Anne Tyler: Palmikko

Anne Tyler: Palmikko

Otava, 2023

Lukija: Anni Kajos

Kesto: 8 h 29 min

Baltimorelaiseen Garrettien perheeseen kuului kesällä 1959 viisi henkeä. Vanhimmat lapset olivat teini-ikäiset tyttäret, täysin toistensa vastakohdat: herkkä ja järkevä Alice sekä villi ja pojista kiinnostunut Lily. Kuopus oli seitsemänvuotias David, joka oli vähän ulkopuolinen. Isä Robin pyöritti appiukkonsa perustamaa Wellingtonin putkitarvikeliikettä, jonka tämä oli hyvin vastentahtoisesti jättänyt vävynsä vastuulle, ja Robin omistikin liikkeelle kaiken aikansa. Tuo kesä 1959 oli siinä mielessä merkityksellinen, että silloin Garrettit tekivät ensimmäisen (ja viimeisen) lomamatkansa. Appiukko Wellington, Mercyn isä, oli kuollut ja Robin oli vihdoin suostunut ottamaan apulaisen, ja silloin Mercy oli vaatinut, että koko perhe hyödyntäisi tilanteen lähtemällä lomalle. Hän tahtoi löytää aikaa taulujen maalaamiselle, ja Alice otti täyden vastuun ruuanlaitosta. 

Kesä 1959. Viikko Deep Creek Lakessa. Rustiikkinen pikkumökki keskellä mökkiriviä kivenheiton päässä rannasta. Ei ihan rannassa, koska Robinin mukaan se olisi tullut liian kalliiksi, mutta tarpeeksi lähellä, aivan tarpeeksi lähellä.

Vuonna 1959 Alice oli seitsemäntoistavuotias - kaukana takana olivat ne ajat, jolloin matka perheen kanssa olisi ollut jännittävä kokemus. Hänen pikkusiskonsa Lily oli viidentoista ja tulisesti rakastunut Jump Watkinsiin, nousukiidossa olevaan kolmasluokkalaiseen koripallomestariin heidän lukiossaan. Lily ilmoitti ettei mitenkään voinut olla erossa Jumpista kokonaista viikkoa. Hän kysyi voisiko Jump tulla mukaan, mutta Robin vastasi kieltävästi. Hän ei vaivautunut ilmoittamaan syytä vaan sanoi vain: "Mitä? Ei voi" ja siihen se jäi.

Tytöillä ei siis ollut erityisiä lomaan liittyviä odotuksia. Se tuli yksinkertaisesti liian myöhään heidän elämässään. Heidän pikkuveljensä sen sijaan... David oli vasta seitsemänvuotias, mikä oli ehdottomasti paras ikä viikon järvenrantalomaa ajatellen.

Seuraavaksi hypättiin vuoteen 1970, jolloin vanhemmat veivät Davidin collegeen. Alicella oli jo pieni tytär nimeltään Robby. Lily ajelehti työpaikkojen välillä ja odotti vauvaa uudelle miehelle, joka myös oli naimisissa. Mercy oli vuokrannut itselleen ateljeen jonne muutti pikkuhiljaa; aluksi hän vain nukkui siellä sillä verukkeella, että maalaaminen venyi usein niin myöhään. Robin ymmärsi mitä vaimo suunnitteli ja pyysi ettei Mercy jättäisi häntä. Lily ja Morris (Maurice) menivät yhteen ja hakivat kumpikin tahoillaan avioeroa. 

1982 Lily hoiti suvun putkiliikettä. David oli kolmenkymmenen, ja toi pääsiäisenä ensimmäistä kertaa naisystävän sukupäivälliselle. Hän ei ylipäätään käynyt juurikaan kotona. David käyttäytyi etäisesti, mutta perheelle esitelty Greta oli erittäin kohtelias mutta pidättyväinen, kuten myös hänen tyttärensä Emily. Tunnelma oli heidän yrityksestään huolimatta aika vaivautunut.  

Davidissa oli jotakin uutta, Lily mietti. Hän vaikutti aiempaa rennommalta. Hän oli hyvinkin saattanut lihoa pari kiloa. Hän oli aina ollut hoikka poika.

Alice tuli ruokailuhuoneen ovelle ja kuulutti: "Käykäähän pöytään!"

Tunnelma vapautui huomattavasti ja huoneeseen levisi helpotuksen tunne. Kaikki nousivat ja lähtivät kohti ruokapöytää. Lily pani merkille, että Greta käveli lievästi ontuen. Oli kuin hän olisi hieman empinyt jokaista askeltaan, minkä takia hän näytti vielä vanhemmalta kuin hän oli - ei ainoastaan liian vanhalta Davidille, vaan myös liian vanhalta niin nuoren tytön äidiksi. Totta puhuen Lilyn oli mahdotonta saada naisesta selvää.

Lampaanpaisti oli nostettu pöydän päähän Kevinin eteen vadilla, joka oli koristeltu persiljalla ja ilmeisesti pienillä chilipippureilla. Lisukkeita oli runsain määrin, yhtenä niistä Lilyn salaatti. Alice sanoi: "Greta, sinä saat istua Kevinin oikealle puolelle. Äiti menee Kevinin vasemmalle puolelle -"

"Tämän takia minä en ole koskaan pitänyt pääsiäisestä", Mercy sanoi. Hän katseli hyasinttirivistöä. 

"Vaaleanpunaista ja laventelia rinta rinnan. Kenen idea tämä mahtaa olla?"

"Emily, kultaseni, sinulle on paikka siellä pöydän päässä Eddien vieressä ", Alice jatkoi. "Enkö minä saa valita itse", Emily kysyi pienellä ja kolealla äänellä. Kysymys oli suunnattu hänen äidilleen, jota hän katseli kiinteästi silmiin.

"Sinä et saa valita", Greta vastasi tiukasti.

Alice sanoi: "Greta, jos haluat, että Emily istuu sinun vieressäsi -"

Greta vastasi: "Emily pärjää kyllä." Emily istuutui Eddien viereen ja risti kädet syliinsä. 

1990 vietettiin Robinin ja Mercyn viidettäkymmenettä hääpäivää, ja Robin suunnitteli yllätysjuhlia vaimolleen.

1997 Candle (Kendall) täytti 12 ja alkoi maalata kesäleirillä, sitten Mercy-mummon ateljeessa, ja he bondasivat. 

2020 alkoi pandemia, opetus siirrettiin zoomiin ja David jäi eläkkeelle. Hänen poikansa Nicholas asui NY Cityssä lääkärivaimonsa Juanan ja viisivuotiaam poikansa Bennyn kanssa. Juanaa tarvittiin pandemian takia jatkuvasti töissä etulinjassa, joten Nicholas muutti Bennyn kanssa viettämään eristystä vanhempiensa luo, jonne he ottivat myös koiran. 

Niin paljon irtipyristelyä sukupolvien eri vaiheissa, mutta silti yhteisessä palmikossa.

"Miksi sanotaan sitä pikkutyttöjen päälaelta alkavaa lettiä?" David kysyi Gretalta eräänä iltana, kun he olivat menossa nukkumaan. 

"Päälaelta alkavaa lettiä?"

"Emily piti tukkaansa niin. Se lähtee ohimoilta kahtena ohuena palmikkona, jotka yhdistyvät kahdeksi paksuksi letiksi."

"Ai ranskalainen palmikko", Greta sanoi.

"Nimenomaan. Kun Emily purki sen, tukka oli vielä monen tunninkin päästä säkkärällä, pienillä jäännöskiharoilla."

"Niin..."

"Sitä vain että perheet ovat samanlaisia", David sanoi. "Niistä voi kuvitella irtautuvansa, mutta oikeasti irti ei pääse koskaan. Palmikon jäljet näkyvät ikuisesti."

Greta purskahti nauruun. "Etkö sinä ole tajunnut sitä aikaisemmin", hän kysyi. 

David sanoi: "Taidan olla hidas oppimaan."

Ai miten rakastin tätä romaania jossa kaikkein keskeisintä on perhedynamiikka. Vaikka tapahtumissa edetään enimmäkseen kronologisessa järjestyksessä, lukija on ikään kuin kärpäsenä katossa lennähdellen tilanteesta toiseen. 

Paljon jää myös sanomatta, ja siitä syntyy kirjan kiinnostava jännite. Isoäiti Mercy ja lapsenlapsi Candle (Kendall) vastasivat kirjan lämpimimmästä ihmissuhteesta, jonka kehitystä oli ihana seurata.  Kuuntelin ennen tätä kirjaa kaksi jälkimmäistä osaa Tove Ditlevsenin trilogiasta, ja tämä meni jotenkin hyvin osuvasti niiden jatkoksi. Kirjasta tuli mieleeni myös Miranda Cowley Hellerin Paperipalatsi. Lisää tällaista!