Veera Ikonen: Pimeässä syttyy majakka

 

Veera Ikonen: Pimeässä syttyy majakka

WSOY, 2022

Lukija: Leena Pöysti

Kesto: 6 h 15 min

Siltä saarelta olivat lapset loppuneet. Siellä ei tulisi vastaan yhtään lasta, jonka äidille Elinan täytyisi toivoa pahaa, sillä niin hän nykyään tekee, kun vastaan kävelee äiti työntäen vaunuja. 

Hän on menettänyt oman vauvansa yhdeksän vuorokauden ikäisenä, eikä hän välittäisi nähdä yhtään kenenkään toisen lasta. Siksi Elina ja Markus muuttavat saarelle, jolla ei asu lapsia. He ovat siellä Elinan tahdosta, ja kun Markus oli kysynyt mitä he siellä tekevät, Elina oli vastannut, että tappavat aikaa. Markus ei ollut aivan ymmärtänyt, vaan kysynyt miten.

Minä tiedän miten aikaa tapetaan. Sitä tapetaan lusimalla. Nipistämällä itseä, kun kipu käy sietämättömäksi. Lyömällä poskeen, jos se ei auta. Ja hetken sattuu vain pinnalla, kunnes puhelin soi ja siellä on ystävä, jolla on pieniä lapsia. Aikaa tapetaan ajattelematta ristiäisiä varten leivottuja pullia pakastimessa. Kuuntelemalla, kuinka ne huutavat oven läpi, ja silloinkin kun ne ovat hiljaa tiedät niiden olevan siellä, pienissä pusseissaan, onnellisten käsien leipomina. 

Elina ei jaksa paitsi lapsia, myöskään aikuisia jotka puhuvat hänelle tyhjin korulausein, kun eivät kai muutakaan osaa. Heillä on Markuksen kanssa yhteinen suru, mutta he eivät siinä surussaan kohtaa toisiaan, ja vaikka Markus yrittää niin kovin huolehtia Elinasta, tämä vetäytyy omaan kuoreensa.

Olen varmasti maailman vahvin nainen. Niin paljon minulle on toivotettu voimia. Olen niin voimakas, että voin murskata elämä jatkuu -toivotukset yhdellä ainoalla katseella. Yhdellä silmäyksellä tuhoan toivottelijan toivon paremmasta, ja hetkeksi hän tavoittaa sen, mitä tarkoittaa, kun elämä ei jatku, toivoa ei ole eikä aika paranna. Se on juuri niin hirveää ja vielä pahempaa kuin hän on kuvitellut. Todistan kaikille sen, mitä itse jo tiedän - tuskani on sietämätön. Minä olen sietämätön. Ja sitten sanon jotakin vielä satuttavampaa, sillä vain röyhkeys tappaa säälin, ja pikkuhiljaa soitot ja viestit ja vierailut loppuvat. Saan vihdoin sen, mitä minulle on viikkotolkulla toivoteltu: rauhan surra. Vain sisko ja äiti jaksavat vielä.

Mutta saaressa on kuin onkin lapsi, ja eräänä yönä Elina pelastaa tämän humalaisen äidin rantakalliolta. Sen jälkeen kymmenvuotias Milja hakemalla hakeutuu hänen seuraansa kuin ystävää vailla, ja Elina alkaa viettää aikaa Stella-äidin luona, vaikka boheemi taiteilija on mitä on, ehkä tältä pitäisi ottaa jopa Milja pois. Tyttö saa kierrellä saaressa omin päin, käy jonkinlaista nimellistä kotikoulua, ja Stella juo viiniä ja pirskahtelee, käyttäytyy kuin villi teinityttö eikä nelikymppinen äiti. Stella on sellainen äiti joka iskee turistin, insinöörin, ja juoksee kikattaen miestä karkuun varastettuaan tältä takin, jonka halusi osaksi taideteostaan. 

Milja kumartuu katsomaan kuvaa. Siinä nuori tyttö kurottaa niin lähelle kameraa, että otsakaan ei näy kokonaan. Tytön silmien ympärille on maalattu mustat korpinsiivet. 

"Kuka toi on?" Milja kysyy.

"Minä, 17-vuotiaana."

"Miksi sulla on tollaset silmät?"

"Koska niillä näki paremmin pimeässä."

Milja antaa kuvan takaisin äidille.

Äiti purkaa itsensä yöpaitapussistaan, tekee jonkin joogavenytyksen tapaisen ja päästää pienen paukun.

Milja ottaa nenästään kiinni.

"Meinaatko sä pieraista siinä esityksessäkin?"

"Heh heh", äiti sanoo, tarttuu uudelleen puhelimeen, laittaa sen takapuoltaan vasten ja sanoo: "Hetkonen sanoi Putkonen, ja pieraisi puhelimeen."

Äiti nauraa, ja Miljankin on pakko, kun äiti on niin tyhmä. Vaikka oikeasti Miljaa harmittaa vieläkin. Se, ettei äiti ole pyytänyt anteeksi, että tippui mereen. Eikä sitä, että vei koulun verhon ja leikki kuollutta. Eikä mitään. Äiti on sellainen. Ikävät jutut pyyhitään pois, ja sitten niitä ei enää ole ja välillä Milja miettii onko hän kuvitellut kaiken. Ja sitten äiti on taas ihana ja sille on pakko antaa anteeksi, vaikkei se ole edes pyytänyt. Ja sitten äiti rupeaa taas loimottamaan ja loistamaan ja paisumaan. Kunnes tulee jokin uusi asia. 

Milja on ikävuosiaan aikuisemman oloinen, tyttö on tottunut huolehtimaan paitsi itsestään myös huithapelista äidistään, joka yhtenä päivänä juo liikaa ja sammuu ja seuraavana paistaa lettuja. Miljalla on oma surunsa, hänen on ikävä Okkoa, parasta ystäväänsä jonka perhe muutti pois, kun koulu suljettiin. Milja kyselee tarkkoja tietoja vauvasta rinnastaen vauvan kuoleman Okon menetykseen, ja vaikkei Elina alkuun halua siitä puhua, on Milja niin välitön ja isoksi avuksi Elinalle surunsa käsittelyssä. Elinalle Milja uskoo salaisuutensa, lokikirjan merkeistä, jota he pitivät yhdessä Okon kanssa ja Elina lähtee jollain tasolla mukaan lapsen mielikuvitusmaailmaan, matkaan ajassa.

Majakan linssi toistaa maisemaa. Ilman valoaan se on meressä kelluvien jäälauttojen vihreä. Jadenvihreä, kuin suuri silmä, joka katsoo merelle sokeana ja sammuneena. Samalta näyttää nukkuvan ihmisen silmä, kun sitä raottaa. 

Mietin, kuinka vihreää jättiläissilmää rahdattiim Pariisista tänne, pohjoisen meren ääreen. Kuvittelen kädet, jotka kasasivat sen paikoilleen yli sata vuotta sitten, asettelivat prismat juuri oikeaan kulmaan, jotta majakka loistaisi kauemmas kuin vielä koskaan ennen. Ajatteliko linssin rakentaja, kuinka monta elämää valo vuosien aikana pelastaisi? 

Ymmärtäisikö hän, jos näkisi meidät nyt? Hassusti pukeutuneet tytön ja naisen laskemassa prismojen kehiä kestääkseen suruaan edes piirun verran paremmin. Ehkä hän ymmärtäisi. Ehkä juuri sen ymmärtäisivät ihmiset vuosisata sitten, nyt ja aina. Niin kauan kun kaipausta on.

Minusta Milja oli ihan parasta tässä kirjassa, ja lukija Leena Pöysti eläytyy luontevaksi kirjoitettuun vuoropuheluun erinomaisesti. 

Tunnustan, että unohdin välillä että mitään vauvaa oli ollutkaan: vaikka Ikonen on kirjoittanut kirjan sivuille oman vauvansa menetyksen niin että jotkin yksityiskohdat ovat samoja, aihetta ei käsitellä siinä velloen, vaan ennemminkin niin, että pitää antaa aikaa ja rauhaa käsitellä, omaan tahtiinsa ja omalla tavallaan. 

Koitan kuitenkin tämän jälkeen itsekin muistaa harkita kahteen kertaan, milloin on hyvä tsempata "kyllä se siitä", ettei sorru säälimään vaikka säälittäisikin. Yksi opetus voisi olla myös se, että toinenkin voi surra omalla tavallaan niin, että suru on aivan erilaista ja eri tavalla käsiteltyä kuin omasi ja vaikket sitä näe ja tunnista, on se silti läsnä. Se oli vaikeaa Elinalle ja se voi olla vaikeaa tosielämässäkin. 

Tapahtumat saarella ovat keskiössä. Tämä ei ole sellainen kirja, jossa käydään läpi vauvan odotus, syntymä ja kuolema ja kerrotaan miten sitä käsiteltiin ja selviydyttiin voittajana, enkä sellaista tarinaa olisi halunnut kuunnellakaan. Minulle tämä näyttäytyi eniten kirjana monenlaisesta kaipuusta ja ikävästä.

Loppu oli surullinen, eri tavalla kuin osasin odottaa, mutta samalla kaunis ja koskettava. Tämän kirjan haluan muistaa.