NAISTENVIIKKO - Anna-Kaisa Linna-Aho: Myrskylasi

Anna-Kaisa Linna-Aho: Myrskylasi

Otava, 2023

268 sivua

Myrskylasi jatkaa siitä, mihin Linna-Ahon 2020 ilmestynyt esikoisromaani Paperijoutsen jäi. Nyt eletään sodan jälkeistä aikaa, vuotta 1946. 

Kyöstinä sotaan lähtenyt mutta viime vuosina Elleninä elänyt, lapsuuden kotikylässään kummajaisena pidetty nainen palaa Helsingistä kesäksi takaisin Korpivuoren mahtikartanoon. Sinne Ellenin on kutsunut rivakkaa työntekijäänsä kaipaava matroona Gunhild, jonka pojista Ilmari kaatui sodassa ja Valde(mar) on isäntänä aikaansaamaton, vaikka yrittikin aluksi astua Ilmarin suuriin saappaisiin. Onnenonkija Anna, joka oli ensin Ilmarin, sitten Valden kihlattu, on kadonnut jonnekin, virallisesti hän on ilmeisesti edelleen hukkunut, mutta uskoo ken tahtoo. Gunhild ei ollut hyväksynyt Annaa kummankaan poikansa morsiameksi, ja Valde olikin alkanut tapailla äitinsä valitsemaa tyttöä. Valde viettäisi koko kesän tytön kotipaikassa, eikä Ellen muuten olisi Korpivuorelle tullutkaan, niin paljon ajatus Valden kohtaamisesta hirvitti.

Lydia ja Sasha ovat edelleen naimisissa ja heillä on nyt pieni tytär, Tuula, joka on vielä vauva. He asuivat saman katon alla, mutteivät kuitenkaan yhdessä; sillä Sashalla oli oma huoneensa alakerrassa, Lydialla ja Tuulalla vinttikamarinsa, jonka Lydia salpasi yöksi. 

Lydia ja Sasha olivat kirjoitelleet sodan alussa, ja kun mies oli tullut käymään Korpivuorella Ilmarin ja Valden mukana, tämä oli ollut salskea ja komea nuorimies, elämää täynnä, maaton prinssi, aivan kuin Kreikan Philip, jonka kuvan Lydia oli nähnyt lehdessä. Rauhan solmimisen jälkeen sulhanen oli palannut kaikki raajat tallella mutta mieli muuttuneena. Aluksi hän oli yrittänyt olla kunnon aviomies, mutta vaipunut sitten omaan, traumatisoituneeseen maailmaansa. Ennen aikojaan harmaantuneena, laihana, parta ruokkoamatta Sasha valvoi yöt, torkkui päivällä, kulki omia menojaan ja otti harvoin kontaktia Lydiaan, eikä koskaan Tuulaan. Jälkimmäinen oli Lydian mielestä vain hyvä, sillä mies oli arvaamaton. Joskus tällä oli parempia päiviä, ja silloin he saattoivat puhua, mutta Lydia varmisti silloinkin, että istui itse lähempänä ulko-ovea kuin Sasha.

Korvike kuohahti pannussa. Sasha kuului heräävän, hän kolisteli huoneessaan, ja Lydia kaatoi itselleen kupillisen korviketta. Hän nosti toisen, tyhjän kupin vastapäätä. Hän istuutui pöydän ääreen, aivan kuin olisi leikkinyt kahvikutsuja, vaikka ei se mikään leikki ollut, vaan toive. Jospa Sasha herättyään istuisikin saman pöydän ääreen, kysyisi, miten on aamu kulunut, ja sitten he kuuntelisivat uutiset radiosta ja päivittelisivät maailman menoa.

Toivo syttyi yhä vain. Oli yhä niin, että käsi sipaisi mekon helmaa ja suortuvan ohimolta, kun Lydia kuuli Sashan äänet talosta. Yhä hän muisti, millainen Sasha oli kauan sitten ollut, vaikka väliin oli tullut hiljaisuutta ja seinämiä ja lukittuja ovia. 

Sasha tuli huoneestaan, harppoi eteisaulan halki suoraan verannalle vilkaisemattakaan Lydiaa ja kahvikuppia, vaikka keittiön ovi oli niin kutsuvasti auki. 

Kunpa olisi toimivia lemmentaikoja. Kunpa olisi keino hallita Sashaa. 

Kun rauha oli solmittu, elämä kylässä oli alkanut pikkuhiljaa asettua uomiinsa. Ei kuitenkaan ennalleen, sillä kaikesta oli edelleen pulaa ja pikkulapset olivat kitukasvuisempia kuin ennen sotia syntyneet. Tuula voi olosuhteisiin nähden hyvin, ja Martta toi heille Gunhildin keittiöstä salaa vahvempaa ruokaa; kartanossa oli edelleen lähes kaikkea saatavilla. Ensimmäinen rauhan kevät toi mukanaan peltotyöt ja pula näkyi pellon laidallakin. Terveitä työmiehiä ei ollut liioiksi tarjolla ja kartanolla oli huono maine. 

Vieläkin oli vaikea uskoa, että viholliskoneet eivät enää tulisi. He saivat tehdä kokon, olla näkyvillä ja pelkäämättä paljaan taivaan alla, he olisivat saaneet vaikka reunustaa koko kylän loimottavilla helavalkeilla ja puhaltaa kaikkiin torviin ja huutaa taivasta kohti, että täällä me kaikki olemme ja täällä meidän talomme ovat, ja silti he saisivat olla rauhassa.

Korpivuoren rauhan rikkoi kuitenkin Valde, joka palasi mitään selittelemättä mutta sormus edelleen sormessaan. Ensikohtaaminen Ellenin kanssa oli myrkyllinen, mutta Gunhild, joka tarvitsi Elleniä, sai poikansa ainakin näennäisesti kuriin. Yhtä näennäistä oli rauha Lydian ja Sashan välillä, vaikka Lydia vastasi jopa Ellenille "ihan hyvin", kun tämä kysyi, miten Lydia oikein pärjäsi Sashan kanssa. 

Kartanossa oli seisahtunut tunnelma Gunhildin eläessä omissa maailmoissaan. Syreenimajassa vanhus piti kahvikutsuja kuolleille. Kaikki olivat toivoneet vain sodan loppumista, uhraamatta ajatustakaan sille, mitä elämä sen jälkeen olisi. Mitä olisi sellainen elämä kun kaikesta oli pulaa, kun miehet olivat kaatuneet ja vaimot leskiä, lapset isättömiä, ja ne jotka olivat palanneet, olivat menettäneet raajoja tai järkensä. 

Kadulla soivat haitarin hitaat sävelet. Joku soitti Metsäkukkia. 

Korkean kivitalon auringon puoleisella seinustalla, vettä tiputtelevan syöksytorven vieressä, istui resuinen ja laiha mies. Harmaan takin rinnassa oli kunniamerkki. Toinen lahje oli tyhjä, mies oli taitellut sen alleen, kankaan reuna lepatti tuulessa. 

Hän oli se, joka soitti. Hänen edessään maassa oli repaleinen hattu.

Lydia napsautti miehen kohdalla kukkaronsa auki ja mietti, jättäisikö ostamatta juuston vai makkaran. 

Mies nyökkäsi hänelle. 

"Siunausta rouvalle", mies toivotti. "Siinä kävi niin, että minulta meni kaikki."

Lydia meni kulman taakse ennen kuin pysähtyi pyyhkimään silmiään.

Hän oli toivonut, että Sashan vamma olisi jokin tuollainen näkyvä ja oikea. Tyhjänä lepattava housunlahje tai hiha, näkyvä arpi, sammunut silmä, nilkutus, jotakin sellaista, että ihmiset ymmärtäisivät sen helposti. Vaikka sitten vähän säälisivätkin, niin kuitenkin ymmärtäisivät, että kohtalo oli joidenkin kohdalla päättänyt niin. 

Olin aikoinaan lukenut Paperijoutsenen tuoreeltaan ja pitänyt siitä paljonkin. En ollut osannut odottaa sille jatkoa, joten Myrskylasi oli yllätys. Olin unohtanut suurimman osan Paperijoutsenen yksityiskohdista, joten luin sen viimeiset luvut e-kirjana kertauksen vuoksi, ja pääsinkin sillä konstilla hyvin tunnelmaan kiinni. Katko näiden kahden kirjan välillä on ajallisesti hyvin lyhyt, joten päähenkilöiden elämä jatkui sujuvasti, enkä ollut lukenut Myrskylasia kuin parikymmentä sivua, kun olin jo aivan tarinan imussa, aivan kuten esikoisen muutamaa vuotta aiemmin. Linna-Aho on erittäin hyvä jännitteen luoja. Jos luit Paperijoutsenen ja pidit siitä, suosittelen lukemaan myös Myrskylasin.

Osallistun Myrskylasilla Naistenviikon haasteeseen, sillä kirjassa on vahvoja naisia. On Elleniksi muuttunut Kyösti, jonka lupa olla nainen on hiuskarvan varassa kiinni jäädessä. On Lydia, joka hoitaa lapsen ja koko talouden yksin, ja siinä sivussa käy vielä peltotöissä kartanolla. Ajattelin moneen kertaan, että Lydia pääsisi helpommalla ilman Sashaa, jos saisi surra vain kaatunutta miestä. Sitten on Gunhild, jonka vahvuus on kyseenalaista, onko se enemmänkin tunnekylmyyttä? Joka tapauksessa kirja on omiaan Naistenviikolle, jota vetää tuttuun tapaan Tuijata. Kulttuuripohdintoja.

Naistenviikon lisäksi laitan kirjasta merkinnän Helmet-haasteen kohtaan 5. Kirjassa ollaan maan alla. Kyöstinä Ellen on rintamakarkuri, Elleninä paossa jotain vielä isompaa.