Sivut

tiistai 4. heinäkuuta 2023

Katri Rauanjoki: Kesämerkit


Katri Rauanjoki: Kesämerkit
Kustantamo S&S, 2022
Lukija: Tauno Ljetoff
Kesto: 6 h 59 min


Kesämerkit on episodiromaani, jossa tavataan monia ihmisiä alkukesän päivinä, niin kolttasaamelaisten alueella Koillis-Lapissa, kuin kauempana, New Yorkissa ja Vancouverissa asti. Kirjailijan mukaan kirja kertoo selviämisestä, ja kauneudesta joka on piilossa kuin hillankukka.

Mene niin kauas pohjoiseen kuin pääset, oli isä sanonut Stefanolle, ja tämä oli hypännyt junaan kotona Milanossa. Nyt hän oli Suomessa ja Saamenmaalla, ensimmäistä kertaa isiensä mailla. 

Aurinko heijastui tienvarren kyltistä, jossa luki Sevettijärvi. Mustatukkainen, siroluinen mies seisoi rapautuvan asfalttitien reunassa ja poltti tupakkaa pitkä nahkatakki hulmuten. Hänen vasemman korvansa läpi törrötti poron sarvesta tehty koru. Rintakehä oli kapea häkki, Anthraxin bändipaidassa saarnaaja nosti hattuaan. Mies ei reagoinut Eskelisen bussista laskeutuvaan vieraaseen millään lailla. 
- Hi, you must be Aleksi. Sori, minun suomi on vähän heikko vielä, Stefano haparoi ja yritti hymyillä.
 
Aleksin sisko Anni tiesi, että iltapäivälehden kommenttiketjuista pitäisi pysyä kaukana, mutta aina hän ei siihen pystynyt. Jonkun täytyi opettaa tietämättömiä, jonkun piti jaksaa yrittää kerta toisensa jälkeen.

"... edessä arktinen silkkitie, joka yhdistäisi idän ihmeet Suomen ulottuville. Ja kauemmas, Kirkkoniemeltä Tallinnan tunnelin kautta pitkin Rail Balticaa ihan Euroopan sydämeen. Tarvitsemme uusia ideoita, muuten mitään innovatiivista ei synny ja kehitys pysähtyy."
Kauniisti kuvailtu, ja täyttä paskaa. Kehittäjä99 hamusi arktiselta silkkitieltään vain lisää halpaa muoviroinaa Kiinasta. Kännykänkuoria, ironisia t-paitoja, mukinpidikkeitä ja kopiolenkkareita - niitä Kehittäjä99 keräsi, ja irtopisteitä mukakriittisestä ajattelustaan. Anni pidättäytyi vastaamasta, haki toisen lasin puolukkamehua ja luki edelleen.
"Rata on samantasoinen huippu investointi Suomelle mitä Siperian rata on venäjälle tai Suetsin kanava. Poroaita voidaan rakentaa ali- ja ylikulkuineen koko radan mitalta. On niitä poroja ennenkin laiunnettu."
Ennen kuin ehti estää itseään, Anni oli naputellut ruudulle viestin ja pistänyt sen menemään. 
"@etteenpäinelämässä Aivanko tosissasi ajattelit aidata koko poronhoitoalueen läpi vievän junaradan? Ohjata puolivillit porot siltojen kautta 350 kilometriä tunnissa kulkevan junan yli? Tai kaivaa jokaiseen tunturien väliin alikulun? Halpaa tuntuu olevan raha etelässä."
Viesti oli virhe. Kahden minuutin sisällä listalle tupsahti kolme uutta viestiä.
"Rahaa ne saamelaiset vaan haluaa. Luontoa ne vihaa, poromies ei mitään inhoa niin ku susia ja ahmoja."
"Ootkohan koskaan käyny Kehä kolmosen toisella puolen? City-saamelainen?"
"Eiköhän tää pitäis ratkaista ihan virallisella taholla. Eihän saamelaiset osaa edes päättää, kuka saa siellä höpöhöpökäräjillä äänestää."
Peikot olivat heränneet.

Heidän isosiskonsa Senja yritti vaikuttaa asioihin etelästä käsin. Sandra-äidin mielestä Senjan olisi pitänyt laittaa pieni tyttärensä pohjoissaamenkieliseen päiväkotiryhmään, jossa Darja olisi saanut kulttuuritietoutta. Sinne kulkeminen vain olisi vienyt tunnin suuntaansa ja tyttö oli vasta kolmevuotias, joten Senja ei nähnyt siitä koituvan vaivan arvoista hyötyä. Darjan isä Mikko oli lopulta päättänyt heidän kaikkien puolesta, ettei ollut Darjan tehtävä pelastaa äitinsä kulttuuria. Senja teki silti kaikkensa: puhui tytölle kolttasaamea, oli hankkinut kaikki kolttasaameksi käännetyt lastenkirjat ja pyrki käymään citysaamelaisten tapahtumissa. 

Saamelaisnuorten yhdistyksen sihteerinä, kansainvälisen politiikan opiskelijana, Citysaamelaisten hallituksen jäsenenä, koltaksi laulavan metallibändin laulajana ja saamelaistaiteilijoista koostuvan aktivistiryhmän toimijana ahertanut Senja oli saanut kuusi vuotta sitten kesällä burn outin ja sen jälkeen itkenyt kaksi kuukautta Annin aitan lattialla. Siitä oli mennyt aikaa toipua, edelleen toiset saivat muistutella, ettei kaikkea tarvinnut tehdä itse. Vaikka kieltämättä joskus Annistakin tuntui siltä, ettei ollut ketään muuta vastaamaan näihin idioottimaisiin viesteihin tai jakamaan tietoa tai opettamaan kieltä tai juuritöiden tekoa. Että itse piti venyä, jos halusi, että kaikki tämä itselle rakas ylipäätään selvisi hengissä.
"Tiedätkö mikä jäi tuosta keskustelusta ärsyttämään eniten? Se Lapin rakastaja, joka lässytti kuinka saamelaiset on viisasta kansaa. Aivan kuin me ei osattais puhua omasta puolestamme. Tai niin kuin vanhempi puhuu lapsen pään yli: Marjatalla on pissahätä. Mistähän Marjatta löytäis naistenvessan?"
"Just. Kun virallisessa keskustelussa saamelaiset nähdään objekteina tai muuten arvottomina osallistumaan. Jos hylättäis eufemismit ja puhuttais suoraan."
"Jäämeren rata on uhka saamelaisille = Suomen teot uhkaavat pahentaa ilmastonmuutosta. Ja niin edelleen."
Senjan kanssa puhuttiin aina asiaa. Silloinkin, kun Anni oli kolme päivää syöttänyt kauravelliä lattialle, kun Senja ei jaksanut nousta pöydän ääreen. Silloinkin Senja oli kommentoinut miten hienoa että Anni oli kunnostanut mummon mökin. Ja että se taisi olla viimeisiä uudelleenasutusmökkejä, joka vielä oli lähellä alkuperäistä.
Heti kun oli vähän paremmassa kunnossa, Senja oli houkutellut mummon leu'ddaamaan kanssaan. Pikku mökki oikein kaikui, kun kirkkaat laulut kimpoilivat mummon kamarista, laskeutuivat ukin joskus väistämään pirttikaluston pöydälle ja liukuivat avoimesta ikkunasta kesäiltaan. Anni oli vähän mustasukkainen laulusta. Senjalla oli kaunis ääni ja mummo lauloi hänelle sellaisiakin, mitä ei ollut Annille suostunut. Mutta toisaalta, jos se paransi Senjaa, niin mitä siitä. Annilla oli muuta, juurensa ja mukulansa täällä, Senja asui niin kaukana ja näytti tarvitsevan välillä verestystä.

Tavattiin Sara, joka on tehnyt väitöstutkimuksen kolttasaamelaisten suomalaistamisprosessista, sekä taiteilija Larissa, jonka työt olivat esillä näyttelyssä New Yorkissa, jossa näyttelyn näki myös Vesa.

He olivat puhuneet siitä töissä juuri ennen matkaa. Kuinka oli ensimmäinen maailma, länsimaat, jotka katsoivat korkealta pilvenpiirtäjistä. Heidän selkänsä takana kurkkivat vanhan jaon itäiset sosialistimaat ja kolmannet maat, kehityksessä alemmat, joita katsella alaviistoon. Ja sitten oli alkuperäiskansojen neljäs maailma; ne joilla ei ollut omaa valtiota. Niin kuin Saamenmaa, joka nimellisesti kuului muille mutta joka omisti ihmisiä yhtä paljon kuin ihmiset sitä; jossa maisema ja kulkija kulkivat toisilleen. 

On vielä monia muita näkökulmia, en laskenut mutta uskoisin, että henkilöitä oli päälle kahdenkymmenen ja kaikilla enemmän tai vähemmän erilaiset näkökulmat asioihin ja elämään. Linkit toisiinsa tai johonkin aiemmin mainittuun aiheeseen löytyi aina jotain kautta.

Olisin halunnut kirjoittaa tähän kymmeniä lainauksia, oli vaikea valita vain muutama. Mikään ei tuntunut toista vähemmän tärkeältä.
Mieleeni tuli Tommy Orangen Ei enää mitään, josta kohistiin jonkin verran sen ilmestyessä. Harmi, ettei Kesämerkit ole saanut samanlaista huomiota. Toki, meidän on hyvä tietää alkuperäiskansojen asemasta ympäri maailman, mutta erityisen suuren huomion ansaitsisivat ne oman maton alle lakaistut. Kuka välittäisi enemmän Suomen vähemmistöjen oikeuksista kuin suomalaiset itse? Eli kehnosti on puolestapuhujia.

Kesämerkeistä jäi sen käsittelytavasta johtuen kuitenkin Orangen kirjaa positiivisempi jälkitunnelma. Opettaja Tauno Ljetoff on ollut loistava löytö äänikirjan lukijaksi. Ei tarvitse kahta kertaa miettiä, mikä oli vuoden 2022 koskettavin kotimainen kirja.

3 kommenttia:

  1. Luin ja arvioin tämän viime vuonna. Pohdin mm. näin:
    "Kolttasaamelainen kulttuuri on Kesämerkkien sivuilla perittyä ja nykyisyyttä, haavoja, arpia, rakkautta, juuria ja juurettomuutta, kuulumista ja kuulumattomuutta, oman paikan ja roolin etsimistä. Se on uskottava kuva vähemmistökulttuurista - vaikka en tietenkään voi tietää, kuinka totuudenmukainen se onnistuu olemaan."

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tätä on varmaan vaikea lukea niin, ettei se tekisi minkäänlaista vaikutusta.

      Poista
  2. Vaikuttava ja kiinnostava teos, joka tosiaan ansaitsisi enemmän näkyvyyttä. Teoksella on tärkeää sanottavaa, vaikka historiaamme saamelaisten sortajina voi olla myös vaikea kohdata.

    VastaaPoista