Marianne Cedervall: Varjo yössä

Marianne Cedervall: Varjo yössä

 Mullvaldsin murhat #1

Otava, 2023

Alkuteos: Av skuggor märkt, 2015

Lukija: Eija Ahvo

Kesto: 8 h 35 min

Anki Karlsson oli jäänyt leskeksi oltuaan kymmenen vuotta miehensä omaishoitajana ja jäänyt eläkkeelle myös opettajan työstään. Vapauduttuaan näin lähinnä epämiellyttävistä velvollisuuksistaan (etenkin miestään kohtaan) hän oli myynyt heidän Tukholman talonsa aloittaakseen alusta Gotlannissa uusien perheenjäsentensä, kahden islanninhevosen kanssa.

Ystävät olivat kauhistelleet, miten Anki pärjäisi syksyn pimeydessä ja talven lumimyrskyissä keskellä ei mitään, toisin sanoen kolmekymmentä kilometriä Visbystä. Eikö hän jäisi ikävöimään edes heitä, heidän yhteisiä viininmaistelu- ja teatteri-iltojaan, kulttuuria ja ystäviä? Jenny-tytärkin huomautti happamesti, miten kauas Anki muuttaisi lapsenlapsistaan Elvinistä ja Mollysta. Anki koki huomautuksen lähinnä puutteeksi lapsenvahdista.

Anki oli rakastunut vanhaan, kaksi vuotta tyhjillään olleeseen kappalaisen taloon ensisilmäyksellä. Hänellä olivat naapureinaan kirkko, seurakuntakoti sekä maatila, jossa oli myös hevosia. Ensimmäisellä kauppareissullaan hän oli tavannut seurakuntakodin emännän joka oli kutsunut hänet kirkkoon sanoen, että siellä kuulisi ainakin viimeisimmät juorut. Anki vierasti ajatusta, hänen pyhäaamuihinsa oli perinteisesti kuulunut pitkä aamiainen ja lehden sunnuntainumeron ristisanatehtävä. 

Suurin osa ihmisistä joihin Anki tutustui, olikin kirkon väkeä. Kirkkoherra Catharina Svensson oli nuori ja kaunis kuin koulutyttö. Rigmor Blomberg oli vanhempi rouvashenkilö ja seurakuntakodin emäntä. Ragnar Jakobsson oli kirkon vahtimestari ja hänen vaimonsa Brita oli kotirouva. Hasse Snygg, kanttori, tuntui olevan kovin ihastunut viehättävään kirkkoherrattareen. 

Naapuritilaa emännöi Agneta von Pers apunaan Solveig, jota ei enää tallitytöksi voinut kutsua. Agneta vaikutti erittäin omanarvontuntuiselta aatelisnaiselta, joka veti viikon mittaisia kursseja, joilla opittiin ratsastamaan vanhanaikaisella naistensatulalla,  Kuultuaan että Ankillekin oli tulossa hevosia nainen oli nyreissään; tulisiko heistä kilpailijoita? 

Anki istuutui Agneta von Persin maneesin yksinkertaiseen katsomoon. Hän veti keuhkonsa täyteen tuoreiden kutterinpurujen, nahkavaljaiden ja hikisten hevosten tuttua tuoksua. Tuoksu oli samanlainen kuin se, jonka Lena, Ingegerd tai Gunilla olivat löytävinään oikein hyvistä punaviineistä heidän maisteluiltojensa aikana.

Agneta von Pers istui kauniin Coininsa selässä keskellä ja jakeli kurssilaisille ohjeita. Kaikki ratsastivat - naistensatulassa. Kurssilaiset oppisivat ratsastamaan kaikissa askellajeissa molemmat jalat turvallisesti satulan kahden nupin tukemina. Anki itse ei uskaltaisi milloinkaan ratsastaa naistensatulassa. Ensinnäkin - Agneta von Persin hevoset olivat aivan liian suuria Ankille, niiden selästä oli ihan liian pitkä matka maahan. Ja toiseksi naistensatulassa ratsastaminen ei ollut sellaista hevosurheilua, jota Anki halusi harrastaa. Hän viihtyi parhaiten metsissä ja maastoissa, joissa hän sai tehdä yhteistyötä pienen ja rotevan hevosen kanssa. 

Epilogissa kaksi vuotta aiemmin hevonen potkaisi Barbro-nimisen naisen hengiltä. Anki ehtii tuskin saada tavaroitaan uuteen kotiin, kun kirkossa oli tehty öisiä tihutöitä.

Ei aikaakaan, kun Ankin tallista löytyy myrkytetty hevonen, eikä se ole hänen omansa, vaan naapuritilan Agnetan kallisarvoinen silmäterä johon ei kukaan muu saa edes koskea. Miten se hänen talliinsa päätyi; yrittääkö joku lavastaa juuri paikkakunnalle muuttanutta Ankia syylliseksi? Tämähän pitää setviä, ja kumppanikseen Anki ylipuhuu jo eläkkeelle jääneen poliisikomisario Tryggve Frimanin, johon hän oli tutustunut hieman epämiellyttävissä merkeissä. Myöhemmin kuolee ihmisiäkin epämääräisissä olosuhteissa. 

Vihdoin Tryggve tuntui ymmärtävän yskän ja lähti verkkaisesti kävelemään häntä kohti.

"Mistä oikein on kyse", hän ihmetteli. "Huidot täällä niin kuin jossain olisi tulipalo". 

"Tuolla... tuolla... tallissa makaa kuolemansairas hevonen", hän huohotti ja osoitti tallia tärisevin käsin. "Mitä minä teen?"

"Hevonen? Tiedätkö kenen se on?"

"Tiedän toki, se on hänen. Hänen joka asuu tuossa vieressä." Anki nyökkäsi kohti suurta tilaa. "Se on se hevonen, jolla on kolme sukkaa. Hänen kaunis ruunansa. Tämä on ihan hirveää!"

"Sukat?"

"Helkkari soikoon, lakkaa nyt piittaamasta niistä sukista ja omistajasta!" Anki karjui kuumeisesti. "Auta sen sijaan minua! Älä vain seiso siinä! Hevonen voi vaikka kuolla!"

Hapannaamaan tuli vihdoin eloa. Hän ojensi koiran talutushihnan Ankille. 

"Tämä on Putte", mies ilmoitti. 

Anki otti vastentahtoisesti talutushihnan vastaan ja pysähtyi tallin ovelle. Koira pysähtyi tottelevaisesti. Tryggve tuntui epäröivän hiukan ennen kuin päätti harppoa parilla suurella askeleella karsinan luo. Hän kumartui katsomaan kaiteen yli, murahti jotain ja tarttui kännykkäänsä. Numero näytti olevan hänellä jo valmiiksi muistissa. 

"Terve Vivan, Tryggve tässä", Anki kuuli miehen sanovan aivan eri äänellä kuin millä tämä murisi hänelle. "Voisitko tulla niin äkkiä kuin vain pystyt? Meillä on tässä todella sairas hevonen. Jos minulta kysytään, niin sille on annettu jotain paskaa."

Tämä dekkari päätyi luureihini laajasta tarjonnasta kansikuvassa erottuvan hevossilhuetin ansiosta.

Sijoitankin kirjan Pohjoisen lukuhaasteen kohtaan 11. Romaani, jonka kannessa tai takakansitekstissä on hevonen tai hevosia. Sarjasta ilmestyy lokakuussa toinen osa. Tämä ensimmäinen oli noin kolmen tähden kirja, joten nähtäväksi jää jatkanko sarjan parissa.