Saija Kuusela: Vyöry

 

Saija Kuusela: Vyöry

#2 Nea Guttorm

Tammi, 2022

Lukija: Sanna Majuri

Kesto: 9h 13min

Viisikymppisestä Emilistä tuli Nean uusi työpari, mistä kumpikaan osapuoli ei ollut innoissaan. Uudella järjestelyllä vältettiin asemalla syntyneen rakkaussuhteen osapuolten työskentely yhdessä, sillä sellainen ei missään nimessä ollut sallittua. Neaa huolestutti väkisinkin, olihan hänen pomonsa Robert "Bobby" Dahl herännyt hänen vieressään tänäkin aamuna.

Pussi rapisi ja kallistui uhkaavasti kohti yöpöydän ja sängyn välistä aukkoa. Nea joutui nojautumaan vielä vähän pidemmälle ylettääkseen pussin suolaiseen sisältöön ja painoi samalla kyynärpäänsä miehen rintaan. Bobby ähkäisi.

- Varo vähän!

Nea onnistui kahmaisemaan vielä kourallisen Bacongull-sipsejä ja vetäytyi tyytyväisenä takaisin omalle puolelleen. Bobby näytteli menettäneensä tajunnan. 

- Ja hänen hautakiveensä kaiverrettiin: "Kuoli naisystävänsä sipsinhimon seurauksena", Bobby kuiskasi dramaattisesti. 

Emilillä oli nyt kuitenkin mielessään aivan muuta kuin uudeksi työpariksi nimetty Nea. Hänen poikansa Finnin oli pitänyt tulla käymään kotipuolessa, lentoliputkin oli jo hankittu, mutta poika ei ollut noussut Trondheimistä koneeseen. Emil sai muutaman päivän vapaata lähteäkseen käymään paikan päällä ja Nea ilmoittautui mukaan, mitäpä hän pikkukaupungissa Jäämeren rannalla teki ilman työpariaan. Kun Bobby huomasi Trondheimissä järjestettävän seminaarin, matkaan lähtijöitä oli Emilin harmiksi jo kolme. 

Nealle paluu Trondheimiin palautti mieleen vahvoja muistoja. Sieltä hän oli saanut ensimmäisen työpaikkansa poliisiksi valmistuttuaan, mutta lähtenyt jo vuoden päästä Osloon, koska jotain oli tapahtunut. Hän oli kuitenkin yhteydessä silloiseen tiimin jäseneensä Paal Christenseniin, jonka tiesi auttavan heitä Finnin katoamisessa. 

- Miksi sä lopetit niin äkkiä? Emil töksäytti.

Nea käänsi katseensa eteenpäin ja nielaisi. Bobbyn silmät viivähtivät taustapeilissä.

- Sain pestin Oslosta.

- Ja paremman liksan?

- Senkin.

Takapenkille laskeutui jähmeä hiljaisuus. Auto suhahti ulos kallioon louhitun tunnelin suusta, ja tienpientareella näkyi taas lehdettömiä puita. Emil sulki silmänsä, koetti väkisinkin löytää mielestään jotain valoisampaa, jolla pyyhkäistä piiloon sekä taksia kansoittavat kollegat että sisuskaluja kalvavan huolen. Lehdettömät puut. Kuva tarkentui hitaasti, puut siinä olivat pienempiä kuin täällä, pikemminkin pensaita mutta yhtä paljaita. Vai oliko se sittenkin syksyä, ja lehdet olivat juuri pudonneet? Joka tapauksessa tunturissa oli ollut öisin viileää. He olivat käpertyneet makuupusseissaan iltanuotion ääreen, paistaneet päivän saaliin mustaksi hiiltyneellä paistinpannulla suoraan tulen päällä. Poika oli onnistunut pyydystämään ensimmäisen punavatsaisen nieriänsä. Muisto sytytti Emilin kasvoille lyhyen hymyn. Oli se syksyä, kutuaikaa. Hän oli ostanut molemmille kaiken varalta punaoranssit huomiovaatteet, joille poika oli nauranut.

Neljä viikkoa aiemmin.

Ensimmäinen vuosi Trondheimissä ei ollut sellainen kuin hän olisi toivonut. Finnistä tuntui kuin hänen otsassaan olisi loistanut kyltti "pohjoisen pikkukylän poika", vaikkei hän ainoa muualta muuttanut opiskelija ollutkaan. Mutta kaikki muuttui hänen nähtyään lehdessä jutun Ronna Bakkenista ja tämän harrastajateatterista, jonka nimi oli Siemenet. Ronnan opissa Finnistäkin alkoi tulla jotain, ja joka kerta harjoitusten jälkeen hän tunsi 21-vuotiaassa kropassaan olevansa muutaman sentin pidempi, vähän enemmän mies. 

Ronna ei halunnut työskennellä valmiiden näyttelijöiden kanssa. Hän halusi istuttaa uusia siemeniä ja katsoa, millaisiksi eksoottisiksi kasveiksi ne itivät. 

Teatteriryhmässä oli kymmenkunta nuorta, vain yhden Finn tunsi ennestään sillä hän oli saanut houkuteltua mukaan Askin, ainoan fysiikan laitokselta löytämänsä ystävän. Ronna oli käsikirjoittanut näytelmän itse, ja se oli rikostarina. Toistaiseksi he harjoittelivat kaikkia rooleja yhdessä, mutta roolijaot oli tarkoitus tehdä pian. 

Nuorten välillä syntyy jännitteitä kun kirjan kaksi aikatasoa alkavat kuroutua jännittävästi yhteen. 

Nean etiäiset eivät olleet tässä osassa juurikaan mukana, mikä oli minusta harmi. Kirja oli lähempänä perinteistä dekkaria kuin Katse, jäin miettimään olisiko kirjailija saanut negatiivista palautetta Nean näyistä ja muokannut kakkososaa sen mukaan? Muistan nähneeni sellaista kritiikkiä Katseesta. 

 

Pohjoisen luonto sen sijaan on vahvasti ja upean tunnelmallisesti mukana. Minua tämä Nea Guttorm -sarja nappaa paljon enemmän kuin suurta suosiota saanut Hildur (josta tosin on saatu vasta ensimmäinen osa), mutta makuja on tunnetusti monia.