Paula Havaste: Saarelaislaulu

 Paula Havaste: Saarelaislaulu

Saarenmaa #4

Gummerus, 2021

Lukija: Jussi Lehtonen

Kesto: 13h 53min

1967.

Vilja oli saanut ensimmäistä kertaa elämässään matkustusluvan oikein pääkaupunkiin saakka, silmälaseja hankkimaan. Niinpä hän pääsi saattamaan matkaan tytärtään Merleä sekä Aiven ja Antsin poikaa Vilmaria, jotka oli valittu Suomen pioneerien kesäleirille edustamaan Eestin neuvostotasavallan nuoria kommunisteja.

Merle ei tulisi tekemään Vilmarin Suomen-matkaa helpoksi, sillä sydän ja järki erottivat heidät toisistaan. Merle toisteli propagandalauseitakin niin tosissaan, kuin uskoisi niihin, kuten uskoi myös Vilmarin äiti Aive.

Moni näki vain sievät kasvot ja itsetietoisen käytöksen, mutta häntä itseään Merle ei viehättänyt vähääkään, sillä tytöstä puuttui kaikki se lämpö ja ilo, jota vaikkapa pikkusiskonsa pursui. Tyttö oli kasvanut viime vuosien aikana aivan joksikin muuksi. Entinen iloinen Merle oli nyt ankara ja hapan. Liian paljon aatetta, liian vähän sydäntä. Mutta sellaista saattoi ajatella vain yksin ja salaa. Julkisesti oli pakko ihastella sitä intoa, jolla tyttö sosialistisen aatteen ja iskurityöläisten nimeen vannoi. 

Vilmarille olisi riittänyt vähempikin intoilu, hän itse vain esitti kunnon komsomolilaista: kommunistisen puolueen nuorisoliiton jäsentä. Hän oli päässyt kerran aiemminkin ulkomaille, Mustanmeren rannalle ja oikein lentokoneella, musiikkiolympialaisiin viidentoista muun lapsen kanssa. Hän oli sijoittunut kolmanneksi kansanlaulujen sarjassa ja saanut taas uuden mainetodistuksen. Se oli varmasti vaikuttanut siihen, että hänet oli nyt valittu Suomeen lähtijäksi. 

Nyt oltiin lopulta satamassa, mutta tämä jonotus se vasta kestikin. Edessä olevat suomalaiset, jotka tunnisti paitsi erilaisista vaatteista, myös viinan löyhkästä, alkoivat olla hermostuneen ja ärtyneen oloisia. Virolaiset eivät taatusti tulleet tähän jonoon humalassa tai edes krapulassa, he yrittivät vaikuttaa levollisilta ja tyyniltä, vaikka jokaisen mielessä jyskytti jokin salaisuus, joka oli vielä paljastumatta. Oliko tullut puhuttua liian kovaa kadun kulmassa, oliko joku naapureista kuunnellut kun ystävien kesken oli tullut lauottua liian suoria mielipiteitä neuvostoregiimistä? Ei Vilmarilla ollut sen helpompaa kuin muillakaan, vaikka mukana oli juhlallinen mainetodistus ja uuden uutuksinen harmaa passi. Yhtä lailla häntä jännitti olivatko tulleet ilmi hymähdykset komsomolin kokouksessa, oliko joku kannellut Vilmarin laulaneen liian vironmielisiä lauluja, oliko joku pitänyt kirjaa siitä kuinka auliisti Vilmar oli käynyt auttamassa niitä entisen Viron nimeen vannovia vanhuksia, jotka olisi pitänyt unohtaa. 

Leiri osoittautuu aika erilaiseksi mitä Vilmar odottaa, eikä Helsinkikään vastaa kaikin puolin hänen odotuksiaan. Hän päätteli, ettei sielläkään ollut kaupoissa tavaraa myytävänä, koska Tallinnasta tuttuja jonoja ei näkynyt ollenkaan. Vilja puolestaan on huolissaan tädin heikentyneestä kunnosta ja mikä tällä on edessä, kun ei jaksa enää omaa majataloaan pyörittää. Uusi koiranpentu löytyy sentään Viljaa ilahduttamaan. 

Oikeastaan harmittaa, että Saarenmaa -sarja päättyy tähän, onhan virolaisten elämä neuvostovallan alla vielä jotenkin niin paljon koskettavampaa kuin vastaava aika Venäjällä. Toivottavasti Vilja, niin fiktiivinen kuin onkin, eli vielä näkemään Viron itsenäistymisen.

Juonellisesti kirjassa käytiin läpi paljon aiemmissa osissa tapahtunutta, kun Vilja muisteli milloin mitäkin, onneksi useimmiten vain lyhyesti. Vilmarin ja Merlen Suomen-matka oli aika erilainen kuin olisin odottanut. Kansikuvassa voisi olla Merle, kun vaan pusero olisi pioneerien, kaulassa punainen huivi ja suu vakavana, tiukkana viivana. Eli ei juuri lainkaan kuvan tytön kaltainen.