Ulla Feldscher: Tuontivaimo

Ulla Feldscher: Tuontivaimo

Äänikirjan julkaisija Nemo, 2020

Lukija: Veera Kiiskinen 

Kesto: 4 h 15 min

Kuuntelin kirjan Nextoryssa.

Ihan ensimmäiseksi, onnistuin tyhjentämään kuvaa vaille valmiin blogitekstin tästä kirjasta uudella Bloggerilla. Itkin ja kirosin vuoron perään ja yritän nyt kirjoittaa jotain jo muutama viikko sitten kuuntelemastani kirjasta. Valitettavasti kaikki aiemmin kirjoittamanikin oli sieltä saakka.

Tuontivaimo on tarina maahanmuutosta ja perheväkivallasta. Prologissa kerrotaan taustaa siitä, miksi tämä kirja on ollut tarpeen kirjoittaa. 

Maahanmuuttajien on usein vielä vaikeampaa hakea apua kuin syntyperältään suomalaisten ja siihen on monia syitä. Monesti nämä naiset ovat taloudellisesti riippuvaisia miehistään, heidän suomen kielen taitonsa on huono, heillä on vähän sosiaalisia kontakteja eivätkä he tiedä, millaisilta tahoilta Suomessa voi apua hakea ja saada. Yhteistä suomalaisten kanssa on se, että heitä hävettää. Kun suomalaismies tuo tänne ulkomaalaisen vaimon, se nähdään usein pelastuksena, josta naisen tulee olla kiitollinen ja kestää sen tähden mahdollista haukkumista, alistamista ja väkivaltaa, olla pahimmissa tapauksissa lähes orjan asemassa omassa kodissaan. Nämä naiset eivät ole automaattisesti rikkauksista haaveilleita onnenonkijoita, usein he ovat haaveilleet vain tavallisesta ja turvallisesta perhe-elämästä miehensä rinnalla. 

Talvella 1992 oli Tallinnassa kylmä. Linda oli säästänyt palkastaan puoli vuotta voidakseen ostaa paksun palttoon jossa oli oikein karvareunus, takin jollaisia ei nähty kaupan rekeissä roikkumassa. Lindan vaateliikkeesä töissä oleva ystävä oli hankinnan mahdollistanut, sillä myyjät nappasivat itselleen kaikki ulkomailta tulleet tavarat ennen kuin ne edes ehtivät myymälän puolelle. Onnekseen Linda oli saanut työpaikan Viru-hotellista, Eestin ensimmäisestä tornitalosta, maineikkaasta hotellista jossa lähes kaikki turistit halusivat yöpyä. Linda tiesi, että hänen ulkonäkönsä oli vaikuttanut hänen valintaansa respaan, sillä hotellin naistyöntekijöiden tuli aina näyttää kauniilta ja huolitelluilta. Ainoa tuote jonka työpaikka tarjosi, olikin hiuslakka.

Linda tiesi muiden eestiläisten tavoin oikein hyvin Viru-hotellin maineen, mutta hän ei välittänyt siitä. Päinvastoin hän oli ylpeä saadessaan olla töissä maan kuuluisimmassa työpaikassa turistien keskellä. Silloin tällöin hän haaveili siitä, voisiko tämä olla hänen pakoikkunansa muualle Eurooppaan. 

Linda osasi vain eestiä ja venäjää, joten hän ei pystynyt keskustelemaan suomalaisten vieraiden kanssa. Ystävänsä kautta hän kuitenkin tutustui Ristoon, joka ystäviensä kanssa oli niinikään Viru-hotellin asiakkaita. He tutustuivat ja Risto alkoi käydä hänen luonaan Tallinnassa. Miehen avulla he saivat paremman asunnon ja Linda pystyi ostamaan tyttärelleen ravitsevampaa ruokaa ja tavaroita joita he tarvitsivat. Mies toi myös tuliaisia Suomesta, sellaista mitä Tallinnassa ei edes saanut.

Helsingissä kymmenen vuotta myöhemmin, syksyllä 2002, Linda leipoi pullaa. Hänestä oli tullut pullantuoksuinen äiti ja vaimo Riston luo muuttaessaan, ei hän Eestissä ollut leiponut. Siellä oli ollut helppoa olla kymmenen kiloa hoikempi, kun ruokakin oli lähinnä laihoja keittoja. Pullan leipomisen Linda oli oppinut anopiltaan, pieneltä naiselta joka pelkäsi miestään Aadolfia ja yritti pysyä pois tämän tieltä. Myös Elise pelkäsi tätä ja vähän Lindakin. Risto on ollut jo pitkään työttömänä, istuu pelaamassa tietokoneellaan päivät pitkät. Kerrostalo, jossa he Riston kanssa asuivat, oli jo kolmas koti näiden kymmenen vuoden aikana, nyt heillä oli neliössä vihdoin kunnolla tilaa. 

Joku kerta kun istuin parvekkeelle tupakalle, katselin taivaan pilviä. Kaipasin kotiin, vaikka en ollut varma, olisinko sitä kodiksi enää voinut sanoa. Pilvet veivät etelään sinisellä taivaalla, kohti Eestin peltoja, haarapääskyjä, metsän kieloja ja haikaran pesiä. En voinut myöntää Eliselle, miten paljon kaipasin takaisin. Jos olisin, niin olisin saattanut tartuttaa ikävän tunteen myös häneen. Elisen oli hyvä olla näin. Hänellä oli nyt parempi tulevaisuus Suomessa. 

Kun Linda vihdoin uskaltautuu myöntämään Eliselle, ettei ole onnellinen Riston kanssa, tytär ihmettelee miksi äiti kuvittelee ettei tytär olisi ollut onnellinen Eestissä. Oliko Linda uhrannut itsensä turhaan?

Siinä me istuimme ja pohdimme vaihtoehtoja. Juttelimme kuin kaksi hyvää ystävää, jotka yrittävät löytää ulospääsyä tilanteesta. Elisestä huokui erityistä voimaa, ja hän tuntui olevan paljon rohkeampi kuin minä. Tilanne avautui eteemme kuin luminen talvimaisema. Elise oli myrsky, joka halusi sekoittaa kaiken. Minä olin kinosten painon alle jäänyt varpu, jonka Riston raskas paino halusi niittää maahan. Elise halusi puhaltaa jäiset lumihanget päältäni. Pelastaa minut. Ihan kuin hän olisi jo miettinyt kaiken valmiiksi, ennen kuin keskustelumme oli edes alkanut. Oliko hän nähnyt joitain merkkejä ilmassa? Yrittikö hän varautua pahimpaan? Mikä olisi tässä tapauksessa pahinta? Jäädä ja kärsiä vai lähteä ja kärsiä?

Olin todella yllättynyt siitä, että Suomi on naiselle EU:n toiseksi väkivaltaisin maa. Viimeisimmän naisuhritutkimuksen mukaan joka viides nainen on kokenut joko väkivaltaa tai sen pelkoa parisuhteessaan. Vielä yleisempää väkivalta ja sillä uhkailu on eron lähestyessä tai sen jälkeen.

En oikein tiedä, mitä ajattelisin. Että on hyvä, kun näitä tarinoita tuodaan julki, vai miten järkyttävää on se, että vielä 2020 näitä tarinoita on tarpeen tuoda julki? Maailma kehittyy ja yhteiskunta sen mukana, mutta tietyt piirteet eivät näytä muuttuvan mihinkään. Aina on ollut köyhyyttä, epätasa-arvoa, kiusaamista, rasismia, korruptiota, häikäilemättömyyttä, väkivaltaa. Ehkä nuoret sukupolvet ovat edes vähän viisaampia kuin ristot.