Qais Akbar Omar: Yhdeksän tornin linnake

Qais Akbar Omar: Yhdeksän tornin linnake - afgaanipojan tarina

Otava 2013, 415 sivua

Alkuteos: A Fort of Nine Towers - An Afghan Family Story

Suomennos: Sami Heino

Ennen taisteluja, ennen raketteja, ennen sotaherroja ja heidän tyhjiä lupauksiaan, ennen kuin niin moni tuntemistamme ihmisistä katosi hautoihinsa vieraille maille, ennen Talebania ja sen hulluutta, ennen kuin maa kastui verestä, me elimme mukavasti. 

Vuonna 1979 Neuvostoliitto miehitti Afganistanin. Tästä seuranneessa sodassa neuvostosotilaita ja vieraalle vallalle myötämielistä hallitusta vastaan nousivat Pyhät Soturit, mujahidin-sissit jotka saivat Kabulin ja lopulta koko Afganistanin vallattua 1990-luvun alussa. Yhdeksän tornin linnakkeen kirjoittaja oli tuolloin kymmenvuotias poikanen joka oli koko lapsuutensa kuullut heistä pelkkää hyvää, syvää kunnioitusta vapaustaistelijoita kohtaan. Venäläisten lähdettyä elämä kävi kuitenkin vaikeammaksi, kaikesta oli pulaa, myös ruuasta. Rauhan aikaa ei kestänyt pitkään, kun eri mujahidin osastot alkoivat sotia keskenään. Korkeiden talojen katoilla ei enää lennätetty leijoja, niillä vaanivat sala-ampujat. Kun Qaisinkin asuinalueella raketit tuhosivat taloja ja perhe joutui asumaan kellarihuoneessa, tulitauon aikana he tuhansien muiden tavoin pakenivat Kabulista.

Qaisin isän liiketuttava tarjoaa heille ensimmäisen turvapaikan Yhdeksän tornin linnakkeesta. He pyrkivät myös ulkomaille, mutta siinä onnistumatta päätyvät kulkemaan ympäri Afganistania; taistelujen pahentuessa siirtymään alueelle jossa olisi sillä hetkellä turvallisempaa. He ovat monesti onnekkaita löytäessään isän- tai äidinpuoleisia serkkuja joilta saavat tukea ja turvaa. Usein riittää että on samaa heimoa. Hän kyseli isältä tämän esi-isistä ja sai selville, että heidän isoisiensä isät todella olivat olleet kaukaisia serkkuja. Se merkitsi sitä, että kuuluimme samaan perheeseen. Isä ja mies syleilivät lämpimästi. Sitten mies suukotti minua ja sisariani ja pyysi meitä kutsumaan itseään sedäksi; äitiäni hän kutsui sisarekseen. ... Tuntia myöhemmin joimme kuchiteltassa vihreää teetä yli sadan miehen, naisen ja lapsen tarkkaillessa meitä. 

Matkan varrelle osuu pidätyksiä, pahoinpitelyjä ja kidutusta, omaisuuden tuhoamisia, täpäriä selviämisiä, uhkarohkeita ratkaisuja. Lukiessa herää kysymyksiä joita ei miettisi jos teos olisi fiktiivinen. Miten kaikki tämä on voinut tapahtua yhdelle perheelle? Mitä julmuuksia ja riskejä lapset joutuvat sodan keskellä kokemaan! Kun itse ei ole elänyt missään vastaavan kaltaisessakaan tilanteessa, ei voi käsittää esimerkiksi sitä, että isä otti nuoren Qaisin mukaan vaaralliselle käynnille vanhaan kotitaloon kuin kilveksi; myöntäen vielä suoraan että heidän liikkumisensa alueella näyttää vaarattomammalta kun poika on mukana ja heitä ei ehkä pidätetä!

Loppupuolella mielenkiinto lukemiseen paikoitellen lopahti kun tapahtumat toistivat toisiaan, jatkuva pakeneminen, aina uusien "sukulaisten" löytyminen. Kun Kabuliin pystyi palaamaan, Taleban-hallinnon myötä elämä on muuttunut. Qais palaa opiskelemaan, mutta siskoilla ei enää ole kouluun asiaa. Äitiä ruoskitaan kun näyttäytyy kadulla pelkkään huiviin kasvonsa suojanneena, burga on nyt pakollinen. Ja yhtäkkiä ympärillä räjähtelevät raketit ovatkin amerikkalaisten. 

Lentokone lensi liian korkealla, jotta siihen olisi voinut osua millään aseella maanpinnalta. Pian koneita tuli lisää. Meidän katsellessamme ne alkoivat pommittaa talebanien asuinalueella koulutusleirejä sekä ilmantorjuntatykkejä.
...
Emme edelleenkään tienneet, kenen pommikoneet olivat.

Jälkimakuna kirjassa oli paljon enemmän varsinaista sotaa verrattuna vaikkapa samaan ajankohtaan sijoittuvaan Khaled Hosseinin romaaniin Tuhat loistavaa aurinkoa ja vastaavasti esimerkiksi naisten oloja kulloisenkin hallinnon aikana käsiteltiin vain ohimennen. Näkökulma Afganistanin tapahtumiin ei siis tällä kertaa tullut kovinkaan läheiseksi eikä kirja koukuttanut samaan tapaan.