Anna Tommola: Haamusärky

 

Anna Tommola: Haamusärky

Wsoy, 2020

Lukija: Hannamaija Nikander

Kesto: 7 h 30 min

Kuuntelin kirjan Nextoryssa.

Uudessa tarinassa olin vain maailman suloisin ja ihmeellisin vauva, ja sen takia kätilö oli niin ällistynyt. Koska lapsi oli niin tyrmistyttävän suloinen. Miettikää. Ihan älytöntä. Jokainen tietää, että sellainen tarina nyt ei vain ole kovin kiehtova tai omaperäinen. Eikä välttämättä edes uskottava. Söpöjä vauvoja ei muista kukaan. Vain karmivat muistetaan.

Kesällä 1986 11-vuotiaat Pasi, Henri ja Viemerö sekä heidän mukanaan ainoana tyttönä roikkuva Tuuli halusivat rakentaa talon ja sitten räjäyttää sen. Sitä varten piti haalia erinäistä tavaraa kaatopaikalta, jonka vieressä oli pultsareiden metsään rakentamia hökkeleitä , joita Pulsukyläksi sanottiin. Tavaranhankintareissulla he näkivät erään hökkelin pihalla sen mistä ostarilla huhuttiin, muttei kukaan oikeasti uskonut. Pirunpennun, pienen tytön jolla oli punainen lippis jossa valkoisia sydämiä. Ja häntä, kun pojat kiskaisivat sen pöksyt alas. Näky vaikuttaa lapsiin eri tavoin ja muuttaa heidän suunnitelmansa oman rakennelman räjäyttämisestä. Poikien tarpeesta puuttua näkemäänsä seuraa tapahtumaketju, joka vaikuttaa ratkaisevasti heidän kaikkien elämään. "Älä yritä. On se häntä. Se... se... se vittu liikahti. Se on saatanasta, ja niin on koko se paikka. Pitäis jyrätä maan tasalle koko paska."

Joulukuussa 2012 Henri Kuusniemen kotitalo oli käyty tiili tiileltä läpi ja tylysti läpimädäksi tuomittu. Isä muuttaisi senioriasuntoon ja talolle pitäisi löytää remppataitoinen ostaja. Sattumalta Henri tapasi Juha-Matti Viemerön, jota ei ollut nähnyt sitten poikavuosien. Pikaisten kuulumistenvaihdon jälkeen Viemerö kertoi luomuksestaan, Viemärihyttysestä.

"Se on tämä meidän viime vuodesta pyörinyt ohjelmasarja. Täytti ja ylittikin katsojatavoitteet ja sai jatkoaikaa joten tehdään jo kolmatta kautta. Luulen että osuttiin oikeaan hetkeen. Sisustusohjelmia on melkein liikaa, mutta me mennäänkin tässä syvemmälle, sisuksiin saakka, sinne missä sattuu." Viemerö tehosti sanojaan tarpeettomasti lyömällä nyrkillä rintaansa. Sen seurauksena hän yski hetken korahdellen ennen kuin jatkoi.

"Mietippä Henkka, missä tilanteessa ihminen on heikoimmillaan. Okei, ehkä vähän huono hetki kysyä just teippäläiseltä, mutta ei lasketa tähän todellisia murhenäytelmiä, ei siis sairauksia tai läheisten poismenoja tai sellaisia. Mutta muuten, mitäs luulisit? Putkiremontissaaaa", Viemerö venytti ääntään ja levitti kätensä.

Viemerön mielestä Henrin kotitalo oli täydellinen kohde sarjaan. Taustatoimittaja Mila Syrjä kävi tutustumassa taloon ja haastattelemassa Henriä. Mila oli tavannut sekä Henrin että Viemerön jo vuosikymmeniä sitten, muttei muista kohtaamista. 

Viemärihyttynen kohteli yleensä kohteitaan kaikkea muuta kuin silkkihansikkain, mutta nyt Viemerö oli luvannut tehdä asiallista ohjelmaa, vanhoja kavereita kun oltiin. 

Miksei minulle olisi voitu sanoa, että naapureitakin käytäisiin jututtamassa? 

...

Siinä sitten Urho Lappi, eläköitynyt puolustusvoimain upseeri, seisoi lähikuvassa jykevä leuka sojottaen ja paheksui etteivät toiset pitäneet parempaa huolta omaisuudestaan. 

"Kakskyt vuotta ollaan katsottu, että alaspäin menee eikä mitään tapahdu perskeles."

Ja toiselta puolelta, takapihan koristekuusien takaa sitten tämä Jason "Jasse" Hamberg, kolme- ja kaksivuotiaiden lasten isä goretexpuvussaan: "Nina ja minä emme tahdo olla pahansuopia, mutta vähän tietysti sellaista pientä ajatusta ollut siitä, että miten tuo meidän talon arvoon vaikuttaa."

Milan yllätykseksi Henri otti kaiken ryöpytyksen vastaan ilmeettömästi, lähti mukaan jopa loppukaronkkaan kauden viimeisen jakson kunniaksi ja siitä alkoi yhteydenpito.

Tässä hetkessä ei ollut kiihkoa eikä dramatiikkaa. Eikä Henrissä näkynyt mitään sellaisia tunnekuohuja, joita olin ehkä aiemmin halunnut hänessä nähdä, edes kuvitella. Mutta se ei haitannut. Tämä ihminen, jonka kiinnostuksesta en oikein vieläkään saanut selvää, lepuutti kättään siinä missä häntä oli ollut ja tunsi vain ihon sileyden. Ja tuomitsematon käsi juuri siinä kipeässä paikassa tuntui niin pakahduttavan hyvältä, että sisässäni hulmusi. En edes halunnut Henristä enää muuta kuin tämän. En nyt. En nyt, kun ilkeä ääni päässäni pysyi hiljaa.

Kirjassa on kolmas aikataso, vuonna 2022 koronaepidemian jälkeen. Koronakin mainittiin muutamaan kertaan, esimerkiksi siinä miten ihmiset pandemian jälkeen järjestivät ilmastomielenosoituksia yhä pienemmissä porukoissa ja arvostivat kotejaan ja niissä oleilua aivan uudella tavalla. Olenkin mielenkiinnolla odottanut koska meneillään oleva koronakriisi alkaa juuri ilmastonmuutoksen ohella näkyä romaaneissakin. Koirankasvattajana ja pentujen kysynnän räjähtämisen sitä kautta omakohtaisesti kokeneena oli laitettava talteen seuraava lainaus, jossa Mila kertoo työkuvioistaan.

Avustan kyllä semisäännöllisesti tuoreehkoa lifestylejulkaisua Trenditassua, johon tein hiljattain muun muassa vinkkijutun yksilöllisistä syntymäpäiväjuhlista karvakuonoille. Lemmikkien palvelujournalismi on ollut vahvassa kasvussa sen jälkeen, kun pandemiaeristyksen aikana koettiin kaikkien aikojen pentubuumi.

Haamusärky osoittautui aivan erityyppiseksi kirjaksi kuin olin kustantajan katalogista käsittänyt, ja ehdottoman positiivisella tavalla. Luulin sitä melko viihteelliseksi ja sen, miten realitysarja Viemärihyttynen käsittelee Henrin kotitaloa, olevan oleellinen osa sen juonta, mutta siitähän kaikki vasta lähti liikkeelle. Eikä kirja ollut viihteellinen eikä kevyt ollenkaan, joskin siinä oli vakavan lisäksi hauskakin puolensa. Haamusäryn teemoiksi nousevat syyllisyys ja menneisyyden torjuminen sekä se miten oman identiteettinsä hapuilussa voi oman tarinansa kirjoittaa uudelleen.