '19 vain 31%. Nyt näitä tuttuja kirjailijoita oli 30, mutta prosenttiosuuden laskentaa hankaloittaa se, että luin samoilta kirjailijoilta useamman kirjan, esimerkiksi Lucinda Rileylta kolme yhden sijaan. Sen lisäksi koukutuin muutamaan dekkarisarjaan, joista kuuntelin ensimmäisen osan 2020, mutta kuuntelin myöhemmin samana vuonna lisää. Pisimmällä olen Elly Griffithsin Ruth Galloway-sarjassa, josta olen kuunnellut 6 osaa. Alan Bradleyn Flavia de Luce eteni viidenteen osaan, Eppu Nuotion Ellen Lähteen tutkimuksista olen kuunnellut kaikki kolme, Sujata Masseylta molemmat suomennetut Perveen Mistryt. Dekkareita aloin ylipäätään kuunnella tammikuussa, yhtään en ole vielä paperikirjana lukenut. 

Toinen haasteeni oli lukea vähintään kaksi klassikkoa eli osallistua molempiin klassikkohaasteisiin. Tässä onnistuin. Kuuntelin tammikuun haasteeseen em. Kaikki isäni hotellit ja heinäkuun haasteeseen luin Johannes Linnankosken Laulu tulipunaisesta kukasta. Näiden lisäksi kuuntelin helmikuussa Segalin Love Storyn ja luin Tšehovin Lokin, ja vielä maaliskuussa Minna Canth -haasteeseen Papin perheen. 

Asetin tavoitteekseni lukea vähintään kaksi osaa aiemmin mainitsemastani Seitsemän sisarta -sarjaa. Tiiliskivet vaativat oman hetkensä, niitä ei selätä noin vain, vaikka olisi kyse niinkin kevyestä kirjallisuudesta kuin Riley. Ja ne kirjat, ne vasta painavatkin! Luin kolme osaa, mutta vielä on kirittävää, kaksi osaa ennen grande finalea! 

Viimeiseksi tavoitteeksi olin asettanut lukea ainakin 60 kirjaa mukaanlukien äänikirjat sekä lisäksi viisi sarjakuvakirjaa. Tuolloin en oaannut ollenkaan arvata millainen lukuvuosi oli tulossa... Sarjakuvakirjoja tulin lukeneeksi kuusi, nekin kaikki alkuvuodesta.

Mitä sitten odottaisin vuodelta 2021? Asetin Goodreadsiin tavoitteeksi 125 kirjaa, sillä en halua luoda lukemisesta minkäänlaisia paineita. Tuon määrän saavuttaminen on realistista ellen totaalisesti kyllästy äänikirjoihin. Vuosi on pitkä aika, kaikenlaista voi tapahtua. Asetan tavoitteeksi osallistua molempiin klassikkohaasteisiin, Minna Canth -haasteeseen ja Pride -lukuviikkoon. Haluan lukea molemmat Seitsemän sisaren osat ennen kuin päätösosa syksyllä julkaistaan.

Kaikille jotka tätä luette toivon Hyvää lukuvuotta 2021 ja muutenkin onnea ja iloa!

Lilly Emme: Jouluisia ongelmia Snowdoniassa

Lilly Emme: Jouluisia ongelmia Snowdoniassa

#1- 4

Saga Egmont, 2020

Suomennos: Tmi Emmi Maaranen

Lukija: Anu Vilhunen

Kesto: ~ 1,5 h / osa

Jouluisia ongelmia Snowdoniassa on yhteensä käytännössä romaanin mittainen kirja jaettuna neljään adventtiin ja kirjan osat myös ilmestyivät kerran viikossa niin, että saatoit kuunnella uuden osan jokaisena pyhänä. Minä kuuntelin kirjan kahdessa osassa sillä siitä oli ilmestynyt kaksi ensimmäistä osaa kun aloitin sen, ja kaksi viimeistä yhtä mittaa joulunpyhinä. 

Jouluisia ongelmia oli taas vähän erilainen jouluromaani, sillä se lähti liikkeelle tilanteesta jossa kaikki sen kolme päähenkilöä tunsivat tarveta paeta jotain. 

Holly oli kaivannut syrjäistä asuinpaikkaa, jättänyt työnsä ja muuttanut Liverpoolista isoäitinsä ikivanhaan mökkiin Snowdonian kansallispuistossa Walesissa. Muuttotappioisessa kylässä oli satakunta asukasta, joista hyvä osa eli turismilla.

Ikkunasta avautuva näkymä oli ihana. Järvi kimalsi muutaman sadan metrin päässä ja Walesin luonto oli kirjaimellisesti nurkan takana. Pian olisi joulukuu ja ikkunan ulkopuolella oli epätavallisen paljon lunta. Oli niin kaunista, että rintaan aivan sattui jos maisemaa katsoi tarpeeksi kauan.

Ensimmäisinä viikkoinaan mökissä Holly oli lähinnä levännyt, sillä elämä Liverpoolissa oli ollut monin tavoin raskasta. Isoäiti oli asunut erakkona ja Hollyn suunnitelmat olivat samankaltaisia. Ihmissuhteet eivät tuntuneet olevan hänen juttunsa ja entisellä työpaikallaan seurakunnassa hän oli joutunut selkäänpuukotuksen ja vainoamisen kohteeksi. Hollyn erakoitumissuunnitelmat sotkee kuitenkin postinkantaja Baptiste, joka houkuttelee naisen avaamaan pitserian tyhjäksi jääneeseen pubiin.

Chloe oli näytellyt elokuvissa kuusivuotiaasta lähtien. Molemmat vanhemmat olivat olleet näyttelijöitä, mutta Chloe oli ollut heistä menestyksekkäin, ja vanhemmat olivat jättäneet omat uransa tyttäreensä keskittyäkseen. Menestyksen varjopuolena toimittajat seurasivat häntä kaikkialle. Nyt hän päätti lähteä kauas pois Lontoosta, mukanaan vain pyhän birman kissansa Nelson.

Kaksikymmentävuotias Ethan heräsi sairaalassa saatuaan vaikean aivotärähdyksen ja oli sen myötä menettänyt muistinsa. Kun hän kuuli, että hänet on pidätetty poikaystävänsä murhasta epäiltynä, häneen iski paniikki. Coliniin hän oli tutustunut koulun kuorossa. Ethan muisti, että Colin oli halunnut viettää iltaa kahdestaan hänen kanssaan, eikä mennä mukaan opiskelijoiden juhliin, mutta siinä kaikki. Hänen oli paettava sairaalasta, lähdettävä jonnekin kunnes hänen muistinsa taas palaa. 

Ennen kuin hän käsitti asiaa itsekään, hän seisoi ulkona kadulla ja katseli stressaantuneena ympärilleen. Taksi seisoi parkkeerattuna hänen edessään. Hän avasi oven, istuutui ja pyysi kuljettajaa ajamaan juna-asemalle niin nopeasti kuin mahdollista. 

Niin Chloe kuin Ethankin päätyivät Snowdoniin. Ethan esittäytyi Baptistelle kirjailijana ja vuokrasi tältä mökin, mutta tuli tarvitsemaan myös Hollyn ja Chloen apua ja tukea. 

Kirjakokonaisuus oli aika kevyttä ihmissuhdesoppaa jossa varsinainen joulu oli kuitenkin aika vähäisessä määrin näkyvillä. Perinteien feelgood, jossa ihmisillä oli erilaisia ongelmia, jotka he uudessa ympäristössä uusien ystävien tukemana päihittivät todellista arkea taitavammin. 

Zoe May: As Luck Would Have It

Zoe May: As Luck Would Have It

HarperCollins, 2019

Lukija: Charlie Sanderson

Kesto: 6 h 47 min

Vielä hetki sitten Natalie Jacksonin pr-firmalla oli ollut tilat Camdenissa oikein tyylikkäässä co-working toimistossa, mutta nyt hän pyöritti yritystään vanhasta huoneestaan lapsuudenkodissaan. Ei hän varsinaisesti hipsteri ollut, mutta come on, hieno kahvikone ja eri aloja edustavat työkaverit olivat vaihtuneet 13-vuotiaan Natalien Beanie baby -kokoelmaan huoneessa jonka seiniä koristi söpö eläintapetti. 

Leroy. Olisi pitänyt arvata jo nimestä, ettei siitä tulisi loppuelämän kestävää rakkautta, vai olisiko Natalie voinut kuvitella seisovansa papin edessä tämän kysyessä haluatko mennä vihille  Leroy-nimisen hepun kanssa? Silti oli veemäistä, että Leroy oli pettänyt häntä kun Natalie oli ollut viimeisillään raskaana. Aluksi Leroy oli ollut todella innoissaan vauvasta ja saanut vakuutettua Natalienkin, joka oli ensin miettinyt muitakin vaihtoehtoja sillä viiva tikussa oli yllätys. Joten olipa hyvä ajoitus, Leroy, hänestä tuli siis yh ennen kuin vauva oli edes syntynyt. 

Äiti oli toivottanut Natalien tervetulleeksi takaisin kotiin, auttoi hoitamaan vauvaa kun Natalie teki töitä, eikä kysellyt vuokran perään. Ja jos Leroy olikin muuten hyödytön, oli mies antanut Natalielle mitä kauneimman pikku tyttären, jonka hän oli nimennyt Heraksi vahvan kreikkalaisen jumalattaren mukaan. 

Pikkukaupungissa, Chittingfoldissa Surreyssa, kaikki tiesivät toisensa jonkin ystävän kautta. Niinpä Nataliella ei ollut vaihtoehtoja, ellei halunnut vaikuttaa snobilta hänen oli lähdettävä äidin mukaan vuotuiseen hyväntekeväisyysiltaan, jonka kohokohtana arvottiin yllättävän hieno palkinto.

"I just want to see if I win anything in the raffle. Mick’s worked really hard on this year’s draw. The top prize is a romantic getaway to Marrakech!"

"A romantic getaway to Marrakech!? Seriously?’ I balk. ‘I could swear the last time I went to Mick’s fundraiser the top prize was a picnic hamper."

Mutta romanttinen loma, kenen kanssa Natalie sellaiselle lähtisi vaikka voittaisikin? 

Kun puoliseniili onnetar arpoo voittajiksi kaksi arpanumeroa, (no mutta, kahden hengen lomahan se on?) on sekin ongelma ratkaistu. 

Will ja Natalie olivat olleet parhaita kavereita ja  yläkouluaikaan myös toistensa ensirakkaudet, mutta kun sukset olivat menneet ristiin, välit eivät olleet enää korjaantuneet ja Will oli ollut vähintäänkin osasyy siihen miksi Natalie oli hakeutunut Lontooseen. Nyt kumpikaan heistä ei halunnut luopua luksuslomavoitostaan ja juhlaväki yllytti heitä lähtemään matkalle kaksin. 

I guess motherhood has made me more tired the past year than I've been letting on, even to myself. I do really need this holiday. I want to stay in a nice suite and just have a break from reality. 

Mehdi and his family seem so thrilled to have us, what harm does it do to play along and pretend to be married for a few days?

Sattuma toisensa jälkeen vie Natalien ja Willin esittämään vastanaineita aina vain syvemmin ja pidemmälle, etenkin kun hotellin ihanat omistajat kertovat miten pariskunnat joskus yrittävät huijata menneensä juuri naimisiin saadakseen lomalleen hääsviitin tykötarpeineen. Ja senhän nyt tietää, mihin rakastavaisten esittäminen saattaa pidemmän päälle altistaa, etenkin kun takana on auki puhumaton nuoruudenrakkaus.

Valitsin tämän kirjan kuunneltavaksi pitkälti sen takia, että se tapahtuu lämpimässä ja aurinkoisessa Marokossa. Meillä on tapana matkustella jonkin verran ja kun nyt koronan myötä pysyttiin koko vuosi Suomessa, alkaa matkakuume olla ajoittain melko kova. Kirja oli muutenkin viihdyttävä, päähenkilöistä oli helppo pitää ja lukijan eläytyminen aidon tuntuista.

Maria Adolfsson: Myrskyvaroitus

Maria Adolfsson: Myrskyvaroitus

Doggerland 2

Tammi, 2019

Suomennos: Sirkka-Liisa Sjöblom

Lukija: Karoliina Kudjoi

Kesto: 12 h 39 min

Fredrik tunsi hyvin joka-aamuisen koiranulkoilutusreittinsä louhoksen ympäristössä. Doggerlandin pohjoisimman saaren viimeinenkin kaivos oli tosin suljettu jo 1980-luvulla. Nyt hänen Gertrud-sisarensa oli kuitenkin huolissaan miestä etsimässä, mutta vain Fredrikin koira juoksi Gertrudia vastaan.

Doggerlandin rikosylikomisario Karen Eiken Hornby on ollut kaksi kuukautta sairauslomalla päästyään melkein hengestään tutkiessaan pomonsa ex-vaimon Susanne Smeedin murhaa ja kaipaa jo töihin. Hän on myös totaalisen kyllästynyt joulunviettoon sukulaistensa kanssa ja vielä pitäisi kestää pari päivää. 

Vielä kahtena aamuna hänen pitää olla huomaamatta, kuinka Harry taputtaa äitiä hellästi pyllylle. Ja mukamas olla kuulematta varastettuja suukkoja joita vaihdetaan heti kun Karen selkänsä kääntää. Ylihuomiseen asti hänen pitää niellä happamat sanat jotka uhkaavat karata hänen huuliltaan joka kerta, kun äiti puhuu kohta 76 täyttävästä Harry Lambardista uutena poikaystävänään. 

Myös Leo (joka aiemmin työnsi omaisuuttaan ostoskärryissä) ja kohta 19-vuotias Sigrid (pomonsa Jounasin ja em. Susannen tytär) asuvat Karenin luona, ja Karen tunteekin välillä pitävänsä  kodittomien yömajaa. Joulunvieton keskeyttää Jounas soittamalla Norössä tapahtuneen murhan takia ja vaikka Karen on edelleen sairauslomalla matelee pomo hänen edessään varmistaakseen että voi itse lähteä kolmen viikon Thaimaan lomalleen. Avukseen Karen saa Norön paikallisen poliisipäällikön Thorstein Bylen miehineen. 

Fredrikin ruumis löytyi louhokselta ja kun vaatteissa oli selviä raahausjälkiä, kuolemaa aletaan tutkia murhana. Hänen talonsa on pengottu, kaikki laatikot auottu ja tavarat vedetty lattialle niin, että murto näyttää pikemminkin lavastetulta. 

Karenille Norö on hyvinkin tuttu, hän on viettänyt kaikki lapsuutensa kesät tuolla syrjäisellä, pohjoisella saarella ja hänellä on siellä edelleen sukulaisia. Karen muistelee surullisena viimeiseksi jäänyttä, yhdentoista vuoden takaista lomaa Norössä yhdessä Jonin ja silloin kahdeksanvuotiaan Mattisin kanssa, aikaa ennen kuin oli menettänyt perheensä. Hän tietää myös, että sukulaiset kuulisivat ennemmin tai myöhemmin että Karen on saarella, joten parempi mennä heti käymään Ingeborg-tädillä. Siellä Karenille selviää, että osa hänen hillbilly-sukulaisistaan kuuluu paikalliseen liivijengiin. Ja sitten tapahtuukin toinen murha eikä Karen voi olla epäilemättä sukulaisillaan olevan sen kanssa tekemistä.

Henkilöitä oli niin paljon, että äänikirjaa kuunnellessa minulla teki tiukkaa muistaa minkä niminen henkilö oli missäkin hommissa murhatutkimuksiin liittyvällä viskitislaamolla tai omisti sitä tai mitä sukua oltiin Karenille ja siihen vielä lisäksi poliisit, kuolemansyyntutkijat ym henkilöt. Eli oli haastava seurata varsinkin näin äänikirjana. Muuten ihan ok poliisivetoiseksi dekkariksi.

Jessie Burton: Tunnustus

Jessie Burton: Tunnustus

Otava, 2020

Alkuteos: The Confession, 2019

Lukija: Krista Putkonen-Örn

Kesto: 14 h 10 min

1980. Parikymppinen Elise tapasi kuusitoista vuotta vanhemman Connien Lontoossa kun nainen alkoi seurata häntä hautausmaalla. 

"Et sinä kuole vielä pitkään pitkään aikaan", nainen sanoi, ja hänen äänensä kulki Elisen läpi kuin suoneen annettu rauta. He tuijottivat toisiaan. 

"Voinko tehdä jotain hyväksesi?" Elise kysyi. 

He lähtivät yhdessä juomaan teetä kahvilaan ja juttelivat niitä näitä. Connie kertoi olevansa kirjailija ja myöhemmin Elise etsi kirjan kirjastosta, Constance Holdenin kirjoittaman Vahasydämen. Kirjasta alettiin tehdä elokuvaa ja naiset lähtivät Kaliforniaan. Kun Elise olisi jo halunnut palata mutta Connie ei, alkoi suhde rakoilla.

2017.

Olin neljätoista kun tapoin äitini. 

Siihen saakka olin pitänyt häntä kulisseissa missä hän teki paljon kiinnostavampia juttuja kuin muiden äidit ja vain odotti minulta merkkiä palata elämääni. Mutta hän ei ollut koskaan valmis eikä ilmestynyt ikinä. Kymmenen-yhdentoista iässä kerroin luokkakavereilleni että hän oli karannut venäläisen sirkuksen matkaan ja eleli jakkihärän vuodista tehdyssä teltassa. Kirjoitin hänen käsialallaan kortteja vuoristomaisemista ja vein niitä kouluun.  

Isä oli kertonut Roselle, että tämän äiti Elise oli lähtenyt pois, kun Rose oli ollut vajaan vuoden vanha. He olivat asuneet tuolloin New Yorkissa.  Kouluikäisenä Rose usein mietti missä äiti oli, mitä hän teki ja miksei tämä voinut tehdä sitä hänen kanssaan. Isältä oli vaikea nyhtää mitään tietoja äidistä tai Rosen syntymään liittyneistä olosuhteista, muuta kuin että isä oli palannut hänen kanssaan pian Englantiin.  

Mutta nyt isä antoi vihdoinkin hänelle vinkin Elisestä, ojentaen samalla Vahasydämen ja kertoen, että Elise oli ollut yhdessä tämän kirjailijan kanssa kun isä oli tavannut tämän. Rose ahmi Vahasydämen ja toisen, Vihreän jäniksen, joka oli jäänyt samalla Connien viimeiseksi romaaniksi. Netistä ei löytynyt juuri mitään tietoa, vain muutama rakeinen kuva kirjailijasta, ei edes nykyistä asuinpaikkaa. Nythän nainen olisi jo seitsemänkymppinen. 

Rosen pitkäaikainen poikaystävä Joe oli tehnyt ison elämänmuutoksen ja jättänyt työnsä pörssimeklarina antautuen rakkaudelleen, meksikolaiselle ruualle, ymmärtämättä kuitenkaan miten kilpailtua festivaalien ruokarekkabisnes oli. Joen mielestä Rosen suunnitelma hankkiutua Connien juttusille oli huono, mutta nyt kun Rose oli niin läheltä äitinsä arvoituksen selviämistä, hän ei voinut enää jättää asiaa siihen. 

Connie ei ollut julkaissut mitään kolmeenkymmeneen vuoteen. Nyt hänellä kuitenkin oli idea uuteen kirjaan, Elohopeaan, mutta hän tarvitsi assistentin, koska hänen kätensä eivät enää toimi. Rose pestautui työhön väärällä identiteetillä, Laura Brownina, toivoen ehtivänsä saada mahdollisimman paljon tietoja äidistään ennen kiinni jäämistään. 

Connie katosi ja palasi minuutin päästä ojentaen minulle kainosti pienen kassin. 

"Hyvää joulua", hän sanoi.

"Connie, et olisi..."

"Minä halusin", hän sanoi.

Kassissa oli laatikko. Laatikossa oli kultainen kaulaketju, jossa riippui kultainen L-kirjain. 

"Se on viktoriaaninen", Connie sanoi. "Pidätkö siitä?"

Pidin minä. Se oli kaunis ja siro mutta tunsin suunnatonta surua laskiessani sen.kämmenelleni. Se oli aineellinen muistutus valheestani. Ja vaikka toisaalta minun teki yli kaiken mieli panna se kaulaani, toisaalta halusin ennen kaikkea polvistua Connien eteen, kertoa hänelle oikean nimeni ja selittää että en missään nimessä ansainnut tällaista lahjaa. 

Tunnustuksessa oli erittäin jännät lähtöasetelmat kaikin puolin ja kertomus piti minua pihtiotteessa. Vuoron perään avattiin sekä 1980-luvun että 2017 tapahtumia. Tuo kuvio, ettei Rose vain ottanut suoraan yhteyttä Connieen oli paljon antoisampi. Oli hauska sattuma että hyvä osa nykyhetkestä sijoittui joulun aikaan, tätä en todellakaan tiennyt kun valitsin kirjan kuunneltavaksi.

Sekin on metkaa, miten Burton kirjoittaa aivan eri maailmoissa olevia kirjoja. Olen lukenut hänen hienon esikoisensa, Nukkekaapin, ja sehän sijoittui 1600-luvun lopun Amsterdamiin. Nyt tuntuu siltä, että väliin jäänyt Muusakin pitää lukea.

 

Rebecca Raisin: A Gingerbread Cafe Christmas

Rebecca Raisin: A Gingerbread Café Christmas

HarperCollins, 2020

Lukija: Daniella Acitelli

Kesto: 10 h 22 min

A Gingerbread Café Christmas koostuu kolmesta Gingerbread -sarjan kirjasta, joista Christmas at the Gingerbread Café on ensimmäinen ja sen juonesta kerron tässä. Toinen osa on Chocolate Dreams at the Gingerbread Café joka sijoittuu seuraavaan pääsiäiseen. Kolmas osa tapahtuu seuraavan joulun aikaan ja on nimeltään Christmas Wedding at the Gingerbread Café. Yhdessä nämä kolme kirjaa kestävät tuon vajaan 10,5 tuntia. 

Lilyn kahvilassa, Connecticutin Ashfordissa sijaitsevassa Gingerbread Cafessa joulu on sesonkiaikaa. Lily itse ei kuitenkaan ole parhaassa joulufiiliksessä. Vielä kahden vuoden jälkeenkin Lily ikävöi ex-miestään Joelia, vaikka Lilyn apulaisen ja varaäidin, rehevän, 20 vuotta vanhemman CeeCeen mielestä mies ei koskaan ollut Lilyn arvoinen. Lilyä ihmetyttää kuitenkin asiakkaiden ja cateringtilausten vähyys, normaalisti tähän aikaan, kaksi viikkoa jouluun he saavat juosta aamusta iltaan. 

Gingerbread Cafeta vastapäätä oli auennut uusi kahvila jota pyöritti Damon, niin pahuksen hyvännäköinen mies juuri sopivista kohdista tiukoissa farkuissaan, että kaikki pikkukaupungin naiset ryntäsivät sinne. Lisäksi mies aloitti kokkauskurssit, 

His door is open and there's a flood of customers on his stoop. I peer over and low and behold, he's got a chalkboard facing my way. It reads "Why did the turkey cross the road? Because the other side is better."

Of all the dirty tricks! 

Luvassa on tällä kertaa melko puhdasta, perinteistä chick litiä. Alusta asti on selvää, että Lily ja Damon kuuluvat yhteen, mutta ensin pitää säätää ja senkin jälkeen vielä vähän säätää. Tunnelma on erittäin jouluinen ruokia ja leipomuksia myöden, nythän molemmat päähenkilöt tarjoavat jouluista cateringia. Mutta miten paljon nuo amerikkalaiset oikein ahtavat mahaansa täytettyä kalkkunaa, Thanksgiving on juuri ennen joulua ja sitten taas lisää kalkkunaa... Kaiken kaikkiaan kirjassa on hyvin perinteiset, toisinsanoen kliseiset juonikuviot. Kilpailevien tahojen rakkaustarina, mustasukkaisen ex-miehen häiriö, suloinen lapsipuoli (Damonin Charlie-tyttö), paras ystävä joka aina pitää puoliasi, syöpäsairas ystävätär ja vuodessa kaikki ehtivät saada lapsia tai vähintäänkin tulla raskaaksi. 

Ihailen aina näitä enkkukirjojen kansia! Suomalaiset ovat monesti niin minimalistisia näihin verrattuna, näissä on kyllä romanttinen tunnelma kohdillaan.

Tämän jutun myötä haluan toivottaa kaikille oikein Hyvää Joulua!

Sarah Morgan: One More for Christmas

Sarah Morgan: One More for Christmas

HarperCollins, 2020

Lukija: Lucy Tregear

Kesto: 11 h 34 min

Gaile Mitchell oli menestyvä bisnesnainen Manhattanilla, tunnettu myös nimellä GM. Hänen viimeisin elämäntaitokirjansa, Choice not Chance, oli ollut aiempien tavoin myyntimenestys ja hän oli myös suosittu puhuja tilaisuuksissa. Mutta kun hänelle sattui tapaturma toimistollaan, hän kuuli puolitajuissaan mitä hänen alaisensa puhuivat hänestä. Että hänen elämänsä oli tyhjää? Ettei hänellä ollut läheisiä? Että hän täytti elämänsä työllä, koska oli yksinäinen? Gaile ei voinut käsittää, näinkö he todellakin hänestä selän takana ajattelivat. Gaile oli tehnyt tietoisia valintoja, hän oli rakentanut oman elämänsä ja bisneksensä kovalla työllä, ollut inspiraationa naisille kotiäideistä uranaisiin, luonut työpaikkoja, näillekin vätyksille jotka nyt surkuttelivat häntä. Hänellä oli niin paljon rahaa kuin hän saattoi ikinä tarvita, mutta nyt hän saattaisi joutua jäämään sairaalaan, koska hänellä ei ollut upeassa East Upper Siden huoneistossaan ketään, joka voisi huolehtia hänestä.

Gailen tytär Samantha pyöritti omaa matkatoimistoa joka on erikoistunut räätälöityihin joulumatkoihin, halusi asiakas sitten Lappiin tai Prahan joulutoreille. Hänellä oli ehkä enemmän yhteistä äitinsä kanssa kuin hän halusi myöntääkään, kuten vaihtuvat miesystävät ja bisnestaju. Kun Gailen assistentti soitti hänen assistentilleen, Samantha ihmetteli miksi äiti halusi ottaa yhteyttä tyttäriinsä. Siitä oli jo viisi vuotta, kun heillä oli ollut minkäänlaista kontaktia, eikä edellinen kerta ollut päättynyt hyvin.

Samanthan pikkusisko Ella eli tyytyväistä kotiäidin elämää pikkukaupungissa Connecticutissa. Hänellä oli rakastava mies Michael ja suloinen pieni tytär Tabitha, jolle hän halusi olla mitä parhain äiti, toisinsanoen täysin päinvastainen kuin omansa. Kun Samantha soitti kertoakseen äidin yhteydenotosta, Ella järkyttyi, mutta tunsi tarvetta lähteä mukaan sairaalaan. Michael olisi halunnut lähteä tueksi, mutta Ella ei missään nimessä halunnut tämän tapaavan äitiään. Eihän Gaile edes tiennyt, että Ella oli naimisissa, saati tulleensa isoäidiksi. Michael, joka ei ymmärtänyt alkuunkaan miksei Ella halunnut esitellä perhettään äidilleen, ratkaisi asiat omin päin.

Unimpressed by the lack of engagement from the adults around her, Tab turned back to Gaile.

"My name is Tabitha Melody Gray and I'm four and three quarters. And I don't know your name or who you are?"

There was an agonizing silence and then Gaile finally spoke. "My name is Gaile, and I think", she said faintly, "that I must be your grandmother."

Gaile halusi välttämättä viettää joulua uudelleen löytämiensä tyttärien ja Ellan perheen kanssa. Sattumien summana he päätyivät Skotlantiin, pieneen kylään tunnin matkan päähän lähimmästä kaupungista. Siellä Brody McIntyre oli ottamassa vastaan ensimmäisiä maksavia vieraitaan, Samanthan perhettä, koska oli rahan tarpeessa päättänyt tarjota kotiaan turistien käyttöön ja Samantha oli mahdollinen yhteistyökumppani jonka yritys toisi Brodyn kotiin lisää majoittujia. Mary-äiti suhtautui tähän käänteeseen ymmärtäväisesti, mutta Brodyn sisar Kirsty näytti epäilyksensä avoimesti. Itse talo oli iso talven ihmemaa, täynnä puupaneloituja huoneita joissa oli kirjahyllyjä, muhkeita nojatuoleja ja loimuavia takkoja, tiloja joista oli näkymät upeaan lumiseen luontoon vuorenhuippuineen. 

Tarvittiin Skotlanti, että amerikkalaisperhe sai asiansa setvittyä.

Here's something else I think about." She offered another slice of shortbread. "It's never too late to build a snowman Gaile. It's never too late to dance or laugh, bake cookies or date a man. It's never too late."

Melkoinen Skotlannin matkailumainos! Ilman koronaa olisin jo varaamassa lentolippuja romanttiselle getawaylle. Jossain täytyy oikeasti olla samanlainen luminen kylä ja ihana Mary leipomassa ja kokkaamassa meille herkkujaan.

Olen kuunnellut monta jouluun sijoittuvaa, toinen toistaan taianomaisempaa, lämminhenkistä feelgood -kirjaa. Tällä kertaa mukana oli kas kas, rakkautta, ystävyyttä ja romanttinen ympäristö, mutta näiden ohella kevyesti romaaniin kiedottua elämäntaito-opasta, niin monia ymmärtäviä olkapäitä joita vasten itkeä Skotlannista löytyi. Perheellä ei varsinaisesti ollut salaisuuksia, pikemminkin lukuisia, jopa vuosikymmeniä ihmisten välejä hiertäneitä väärinkäsityksiä. Henkilögalleriassa ei ollut ketään kenestä en olisi pitänyt, tosin Kirsty jäi melko etäiseksi. 

 

Jenny Bayliss: Twelve Dates of Christmas

 

 

Jenny Bayliss: The Twelve Dates of Christmas

Pan, 2020

Lukija: Laura Kirman

Kesto: 11 h 33 min

Jos on suudellut kahta miestä 24 tunnin sisällä, onko sitä aivan hutsu?

Kate on reilu kolmekymppinen sinkku, joka on löytänyt unelmatyönsä kangaskuosien suunnittelijana. Hän on palannut Lontoosta kotiseudulleen pieneen Blexfordiin, kuitenkin kätevän junayhteyden päähän Lontoosta, jossa hänen pitää välillä käydä toimistollaan. Blexford on tiivis yhteisö, jossa kaikki tuntevat toisensa ja tietävät toistensa asiat, joten kun Katen paras ystävä Laura houkuttelee hänet osallistumaan Twelve dates of Christmas -deittailuun, Kate huomaa ettei kukaan jää tästä kuulematta. Katen toinen hyvä ystävä on Matt, niinikään paluumuuttaja, joka on avannut kylään kahvilan, Cafe Peartreen. Kate leipoo sinne sivutyönään makeita herkkuja. 

Kate käy treffeillä joissa saa aina muutamasta vaihtoehdosta valita mieleisimmän, ja Kate käy esimerkiksi luistelemassa, salsaamassa ja ratkomassa tietä ulos pakohuoneesta. Matt, joka seurustelee omalla tahollaan, on huolissaan Katen turvallisuudesta, eikä täysin turhaan.

Valitettavasti treffiohjelma oli poikinut myös ikävän sivutuotteen, jonka Katekin sai kokea, kun yksi hänen tökeröimmistä deiteistään ilmoitti varanneensa huoneen yön viettoon. Joulun 12 treffiä oli väännetty muotoon "Twelve shacks of Christmas" ja 200 punnan osallistumismaksulla sai osallistua vetoon, kuka miehistä saa aikaan enemmän kaatoja. 

Joulun 12 treffit oli valloittavan hauska ja viihdyttävä, romanttinen ja hyvin jouluinen kirja, juuri sopivaa lämminhenkistä viihdettä tällaiseen koronajouluun. Fiilis tuntui hyvin brittiläiseltä ja joulu oli läsnä kaikessa, makuina ja tuoksuina ja toki treffiohjelmassa, kun osallistuttiin esimerkiksi piparkakkutalon koristelukilpailuun ja kuusenhakuun. Ajatus monista treffeistä ja erityyppisistä miehistä joita Kate tapaa, oli jo ennakkoon kiinnostava ja toimi hyvin, ja Kate oli päähenkilönä sellainen jonka kanssa ystävystyisin mielelläni itsekin. Myös kankaiden suunnittelua oli kiva seurata. Kuten tämän tyyppisissä romanttisissa komedioissa yleensäkin lukijalla on jo alusta asti näkemys ketkä kuuluvat yhteen, juju on ehkä enemmän siinä, miten nämä saatetaan yhteen. 

Olen ihastunut moneen lukijaan näissä enkkukirjoissa, eikä Elizabeth Knowelden ollut poikkeus. Eläytyminen on heillä aina vahvempaa kuin suomalaisilla lukijoilla, mutta yhtään kirjaa en ole vielä joutunut tästä syystä jättämään kesken. 

Åsa Hellberg: Hotelli Flanagans

 

Åsa Hellberg: Hotelli Flanagans

Bazar, 2020

352 sivua

Alkuteos: Välkommen till Flanagans

Suomennos: Anu Koivunen

Kiitokset kustantajalle arvostelukappaleesta. 

Kun vuosikymmen vaihtui 1960-lukuun, Lontoon kerma juhli vuodenvaihdetta keskustan luksushotellin, Flanagansin kristallikruunujen loisteessa. Kaikki halusivat näyttäytyä "seurapiirikaunotar Miss Linda Lansingin luotsaamassa hotellissa", joka oli alunperin hänen isänsä luomus. Hän oli kymmenvuotiskaudellaan kääntänyt kannattavuuden takaisin nousuun, eikä hän aikonut päästää sitä takaisin laskuun. Kova työ oli tuottanut tulosta, ja edelleen Flanagansin tähti loisti Lontoon kilpailluilla hotellimarkkinoilla kirkkaimpien joukossa. Savoyn ja The Ritzin ohella hänen hotellinsa oli yksi kolmesta puhutuimmasta.

Yksitoista vuotta aiemmin Linda oli ollut vielä maalaistyttö, asuen isoäitinsä huomassa Ruotsissa, Fjällbackassa, Göteborgin pohjoispuolella, kylässä josta hänen äitinsä oli kotoisin. Linda oli ollut pikkuvauva, kun hänen äitinsä oli kuollut, ja isoäiti oli kieltäytynyt päästämästä Lindaa isänsä luo Lontooseen. Sodan aikana isä oli ollut mielissään että Linda oli Ruotsissa turvassa, mutta muutoin ikävöi tytärtään johon hänellä oli lämpimät välit. Jos Linda tiedostikin, etteivät vanhemmat koskaan olleet ikuisia, ja jonain päivänä Flanagans olisi hänen, siihen menisi vielä pitkään. Niinpä saatuaan sähkeen, että isä oli sairastunut ja Lindan olisi pian tultava Lontooseen, hän suunnitteli palaavansa Fjällbackaan mahdollisimman pian. Niin ei kuitenkaan enää käynyt ja Lindasta tuli kylmiltään aikansa harvinaisuus, nainen hotellinjohtajana.

Jos hän epäröikin onko hänestä siihen, hänen serkkunsa, ylimieliset veljekset Laurence ja Sebastian, jotka omistivat pienen määrän hotellista, vahvistivat Lindan tahtoa menestyä. Eivät todellakaan kannustamalla, vaan lyttäämällä Lindan mahdollisuudet pärjätä miesten maailmassa ja vaatimalla Lindaa myymään hotellin heille. Isän viimeiset sanat kuolinvuoteella olivatkin olleet "varo serkkujasi...". 

Onnekseen Linda tutustui heti Lontooseen jäätyään isänsä lakimiehen Andrewn kautta Maryyn, nuoreen räväkkään naiseen joka tunsi seurapiirit ja pursusi ideoita ja jonka käsissä Linda koki muodonmuutoksen arasta maalaistytöstä tyylikkääksi kaunottareksi. Myös upeiden juhlien järjestäminen oli Maryn idea, niillä Linda toi itsensä hotellinjohtajana Lontoon silmäätekevien tietoisuuteen. Lindan uusiin tuttavuuksiin kuuluu myös miehiä,  joista läheisimmiksi tulevat amerikkalainen Robert ja Lindan isän asianajaja Andrew

Lindan, serkkujen ja Lindan elämän miesten lisäksi kirjassa seurataan hotellin palveluskuntaa, erityisesti Elinoria, Emmaa ja Alexanderia. Emma on juuri täyttänyt 18 ja lähtenyt välittömästi maalta Lontooseen. Hän kaipasi vapautta ja ja oikeutta tehdä omia päätöksiään, muuten hänellä olisi kohta mies ja vauva kasvamassa, kuten ikäisillään heilläpäin. Kadulla pramean hotellin ohi kulkiessaan litimärkä Emma pujahtaa sisään Flanagansin keittiön ovesta päättäen saada sieltä työpaikan. 

Linda palkkasi keittiöön mieluummin tyttöjä, koska he olivat nopeampia ja tarkempia kuin nuoret pojat, mutta tytöt usein menivät vihille ja lopettivat työt nuorina. Elinor olikin aarre ja Linda olisikin aikaa sitten ylentänyt hänet tarjoilijaksi, mutta harmillisesti tyttö oli mustaihoinen, eikä tätä voinut siirtää asiakaspalveluun. Lindalla on kuitenkin suunnitteilla tytölle toisenlainen ylennys. Linda palkkasi myös Emman ja antoi tämän Elinorin siipien suojaan. Kun naapuriin avautui uusi ravintola, joka veti Flanagansin illallisvieraat puoleensa, Linda lähetti naiset asiakkaina tutkimaan mikä kilpailijassa oli niin ihmeellistä. 

Elinor tarttui ruokalistaan yrittäen näyttää mahdollisimman huolettomalta ja melkein toivoi, että olisi voinut sujauttaa sen käsilaukkuunsa. Mutta se vasta olisi huomiota herättänyt. Niin hän vain yritti painaa mieleensä, mitä kaikkea listalla oli: paisteja, kaviaaria, munakkaita, lohta, makkaraa. Jopa hummeria oli tarjolla. Kaikenlaisia hämmentäviä yhdistelmiä. Niin kuin hummeria pihvin päällä. Kuulosti tökeröltä. Elinoria puistatti. Ei Flanagansissa sellaista tarjottu. Sitten oli jotain, jonka nimi oli hampurilainen. Jauhelihapihvi leivän kera. Hän oli kuullut puhuttavan sellaisesta, mutta työkavereiden mukaan niitä oli vain Amerikassa. Ehkä idea tarjota hummeria pihvin päällä oli myös peräisin sieltä. 

Elinor ja Emma eivät kuitenkaan päässeet ruuan tilaamiseen saakka, ennen kuin Elinorille toimitettiin hienovarainen viesti, ettei hän ollut tervetullut ruokailemaan. Elinoria hävetti kun heitä saatettiin ulos, ja mitä Miss Lansing sanoisi. 

Asiakkaat tuijottivat mutta eivät sanoneet sanaakaan, ja ovelle päästyään Emma kääntyi vielä. Piittaamatta vähääkään itsestään hän lennätti lattialle sylkiklimpin kuin mikäkin Notting Hillin jamaikalainen.

Se onkin yhteistä Hotelli Flanagans -kirjan naisissa, vahvuus ja uskallus, mutta eivät he täydellisiä ole, päinvastoin tekevät isojakin virheitä. Tapahtumia ja yllätyskäänteitä riittää, mutta aina selvitään karikoista eteenpäin. Kirjaan kannattaa tarttua kun haluat lukea juonista, salaisuuksista ja petoksista, mutta myös rakkaudesta, ystävyydestä, 1960-luvun Lontoosta, ylellisistä juhlista ja pukeutumisesta. Aikakausi, tai aikakaudet, sillä alussa ollaan myös sodanjälkeisellä 40-luvulla, näkyvät kirjassa hyvin. Ylipäätään kuvailu oli sitä luokkaa, että niin ylellinen hotelli ja brittien yläluokka hyvine ja huonoine puolineen, kuin pieni ruotsalaiskylä Fjällbacka, piirtyivät hetkessä mieleen. Kirja on trilogian avausosa ja odotan jo mielenkiinnolla jatkoa.