Joonatan Tola: Punainen planeetta

 

Joonatan Tola: Punainen planeetta

Otava, 2021

Lukija: Ilkka Villi

Kesto: 11 h 4 min

Joonatan Tola oli juuri palannut puolisonsa sekä vuoden ja kolmen vuoden ikäisten lastensa kanssa lomamatkalta kotiin Pohjois-Karjalaan, kun hän sai soiton sedältään. Isoäiti teki kuolemaa ja Joonatanin pitäisi tulla heti Helsinkiin. Ajoitus oli vähän kehno, sillä hänen pitäisi aloittaa opettajansijaisuutensa paikallisessa alakoulussa, mutta hän ei ollut kovinkaan usein nähnyt isoäitiään ja halusi esittää tälle kysymyksiä. Tuolloin elettiin vuotta 2014.

Isoäiti ei kuitenkaan häntä tunnistanut eikä ollut halukas puhumaan menneistä, toisin sanoen pojastaan Mikosta, Tolan isästä, joka oli kuollut vuonna 1989 Joonatanin ollessa kuusivuotias. Kolmivuotisen psykoterapian jälkeen Joonatan oli kuitenkin valmis kirjoittamaan sukunsa tarinan kirjaksi, tai kirjoiksi, sillä luvassa on trilogia. Ensimmäinen osa keskittyy isään, toinen osa äitiin, näin on jo kerrottu, ja kolmas osa toivottavasti kirjailijan omaan kasvuun vanhempien kuoleman jälkeen.

Sitten itse kirjaan, joka lähti liikkeelle paljon kauempaa kuin Mikko J. Tolasta.

En tiedä mistä isäni alunperin keksi ryhtyä taidemaalariksi ja nälkätaiteilijaksi ja miksi hän uhkasi haastaa koko sukunsa oikeuteen, eikä isästä paljon enempää voikaan sanoa, ellei ensin puhu isoäidistäni jota isä kutsui Hurtaksi. Isoäidistäni taas ei voi sanoa mitään puhumatta ensin isoisästäni.

 

Isoisä oli 51-vuotiaana menehtynyt neurokirurgi, työnarkomaani joka lähes asui työpaikallaan ja joka sairasti aikuisena polion ja joutui rautakeuhkoon, tiedättehän ne lähes huoneen kokoiset laitteet jotka rapakon takana polion aikaan kehitettiin hengittämään potilaan puolesta. Olkoonkin että hän oli neliraajahalvaantunut, hän oli myös sinnikäs ja ylilääkärin todettua ettet sinä tuosta enää tokene, hän aloitti omatoimisen fysioterapian. Kohta liikkuikin pari sormea ja hän opetteli myös istumaan uudestaan. Kuolemaantuomittu mies suunnitteli oman pyörätuolinsa, joka kannatteli isoa hengityskonetta ja kolmea happipulloa, ja eli siinä vielä 18 vuotta.

Aina pullojen tyhjennyttyä hänen oli kuitenkin palattava Auroran sairaalaan imemään happea. Suomessa oli juuri aloitettu tv-lähetykset, ja isoisä tuijotti sairaalassa televisiota. Hänestä tuli pian Suomen ensimmäinen tv-arvostelija, minkä lisäksi hän käänsi kirjallisuutta viidestä eri kielestä ja suomensi tekstejä lääketeollisuudelle, piti lehdessä Suomen ensimmäistä lääkäripalstaa, tarkisti väitöskirjoja, istui erinäisten yhdistysten hallituksissa jne jne... Mitä tämä sitkeä sissi ei kirurgin uransa päätyttyä tehnyt? Hän myös tienasi hyvin, elätti vaimonsa ja kolme poikaansa ja rakennutti heille suuren, hulppean huvilan. 

Niin, ne kolme poikaa. Nuorimmasta, eli Mikosta, ei tullut isän suunnitelmien mukaisesti hammaslääkäriä, vaan jo teini-ikäisenä, kuultuaan päässään natsijohtajan ääniä, Hesperian mielisairaalan ja psykiatri A. Horsman vakioasiakas, diagnoosina skitsofrenia. 

Perheen miehet halusivat uskoa, ettei kyseessä ollut skitsofrenian perinnöllinen versio, vaan Mikko oli sairastunut äidin kohdussa. Mikon psykiatrilla A. Horsmalla oli asiasta eri näkemys. 

"Olen kuin miljooniksi paloiksi särkynyt maljakko, ja vain ihoni enää pitää minua kasassa", isäni valotti kokemustaan.

Psykiatri lohdutti: skitsofreeniseksi tulkittu käytös oli lähinnä omituinen strategia, jonka potilas oli kehittänyt elääkseen perheessä jossa ei voinut elää. Se oli vastareaktio mielipuoliselle perhekulttuurille, joka pyöri kuolemansairaan miehen happipullojen ympärillä ja jota leimasi elättäjän poissaolo ja synnyttäjän egoismi. Ei ollut pidetty tarpeeksi sylissä, oli painostettu hymyilemään perhevalokuvissa, oli pakotettu pinnistelemään älykkyystesteissä. Se mitä ei saanut tehdä, oli olla oma itsensä. Lyhyesti: vanhemmat olivat epäonnistuneet täydellisesti kaikessa. 

Pian isoäitini jo sai postikortin. Se tuli Hesperian mielisairaalasta ja siinä luki:

Äiti, tiesitkö että P. Mussenin mukaan rikollisten vanhemmat (verrattuna samalla yhteiskunnallisella ja älyllisellä tasolla oleviin ei-rikollisten vanhempiin), ovat yleensä lapsiaan kohtaan kylmempiä, välinpitämättömämpiä ja vihamielisemmin suhtautuvia. Ystäväni A. Horsman mukaan edellä esitetty pätee myös psyykkisesti sairastuviin nuoriin. 

T. Poikasi Mikko (ei syntyessään mielisairas!)

Näillä eväillä koko perhe lähetettiin ryhmäterapiaan.

Nuori Mikko yritti itsemurhaa lukuisia kertoja, omien sanojensa mukaan teki niissä varmasti Suomen ennätyksen. Putki katkesi vasta kun hän kohtasi tulevan vaimonsa ja neljän lapsensa äidin, Omenankukan, kuten hän naista heliitteli. Ihmettelijöitä riitti, mitä nuori nainen näki niin huonosti voivassa nuorukaisessa?

Kai hän kaipasi elämäänsä vähän jännitystä - ja vauvaa. Ja tässä isäni oli oikea kultasuoni. Koko maailma ei ollut synnyttänyt isääni jännittävämpää miestä:,  hän oli tyylitietoinen ja hyvännäköinen, pirullisesti virnuileva puheripulikone, vangitseva tyyppi joka "osasi ottaa yleisönsä". Sitä paitsi isän järki leikkasi kuin aivokirurgin veitsi ja selvinpäin isä vaikutti tavallistakin kirkasjärkisemmältä. Lyhyesti: isä oli - niin kuin sanotaan - valloittava persoonallisuus. Kaiken kukkuraksi isä osasi imitoida Uuno Turhapuroa ja apinoida vaimonsa exän hassua puhetyyliä. Se oli jo liikaa. Äiti oli kuolla nauruun. Ja voittipa äiti koulussa ensimmäisen sijan raittiustietokilpailussa. Sekin ennusti menestystä taiteilijan omaishoitajana. 

Perhe muutti pitkin poikin Savoa ja lapsia syntyi neljä, milloin asuttiin huonokuntoisissa omakotitaloissa (aina vaihdettiin halvempaan että jäi välirahaa joka käytettiin heti), milloin vanhalla koululla, kunnes päädyttiin kerrostaloon Joensuun maineikkaaseen Rantakylään. Isä oli välillä "vain juovuksissa", mutta loppua kohden pikku-ukot alkoivat taas riivata. 

Perheen toimeentulon tilanne vaihteli noina vuosina suuresti, oli aikoja jolloin Mikko teki rahaa tauluillaan, mutta usein antoi niitä maksuksi milloin mistäkin palveluksista. Kun rahaa oli, se myös poltti näpeissä ja oli käytettävä äkkiä pois, mies osteli kaikkea turhaa ja suureellista kuten miekkoja ja haarniskoja ulkomailta, mutta myös hyödyllistä kuten kodin tekniikkaa ja lapsille leluja. Toisena hetkenä ruuaksi oli tarjolla vain riisiä ja vedellä ohennettua ketsuppia. Pienen omaisuuden hän käytti myös jatkuviin taksimatkoihin. Mikolla oli toisaalta asenne, että kunnon taiteilijan on oltavakin nälkätaiteilija, raha on porvarillista pahaa. Se taas ei estänyt häntä kirjoittamasta jatkuvia kerjuukirjeitä suvulleen, eritoten sähkeitä äidilleen, jota vuoroin haukkui maanrakoon, vuoroin ylisti ja pyrki manipuloimaan. Mikon mielestä äidin olisi kuulunut elättää poikansa perhe. 

Mikko J. Tolan ollessa 35-vuotias, natsijohtaja vei ilmeisesti voiton. Mies teki itsemurhayrityksen, sen yhden ja ainoan jossa voi onnistua. Perheen äiti oli tuolloin jo pyörätuolissa MS-taudin johdosta. Hän eli vielä muutaman vuoden miehensä jälkeen. Täysorvoiksi jäätyään lapset sijoitettiin perhekotiin.  

Edellä mainittuja sähkeitä ja muuta kirjallista materiaalia Joonatan Tola sai haltuunsa useamman laatikollisen, kun ryhtyi kirjoittamaan kirjaa isästään. Prosessi on ollut pitkä.

Kuka voisi kieltää, etteikö Punainen planeetta ole koskettava. Miksei se saa minulta enempää kuin kolme tähteä, on sen toisteisuus. Jokusenkin isän kännisekoilukohtauksista olisi voinut jättää pois, ja sanoma olisi silti mennyt perille, ei niitä kuitenkaan enää hetken päästä erottanut toisistaan. Olisin kaivannut myös tilaa hengähtää välillä, sillä olihan tämä aika maanista tekstiä. Kirjan saaminen kansien väliin on vaatinut pojalta varmasti paljon ymmärrystä ja anteeksiantoa. 

Jos luen seuraavan (en ehkä malta olla lukemattakaan), äidistä kertovan osan, niin kaikista eniten odotan siltä vastausta siihen, miksei tämä pelastanut lapsilaumaansa nälältä ja kaiken kaikkiaan epäsuotuisalta kasvuympäristöltä. Kyllä, rakkaus ja huolen kantaminen Mikosta, mutta näen silti niin, että lapset, jotka eivät itse pysty pitämään puoliaan, ovat se ensisijainen huolehdittava. Tiedän, miten kliseistä on sanoa, että pitäisi tajuta ajoissa lähteä, mutta eiköhän se tässä Tolan lasten tapauksessa olisi ollut ainoa vastuullisen aikuisen teko. Molemmin puolin olisi ollut myös laajalti sukua puuttumassa asioihin. Lehtihaastattelussa Joonatanin setä Olli Tola on kertonut, että lasten päätyessä perhekotiin oli suvun kesken pohdittu, että jonkun pitäisi adoptoida lapset, mutta kun suhteet Mikkoon olivat olleet niin kauan poikki, ei enää osattu toimia. 

Täsmäkuuntelin Tolan kirjan Helmet-haasteen kohtaan Palkittu esikoisteos. Punainen planeetta sai Kalevi Jäntin palkinnon viime vuonna. Kirjan kannessa konttaa Joonatan.