Ragnar Jonasson: Lumisokea

 

Ragnar Jonasson: Lumisokea

#1 Ari Thor

Alkuteos: Snjóblinda, 2010

Tammi, 2022

Suomennos: Vilja-Tuulia Huotarinen

Lukija: Simo Häkli

Kesto: 8 h 34 min

2009. Arin oli ollut vaikea löytää omaa alaansa; sekä filosofian että teologian opinnot olivat pahasti kesken, mutta toisaalta, 24-vuotiaana hän oli yhtä kurssia vaille valmis poliisi ja hänen oli myönnettävä, että toiminta oli enemmän hänen alaansa kuin kirjoihin uppoutuminen. Kuin vastapainoksi hänen tyttöystävänsä Kristin oli valmistumassa lääkäriksi kuuden vuoden sijaan jo viidessä. Kristin oli vihdoin suostunut muuttamaan virallisestikin Arin pieneen kotiin Reykjavikin keskustassa, nyt Arin pitäisi enää saada työpaikka ja sitten kaikki olisikin reilassa. 

Ari oli lähettänyt lukuisia hakemuksia, toistaiseksi tuloksetta. Niinpä hän oli ulottanut haun minne tahansa Islannissa, kertomatta kuitenkaan Kristinille. Kun hänelle sitten soitettiin Siglufjörðurista, hän ei saanut päähänsä muuta, kuin että se oli vain reilun tuhannen asukkaan kaupunki koko lailla niin kaukana pohjoisessa minne maata jatkui. Kun hän otti sieltä vastaan kahden vuoden pestin, Kristin oli kaikkea muuta kuin mielissään, etenkin kun Ari ei ollut edes kysynyt hänen mielipidettään.

Väistämättä tuli iltoja, jolloin Ari vain istui pimeässä ja antoi ajatustensa vaellella. Hän mietti Kristiniä ja vanhempiaan; hän tunsi olonsa hyvin yksinäiseksi. 

Yleensä Ari yritti vältellä television katsomista. Hän vilkaisi vain uutiset, jotka näyttivät olevan pullollaan kuulumisia etelästä, Reykjavíkista, jossa talousromahduksen jälkeiset mielenosoitukset olivat entisestään voimistuneet. 

Matkallaan töistä kotiin Ari teki joka kerta lenkin merenrantaan seisoakseen siellä tovin. Meren läheisyydessä oli jotain rauhoittavaa, jotain, joka sai hänet voimaan paremmin tässä hänelle niin kaukaisessa, eristäytyneessä paikassa. Kun Ari seisoessaan rannalla katseli aaltoja, hän saattoi kuvitella olevansa Reykjavíkissa, jossa merenranta oli ollut vain kivenheiton päässä kotoa Öldugatalta. 

Keskittymällä meren ajattelemiseen hän sai myös öisin karkotetuksi häntä painostavan ja nakertavan ahtaanpaikankammon. 

Töissä ei ollut hullumpaa. Poliisiasema muistutti välillä enemmän kahvilaa kuin työpaikkaa; ehkä se oli niiden välimuoto, jonkinlainen kerhotila. Samat naamat poikkesivat kahville, toiset heistä monta kertaa viikossa, ja keskustelunaiheet poukkoilivat sinne tänne; vakipuheenaiheita olivat lama, mielenosoitukset, hallitus, sää. Kun Ari oli ensimmäisiä päiviä töissä, kahvihetkien aikaan poliisilaitoksella kävi kuhina - kaikki halusivat nähdä etelän miehen.

22-vuotias Ugla oli ollut vain "tyttö länsivuonoilta", mutta teatterin lavalla hän unohti kaiken muun, myös Águstin, jonka kanssa oli seurustellut lukiossa. 

Hän oli ollut onnekas tututuessaan Hrólfuriin, iäkkääseen kirjailijaan jonka kellarihuoneen oli saanut vuokrata. Hrólfur johti myös paikallista harrastelijateatteria, ja vaikka hän olikin Uglalle aina ystävällinen, hän oli teatterilla monesti äkäinen, etenkin naukkailtuaan liikaa povitaskunsa pullosta. 

Se, miten hän onnistui unohtamaan itsensä lavalla, oli pienoinen ihme.

Näyttämöllä Uglasta tuntui siltä kuin hän olisi astunut kynnyksen yli toiseen maailmaan. Hän laski katseensa ramppivaloihin eikä katsojilla ollut hänelle mitään merkitystä. Hänelle oli ihan sama, montako heitä oli, sillä jokainen heistä katosi valoon. Lavalla hän ei ollut tyttö Länsivuonoilta, eikä sen puoleen Siglufjörðuristakaan. Hän keskittyi ilmaisemaan vuorosanojensa avulla tunteita, jotka eivät olleet hänen omia tunteitaan. Hän uppoutui niin syvälle rooliinsa, että saattoi hetken verran olla ajattelematta Águstia.

Aplodit esityksen jälkeen antoivat hänelle valtavasti elinvoimaa, ja hän tunsi liitelevänsä lavalla puoli metriä ilmassa. Hän otti tavakseen istuutua hetkeksi aloilleen näytöksen jälkeen, jotta sai palata vähitellen maan kamaralle. Niinä hetkinä alakulo sai hänet usein valtaansa. Hän ei voinut olla ajattelematta Águstia. Näytös näytökseltä oloa oli kuitenkin helpompi sietää; tuntui kestävän yhä kauemmin ja kauemmin, kunnes suru saavutti hänet jälleen. Vaikutti siltä, että teatteri oli tie pois pimeydestä.

Teatterilla Ugla tutustui myös muihin näyttelijöihin ja avustajiin, kuten Karliin ja tämän tyttöystävään Lindaan. Ugla ja Karl saivat pääroolit uudesta näytelmästä. Muutkin olivat nuoria, 24-vuotias Anna oli töissä sekä sairaalassa että elintarvikeliikkeessä, ja ehti silti teatterillekin, mutta joutui töiden takia jäämään välillä pois harjoituksista, joten hän ei voinut saada pääroolia. Häntä ärsytti että uusi tulokas, tyttönen lännestä, oli noin vain napannut pääosan joka ei tälle kuulunut. Úlfur oli heidän ohjaajansa, Pálmi käsikirjoittaja, he olivat molemmat jo seitsemänkymppisiä. Leifur oli puuseppä, joka teki näytelmiin lavasteet ja esitti sivurooleja. Leifurin veli on kuollut yli 20 vuotta aiemmin autokolarissa, eikä syyllistä oltu saatu kiinni, kun auton tuntomerkkejä kään ei saatu. 

Ari tutustuu Uglaan, kun hän tarttuu naisen ilmoitukseen pianotunneista. Heistä tuli opettaja ja oppilas, sitten ystäviä, ehkä enemmänkin. 

Ensi-iltaa edeltävänä päivänä ruokatunnilta palaavia teatterilaisia oli vastassa ambulanssi ja poliisi. Toinen vanhuksista on kuollut. Lumimyräkässä henkensä menettää myös nuori nainen. Koska lumihelvetti on eristänyt kylän ulkomaailmasta, on dekkari kuin suuremman mittakaavan suljetun paikan mysteeri. Ari pääsee suorilta mukaan kahteen eri murhatutkintaan ja joutuu itsekin hengenvaaraan. Hän ei ole kaikkien mielestä yksinomaan tervetullut lisä pikkupaikan poliisivoimiin, eikä hänelle myöskään avauduta, sillä kylä on vähintäänkin sisäänpäin sulkeutunut. Arin täytyy ansaita paikkansa myös työyhteisössä, vain hänen kuusikymppinen pomonsa Tómas ottaa hänet avosylin vastaan.

Viikkojen kuluessa muukalaisen osa oli käynyt Arille raskaaksi. Kenelläkään ei tällä kaukaisella seudulla ollut asiaa juuri hänelle - kaikki tunsivat toisensa eikä kukaan tuntenut häntä. Kuntosalilla tai lämpimillä altailla kukaan ei ryhtynyt juttusille hänen kanssaan, vaikka kaikki tiesivät kuka hän oli - paikkakunnan uusi poliisi - ja hän tunsi muiden katseet selässään.

Erään kerran hän oli aikonut sakottaa autoilijaa, joka oli puhunut ajaessaan puhelimeen. Silloin hänelle oli piruiltu päin naamaa.

- Kuka sinä muka olet? Joku tulokas vai? En minä ainakaan ole kuullut kenestäkään uudesta jeparista, autoilija sanoi, vaikka Ari oli vakuuttunut siitä, että tämä tiesi varsin hyvin kuka Ari oli. - Mistä minä voin tietää, ettet ole vain ryöstänyt uniformua ja virka-autoa? 

Olipa ihana aloitus sarjalle, enkä voinut olla ihastumatta Ariin! Dekkarin sijoittuminen pieneen teatteriin toi mieleen Saija Kuuselan toisinkoisen, Vyöry. 

Ragnar Jónasson on tuttu nimi myös Hulda -trilogiastaan, josta olen kuunnellut ensimmäisen osan. Lumivyöry on kuitenkin hänen esikoisdekkarinsa ja luvassa on kaikkiaan kuusiosainen sarja. Toinen osa, Tuhkayö, ilmestyikin juuri suomeksi, kuuntelen sen ehdottomasti. Tämä olikin luureissani jo kevättalvella, mutta jäi bloggausjonoon.