Sivut

lauantai 15. heinäkuuta 2023

Christy Lefteri: Aleppon mehiläistarhuri


Christy Lefteri: Aleppon mehiläistarhuri
Kustantamo S & S, 2021
Alkuteos: The Beekeeper of Aleppo, 2019
Suomennos: Leena Ojalatva
Lukija: Ilkka Villi
Kesto: 10 h


Nuri kasvatti mehiläisiä yhdessä serkkunsa Mustafan kanssa. Hänen vaimonsa Afra oli taiteilija ja heillä oli pieni poika, Sami. Afra myi töitään kojussa torilla, mutta hän oli voittanut myös palkintoja.

Mustafan isä ja isoisäkin olivat tienanneet elantonsa mehiläisillä. Mustafa opiskeli Damaskoksen yliopistossa, toimi siellä sitten professorinakin, ja teki tutkimusta hunajan koostumuksesta. Koska Mustafa joutui kulkemaan niin usein Aleppon ja Damaskoksen väliä, hän opetti Nurin käsittelemään mehiläisiä, ja kesäkuukausina, kun yliopisto oli suljettuna, he tekivät töitä yhdessä.

Uurastimme pitkiä päiviä - lopulta me ajattelimme kuin mehiläiset ja söimmekin kuin mehiläiset! Söimme hunajaan sekoitettua siitepölyä, jotta jaksaisimme ahertaa paahteessa.
Alkuaikoina, kun minä olin parikymppinen ja vasta aloittelin mehiläistarhurin työtä, pesämme olivat mudalla päällystettyjä kasvipohjaisia rakennelmia. Myöhemmin korvasimme korkkipuiden kannot ja terrakottapesät puulaatikoilla, eikä aikaakaan, kun tarhassamme oli jo yli viisisataa yhdyskuntaa! Tuotimme ainakin kymmenen tonnia hunajaa vuodessa. Mehiläisiä oli valtavasti, ja niiden seurassa tunsin olevani elossa. Kun olin erossa niistä, tuntui kuin suuret juhlat olisivat päättyneet. Vuosia myöhemmin Mustafa avasi puodin kaupungin uudessa osassa.
Hunajan lisäksi hän myi hunajapohjaista kosmetiikkaa: täyteläisiä, tuoksuvia voiteita ja saippuoita ja hiustuotteita, jotka kaikki oli valmistettu ikiomien mehiläistemme tuotoksista. Mustafa oli avannut puodin tytärtään varten. Vaikka tytär oli tuolloin vielä pieni, hän kaavaili jo lähtevänsä aikanaan opiskelemaan maataloutta isänsä tavoin. Niinpä Mustafa antoi liikkeelle nimeksi Ayan paratiisi ja lupasi, että jos tytär opiskelisi sinnikkäästi, jonakin päivänä puoti olisi hänen. Aya kävi myymälässä mielellään, haisteli saippuoita ja levitti käsiinsä voiteita. Hän oli ikäisekseen älykäs, ja muistan kuinka hän kerran sanoi: "Tämä puoti tuoksuu siltä, miltä maailma tuoksuisi jollei ihmisiä olisi."

He tiesivät, että edessä oli vaikeita aikoja. Poliittinen tilanne oli kireä, ja Damaskoksesta alkaneet mielenosoitukset olivat johtaneet sisällissotaan. Pian sen jälkeen kun taistelut alkoivat, Mustafa lähetti vaimonsa ja tyttärensä turvaan Englantiin, jonne hänen ystävänsä oli lähtenyt töihin jo vuosia aiemmin. Mustafa itse ei voinut lähteä, sillä hän ei voinut jättää mehiläisiään, ja hänen poikansa Firas jäi heidän luokseen. 

Mehiläiset olivat perhettä. Mutta eräänä päivänä vandaalit olivat polttaneet kaikki pesät; kolme sukupolvea tarkkaan tehtyä työtä savusi ilmaan. Kun mehiläiset paloivat, Mustafa oli valmis lähtemään, mutta Firasia ei löytynyt ensin mistään, ja sitten kun löytyi, ruumishuoneelta. Viikkoa myöhemmin pommi-iskussa kuoli Sami, ja samalla Afralta katosi näkö. Alkaa matka kohti Englantia.

"Kaikki sujuu ongelmitta", hän sanoo, "ja vastaanotolla voitte varata ajan vaimollenne ja myös itsellenne. Teidän olisi hyvä käydä pikaisessa lääkärintarkastuksessa." Lucy Fisher vilkaisee Afraa ja huomaan vaimoni vaivaantuvan. 
"Milloin puhuttelumme on? kysyn, jotta Lucy Fisherin katse kääntyisi jälleen minuun. 
"Palaan asiaan piakkoin ja ilmoitan päivämäärän. Teidän kannattaa alkaa valmistautua. Miettikää kertomustanne, miten pääsitte tänne, mitä matkan varrella tapahtui. Puhuttelijat kysyvät teiltä kaikenlaista, ja teidän on oltava valmiina, sillä kysymykset ovat henkisesti raskaita."
En sano mitään.
"Oletteko miettinyt asiaa?"
"Olen", sanon. "Totta kai. Mietin sitä jatkuvasti." Ja jälleen näen Lucy Fisherissä jotakin todellisempaa kuin suorasanaisen uutistenlukijan. 
Hän hieraisee oikealla kämmenselällä silmäänsä, ja sotkee meikkiään niin kuin nuori tyttö saattaisi tehdä.  
"Puhuttelijat nimittäin iskevät kiinni, jos siihen tarjoutuu pienikin tilaisuus", hän sanoo, "varsinkin jos kertomuksenne on sekava." 
Nyökkään, alan olla huolissani, mutta Lucy Fisher ei näytä huomaavan huoltani. Hän vilkaisee rannekelloaan viestittääkseen, että tapaaminen on ohi. Afra ja minä nousemme.
Seuraavaksi Lucy Fisheriä on menossa tapaamaan Diomande. Vaihdamme vuoroa keittiön ovella, ja Diomande menee peremmälle ja istuu pöydän ääreen, hänen suppuun taitetut siipensä törröttävät t-paidan alla. Hän on huomattavasti puheliaampi kuin minä. Hän tervehtii Lucy Fisheriä sydämellisesti puutteellisella englannillaan ja alkaa välittömästi selittää, mistä on kotoisin ja miten on tullut tänne. Diomande lörpöttelee niitä näitä jo ennen kuin Lucy Fisher on ehtinyt kysyä mitään. Kuulen hänen äänensä käytävän päähän saakka, vauhkon, vimmaisen höpötyksen, joka tuo mieleen laukkaavan hevosen. 
Afra sanoo olevansa väsynyt, joten vien hänet makuuhuoneeseemme, ja hän istuu sängynreunalle kasvot ikkunaan, juuri niin kuin hänellä oli tapana istua kotona Aleppossa. 
 
Ennen pitkää lukijalle avataan paitsi matkan vaiheita, myös surullisia tapahtumia, joita ei paljasteta kronologisessa järjestyksessä.

Kuuntelin kirjan jo keväällä, heti Elif Shafakin uusimman, Kadotettujen puiden saaren jälkeen. Shafakin kirja kertoi jaetusta Kyproksesta, ja sen jäljiltä jäi kiinnostus lukea jotain muutakin lähiseudulta, muslimikulttuurin vaikutuspiiristä. Näitä kahta verratessa Lefterin kirja on tyyliltään kaoottisempi ja tarinana julmempi ja lohduttomampi kuin Shafakin kirja, joka kuitenkin oli tyypiltään tarina kaiken voittavasta rakkaudesta, olematta silti imelä. Tavallaan mehiläistarhurissa on kyllä takana se sama rakkaus, mutta enemmän traumaa ja pahoinvointia, eikä sen käsittelytavassa ole lempeyttä. 

perjantai 14. heinäkuuta 2023

Eppu Nuotio: Leinikkimekko


Eppu Nuotio: Leinikkimekko
#1 Raakel Oksa ratkaisee
Gummerus, 2022
Lukija: Hanna-Maija Nikander
Kesto: 4 h 37 min


Nykyhetki 

Raakel Oksa on aloittanut työt töölöläisessä huoneistossa. Purkamisessa ja purkujätteen kuljettamisessa menee hyvinkin viikko, sen jälkeen kahdesta erillisestä huoneistosta päästään rakentamaan isoa yhtenäistä asuntoa, jollainen se on alunperin ollutkin. Väliseinää purkaessa he tekevät yllättävän löydön. 

"Tää on kyhätty kasaan niistä kamoista mitä on ollut saatavilla", Danne sanoo. "Jokainen lauta on eri pituinen ja paksuinen ja sinne on työnnetty äänieristeeksi kaikki mitä on löydetty."
"Kaikki muu paitsi mummo", Raakel nauraa.
He pinoavat purkujätteen säkkeihin lähelle ulko-ovea, vanhat sanomalehdet laitetaan eri pinoon, sillä Raakel aikoo katsoa ne läpi.

Luottotyöpariinsa Danneen hän oli tutustunut opintojen jälkeen arkeologisilla kaivauksilla. 
Raakel on eronnut ja asuu kaksin 9-vuotiaan Eero-poikansa kanssa Maunulassa. Exällä on uusi, Raakelillä ei ketään, mutta heillä on ollut monenlaista säätöä Dannen kanssa vuosien varrella. Nyt mies on kuitenkin vakavassa suhteessa, eikä Raakel saa sitä mitä mieheltä eniten toivoisi.

Väliseinän purussa löytyneen keksilaatikon sisältö on jäänyt mietityttämään Raakelia, ja hän haluaa selvittää kuka tavarat omistanut tyttö oikein oli. 

Raakel ei tiedä, miksi hänestä tuntuu kuin he seisoisivat avoimen haudan äärellä. Purkkiin on taiteltu vaate, jonka alla on käsivarren mittainen letti ja pieni säämiskänyytti. Raakelin niskavillat nousevat pystyyn, sormet kylmenevät ja vatsaan painuu kivi. Letti on katkaistu vimmassa, leikkauspinta on vino, ikään kuin letti olisi puukolla nirhitty irti. 

1960

Hilkan vanhemmat eivät ensin olleet halunneet päästää tytärtään yksin pääkaupunkiin. Sitten hänen viulunsoiton opettajansa oli tullut käymään heillä kotona, ja sanonut ettei ollut koskaan opettanut niin lahjakasta tyttöä kuin Hilkka. Silloin äiti oli kietonut kätensä hänen ympärilleen, ja ehkä hivenen ylpeyttäkin äänessään sanonut, ettei voinut käsittää, mistä tyttö oli lahjakkuutensa saanut.

Hän saisi harjoitella viulunsoittoa niin paljon kuin haluaisi, vaikka koko päivän ilman että hänet patistettaisiin kotitöihin tai ulos tai syömään. Hän saisi valvoa, kunnes alkaisi nukuttaa, ja olla syömättä aamiaista jos haluaisi. Hän saisi kulkee pitkin Helsingin katuja ilman että kukaan tuntisi ja pysäyttäisi, ja alkaisi kysellä, mitä kotiin kuuluu. Vapaus! Siitä Hilkka ei tiennyt vielä mitään, mutta aikoi ottaa selvää, olihan hän jo melkein aikuinen.

Hilkka saa asua seuraavat kaksi kuukautta tätinsä kodissa Töölössä. Täti on tiukka ja Hilkka tekee tukun lupauksia; onneksi täti itse on lähdössä kesänviettoon muualle. Hilkka lupaa kastella kukat, ei tuo miehiä asuntoon, ei mene pimeällä Hesperianpuistoon eikä keskustaan ollenkaan, sillä siellä Hilkan näköiseltä tytöltä viedään sekä käsilaukku että kunnia. Hän lupaa kerätä ja lajitella postit, lukita aina lähtiessä turvalukon ja huolehtia avaimista, ja ennen kaikkea elää säädyllisesti ja metelöimättä.

Hänen opettajansa Sibelius-Akatemiassa haukkuu hänet pystyyn heti ensikohtaamisella. Raivoaa, miten niin surkea tyttö on voinutkin saada stipendin. Hilkka harjoittelee, soittaa heti aamuseitsemästä kun kerrostalossa hiljaisuus päättyy, vaikka joku naapureista kyttääkin hänen liikkeitään ja hakkaa pattereita. Hiukan lohtua surkeuteen tuo Antti, nuori ratikkakuski jota Hilkka alkaa tapailla. Siitä huolimatta Hilkka tahtoisi vain palata kotiin Ristijärvelle, vaikka se tarkoittaa pettymyksen tuottamista kaikille jotka luottavat häneen.

Jäin muutama vuosi sitten ikävöimään jatkoa Ellen Lähde -mysteerisarjaan, joten Raakel Oksan päätyminen luureihin ennen pitkää oli selvää, ja nythän se meni sujuvasti Helmet-haasteen vaatiessa vaatekappaletta, toisin sanoen kohta 6. Kirjan kansikuvassa on vaate tai kirjan nimessä on jokin vaate. 

Kuuntelin ennen Leinikkimekkoa hieman sekavan ja hyvin polveilevan islantilaisdekkarin, ja sen jälkeen olikin ihana uppoutua tällaiseen vetävään ja selkeään tarinaan. Kuin palkinto työlään kirjan jälkeen. Viimeinen lause oli totaalinen yllätys ja loistava twisti seuraavaa osaa ajatellen, Raakelin äidin kerrottua jotain yllättävää tyttärensä juurista. Tätä juttua viimeistellessäni olen kuunnellut jo tuon toisenkin osan ja voin sanoa että pidän sarjasta. Toivottavasti se jatkuu pidempään.

sunnuntai 9. heinäkuuta 2023

Karin Collins: Säilyt sydämessäin


 Karin Collins: Säilyt sydämessäin
#1 Hanko-trilogia
Kustantamo S & S, 2023
Suomennos: Sirkka-Liisa Sjöblom
Lukija: Katariina Lantto
Kesto: 13 h 34 min



Kesä 1939 - talvisota

Pensionaatin johtajan Disa Wallénin mielestä toukokuu on kuukausista parhain. Kesä odotuksineen on vielä edessäpäin, ja vielä on täysin mahdollista, että Bellevuessa majoittuvat kylpylävieraat ovat tyytyväisiä juuri remontoituihin huoneisiin. Kukaan rouvista ei ole vielä pyörtynyt helteestä, ja lompakkoja hallitsevat herrat pitävät hintoja kohtuullisina ja oikeudenmukaisina. Silloin pensionaatin omistajat pysyvät tyytyväisinä, ja onneksi hän voi aina luottaa apulaisiinsa, kuten pensionaatin talonmieheen Bergströmiin ja keittiötä emännöivään Dordi Grahnströmiin, joka on totisesti ansainnut asemansa ylivoimaisten kulinaaristen taitojensa vuoksi, eikä ainoastaan siksi, että on Bellevuen omistajiin kuuluvan herran tytär, jonka ei edes tarvitsisi tehdä töitä. 
Kesäkuun puolivälissä oman lisänsä kylpyläkaupungin elämään tuo huvi-intendentti Gustaf Knorren saapuminen, ja siitä alkaa varsinainen kylpyläsesonki. Tänä vuonna huvikaudessa on kuitenkin erilainen sävy, sillä lehdet ovat täynnä kirjoituksia Stalinista, Mussolinista ja Hitleristä.

Bergström laskee lasin kädestään. Hän ojentaa kätensä Disaa kohti ja jättää sen lepäämään pöydälle. Hän ei kosketa Disaa, mutta ele tuntuu silti intiimiltä. 
"Yhden asian olen oppinut. Sen, että pahinta on pelko. Kun murehtii etukäteen, ahdistus valtaa mielen. Sitten kun jotakin todella tapahtuu, se on harvoin niin kamalaa kuin on kuvitellut."
Disan tuijottaa miestä. Hänen tekee mieli sanoa, ettei hän ole ikinä kuullut tämän lausuvan yhtä monta sanaa kerralla, ettei hän tiennyt tämän edes kykenevän moiseen puhetulvaan, mutta hän ei sano. Bergström tarjoaa lohtua, ja juuri nyt Disa haluaa ottaa sen vastaan ja uskoa miehen sanoihin. 
"Niinkö luulet?" hän siksi kysyy. " Kuinka se on mahdollista? Onko pelottavampaa istua täällä miettimässä pommeja kuin joutua pommituksen keskelle?"
Bergström kohauttaa olkaansa. "Pommeja voi juosta pakoon. Vihollisen voi ainakin yrittää lyödä. Mutta pelko seuraa kellariin ja peiton alle. Se tulee uniin. Jos ei ole varovainen, se kasvaa suuremmaksi ja juurtuu."

Hjalmar Blomqvist pelästyi toden teolla, kun pojanpoika Nisse meinasi hukkua rantaveteen. Onneksi selvittiin säikähdyksellä, mutta mieleen tulvahti muistoja, jotka saisivat mieluiten pysyä poissa. Hänen keksitehtaassa töissä käyvä poikansa Berndt suree edelleen Nissen Siri-äidin kuolemaa niin, että elää kuin yllään olisi jatkuva harmaa sadepilvi. Pojalle voisi tehdä hyvää ottaa edes joskus tuikku murheeseen, mutta Berndt ei koske viinaan. Kun totinen mies sitten löytää tytön rinnalleen, kaupungilla supistaan parin ikäerosta. 

Hjalmar kuuluu myös Hangon vapaapalokuntaan, jonka toiminta on puutalokaupungissa äärimmäisen tärkeää. Varat ovat aina vähissä, mutta paikalliset ompeluseurat onnistuivat keräämään rahaa niin, että VPK sai hankittua yhden modernin moottoriruiskun, josta ollaan syystäkin ylpeitä. Mikäli Suomi joutuu mukaan sotaan, ja Neuvostoliitto yrittää vallata Hangon, sekin vähä tulee tarpeeseen.

Aino on seitsemäntoista, hänellä on enää vuosi koulua jäljellä, ja hän on juuri aloittanut kesätyöt Lindroosin kaupassa, mikä on Ainon itsensä mielestä selvä aikuistumisen merkki. Hän ei viihdy kotona jossa on aina niin likaista, ikkunat pesemättä, verhoissa silakan katku ja matoissa kenkien mukana kantautunutta tervan tuoksua, puhumattakaan vanhempien sängyn alle unohtuneesta potasta. Veli on täysi vätys ja isä tekee lyhyttä työviikkoa kremppojensa takia, eikä hänestä ole Ainon mielestä paljonkaan hyötyä. Ellen-tädin luona sen sijaan tuoksuvat aina kiillotetut huonekalut ja vastaleivotut mantelipikkuleivät. Ellen-tädillä ei ole lapsiakaan, hänen miehensä oli ehtinyt kuolla ennen kuin lapsia oli syntynyt, ja täti onkin aina niin iloinen Ainon nähdessään.
Aino alkaa kiinnittää huomiota hänen laillaan yksin kuljeskelevaan mieheen, ja kesän mittaan he alkavat kulkea yhdessä, suutelevatkin. Häntä ei haittaa, että Berndt on vanhempi, leskeksi jäänyt ja pienen pojan isä, ja mies itsekin on sitä mieltä, että Ainosta tulisi loistava äiti Nisselle.

Syksyn edetessä naiset ja lapset määrätään evakuoitaviksi ja perheet päätyvät elämään erillään. Aino pitää erityisen epäreiluna sitä, että juuri kun hän on löytänyt rakkauden, se otetaan häneltä pois ja lähetetään itärajaa turvaamaan. Viimeiseen asti Aino tahtoo uskoa, että ryssänpelko on turhaa, ja jos Suomeen hyökättäisiin, niin korkeintaan Helsinkiin.

"Keskustassa on aivan uskomaton hötäkkä. Pimennysverhoja, laudoitusta ja mustaa paperia kaikkialla. Typerää, pian tämä kaikki on kuitenkin ohi."
Äiti vetää suunsa pieneen hymyyn, mutta isä rykäisee. Hän nielaisee, painaa nenäliinan suutaan vasten ja sanoo sitten hiukan vapisevalla äänellä: "No. Ei siitä voi haittaakaan olla. Tuumasin itsekin, että pidetään valot sammuksissa iltaisin nyt jonkin aikaa. Eikä verhojen sulkeminen maksa mitään."
Aino katsoo kirjailtua kappaa, joka roikkuu ikkunan yläpuolelle kiinnitetystä verhotangosta. "Tuota ei saa ikkunan eteen."
"Peitetään tämä ikkuna sanomalehtipaperilla", isä päättää. "Eristää lämpöäkin. Minulla on sellainen kutina, että pian laki määrää pimentämään." 
Aino irvistää ajatellessaan, että ohikulkijat näkevät sanomalehtipaperin kadulta. Haluavatko isä ja äiti tehdä talosta vielä entistäkin köyhemmän näköisen? Sitten Ainon on pakko muuttaa Ellen-tädin luokse.
Äiti lukee hänen ajatuksensa. "Juttelin Ellenin kanssa aikaisemmin tänään", äiti sanoo. "Hänkin aikoo pimentää talonsa iltaisin. Kaduilla alkaa kuulemma kiertää tarkastuspartioita, eikä hän tahdo kuulla mitään huomauttelua."
Aino kaapii lautasensa tyhjäksi, painaa muusin kielellä kitalakea vasten varmistuakseen, ettei seassa ole ruotoja, nielee ja nousee pöydästä. Tämän enempää hänen ei tee mieli kuunnella vanhempiaan, jotka eivät kuitenkaan tajua mistään mitään. Heillä ei ole aavistustakaan siitä, että Aino on luhistumaisillaan, he eivät tiedä vähääkään siitä, millaista on kaivata jotakuta niin, että sydämen paikalla tuntee ammottavan aukon.

Ajatteli Aino mitä tahtoi, Hanko valmistautuu kuitenkin jo hyökkäysten varalta; autojen lyhdyt maalataan tummiksi, talojen kellariluukkujen suojaksi hakataan lautoja ja ikkunoihin liimataan pimennyspaperia. Kaikesta arvellaan pian tulevan pulaa, loputkin sokerit hamstrataan kaupasta. Kun Neuvostoliiton hyökkäyksen uhka leijuu yllä, hankolaiset miettivät, onko tulevaisuuden suunnittelussa enää mitään järkeä?

Ikkunat tärisevät pokissaan, ja lähimpien mäntyjen oksat natisevat huolestuttavasti. Disa laskee rievun kädestään ja istuu tuolille Margitia vastapäätä. Hänen kuppinsa odottaa, mutta kun hän kohottaa sen huulilleen, kahvi on jo jäähtynyt. Hän siemaisee sitä silti.
"Tämä on hyvin rakennettu talo", hän vakuuttaa. "Tuskinpa meillä on syytä huoleen."
"En minä tästä huolissani olekaan", Margit vastaa ja heilauttaa kättään sulkien eleeseensä koko huoneen. "Minulla on muita murheita. Konsulilla piisaa rahaa. Jos myrsky kaataa talon, hän voi rakennuttaja uuden."
"Niin no", Disa aloittaa, "ei konsuli tätä omista vaan..."
Disa keskeyttää. Margit on hyvä tyttö, vakaa ja luotettava. Hän on ottanut tavakseen piipahtaa joka päivä, vaikka kesäpesti on jo ajat sitten päättynyt. Joskus hän pesee Disan aamiaisastiat ennen kuin hän itse ehtii, joskus taas lakaisee havunneulaset eteisestä. Disan on myönnettävä, että tuntuu mukavalta, kun on seuraa.
"Mikä sinua sitten eniten huolestuttaa?" Disa yrittää palauttaa mieleen, oliko Margitilla ihastus kesällä, mutta hän ei ole varma. "Sota?"
Margit näyttää surkealta.
"Hain kaasunaamarini tänään, apteekista. Oletko sinä saanut omasi?"
Disa nyökkää. Hänen M/39:nsä on pahvilaatikossa makuuhuoneessa, työnnettynä sängyn alle, jottei hänen tarvitse nähdä sitä. 
"No sitten ymmärrät. Se on kuin mikäkin hirviö. Kun laittaa sen päähänsä, näyttää kamalalta." Margitin hartiat lysähtävät. "Kokeilin sitä, kun ajattelin, että on hyvä osata pukea se, mutta sitten katsoin peiliin ja näin vaan suuren pyöreän metallilevyn ja kammottavat silmät, ja tiedätkö, purskahdin heti itkuun."

Kun pommeja sitten alkaa sataa myös hankolaisten takapihoille, lähtevät viimeisetkin pois kaupungista. Miehet jäävät puolustamaan rakasta kotipaikkaa, Aino jää vielä auttamaan isäänsä pakkaamisessa, ja Disa päättää jäädä ensimmäistä kertaa talveksi Hankoon. 

Säilyt sydämessäin on Karin Collinsin neljäs romaani, mutta ensimmäinen joka on päätynyt suomennettavaksi. En ollutkaan hänestä aiemmin kuullut. Tästä kirjasta on tarkoitus kasvaa trilogia. Katariina Lantto oli minulle uusi tuttavuus lukijana, ja hänellä oli erikoinen painotus lukea jotkin repliikit. Jälkikäteen ajatellen olisin ehkä kuitenkin lukenut tämän paperikirjana.

Säilyt sydämessäin oli vahva aloitus, ja tulen varmasti lukemaan (tai kuuntelemaan) seuraavankin osan. 
Vain siihen olin vähän pettynyt, että kylpyläkesä hujahti niin vilauksessa, ikään kuin luomaan tunnelmaa ennen sodan alkua. Sitä olin odottanut, sillä Hangon kylpyläkulttuuri ennen sotia on mieleinen aihe minulle.

Mirella Mäkilä: Seuraavana Tampere

 

Mirella Mäkilä: Seuraavana Tampere
#1 Se on moro
Otava, 2023
Lukija: Anna-Riikka Rajala
Kesto: 7 h 22 min



Tulenpunaisen tukkansa, pisamansa ja kurvinsa Roosa oli perinyt äidiltään, lauhkeamman luonteensa ja rakkauden koiriin isältään. Koiraa Roosa ei ollut vielä voinut hankkia, sillä hän oli muuttanut Tampereelta Helsinkiin pari vuotta sitten, ja asui nyt vilkkaalla kaupunkialueella avomiehensä Janin luona, eikä Jani ollut vielä suostunut koiran hankintaan. Olivathan Roosan mukanaan tuomat muumimukitkin mieheltä jo riittävän suuri myönnytys. 

Roosan vanhemmat kävivät harvakseltaan Helsingissä, mutta silloin kun kävivät, ei mennyt montaakaan minuuttia, ennen kuin Roosan äiti ehti jo todeta, miten paljon parempi olisi, kun Roosa vain muuttaisi takaisin Tampereelle.

Vähän epäonnisesti juuri muuttoni aikoihin oli A-studiossa käsitelty Kurvin pahentunutta huume­tilannetta. Kun äiti oli hoksannut, että taustakuvassa näkyi pätkä samaa taloa, johon hän oli juuri edellisviikolla raijannut rakkaan esikoisensa muuttokuormaa, ei haloolle meinannut tulla loppua. Hän ei käsittänyt, että jos kerran ihminen tekee freelancerina töitä kotoaan käsin, miksi hän vapaa­ehtoisesti valitsisi kotipaikakseen juuri tämän seudun. ”Kaikista Suamen paikoista!” Kysymys ei ehkä ollut täysin perusteeton, mutta tähän asti olin aina onnistunut vakuuttelemaan sijainnin olevan liki täydellinen elämäntilanteeni huomioon ottaen. "Jaa käytäkkössääsi huumeita nykyää", oli äiti virkkonut lakonisesti. "Vain kun kyllästyn äitini", olin vastannut herttaisesti hymyillen.

Roosalla oli aina sama perustelu Helsingissä asumisen välttämättömyydelle: Janin työ. Tällä hetkellä Janilla oli työn alla kampanja­suunnittelu uudelle hipsterifillarimerkille, Roosa taas oli onnistunut löytämään töitä vain freelancerina, vaikka käänsikin asian mieluummin korostamaan vapauden mielekkyyttä. Jostain kumman syystä hänen asiakaskuntansa oli muokkautunut kovin miehiseksi ja autoihin painottuneeksi -  katsastusasemista raskaan kaluston kuljetusfirmoihin -, eikä todellakaan siksi, että hän olisi ollut kiinnostunut autoista. Paitsi silloin, kun niiden kotisivustojen muokkaamisesta sai rahaa. Janin mielestä se kaikki oli vain huvittavaa, mutta hyvähän miehen oli naureskella, kun oli itse saanut himoitun vakipaikan copywriterina yhdestä kaupungin hypetetyimmästä mainostoimistosta. 

Jani oli pitkä ja solakka, hänellä oli lähes valkoiset hiukset ja jäänsiniset silmät. Hän oli Roosaa huomattavasti merkkitietoisempi ja huolitellumpi, ja viimeisen puolen vuoden aikana hän oli alkanut viihtyä todella paljon salilla. Roosa itse nautti paljon enemmän pitkistä kävelylenkeistä - olisipa kiva jos seurana olisi koira!
Roosa oli tyyppiä joka väisteli riitelyä ja väittelyä viimeiseen asti, joten hän vain nieli miehen jatkuvat menot; ellei tämä ollut töissä tai salilla, niin mieluummin maistelemassa pienpanimo-oluita kuin viettämässä Roosan kanssa kaksin iltaa kotona. Janin työpari Julius tuntui olevan Janin idoli, sillä pojilla vaikutti olevan meneillään melkoinen bromance. Janin piti käydä kaikissa firman menoissa lautailusta kartingiin, ja Juliuksen perässä Jani oli hankkinut sähköpotkulaudankin, vaikka Roosa kammosi niitä vempeleitä. 

ADS­&WORKSin tilat olivat viimeisen päälle tyylikkäät: isoista ikkunoista oli näkymät suoraan Rautatien­torille, oli hyvällä maulla hankittuja, kalliita design-huonekaluja, biljardipöytää ja aamiaishuonetta. Mindfulness-tunteja ja gurujen luentoja henkisestä kasvusta. Palvelumuotoilun työpajoja ja scrum-henkisiä design-sprinttejä. ADS&WORKSilla oli myös hieman pienempi sivukonttori Tampereella – luonnollisesti Helsingin väen mielestä se juntimpi. Sen valomainos oli ilmaantunut vuosi taka­perin Tammerkosken varrelle, koristamaan Finlaysonin punatiilisen tehdasrakennuksen seinää.

Janin uudet kollegat olivat sanavalmiita, tyylikkäitä ja menestyvän oloisia. Sen olin saanut kokea päästessäni tutustumaan Mikonkadun toimistoon Janin ensimmäisen työviikon jälkeen. Olin ollut ylpeä, kun Jani oli edennyt haluamaansa toimistoon, ja Jani oli esitellyt tiloja innoissaan. Kaikki olivat olleet kohteliaan ystävällisiä minulle, mutta seisoessani keskellä supertyylikästä avotilaa hiutuneessa kesämekossani tunsin oloni varsinaiseksi maalaisserkuksi. Jos en aivan suoraan Popedan jälkeläiseksi, niin ainakin jollain perustavalla tavalla juntimmaksi kuin muut. Jani oli ollut niin tohkeissaan hienon toimiston esittelystä, ettei hän ollut huomannut fiilistäni, enkä halunnut alemmuuden­tunnettani alleviivatakaan, se olisi ollut noloa. Jani oli esitellyt minut kaikille koodarina, mikä oli erikoista, koska en varsinaisesti ollut koodari, mutta en ollut sanonut mitään. Kuulosti se minunkin korvaani vetävämmältä kuin markkinoinnin sekatyöläinen. Sen koommin en ollut Janin työpaikalla käynyt.

Roosan vihdoin avattua suunsa ja sanottuaan haluavansa koiranpennun, hän tajusi Janin sanoneen yhtä aikaa haluavansa jotain aivan muuta. Eron. Tai ainakin miettinisaikaa, sillä suhteessa ei enää ollut kipinää. Ja Roosa oli kuulemma kiva, mutta. Roosa ei tarvinnut sellaista aikaa, jos jotain, hän halusi Janin aikaa. 

Niinpä Roosa tarvitsi vain pienen, lopullisen töytäisyn, ja oli matkalla kohti Tamperetta. Paras ystävä Veera otti hänet kämppiksekseen ja kauppaan kuului myös Veeran hoitokoira Bile, joka innosti Roosankin lähtemään lenkeille. Pian hän sai työkeikankin, mutta suhderintamalla oli hiljaista. Veera oli alkanut tapailla Elisa -nimistä tyttöä ja oli innokas järjestämään deittejä Roosallekin. Juhannuksen koittaessa vaihtoehtoja oli jo monia. 

Seuraavana Tampere oli selkeä valinta luureihini tänä kesänä. Kirjaa on kehuttu, se vaikutti hauskalta, siinä oli tuttua Tampereen murretta ja tuttuja paikkoja, mikä on aina kiva bonari kirjassa. Lukija oli hyvä valinta chick litiin, muttei hän kyllä tamperelainen voi olla, sen verran kankeasti murrerepliikit hänen suuhunsa istuivat. 

Mutta itse kirja, tämähän oli loistava oman genrensä edustaja! Roosahan nyt antoi itsestään nuoremman vaikutelman kuin kolmekymppinen, mutta ehkä juuri sitä myötä mukaan mahtui hauskoja tapahtumia ja kaikenlaisia kommelluksia. 
Jos minä saisin toivoa, niin seuraava osa käsittelisi enemmän Veeraa ja Elisaa. 


tiistai 4. heinäkuuta 2023

Katri Rauanjoki: Kesämerkit


Katri Rauanjoki: Kesämerkit
Kustantamo S&S, 2022
Lukija: Tauno Ljetoff
Kesto: 6 h 59 min


Kesämerkit on episodiromaani, jossa tavataan monia ihmisiä alkukesän päivinä, niin kolttasaamelaisten alueella Koillis-Lapissa, kuin kauempana, New Yorkissa ja Vancouverissa asti. Kirjailijan mukaan kirja kertoo selviämisestä, ja kauneudesta joka on piilossa kuin hillankukka.

Mene niin kauas pohjoiseen kuin pääset, oli isä sanonut Stefanolle, ja tämä oli hypännyt junaan kotona Milanossa. Nyt hän oli Suomessa ja Saamenmaalla, ensimmäistä kertaa isiensä mailla. 

Aurinko heijastui tienvarren kyltistä, jossa luki Sevettijärvi. Mustatukkainen, siroluinen mies seisoi rapautuvan asfalttitien reunassa ja poltti tupakkaa pitkä nahkatakki hulmuten. Hänen vasemman korvansa läpi törrötti poron sarvesta tehty koru. Rintakehä oli kapea häkki, Anthraxin bändipaidassa saarnaaja nosti hattuaan. Mies ei reagoinut Eskelisen bussista laskeutuvaan vieraaseen millään lailla. 
- Hi, you must be Aleksi. Sori, minun suomi on vähän heikko vielä, Stefano haparoi ja yritti hymyillä.
 
Aleksin sisko Anni tiesi, että iltapäivälehden kommenttiketjuista pitäisi pysyä kaukana, mutta aina hän ei siihen pystynyt. Jonkun täytyi opettaa tietämättömiä, jonkun piti jaksaa yrittää kerta toisensa jälkeen.

"... edessä arktinen silkkitie, joka yhdistäisi idän ihmeet Suomen ulottuville. Ja kauemmas, Kirkkoniemeltä Tallinnan tunnelin kautta pitkin Rail Balticaa ihan Euroopan sydämeen. Tarvitsemme uusia ideoita, muuten mitään innovatiivista ei synny ja kehitys pysähtyy."
Kauniisti kuvailtu, ja täyttä paskaa. Kehittäjä99 hamusi arktiselta silkkitieltään vain lisää halpaa muoviroinaa Kiinasta. Kännykänkuoria, ironisia t-paitoja, mukinpidikkeitä ja kopiolenkkareita - niitä Kehittäjä99 keräsi, ja irtopisteitä mukakriittisestä ajattelustaan. Anni pidättäytyi vastaamasta, haki toisen lasin puolukkamehua ja luki edelleen.
"Rata on samantasoinen huippu investointi Suomelle mitä Siperian rata on venäjälle tai Suetsin kanava. Poroaita voidaan rakentaa ali- ja ylikulkuineen koko radan mitalta. On niitä poroja ennenkin laiunnettu."
Ennen kuin ehti estää itseään, Anni oli naputellut ruudulle viestin ja pistänyt sen menemään. 
"@etteenpäinelämässä Aivanko tosissasi ajattelit aidata koko poronhoitoalueen läpi vievän junaradan? Ohjata puolivillit porot siltojen kautta 350 kilometriä tunnissa kulkevan junan yli? Tai kaivaa jokaiseen tunturien väliin alikulun? Halpaa tuntuu olevan raha etelässä."
Viesti oli virhe. Kahden minuutin sisällä listalle tupsahti kolme uutta viestiä.
"Rahaa ne saamelaiset vaan haluaa. Luontoa ne vihaa, poromies ei mitään inhoa niin ku susia ja ahmoja."
"Ootkohan koskaan käyny Kehä kolmosen toisella puolen? City-saamelainen?"
"Eiköhän tää pitäis ratkaista ihan virallisella taholla. Eihän saamelaiset osaa edes päättää, kuka saa siellä höpöhöpökäräjillä äänestää."
Peikot olivat heränneet.

Heidän isosiskonsa Senja yritti vaikuttaa asioihin etelästä käsin. Sandra-äidin mielestä Senjan olisi pitänyt laittaa pieni tyttärensä pohjoissaamenkieliseen päiväkotiryhmään, jossa Darja olisi saanut kulttuuritietoutta. Sinne kulkeminen vain olisi vienyt tunnin suuntaansa ja tyttö oli vasta kolmevuotias, joten Senja ei nähnyt siitä koituvan vaivan arvoista hyötyä. Darjan isä Mikko oli lopulta päättänyt heidän kaikkien puolesta, ettei ollut Darjan tehtävä pelastaa äitinsä kulttuuria. Senja teki silti kaikkensa: puhui tytölle kolttasaamea, oli hankkinut kaikki kolttasaameksi käännetyt lastenkirjat ja pyrki käymään citysaamelaisten tapahtumissa. 

Saamelaisnuorten yhdistyksen sihteerinä, kansainvälisen politiikan opiskelijana, Citysaamelaisten hallituksen jäsenenä, koltaksi laulavan metallibändin laulajana ja saamelaistaiteilijoista koostuvan aktivistiryhmän toimijana ahertanut Senja oli saanut kuusi vuotta sitten kesällä burn outin ja sen jälkeen itkenyt kaksi kuukautta Annin aitan lattialla. Siitä oli mennyt aikaa toipua, edelleen toiset saivat muistutella, ettei kaikkea tarvinnut tehdä itse. Vaikka kieltämättä joskus Annistakin tuntui siltä, ettei ollut ketään muuta vastaamaan näihin idioottimaisiin viesteihin tai jakamaan tietoa tai opettamaan kieltä tai juuritöiden tekoa. Että itse piti venyä, jos halusi, että kaikki tämä itselle rakas ylipäätään selvisi hengissä.
"Tiedätkö mikä jäi tuosta keskustelusta ärsyttämään eniten? Se Lapin rakastaja, joka lässytti kuinka saamelaiset on viisasta kansaa. Aivan kuin me ei osattais puhua omasta puolestamme. Tai niin kuin vanhempi puhuu lapsen pään yli: Marjatalla on pissahätä. Mistähän Marjatta löytäis naistenvessan?"
"Just. Kun virallisessa keskustelussa saamelaiset nähdään objekteina tai muuten arvottomina osallistumaan. Jos hylättäis eufemismit ja puhuttais suoraan."
"Jäämeren rata on uhka saamelaisille = Suomen teot uhkaavat pahentaa ilmastonmuutosta. Ja niin edelleen."
Senjan kanssa puhuttiin aina asiaa. Silloinkin, kun Anni oli kolme päivää syöttänyt kauravelliä lattialle, kun Senja ei jaksanut nousta pöydän ääreen. Silloinkin Senja oli kommentoinut miten hienoa että Anni oli kunnostanut mummon mökin. Ja että se taisi olla viimeisiä uudelleenasutusmökkejä, joka vielä oli lähellä alkuperäistä.
Heti kun oli vähän paremmassa kunnossa, Senja oli houkutellut mummon leu'ddaamaan kanssaan. Pikku mökki oikein kaikui, kun kirkkaat laulut kimpoilivat mummon kamarista, laskeutuivat ukin joskus väistämään pirttikaluston pöydälle ja liukuivat avoimesta ikkunasta kesäiltaan. Anni oli vähän mustasukkainen laulusta. Senjalla oli kaunis ääni ja mummo lauloi hänelle sellaisiakin, mitä ei ollut Annille suostunut. Mutta toisaalta, jos se paransi Senjaa, niin mitä siitä. Annilla oli muuta, juurensa ja mukulansa täällä, Senja asui niin kaukana ja näytti tarvitsevan välillä verestystä.

Tavattiin Sara, joka on tehnyt väitöstutkimuksen kolttasaamelaisten suomalaistamisprosessista, sekä taiteilija Larissa, jonka työt olivat esillä näyttelyssä New Yorkissa, jossa näyttelyn näki myös Vesa.

He olivat puhuneet siitä töissä juuri ennen matkaa. Kuinka oli ensimmäinen maailma, länsimaat, jotka katsoivat korkealta pilvenpiirtäjistä. Heidän selkänsä takana kurkkivat vanhan jaon itäiset sosialistimaat ja kolmannet maat, kehityksessä alemmat, joita katsella alaviistoon. Ja sitten oli alkuperäiskansojen neljäs maailma; ne joilla ei ollut omaa valtiota. Niin kuin Saamenmaa, joka nimellisesti kuului muille mutta joka omisti ihmisiä yhtä paljon kuin ihmiset sitä; jossa maisema ja kulkija kulkivat toisilleen. 

On vielä monia muita näkökulmia, en laskenut mutta uskoisin, että henkilöitä oli päälle kahdenkymmenen ja kaikilla enemmän tai vähemmän erilaiset näkökulmat asioihin ja elämään. Linkit toisiinsa tai johonkin aiemmin mainittuun aiheeseen löytyi aina jotain kautta.

Olisin halunnut kirjoittaa tähän kymmeniä lainauksia, oli vaikea valita vain muutama. Mikään ei tuntunut toista vähemmän tärkeältä.
Mieleeni tuli Tommy Orangen Ei enää mitään, josta kohistiin jonkin verran sen ilmestyessä. Harmi, ettei Kesämerkit ole saanut samanlaista huomiota. Toki, meidän on hyvä tietää alkuperäiskansojen asemasta ympäri maailman, mutta erityisen suuren huomion ansaitsisivat ne oman maton alle lakaistut. Kuka välittäisi enemmän Suomen vähemmistöjen oikeuksista kuin suomalaiset itse? Eli kehnosti on puolestapuhujia.

Kesämerkeistä jäi sen käsittelytavasta johtuen kuitenkin Orangen kirjaa positiivisempi jälkitunnelma. Opettaja Tauno Ljetoff on ollut loistava löytö äänikirjan lukijaksi. Ei tarvitse kahta kertaa miettiä, mikä oli vuoden 2022 koskettavin kotimainen kirja.

sunnuntai 2. heinäkuuta 2023

Anders de la Motte, Måns Nilsson: Kuolema asuntonäytössä



Anders de la Motte, Måns Nilsson: Kuolema asuntonäytössä
#1 Kesäparatiisin murhat
Johnny Kniga, 2022
Lukija: Tuukka Haapaniemi
Kesto: 11 h 21 min


Kuusi viikkoa sitten 

Rapsipeltojen reunustamaa mutkittelevaa tietä ajoi auto, joka päätyi kuution muotoisen, teräksestä, betonista ja lasista rakennetun lukaalin pihaan. Autosta kannettiin taloon suuri, ongenkoukun muotoinen veistos.

Avaran eteisen takana levittäytyi valtaisa keittiö, jonka kodinkoneet olivat ruostumatonta terästä ja keittiötasot sileää kiveä. Näkymättömistä kaiuttimista kantautui vaimeaa musiikkia. Elin astui porrastasanteelle, jonka alapuolella avautui olohuone.
Jessie seisoi alhaalla ja ihaili juuri tullutta metalliveistosta. Se oli yli kaksi metriä pitkä, käsivarren paksuinen ja esitti mahtavaa ongenkoukkua. Veistoksen jalusta piti koukkua pystyssä niin että varsiosa oli meren suunnassa ja koukunkärki osoitti kohti porrastasannetta, jolla Elin seisoi. Koukku muistutti isoa taaksepäin kallistunutta j-kirjainta.
"Suurenmoinen, eikö?” Jessie liu’utti kättään metallipinnalla koukun siimasilmukasta veistoksen mutkaan ja siitä eteenpäin kohti kärkeä ja sen massiivista väkästä. ”The Hook! Valmiina koukuttamaan asiakkaamme. Pyydystämään median mielenkiinnon.”

Nykyhetki 

Tukholmalaisen rikoskomisario Peter Vinstonin tyyliin kuuluivat harmaat pulisongit, kolmiosaiset puvut ja Saabit, joten hän piti erityisen hyvää huolta autostaan, joka olisi hänen harmikseen erittäin todennäköisesti viimeinen lajiaan. 

Vinston oli tavannut psykologivaimonsa Christinan lähes kahdeksantoista vuotta sitten, ja erosta oli nyt seitsemän vuotta. Christina oli sittemmin mennyt uusiin naimisiin aatelismiehen, Poppe Löwenshjelmin kanssa, ja heidän tyttärensä Amandan 16-vuotissyntymäpäiväjuhlia vietettiin Poppen linnassa, joka oli kuin suoraan Disneyn elokuvasta. Vinston sopikin sen kulisseihin paremmin kuin yksikään muu sen vieraista.

Hänellä oli italialaisesta silkistä valmistettu kolmiosainen vaaleanharmaa puku. Hän oli vaihtanut valkoisen paidan vaaleansiniseen ja valinnut sen seuraksi sopivasti kesäisen solmion, jonka tupla-Windsor-solmua hän asetteli loppusilaukseksi. Kokonaisuuden viimeistelivät mustat huolellisesti puhdistetut englantilaiset puolibroguekengät, joihin hänellä itse asiassa ei olisi ollut poliisinpalkallaan varaa. Toisaalta miehellä oli kyllä vaarallisempiakin paheita kuin tyylikkäät kengät. Siitä jopa Christina olisi samaa mieltä.

Elin Sidenvall, Jessie Anderssonin assistentti, tunsi olonsa vähän väliä levottomaksi, kuin heitä olisi tarkkailtu ja hänelle ja Jessielle tahdottaisiin pahaa. Tunnetta lisäsi lehdessä ollut yleisönosastokirjoitus, jossa nimimerkki Nicolovius oli ruotinut Jessien laajaa rakennushanketta, eikä kirjoitus ollut ensimmäinen.
Tilinteon päivä lähestyy ja syylliset maksavat kalliisti ahneudestaan.

Tove Esping, paikallinen poliisi ja vielä tuore tutkijan virassaan, sai tutkittavakseen Jessien kuolemantapauksen. Nainen oli pudonnut rappukäytävästä suoraan ongenkoukkuveistokseen joka oli lävistänyt hänet. Paikkakunnalle Amandan juhliin tullut Vinston tulee houkutelluksi mukaan tutkintaan, Tove kun on niin kokematon ja Vinston taas valtakunnallisesti meritoitunut tukholmalainen. Toven oman mielipiteen Vinstonin tarpeellisuudesta voi arvata...

Koska rakennushanke oli niin vihattu, epäiltyjä murhaankin riitti. Tietenkin Elin, mutta oli lukuisia muitakin. Oli esimerkiksi Margit, seitsemänkymppinen kyläyhdistyksen puheenjohtaja, konkariaktivisti joka oli elämänsä aikana ehtinyt vastustaa niin ydinvoimalaa kuin troolikalastustakin. Oli Amerikasta palannut pariskunta, jääkiekkoilijamies Nicklas Modig ja hänen vaimonsa, somevaikuttaja Daniela, joiden avioliitto rakoili ja Jessie liittyi siihenkin. Oli Jonna Osterman, paikallislehden toimittaja, joka teki kaikkensa pitääkseen pienen lehtensä hengissä, ja oli kärppänä paikalla aina kun jotain tapahtui. Oli sähkömies Fredrik, joka oli suivaantunut saatuaan Jessieltä potkut. Ja ihan vaan "muutama" muu. Monella oli oma syynsä vihata Jessieä, mutta jonkun viha ajoi murhaan asti.

Kesäparatiisin murhien ensimmäinen osa oli kiinnostavasti erilaisia ihmisiä pyörittelevä suhteellisen cozy murhamysteeri Agatha Christien tyyliin. Vinstonista tulee väkisinkin mieleen iki-ihana Hercule Poirot, eikä se haittaa. Miestä tulee olemaan mielenkiintoista seurata jatko-osissa. Mitä en tullut maininneeksi, Vinstonilla on myös terveyshuolia, joiden vuoksi Tukholman pomo oli määrännyt hänet tauolle tutkimuksistaan, mutta eihän sellainen onnistu edes kesäparatiisissa. 


Anni Saastamoinen: Ja mutta että sitten


Anni Saastamoinen: Ja mutta että sitten
Gummerus, 2022
Lukijat: Ilkka Villi, Sanna Majuri
Kesto: 6 h 6 min



Luigille oli tullut pari kuukautta sitten ero ja hän oli muuttanut pieneen asuntoon, jonne hän vei kaikkia astioita kuusi, mutta vaimoja ei ainuttakaan. Lattialla olevalla patjalla maatessaan hän pohti, tarkoittaako se, että aurinko on aina noussut, sitä, että se nousee jatkossakin? 

Aurinko on noussut ennenkin.
Sen pitäisi siis nousta myös huomenna. 
Mutta eikö kaiken aikaa, auringon nousemassa noustuaankin, nouse se todennäköisyys, ettei aurinko enää eräänä päivänä nousisikaan.
Koska onhan se naurettavaa. Luottaa nyt siihen, että koska jokin asia on aina tapahtunut tietyllä tavalla, tulisi se tapahtumaan aina samaan tapaan jatkossakin. 
Ja vielä naurettavampaa asiasta tekee se, että luottamus asian ainaiseen ja päättymättömään ja iankaikkiseen tapahtumiseen on niin väkevä, että kaikki perustuu siihen. Aivan kaikki. Siihen perustuu elämä.
Perustui. Siihen, että arkirutiini oli rakennettu vuosien kokemuksella, kulmat hioutuneet toisiinsa sopivammiksi. Kun aurinko sitten lakkasi nousemasta, ei millään auringon nouseskelun aikana opitulla ollutkaan enää merkitystä. Ei ole toisen kulmia, joihin hioutua. Oma hioutuminen on ollut turhaa. 
Ja sitten sitä huomaa asuvansa koirankopissa, jossa oleminen vaatinee villasukkien käyttämistä ympäri vuoden. Asunto on pitkulainen ja korkeahko sillä tavalla kuin edellisvuosisadan alkupuolella nousseissa jylhissä taloissa on tapana. Verhoja en takuulla saa paikalleen koskaan, enkä tiedä, haluanko. Enkä ole varma, tarvitseeko. Olen asunut tässä jo kuukausia, mutta en saa mitään muitakaan asioita paikoilleen.
Koska aurinkoni ei ehkä koskaan enää nouse.

Lailan paras ystävä Mirva on kuollut. Siitä on jo yli kaksi vuotta, mutta Laila ei ole päässyt yli tapahtuneesta, hän on yhä vihainen. Olisi ollut helpompaa jos ystävä olisi kuollut onnettomuudessa, vaikka tsunamissa tai lumivyöryssä, tai jäänyt rattijuopon yliajamaksi. Olisi ollut joku ketä syyttää. 
Laila on käyttänyt työterveyden tarjoaman akuutin kriisiavun kolme käyntiä psykiatrilla, ja käyttää parhaillaan jo kolmatta kertaa. 

Edellisellä kerralla psykiatri oli tarjonnut minulle vaihtoehtoja, koska olen jo vakiasiakas. B-lausuntoa, Kelan tukemaan psykoterapiaan mahdollista pääsyä, masennuslääkitystä. Mutta en minä ole masentunut, minä olen vain surullinen ja sijoiltani. Täällä minä käyn tarkkailemassa palmuvehkan kasvua tai kasvamattomuutta siksi, että lähiesihenkilöni olisi tyytyväinen ja kokisi kehityskeskusteluissa saaneensa jotain aikaan. Lailan "avun piiriin". Oma vikani, mitäs kerron hänelle aina, etten taida olla ihan kunnossa. 

Ennen pitkää nämä kaksi kohtaavat. 

Sirkan kirjoittajan uusi romaani kiinnosti jo lähtökohtaisesti, mutta luisteli kuin saippuapala käsistäni. Olin kuunnellut kuuden tunnin kirjasta tunnin, ja tuskailin kun en ollut saanut otetta oikein kummastakaan päähenkilöstä. Ellei kirja olisi ollut niin lyhyt, olisin jättänyt sen kesken. Tunne ei siitä juuri muuttunut loppupuolellakaan. Huumori on vaikea laji, mustanakin, ja minulla oli suuret odotukset, kun olin pitänyt niin paljon kirjailijan esikoisesta, Sirkasta. Kirjan kantta en oikein ymmärrä.

torstai 29. kesäkuuta 2023

Ann-Christin Antell: Puuvillatehtaan kilpailija


Ann-Christin Antell: Puuvillatehtaan kilpailija
Gummerus, 2023
352 sivua


Rouva Jenny Barker on palannut Ruotsista vanhuudenpäivikseen Turkuun ja Kuuvuorelle Fredrikin mentyä slaagiin, toisinsanoen kuoltua sydänkohtaukseen. Kaikki kolmen sukupolven naiset asuvat yhdessä. Jennyn ottotytär Martta oli valinnut kahdesta kosijastaan Juhon, joka oli hänen parhaan ystävänsä Ellin veli. Robert Barkerille hän oli antanut rukkaset, ja sitten mies olikin pian hukkunut laivaonnettomuudessa. Martan ja Juhon liitosta syntynyt tytär Paula Barker on Barkerin puuvillatehtaan reklaamijohtaja, ja valinnut itse sukunimekseen Barker kuuluakseen vielä tiiviimmin äidin puoleiseen sukuunsa. Martan veli Matti, niinikään Jennyn ottolapsi (kuten myös toinen veli, joka johtaa Örndahlin ruukkia), johti Barkerin tehdasta mutta hän alkoi olla jo iäkäs mies ja kärsi terveysongelmista joihin myös alkoholin liikakäyttö oli osasyy, joten Paulan apu tehtaan johdossa oli korvaamaton. Elettiin aivan 1920-luvun loppua, ja Paula oli nykyajan moderni nainen, joka kykeni tekemään sitä mitä miehetkin.

Barkerin tehtaalla ei valitettavasti mennyt kovin hyvin. Ulkomailta tuotettiin edullisia kankaita, ja Matin sanojen mukaan tehdasta uhkasikin konkurssi. Sen tähden hän oli aloittanut neuvottelut Littoisten verkatehtaan johtajan Rikhard Falken kanssa, mutta Paula oli kauhuissaan ajatuksesta myydä suvun tehdas. Kun johtaja Falke sitten saapui neuvotteluun Paula suivaantui häntä vain vähän vanhemman miehen käytöksestä. Falke oli ensin luullut häntä sihteeriksi ja kehottanut hakemaan kupposet kahvia, ja kuultuaan kuka Paula oli ja että Matti oli sairaana, ärsyttänyt Paulaa vain entisestään tehden naisesta likipitäen juoksupojan tarjouksen toimittamisesta johtavalle taholle. Kun Paula käytännössä heitti miehen ulos, tämä kehtasi vielä poistua huvittuneesti nauraen. Niinpä kaksikko sai pahimman mahdollisen alun tuttavuudelleen. 
Seuraavaksi he kohtasivat tienposkessa, kun Paulan auto piiputti, eikä Paulan auttanut kuin ottaa miehen avuntarjous vastaan.

Muitta mutkitta mies nousi autostaan ja asteli Paulan viereen. Rikhard katseli ympärilleen. - Missä teidän kuljettajanne on?
Paula risti kätensä rinnalleen ja heilautti päätään harmistuneena. - En minä sellaista tarvitse. Minä ajan itse.
- Todellako? Rikhard nosti hämmästyneenä kulmiaan. - Oletteko aivan varma, että kykenette ajamaan näin suurta vaunua? Mies silmäili autoa. - Tätä mallia ei ole helppo ohjata. 
Paula tuhahti ja nosti leukaansa. - Älkää suotta olko minun tähteni huolissanne, herra Falke. Minä kykenen ajamaan vaikka panssarivaunua. 

Paula ei voinut välttyä tapaamasta Falkea siellä täällä. Teatterissakin he osuivat samaan näytökseen, jonne mies saapui seuralaisenaan häntä selvästikin palvova neiti Elisabeth Kordelin. Illalliskutsuilla, joilla Paulan harmiksi sivuttiin liian lyhyesti talouselämää, puhe kääntyi juuri pidettyihin Amsterdamin olympialaisiin, joista Suomi oli palannut mukanaan 25 mitalia, joista kolme Turun oman pojan, Paavo Nurmen. 

Paula kumartui eteenpäin osallistuakseen keskusteluun.
- Olen seurannut mielenkiinnolla urheilua. Nyt kun naisetkin pääsivät ensimmäisen kerran osallistumaan Amsterdamin olympialaisiin, se on tehnyt urheilun seuraamisesta vielä kiinnostavampaa.
Tohtorinna Alho pudisti päätään. - Ei liene väärin, jos sanon, että urheilu sopii naisille vain, jos se on muokattavissa naiselliseen olemukseen sopivaksi. Ainoastaan voimistelu on naisille ihanteellinen liikuntamuoto, koska sen tavoitteena on sirous ja joustavuus. Ei voima ja nopeus. Siinä myös luonne kehittyy hienostuneempaan suuntaan.
Paula nauroi kämmenselkäänsä vasten ja hillitsi suurin ponnistuksin itsensä. 
Nyt Elisabethkin halusi sekaantua keskusteluun. - Ei käy kenenkään kieltäminen, että naiset ovat luotuja niin, että meidän hermostomme ei kestä suuria paineita. Minä en ymmärrä, miksi nykyiset nuoret naiset kuvittelevat, että he muka pystyisivät samaan kuin miehet. Neiti Kordelin sekoitti samppanjavispilällä juomaansa ja vilkaisi Rikhardia ripsiensä lomasta.
Paula ei enää kestänyt. - Minä olen hyvin onnellinen, että olen saanut syntyä moderniksi naiseksi. Mitä ihailemista entisajan pyörtyilevissä ja kikattelevissa tytöissä on? Miksi kukaan nainen haluaisi elämäntarkoituksenaan olla kodin ruusu tai ehtoisa emäntä? Hän tuijotti neiti Kordelinia haastavasti.
Seurasi kiusallinen hiljaisuus. Matti-eno näytti järkyttyneeltä. Hän nielaisi kuuluvasti ja pyyhkäisi punaviinistä punehtuneita kasvojaan. Elli-täti peitti hymynsä lautasliinan taakse.
Paula siemaisi lasistaan, vilkaisi Rikhardin suuntaan ja kohtasi miehen tutkivan katseen.

Mitä enemmän Paula kuuli neiti Kordelinin puhuvan, sitä typerämpänä hän tätä piti. Ja tuollainen nainenko oli Rikhardin mieleen? Ensimmäistä kertaa elämässään Paula tunsi hämmentävää mustasukkaisuutta. Sama tunne heräsi toisaalta myös Rikhardissa, kun Paula sai ihailijan unkarilaissyntyisestä jazzmuusikosta. Vaikka Paulan teki mieli heittäytyä tulisieluisen, Valentinon näköisen Franzin syleilyyn ja unohtaa kylmän laskelmoiva ja tunteeton Rikhard, jokin sai Paulan kuitenkin epäröimään. 

Rikhardiin sen sijaan kaikki tuntuvat olevan suorastaan lääpällään. Jopa miehen kummitäti, Paulan perheystävä madame Montgomery, koittaa vihjailla miten hyvä kauppa Rikhard olisi. Paulan täytyy kuitenkin tehdä itsenäiset päätöksensä, onhan hän nykyajan moderni nainen. Uudet, vai sittenkin vanhat rakkaudet odottavat myös vanhempien sukupolvien naisia.

- Ihastuttava mies, eikö olekin? Niin komea ja täydellinen gentleman. Rikhard on opiskellut Ateenan yliopistossakin. Tiesitkö sinä sen? Hän on vasta nuori mies, mutta hänellä on loistava tulevaisuus edessään. Hänellä on hyvin intelligentsi pää. Rouva koputti otsaansa.
Paula käänsi katseensa ruusukuvioiseen kuppiinsa ja mietti mitä vastaisi. 
- Mitä teidän välillänne oikein on? madame supatti. - Olen tarkkaillut Rikhardia. Sinun pitäisi nähdä, miten hän seuraa sinua silmillään.
- Ei mitään muuta kuin liikesuhde, Paula melkein tiuskaisi. - Rikhard haluaa ostaa Barkerin tehtaat, mutta me emme myy. 
Hän piti hetken tauon ja lisäsi: - Minusta hän pitää itseään liian suuressa arvossa.
Paula silmäili varovasti alta kulmain, minkä vaikutuksen lause teki. Kestikö everstinna rakkaan kummipoikansa arvostelun.
Madame mietti hetken Paulan sanoja ja mutristi suutaan. - Rikhard on ollut pikkupojasta asti kunnianhimoinen ja siihen hänellä on ollut syytäkin. Hän haluaa saada aina kaikkein parhaimman. Sama koskee hänen tehdastaan. Siinä on mies joka tietää mitä tekee.
Madame huokaisi. - Voi, kun minä olisin vielä nuori ja kaunis, niin ottaisin Rikhardin heti miehekseni. 
Everstinna kohensi hiuksiaan pullealla kädellään ja hymyili. Samassa hän käännähti Paulan puoleen ja sanoi terävästi: - Älä kävele onnesi ohi, Paula.

Ahh miten nautittavan ihanaa historiallista romantiikkaa Suomen Turussa! Puuvillatehtaan kilpailijassa oli hyvin samantyyppinen alkuasetelma kuin ensimmäisessä osassa, jossa Jenny koki aluksi tulleensa kohdelluksi alentuvasti tulevan aviomiehensä, Fredrik Barkerin suunnalta, mutta sitten tunteet alkoivat lämmetä puolin ja toisin. Mikään ei tietenkään suju Paulan ja Rikhardin välillä ilman kommelluksia ja väärintulkintoja, mutta sehän on tämän tyyppisen fiktion suola. Odotan mielenkiinnolla mitä Antell seuraavaksi kirjoittaa.

Yllättäviä virheitäkin löytyi, kun esimerkiksi eräästä henkilöstä kerrottiin hänen käyvän jo neljättäkymmentä ja toisaalta "taisi täyttää yhdenkolmatta". Että oliko hän nyt päälle kolmenkymmenen vai 21-vuotias? Toinen silmään pistänyt lause oli kuinka miehillä oli ollut päissään harmaat villalakit. Ehkä kuitenkin yksi pää per mies piti lakilla lämmittää. Ärsyttävää että tällaiset pistää itselläni silmään, tiedän ettei kaikki tiedosta tällaisia pikkujuttuja kun on niin juonen lumoissa. Hyvä trilogia tämä oli, viihdyttävää kesälukemista.

Tässä vielä linkit sarjan aiempiin osiin. Näiden lisäksi on toisen ja kolmannen osan välissä julkaistu lyhyt joulutarina Joulu Örndahlin ruukissa, ja siinä keskitytään Martan aiempaan elämään ennen Suomeen paluuta, joten lukujärjestyksellä ei ole väliä. Marraskuussa ilmestyy toinen joulutarina, Loviisan joulu, joka kertoo samannimisestä sukulaistädistä.

sunnuntai 25. kesäkuuta 2023

Sarah Heywood: Kaktus



Sarah Heywood: Kaktus
Tammi, 2021
Lukija: Karoliina Niskanen
Kesto: 11 h 15 min


Susan Green ei ollut odottanut jäävänsä täysorvoksi jo 45-vuotiaana. Äidin kuoleman jälkeen hänen lähin omaisensa oli häntä kaksi vuotta nuorempi veli Edward, jonka seuraa hän väisteli ihan siitä käytännön syystä, että heidän henkinen ikäeronsa oli pikemminkin kolmekymmentä vuotta. Susan on vakava ja vastuullinen aikuinen ihminen, jolla on hyvään järjestykseen rakennettu elämä: omistusasunto jonka hän pitää aina siistinä, vakituinen työ valtion virastossa ja jo toistakymmentä vuotta kestänyt suhde joka ei sido häntä eikä  mihinkään mitä he eivät halua, eli järjestely tyyliin friends with benefits. 

Nyt tähän täydellisesti järjesteltyyn elämään ilmeni ikäviä säröjä, ja niistä ensimmäiseen liittyi aamupahoinvointi. Kyllä, hän oli jo reilusti yli neljänkymmenen, ei, hän ei ollut koskaan halunnut aviomiestä tai perhettä, ja kyllä, hän oli raskaana. Hän aikoo myös pitää lapsen.

Äidin testamenttia Susan ei käsittänyt, ja oli yllätys, että äiti ylipäätään oli viime hetkillä sellaisen teettänyt. Testamentti suosii hyvin puolueellisesti Ediä, jättäen tälle hallintaoikeuden äidin taloon. Tällaista menettelyä Susan ei voi hyväksyä, joten hän palkkaa lakimiehen riitauttamaan testamentin. Erityisen ärsyttävää asuinjärjestelystä teki se, että Edward oli tarjonnut majapaikan myös huithapelille ystävälleen Robille, jota Susan ei ollut koskaan voinut sietää.

Niinpä olikin yllättävää, että juuri Rob sai hänet ymmärtämään, että on sekä lapsen että tämän isän etu, että he saavat olla kontaktissa toisiinsa. Susan luonnollisesti laatisi tapaamisille tarkat säännöt. 

Pikkuhiljaa tapahtui monia asioita, jotka eivät Susanin sanoin tuntuneet "täysin epämiellyttäviltä".

Kaktuksen huumorista tuli mieleen taannoinen suomalainen kirja nimeltään Sirkka, joka sai melko hyvin näkyvyyttä blogeissa. Pidin Sirkasta ja pidin tästäkin. Annoin Goodreadsiin neljä tähteä, sillä päälle 11-tuntinen kirja jaksoi koukuttaa, mikä ei ole ollenkaan itsestäänselvää. 

Äänikirjassa oli yksi ärsyttävä piirre, kun lukija äänsi Robin nimen kuin se kirjoitettaisiin "Rub". Suomen kielen keskellä on kivempi, kun nimet äännetään suht neutraalisti, mutta ei tuo tokikaan niin rasittavaa ole kuin ylisorisevat ranskan ärrät. 

Kirja valikoitui luureihin nimensä ansiosta, joten osallistun sillä Helmet-haasteen kohtaan 3. Kirjan nimessä on kasvi. 

Mira Aurelia Eskelinen: Aavistus



Mira Aurelia Eskelinen: Aavistus
Kustantamo S & S, 2023
Lukija: Mira Aurelia Eskelinen
Kesto: 4 h 43 min



Ensimmäinen tammikuuta 2017 hän kirjoitti sen julkiseksi nettiin, ja häntä pelotti, onko tämä virhe. Nimeni on Mira, olen transsukupuolinen nainen.

Kaksi vuotta aiemmin Mira, joka ei silloin ollut vielä Mira vaan Jalmari, oli mennyt kavereidensa kanssa halloweenbileisiin, joiden teemana oli gender-bend. Niihin hän hankki ensimmäiset stilettikorkonsa ja nappasi nopeasti tavaratalon meikkiosastolta lähimmän huulipunan ja säntäsi kassalle.

Mekko ei ole erityisen näyttävä, mutta kun kuvittelen itseni sujahtamassa siihen ja sivelemässä sen pehmeää pintaa reisiäni vasten, ote sydämestäni tiukentuu. 
Tilaan ensimmäiset korkokenkäni. Ne ovat punaiset ja niissä on kymmenen sentin stilettokorot. Opettelen kävelemään niillä YouTube-tutoriaalit apunani. How To Walk Like An Elegant Woman In Heels . Walk And Sit Like A Lady. How To Stand In A More Feminine And Sexy Position. Kuvaan itseäni köpöttelemässä kengillä edestakaisin yksiöni muutaman metrin mittaista eteiskäytävää, opettelen tunnistamaan kehossani milloin lantion on tarkoitus keinahtaa puolelta toiselle ja pitämään samalla hartiani paikoillaan. Tutoriaalien naiset kannustavat minua, heidän täydelliset hammasrivistönsä vilkkuvat hiipumattomien hymyjen välistä. You go girl.

Myöhemmin tulleet vieraat luulivat häntä naiseksi. Panisin, sanoo yksikin miesvieraista, ja kaikki nauroivat. Vessassa hän ei voinut lakata tuijottamasta peilikuvaansa. Voiko itseensä ihastua?

Näistä halloweenjuhlista hän kertoo myöhemmin aina, kun häneltä kysytään, milloin hän tiesi. Klassinen versio siitä, miten on voinut juhlissa esiintyä vapaammin ja tunnistaa itsensä. Mutta se on vain yksi versio, sillä hän tiesi aiemminkin, tai ainakin aavisti. 

Sivarivuotensa 2009 hän oli viettänyt nuorisoteatterissa, jonka pukuvarasto hänen tuli järjestää muuton jäljiltä. Oivallinen paikka lainata kimaltelevia leninkejä kotiin, toki huolellisesti miesten vaatteiden alle viikattuina. Hän asui tuolloin yhdessä tyttöystävänsä kanssa ja sovitti vaatteita salaa.

Palasin teatterilta smaragdimekko laukussani. Tyttöystäväni Sanni ei ole vielä tullut kotiin, joten piilotan vaatteet siivouskomeron perälle. Seuraavana aamuna Sanni lähtee kirjastoon lukemaan yliopiston pääsykokeisiin. Kun hänen lähdöstään on kulunut niin paljon aikaa, ettei hän varmasti palaa hakemaan jotain unohtamaansa, otan mekon esiin. Kuuntelen koko ajan rappukäytävästä kantautuvia ääniä. Asunnon vaatekaappi on vanha, seinän sisään rakennettu. Sen ovet ovat tummaa puuta. Niissä on joskus ollut peilit, mutta nyt niistä muistuttavat vain hieman muuta ovea vaaleammat jäljet. 

Jalmarista tuli Mira vasta 26-vuotiaana, muttei hän silti haluaisi ajatella, että vuodet ennen sitä oli menetettyä aikaa, sillä hän ei kuitenkaan ollut kokenut kärsivänsä. Hänellä oli ollut ihania ystäviä ja kaksi pitkää parisuhdetta. Ysrävät näkivät hänet iloisena ja positiivisena ihmisenä. Minä pidin itseäni onnellisena, joten niin kai olin, tai ainakin Jalmari oli. 

Minulle jäi tästä kirjasta pikkasen ristiriitainen fiilis. Pidin siitä, että Mira kertoi niin paljon tunteistaan ja tuntemuksistaan hyvin henkilökohtaisesti. Tätä lähemmäs en cis-naisena oikein voi transtaustaisen naisen ajatusmaailmaa päästä. Toisaalta en olisi tarvinnut ihan kaikkia niitä teoreettisia osuuksia (esimerkiksi tutkimustuloksista koskien Agnes-projektia), mutta toisaalta, kirjailija varmaankin on sitä mieltä että jokainen cis-nainen tarvitsee edes tuon verran faktatietoa. Ja kyllä, googlasin vielä lisää Agneksesta. Minulla vain oli ennakkokäsitys, että kirja on enemmän romaanityyppinen, ja koin tämän menevän osin jo tietokirjan puolelle. Ei tämä autofiktiotakaan ole, kun fiktio-osa ilmeisesti puuttuu.

Oli hauska seurata kaikkea sitä superlatiivinaisellisuutta joka ilmeisesti kuuluu asiaan. Ei minulla ole koskaan ollut kymmenen sentin korkoja enkä todellakaan osaisi kävellä sellaisilla. Suurin syy siihen oli aikoinaan se, että olen muutenkin pitkä, enkä halunnut kasvattaa pituuttani yhtään enempää. Nuorempana olisin mielelläni ollut hieman lyhyempikin, oli noloa kun miehet olivat saman mittaisia, toisinaan jopa lyhyempiä. 

Osallistun kirjalla neljättä kertaa Pride-lukuhaasteeseen, jota vetää jälleen Niina Yöpöydän kirjoista. Linkki postaukseen tässä. 
Omat aiempien vuosien juttuni löytyvät puolestaan täältä.