Kosmos, 2021
Lukija: Elina Varjomäki
Kesto: 8 h 8 min
Elenan vanhemmat olivat tavanneet Moskovassa, jonne äiti oli lähtenyt ollessaan vain 19-vuotias. Isältä oli varmaankin jäänyt kotikylään Bulgariaan tyttö, joka odotti häntä palaavaksi Moskovasta, mutta vastaan tulikin suomalaistyttö ja toinen elämä, toisessa maassa.
Isällä oli sukunsa ainoana korkeakoulututkinto, mutta kun hän muutti tuoreen vaimonsa kanssa Suomeen, hän pääsi töihin vain satamaan. Olisi pitänyt osata suomen kieltä. Vaimo sai tyttären, toisen ja kolmannen. Ei poikia joiden harteilla lepäisi isän suvun kunnia. Ja vaikka kotona Bulgariassa kaikki oli ollut niin sietämättömän pientä, isä alkoi kaivata sitä, että joku jakoi samat muistot.
Hän kaipasi vuorten siluettia, joka oli aina sama, niin että kun vuorta tarpeeksi kauan katsoi, vuori meni ihmisen sisälle ja sen muodon tunnisti aina, kuin tunnistaisi rakkaan ystävän. Miten isä yhtäkkiä kaipasikaan sitä tunnetta, kun rakastaa tai vihaa samoja asioita, puhuu samaa kieltä, tuntee samat ihmiset, samat vuorenrinteet, hajut, äänet, maut, auringonvalon sävyn eri vuodenaikoina. Sen jälkeen kun hän oli jättänyt oman maansa ja tämän tytön, ei hän voinut tuntea ketään sillä tavalla läpikotaisin.
Isä oli syntynyt köyhän maanviljelijän pojaksi taloon, jossa oli maalattia. Viisivuotiaasta hän oli tehnyt aikuisten töitä, kantanut vettä ja hoitanut eläimiä, nuoresta saakka hakeutunut palkkatöihin ja lähettänyt rahaa kotiin.
Hän oli isänä ja puolisona vaativa ja pelottava. Joskus hän jopa retuutti äitiä, saattoi kiskoa tämän aamulla sängystä ylös ja keittiöön passaamaan. Isä oli sellaisen kulttuurin tuotos, jossa tyttö kasvoi palvellen ensin isäänsä ja sitten aviomiestään. Vanhemmiten Elena alkoi ymmärtää, vaikkei se todellakaan tarkoittanut että hän olisi hyväksynyt, mutta nuorempana oli aikoja jolloin hän ei halunnut edes tavata isäänsä.
Lapsena Elena tutustui poikaan, N, jonka kanssa kasvettiin yhdessä, mutta kun Elena oli 17-vuotias, yhdessä olon sävyt muuttuivat. Kun vanhemmat siskot vuorollaan olivat muuttaneet pois, isä oli jankuttanut milloin menet naimisiin, ei voi asua yhdessä ettei mennä naimisiin. Suomessa voi, siskot sanoivat, ja kun Elena oli kahdeksantoista hänkin muutti, yhdessä N:n kanssa. Sitten tuli monta muuta miestä, eikä hän mennyt naimisiin, kunnes tapasi G:n Israelista. G kuvaili hänelle tarkkaan miltä heidän tyttärensä näyttäisi, ja hetken Elenakin näki hänet, mutta kun Tel Aviv koki raketti-iskuja, Elena pakeni ja kiitti Jumalaa siitä, että sekä hän että hänen "tyttärensä" pääsivät elävinä pois maasta, jota uhattiin ydinaseilla. Ensimmäinen avioliitto oli kestänyt vain kymmenen kuukautta ja Elena palasi taas Suomeen.
Elena, joka on nuorin näistä kolmesta tyttärestä, asuu nykyään Espanjassa, koska Suomessa ei loppujen lopuksi ollut hänelle mihin juurtua. Suomessa, jossa hänelle puhuttiin ulkomaalaisen ulkonäkönsä takia usein englantia, kunnes hän avasi suunsa. Espanjassa häntä sentään luultiin espanjalaiseksi - kunnes hän avasi suunsa. Bulgariassa hänelle oli sanottu, että jos isäsi on bulgarialainen, sinäkin olet bulgarialainen. Sekään ei auttanut Elenaa kiinnittymään oikein mihinkään maahan, eikä se, ettei isä opettanut lapsille ollenkaan omaa äidinkieltään.
Tatko on bulgarialainen hellittelynimi isälle. Kirja kertoo yhtä lailla isästä kuin tyttärestä ja heidän yhteydestään tai sen puutteesta. Aina välillä kerrottiin bulgarialaisia kansantaruja, ja myös sikäläisestä perinteestä oppi kaikenlaista. Niinpä laitan tästä maailmanvalloitushaasteeseen merkinnän Bulgarian kohdalle. Kiinnostavinta kirjassa oli juurikin nämä osuudet, sekä isän persoona. Äänikirjaa oli ihana kuunnella, pidin Varjomäen tavasta puhua isän repliikit.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti